20 vuotta työelämässä (mitä olen oppinut, mitä olen nähnyt ja mihin lopputulokseen olen päätynyt)

Mielestäni suomalaisessa työelämässä annetaan aivan liikaa painoarvoa sosiaaliselle luovimiselle ja erinäisille suhteille. Moni saa työpaikan vaikka ei omaa minkäänlaista koulutusta, kokemusta tai edes orastavaa lupaavaa potentiaalia tehtäviinsä. Koska sattuu olemaan jonkun kaveri, sukulainen tai vaikka parisuhteessa oikean henkilön kanssa. Yksityisessä firmassa ymmärrän tämän käytöksen. Mutta kun puhutaan yhtiöistä, jonne "ei omistajat" alkavat luovimaan ystäviään, sukulaisiaan, ties ketä niin ne työt vaan kasaantuvat ennen pitkää muiden tehtäväksi. Se työkuorman jakautuminen muodostuu täysin vääräksi. Lisäksi se dynamiikka on ihan vinksahtanut. Alkaa muodostumaan jonkinlainen asetelma, että toiset tulevat työpaikalle viettämään keskenään aikaa ja tapaamaan kavereita. Ja toiset raatamaan orjina peräsuoli pitkänä.

Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää. Pohjaton katteeton itseluottamus on myös erittäin tärkeä ja liittyy vahvasti edellä mainittuun.

Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin on osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu. Loppupeleissä ahkeruudella ja osaamisella saavuttaa vain lisää töitä tehtäväksi. Tavallaan ahkeruudesta rangaistaan lisätöillä ja oletetaan että kykenet tekemään aina vain enemmän töitä (samalla rahalla luonnollisesti). Parhaimmat hommat jaetaan monessa paikassa palkintona ns. "yhtiön miehille" tai joillekin ns. oikean sosiaalisen suhteen omaaville henkilöille. Pätevin niitä harvoin saa, ei eroa juurikaan valtakunnan politiikasta.

Helvetinmoinen eriarvoisuus on ehkä se silmiinpistävin seikka, johon työelämässä heti törmää ja jota on vaikea olla huomaamatta. Työn ohessa saa seurata niitä, jotka eivät joudu tekemään samassa asemassa yhtään mitään. Sanoisin että 80% ihmisistä myy ammattitaitoaan/osaamistaan ja 20% mielistelyä/epätoivoa. Se 20% näkyy kokonaiskuvassa erittäin paljon. Sille tunnutaan myös antavan enemmän painoarvoa. Ei ole tavatonta, että moni on valmis tekemään mitä tahansa näyttääkseen hyvältä tai turvatakseen oman työpaikkansa. Omaa selkäänsä saa vahtia koko ajan työn ohessa.

Voin vain kuvitella miten paljon huonommaksi Suomen työelämä tulee menemään tulevaisuudessa, kun katsoo tuulia jotka nyt puhaltavat. Paremmaksi se ainakaan tule muuttumaan. Selkeä muutos on ollut havaittavissa koko 2000-luvun. Koko ajan pitäisi tehdä enemmän vähemmällä rahalla. Inhimillisyyden rippeetkin alkavat menemään touhusta.

Lopuksi argumentoin, että suurin osa ihmisistä palaa työelämässä loppuun muiden ihmisten takia. Eriarvoisuuden, vääryyden ja henkisen kuormituksen takia, ei niinkään työn fyysisen rasituksen.

2/2

Juurikin näin työelämässä ja itselläni on työkokemusta jo ysärin alusta saakka, jo silloin laman jälkeen alkoi tämä alamäki joka siis vain pahenee jatkossakin eikä loppua näy... Moni on irtautunut työelämästä kokonaan jos vain on mahdollisuus tullut esim. perintö, sairauseläke, varallisuutta palon yms.

Ei kukaan tuollaista paskaa enää jaksa.

