Tero oli vähäinen veli,

Tero oli vähäinen veli, Kivimäen lahkon syrjäisimmässä kolkassa asuva hahmo, jota harva huomasi. Lahkon veljet pitivät häntä kummajaisena, sillä hän ei meditoinut vanhojen kirjojen äärellä eikä osallistunut seremonioihin samalla hartaudella kuin muut. Tero vietti päivänsä eristyksissä, vanhan latohallin varjoissa, jossa hänen aarteensa – vuoden 1987 Toyota Corolla, lempinimeltään Tojo – nökötti sammaleen peittämänä.Tojo oli surkeassa kunnossa. Ruoste oli syönyt sen kyljet kuin nälkäinen peto, ja moottori yskähteli kuin vanha tupakoitsija. Etupuskuri roikkui vinossa, ja kuljettajan ovi avautui vain potkaisemalla. Silti Tero näki Tojossa jotain, mitä muut eivät: sielun. Hän puhui autolleen, kun hän kiristi ruosteisia muttereita tai paikkasi reikiä epoksilla, joita oli varastanut lahkon varastosta. "Sinä vielä kuljet, vanha ystävä", hän mutisi, vaikka Tojo vastasi vain narinalla.Lahkon johtaja, Yliveli Martti, piti Teron touhuja harhaoppisina. "Veljemme Tero tuhlaa aikansa maalliseen romuun, kun hänen tulisi keskittyä hengen puhtauteen!" hän julisti. Veljet nyökkäilivät, mutta Tero ei välittänyt. Hänelle Tojo ei ollut pelkkä auto – se oli lupaus vapaudesta, tie pois lahkon tukahduttavasta otteesta.Eräänä syysaamuna, kun sumu peitti Kivimäen pellot, Tero päätti: tänään Tojo heräisi eloon. Hän oli viikkokausia nyysinyt bensaa lahkon generaattorista ja korjannut moottoria varastetuilla osilla. Sytytystulpat olivat kuluneet, mutta Tero rukoili hiljaa – ei lahkon jumalille, vaan Tojon hengelle. Hän käänsi avainta. Moottori räkäisi, tärisi ja sammui. Tero yritti uudelleen. Kolmannella kerralla Tojo heräsi, savuten ja kolisten, mutta elossa.Tero ohjasi Tojon kohti lahkon porttia, sydän pamppaillen. Veljet huomasivat metelin ja juoksivat ulos. Yliveli Martti huusi: "Tero, luopio, pysähdy!" Mutta Tero painoi kaasua – tai sitä, mitä Tojon raihnaisesta polkimesta sai irti. Auto kolisteli portista ulos, jättäen jälkeensä savupilven ja hämmentyneitä huutoja.Matka ei ollut pitkä. Tojo hyytyi muutaman kilometrin päähän, keskelle mutaista metsätietä. Tero istui ratissa, kuunteli moottorin viimeisiä yskäisyjä ja hymyili. Hän oli vapaa, ainakin hetken. Ruosteinen Tojo oli vienyt hänet kauemmas kuin yksikään lahkon rukous. Hän taputti kojelautaa. "Hyvin tehty, vanha ystävä."Tero ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Mutta hän tiesi, että Tojo, kaikista vioistaan huolimatta, oli hänen tiensä uuteen alkuun.