Oikeustiede: normiristiriita

Ristiriitojen tulkinnallinen eliminointi. Lähtökohtaisesti oikeusjärjestys ei sisällä ristiriitoja, eikä laissa lausuta mitään turhaan. Siten tulkinnassa on pyrittävä siihen, että ristiriitoja ei tarpeettomasti syntyisi. Tulkinta tähtää myös siihen, että muodollisesti pätevät oikeusnormit voisivat olla samanaikaisesti voimassa. Oikeusteoriassa on esitetty eri mielipiteitä sen suhteen, voiko oikeusjärjestys olla ristiriitainen vai poistavatko tulkinta ja ristiriitojen ratkaisusäännöt näennäisen ristiriidan.

Ensi näkemältä ristiriitaisten oikeussäännösten kohdalla on siis tarpeen pyrkiä joko a) tulkintaan, jonka mukaan ne tarkoittavat jossain suhteessa erilaisia tapauksia, jolloin todellista ristiriitaa ei ole, tai b) siihen, että edelliseen osittain liittyen lainsoveltajalle tai yksityiselle kansalaiselle jätetään harkintaan perustuva vapaus valita sovellettava normi tai normit. Kummassakin tapauksessa tuloksena on se, että ristiriitaisilta vaikuttavat oikeusnormit voivat olla samanaikaisesti voimassa joko tulkittuina tai valinnan perusteella. On kuitenkin mahdollista, että ristiriita ei tällä tavalla ole poistettavissa – etenkään silloin, kun kyse on selkeästä loogisesta ristiriidasta.

Ristiriitojen eliminointi sääntöjen avulla. Siitä, voiko oikeusjärjestys olla ristiriitainen, on esitetty erilaisia käsityksiä. Yhden näkemyksen mukaan tulkintamahdollisuus eliminoi ristiriidat. Toisen käsityksen mukaan vasta oikeusjärjestykseen sisältyvät erityiset säännöt ristiriitojen eliminoimisesta tekevät oikeusjärjestyksestä johdonmukaisen. Kolmannen käsityksen mukaan oikeusjärjestykseen saattaa sisältyä keskenään ristiriitaisia, samanaikaisesti voimassa olevia oikeusnormeja. Esimerkiksi Hans Kelsen omaksui tutkijanuransa eri vaiheissa tähän kysymykseen erilaisia näkökantoja. Varhaisissa tutkimuksissaan Kelsen katsoi, että oikeussäännöt poistivat ristiriidat, mutta postuumisti julkaistussa normiteoreettisessa teoksessa Allgemeine Theorie der Normen hän lopulta päätyi myöntämään ristiriitojen mahdollisuuden.

Sen tapauksen varalta, että tulkinnallisista keinoista ei ole apua, oikeusjärjestykseen sisältyy oikeuslähdeopillisia metanormeja, jotka ainakin osin palvelevat ristiriitojen ratkaisemista. Tällaisia ovat seuraavat.

1. Lex superior derogat legi inferiori (= ylempi laki/normi syrjäyttää alemman lain/normin). Jos kyseessä on perustuslain ja alemman normin välinen ristiriita, säännön sovellettavuus edellyttää, että a) tuomioistuimella tai hallintoviranomaisella on oikeus tai velvollisuus tutkia ristiriita ja myös oikeus syrjäyttää alemman tasoinen normi, ja että b) ylempitasoinen säännös on siinä määrin selkeä (eikä pelkästään yleisluonteinen ja ohjelmallinen), että siitä saadaan todellista argumentaatiotukea alemman säännöksen pätevyyden punnitsemiselle. Muutoin on lähellä tilanne, jossa konkreettinen normi ohittaa ylempitasoisen normin sen vuoksi, että viimeksi mainittu on luonteeltaan liian abstraktinen konkreettisten oikeuskysymysten ratkaisemiseksi.

2. Lex posterior derogat legi priori (= myöhempi laki/normi syrjäyttää aikaisemman lain/normin). Tämä oikeusjärjestyksen dynamiikkaa koskeva sääntö on kylläkin selvä, mutta siihen kytkeytyy kahdenlaisia ongelmia. Nämä koskevat ensinnäkin oikeusnormien ajallisuutta: missä määrin myöhempi oikeusnormi voi vaikuttaa aikaisempien normien perusteella syntyneisiin oikeussuhteisiin? Taannehtivuussäännöt ovat eri oikeudenaloilla erilaiset (ks. taannehtiva lainsäädäntö). Toiseksi on mahdollista, että myöhempi oikeusnormi ei kata koko aikaisemman oikeusnormin alaa. Tulkinnallisena lähtökohtana on tällöin se, että aikaisempi oikeusnormi voi jäädä osittain voimaan, jotta ei syntyisi oikeusaukkoja (ks. kohta 3).

3. Lex specialis derogat legi generali (= erityislaki/-normi syrjäyttää yleislain/ normin). Oikeusjärjestyksen rakenteeseen kuuluu tyypillisesti sääntö–poikkeus -asetelma. Oikeuslähdeopin sääntö, jonka mukaan poikkeussäännös syrjäyttää yleissäännöksen, ilmentää tätä. Näin on varsinkin silloin, kun yleissäännös ei kata koko poikkeussäännöksen alaa. Tällöin tulkintaolettamana on se, että myöhempikään yleissäännös ei syrjäytä aikaisempaa erityissäännöstä, jos tulkinnan tuloksena olisi oikeusaukko. Tämä ei olisi sopusoinnussa lähtökohtaisen olettaman eli oikeusjärjestyksen aukottomuuden ja ristiriidattomuuden kanssa.

>>>