Uupumus vaikkei tee mitään ja annan esimerkin

moi vois sanua näin että ihan syntymästä asti mun nuppia jumittanu. Esim armeijassa en viihtynyt että hirvee ahdistus ja pelko (eli sosiaaliset tilanteet hankaloitti siellä olemista kun olin tuvassa muiden miehien kanssa) ja tulinkin lähes heti armeijasta pois oltuaan siellä noin yhdeksän tuskaista päivää ja sitten hain sivariin että sivari oli vaihtoehto B jos armeijaan ei pysty meneen niin hain sivariin ja siinä kävi niin että sivarikeskukseen kun menin niin olin siellä vain yhden yön ja heti tulin kotia että esim se yö jonka yövyin siellä oli helvetillinen ja en nukkunut ollenkaan koko yönä ja aamulla karmee olotila ropassa.

Ei kai sitä viihdy oikein missään kun jos ei viihdy oikein omassa kropassaan?? Näin se on asianlaita = ihan syntymästä asti.

Oulussa asti ne tutki minua pikkulapsena eli jo silloin ne tutki mun kummallista pääkoppaani ja kävin kuitenkin kaikki koulut normaalien kanssa vaikka tiesin kyllä etten ole normaali vaan erikoistapaus. Kaikki kouluvuojet yhtä helevettiä eli porukka kiusasi kun mulla oli niitä erikoisia juttuja ja saatoin olla joskus mykkä kouluissa ja joskus ylivilkas koheltaja ja kerhoaikana en puhunut 2 vuoden aikana yhtäkään sanaa kellekään oppilaalle ja hädin tuskin kerho-opettajillekaan.

viestin lähettäjä Juha pohjola

vois sanua että jo noin 6 vuotiaana tajusin ettei kaikki ole ihan ok, ei synnynnällisesti eikä muutenkaan että henkisen puolen psyykejuttuja&ongelmia.

Taisin tietää jo noin 15 vuotiaana että minusta tulee todennäköisesti ihminen joka ei käy duunissa . Alkoi silloin minulla pikkuhiljaa mennä siihen että aloin erkaantumaan yhteisöstä ja noin 17-18 vuotiaana alkoi se kokonaan mökittyminen neljän seinän sissään. Tunnen yhden jolle kävi samalla lailla kuin minulla ja tunnen erään toisenkin. On meitä jonkun verran meijänkaltaisia ihmisiä.
Yhteinen selittävät tekijät ovat yleensä aika samat meillä eli;
jonkinasteinen kiusaamistausta, usein pitkäkestoinen kiusaaminen ja kokemukset ei kuulu joukkoon, on huono, tarpeeton, samalla katkeroituukin, masennus iskee, erkaantuu ihmisistä että ei tapaile enää ihmisiä, passivoituu mieli ja roppa että korkeintaan pystyy tekkeen kävelylenkit ja se onkin käytännössä siinä, keittää kahavit, tiskaa, käy kaupassa ja meitä yhdistää yleensä taipumus melankoliaan ja myös luontainen taipumus erkaantua ihmiskunnasta koska se on geeneissä varmaankin myös että me emme vain jaksa enää että koemme sellaisen tunteen joka on "ei meitä tarvita, luovutan kokonaan, en jaksa, en uskalla, en kykene, olen niin arka"

kannattaa käydä lukemassa aiheesta kiusatut ihmiset niin voit tajuta miten vakavaa se voi olla pahimmassa tapauksessa. Ei kaikki kiusatut ei kaikille käy samalla lailla kuin minulle ja muille lukuisille. Pahimmillaan kiusaaminen passivoittaa ihmisen että se on vain neljän seinän sisällä käytännössä. Mä saan omasta kodistani ikuisen turvan että oma koti on mulle turvapaikka jossa koen turvaa vain , muualla en. Muualla koen tunteen "en kuulu tänne" "en ole ihan normaali että oon niin yliherkkä että sielu tuhansina paloina etten jaksa panostaa ihmissuhteisiin".

hyvä asia on tässä se että minulla on sama ihmisarvo kuin työssäkäyvillä.

viestin lähettäjä juha Pohjola

Anonyymi00004 kirjoitti:

vois sanua että jo noin 6 vuotiaana tajusin ettei kaikki ole ihan ok, ei synnynnällisesti eikä muutenkaan että henkisen puolen psyykejuttuja&ongelmia.

