Ateisti pelastuu - uskotko?

Olin ennen uskova. En sellainen juhla-aikoina-Jeesus-muistuu-mieleen -uskova, vaan ihan tosissani. Uskoin, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. Uskoin, että Jeesus kuoli syntieni tähden. Että armo riittää. Että pelastus on lahja. Ei ansio.

Ja nyt? No, sanotaan vaikka niin, että usko otti ja lähti. Ei mitenkään dramaattisesti. Ei salamoiden saattelemana, eikä katkeroituneena oven paiskauksena. Se vain... hiipui pois. Nykyään olen ateisti. Enkä edes häpeä sitä. Maailma on edelleen täynnä ihmeitä. Ne eivät vain enää tarvitse taivasta selityksekseen.

Mutta arvatkaa mitä?

Minua ei haittaa, vaikka olisin väärässä. Tai no, haittaa vähän, jos taivaassa ei ole kahvia, mutta muuten ei. Koska jos kristinuskon ydin pitää paikkansa, minä voin silti hyvin päästä perille.

Kuulostaa pähkähullulta? Anna kun selitän.

Kristillinen usko väittää, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa Kristuksessa. Maailman. Ei vain niitä jotka sattuvat uskomaan sopivalla hetkellä ja pysyvät linjassa koko elämänsä ajan. Paavali ei laittanut alaviitettä: "sovitus ei koske niitä, jotka myöhemmin muuttavat mieltään."

Minä uskoin. Oikeasti. Vilpittömästi. Otin armon vastaan. Ja jos se armo kerran ei ollut minun ansioni, niin miten minä voisin sen nyt mitätöidä? Eikö se silloin olisi ollutkin minun hallinnassani alusta asti?

Jos pelastus on lahja, se ei kai muutu vuokrasopimukseksi?

Tiedän kyllä, mitä jotkut nyt ajattelevat: Ei pelastus ole mikään kenkälaatikko, jonka voit unohtaa vintille ja silti odottaa löytäväsi ehjänä. Ehkä ei. Mutta toisaalta: jos Jumala kerran lahjoitti jotain näin suurta, niin eikö se olisi vähän, noh, epäjumalamaista ottaa se takaisin vain siksi, että minä myöhemmin kysyin: oliko tämä kaikki sittenkin vain tarinaa?

Ja tässä tulee se juju: Minä uskon, että tarinan sisällä kaikki se on edelleen totta.

Eli vaikka minä nyt ajattelen, että sovitus on fiktiota, sen fiktion sisällä minä olen silti pelastettu. Tarina on ehjä. Sen logiikka pitää. Ja siinä tarinassa minä olin mukana. Sovitus ei tullut minuun minusta, vaan Jumalasta. Ja hän ei peru lahjojaan, eikö niin?

Ehkä Jumala sanoo lopussa: "Sinä lakasit uskomasta minuun. Mutta minä en lakannut uskomasta sinuun."

Ja jos ei sano, niin ei se mitään. En minä ateistina voi pettyä.

Mutta jos sanoo, se olisi aika hyvä lopetus tälle tarinalle.

Hymyilevin terveisin,
entinen uskova, nykyinen armosta elävä ateisti