Onko tuttu luontopolku

Tuttu on. Tämä tositarina tapahtui siellä aivan hiljattain:

Lokakuun sateisena aamuna, kun Korkeakosken retkeilyreitti oli peittynyt kosteaan usvaan, kaksi miestä kohtasivat. He olivat molemmat parrakkaita, vaatteet märkiä ja sydämet avoimia.

Ensimmäinen, nimeltään Elias, oli pitkä ja solakka, hänen partansa oli kuin syksyn lehtien väreissä. Toinen, nimeltään Kalle, oli vankkarakenteinen, hänen partansa tumma ja vahva. He tapasivat tulilla, joita Elias oli juuri sytyttänyt.

"Huomenta," Kalle sanoi, hänen äänensä oli syvä ja rauhoittava.

"Huomenta," Elias vastasi, hymyillen. "Oletko eksynyt?"

"En, mutta kiitän lämpimästä tulesta." Kalle hymyili takaisin.

He jakoivat kahvia ja hiljaisuutta, sateen ropistessa ympärillä. He tunsivat toistensa läsnäolon, kuin kaksi puuta metsässä, jotka etsivät toistensa suojaa tuulelta.

Päivä kului, he kävelivät yhdessä, jakoivat eväitä ja nauruja. He löysivät toisensa, ei vain retkeilyreitillä, vaan myös sydämissään. Kun ilta saapui, he tiesivät, että heidän tarinansa oli vasta alussa.

Tuntien kuluessa heidän tunteensa syvenivät kuin puro, joka virtaa kohti merta. Elias, joka oli aiemmin ollut varautunut, alkoi avautua Kallelle. Hän kertoi unelmistaan, peloistaan ja toiveistaan. Kalle, jonka vahvuus oli aina ollut hänen suojansa, paljasti herkkyytensä, jakaen omia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Heidän kosketuksensa muuttui. Aluksi se oli vain ohimenevä kosketus, käsi olkapäällä tai olkapää vasten olkapäätä kävellessä. Mutta pian se muuttui pidemmäksi, syvemmäksi. He pitivät käsi kädessä, istuivat lähekkäin nuotiolla, ja heidän katseensa kohtasivat toistensa.

Heidän tunteensa kehittyivät kuin kasvi, joka saa auringonvaloa ja vettä. Rakkaus, joka alkoi sateisena aamuna, kukoisti heidän sydämissään, valmiina kestämään kaiken.

Sinä yönä, kun pimeys peitti metsän, he löysivät laavun. Laavu oli pieni, mutta se suojasi heitä sateelta ja tuulelta. He jakoivat tilaa, lähellä toisiaan, nuotion lämmittäessä heidän ihoaan.

Heidän intiimi läheisyytensä oli läsnä. He istuivat lähekkäin, kädet koskettivat toisiaan, katseet lukittuneina. He puhuivat hiljaa, kertomuksia menneisyydestään, unelmistaan ja toiveistaan. Hiljaisuus oli yhtä tärkeä kuin sanat, sillä se kertoi heidän ymmärryksestään ja rakkaudestaan