Taisin tietää jo noin 15 vuotiaana että minusta tulee todennäköisesti ihminen joka ei käy duunissa . Alkoi silloin minulla pikkuhiljaa mennä siihen että aloin erkaantumaan yhteisöstä ja noin 17-18 vuotiaana alkoi se kokonaan mökittyminen neljän seinän sissään. Tunnen yhden jolle kävi samalla lailla kuin minulla ja tunnen erään toisenkin. On meitä jonkun verran meijänkaltaisia ihmisiä.
Yhteinen selittävät tekijät ovat yleensä aika samat meillä eli;
jonkinasteinen kiusaamistausta, usein pitkäkestoinen kiusaaminen ja kokemukset ei kuulu joukkoon, on huono, tarpeeton, samalla katkeroituukin, masennus iskee, erkaantuu ihmisistä että ei tapaile enää ihmisiä, passivoituu mieli ja roppa että korkeintaan pystyy tekkeen kävelylenkit ja se onkin käytännössä siinä, keittää kahavit, tiskaa, käy kaupassa ja meitä yhdistää yleensä taipumus melankoliaan ja myös luontainen taipumus erkaantua ihmiskunnasta koska se on geeneissä varmaankin myös että me emme vain jaksa enää että koemme sellaisen tunteen joka on "ei meitä tarvita, luovutan kokonaan, en jaksa, en uskalla, en kykene, olen niin arka"

kannattaa käydä lukemassa aiheesta kiusatut ihmiset niin voit tajuta miten vakavaa se voi olla pahimmassa tapauksessa. Ei kaikki kiusatut ei kaikille käy samalla lailla kuin minulle ja muille lukuisille. Pahimmillaan kiusaaminen passivoittaa ihmisen että se on vain neljän seinän sisällä käytännössä. Mä saan omasta kodistani ikuisen turvan että oma koti on mulle turvapaikka jossa koen turvaa vain , muualla en. Muualla koen tunteen "en kuulu tänne" "en ole ihan normaali että oon niin yliherkkä että sielu tuhansina paloina etten jaksa panostaa ihmissuhteisiin".

hyvä asia on tässä se että minulla on sama ihmisarvo kuin työssäkäyvillä.

viestin lähettäjä juha Pohjola

Tunnen sympatiaa sinua kohtaan. Koeta iloita keväästä ja kesästä. Ota vaikka aurinkoa.
Tsemppiä!

Anonyymi00004 kirjoitti:

vois sanua että jo noin 6 vuotiaana tajusin ettei kaikki ole ihan ok, ei synnynnällisesti eikä muutenkaan että henkisen puolen psyykejuttuja&ongelmia.

Taisin tietää jo noin 15 vuotiaana että minusta tulee todennäköisesti ihminen joka ei käy duunissa . Alkoi silloin minulla pikkuhiljaa mennä siihen että aloin erkaantumaan yhteisöstä ja noin 17-18 vuotiaana alkoi se kokonaan mökittyminen neljän seinän sissään. Tunnen yhden jolle kävi samalla lailla kuin minulla ja tunnen erään toisenkin. On meitä jonkun verran meijänkaltaisia ihmisiä.
Yhteinen selittävät tekijät ovat yleensä aika samat meillä eli;
jonkinasteinen kiusaamistausta, usein pitkäkestoinen kiusaaminen ja kokemukset ei kuulu joukkoon, on huono, tarpeeton, samalla katkeroituukin, masennus iskee, erkaantuu ihmisistä että ei tapaile enää ihmisiä, passivoituu mieli ja roppa että korkeintaan pystyy tekkeen kävelylenkit ja se onkin käytännössä siinä, keittää kahavit, tiskaa, käy kaupassa ja meitä yhdistää yleensä taipumus melankoliaan ja myös luontainen taipumus erkaantua ihmiskunnasta koska se on geeneissä varmaankin myös että me emme vain jaksa enää että koemme sellaisen tunteen joka on "ei meitä tarvita, luovutan kokonaan, en jaksa, en uskalla, en kykene, olen niin arka"

kannattaa käydä lukemassa aiheesta kiusatut ihmiset niin voit tajuta miten vakavaa se voi olla pahimmassa tapauksessa. Ei kaikki kiusatut ei kaikille käy samalla lailla kuin minulle ja muille lukuisille. Pahimmillaan kiusaaminen passivoittaa ihmisen että se on vain neljän seinän sisällä käytännössä. Mä saan omasta kodistani ikuisen turvan että oma koti on mulle turvapaikka jossa koen turvaa vain , muualla en. Muualla koen tunteen "en kuulu tänne" "en ole ihan normaali että oon niin yliherkkä että sielu tuhansina paloina etten jaksa panostaa ihmissuhteisiin".

hyvä asia on tässä se että minulla on sama ihmisarvo kuin työssäkäyvillä.

viestin lähettäjä juha Pohjola

Ihmisarvosta olet täysin oikeassa. Meillä kaikilla on ihmisarvo, ollaan me millaisia tahansa.