Mitä aloitukseen tulee, olen myös itse monella alalla ja monessa työpaikassa ollut. Koen tässä mielessä jakavani aloittajan lähtökohdat ja kenties joitain hänen kokemuksiaankin.

On selvää, että työpaikoilla, kuten kaikissa sosiaalisen toiminnan ympäristöissä on nokkimisjärjestys. Näissä sosiaalisen toiminnan ympäristöissä ytimenä ovat yksilö ja yksilöt, ihmiset. Ja ihan pienestä pitäen jotkut näistä ihmisistä ovat muihin verrattuna äänekkäämpiä, vaativat enemmän huomiota, hellyyttä, ravintoa ja kaikkea muuta mahdollista. Ihminen, vaikka tavoille oppiikin, ei hän aikuisena paljoakaan eroa siitä, mikä hän oli hiekkalaatikolla potkiessaan muiden hiekkakakkuja nurin ja vetäessään letistä punatukkaista tyttöä, josta ei taatusti ollut kiinnostunut, eikä missään tapauksessa halunnut hänen huomiotaan.

Ihmisillä on luonteenpiirteet ja temperamentti, siis tapa ja keinot, millä hän reagoi ympäristöön. On laajemman populaation selviytymisen kannalta edullista, ettemme kaikki reagoi samalla tavalla samanlaiseen ärsykkeeseen. Jos varoitetaan menemästä veteen, tietty osuus populaatiosta menee veteen ja hukkuu, mutta heistä saattaa yksi selviytyä ja opettaa muut uimaan. Toisaalta, suurin osa populaatiosta kuitenkin tyytyy siihen, että ei mennä veteen, koska niin määrätään.

Mitä työelämään tulee, en koskaan nuorempana kokenut olevani osa työyhteisöä. Minua ei juuri kiinnostanut tutustua kehenkään. Työ oli työtä. Minä opiskelin työn ulkopuolella enemmän taikka vähemmän jatkuvasti ja olin kaikissa työpaikoissani ikäänkuin vain siirtyäkseni sieltä jonnekin muualle. Nyt, kun opiskelut ovat vuosia sitten päättyneet ja arkityö alkanut, voin vihdoin verrata kiertolaisen kokemuksia sellaiseen, joka on tullut jäädäkseen.

Työpaikkakiusaamisesta olen kuullut, nälvimistä nähnyt ja itse kokenutkin, mutta en suuremmassa määrin. Jos olisin kokenut, olisin luultavasti jättänyt työni sillä hetkellä ja etsinyt uuden.

Nykyisessä työpaikassani, johon kaikki muutkin ovat tulleet jäädäkseen, on hämmästyttävän vähän mitään suoranaisia konfrontaatioita. Kaikki näkemyserot ja kiistat hoidetaan ja selvitellään epäsuorasti, diplomaattisesti. Epäsopuun joutuneet puhuvat välimiesten kautta, eivät suoraan toisilleen, mikä on hyvä asia. Ongelmat on syytä kohdata, mutta ei ole mitään syytä kohdata ihmistä ongelman takana taikka sen edessä. Järkevän keskustelun voi saada aikaiseksi ainoastaan välimies ja ainoastaan epävirallisesti näkemyksiä välittäen. Näin voidaan välttää välien tulehtuminen, mikä on sosiaalisen yhteisön vaiva siinä missä yksilönkin kehossa tulehtuminen on.

Toisaalta jokaiselle pitäisi olla selvää sosiaaliset käyttäytymissäännöt ja mikä on sosiaalisesti sopivaa. Esimerkiksi oman tyttären työllistäminen julkisen sektorin työpaikkaan omaksi alaisekseen ei ole sopivaa. En ymmärrä, miten nykyaikana sellainen on edes mahdollista. No, en siinä työpaikassa kovin pitkään ollut ja muutin toiseen maakuntaan pian sen jälkeen.

Omalla kohdallani en näe loppuunpalamista, en sen enempää henkistä kuin fyysistäkään. Mutta katellaan ja haistellaan ilmaa.