Henrik VII ja Richard III

Henrik siis rantautui Länsi-Walesiin, koska arvasi Richardin odottavan iskua etelärannikolle ja oli kai linnoittanut sitä. Hän toi mukanaan 2000-3000 miestä, joukossa ranskalaisia palkkasotureita. Walesissa muutama tärkeä aatelismies liittyi armeijaan joukkoineen. Häntä ei estelty, mutta kaikki eivät uskaltaneet toimia. Lopulta Henrikina rmeija oli ehkä n. 5000 miehen suuruinen, osin kirjava joukko. Sillä oli kuitenkin päteviä komentajia, ylipäällikkönä Oxfordin herttua.

Pettymys oli se, että Thomas stanley ei liittynyt suoraan hänen tuekseen. Thomas ja William Stanley teeskentelivät olevansa lojaaleja Rikhardille, mutta vetkuttelivat erinäisin verukkein eivätkä kosaan yhtyneet Rikhardin armeijaan. Heidän joukkonsa tarkkailivat tilannetta Bosworthissa. Heillä oli ilmeisesti lähes 3000 miestä.

Pääjoukossa Rikhardilla oli Norfolkin osasto ja n. 1000 ratsumiestä, ilmeisesti Norfolkin armeija oli yyhtäsuuri kuin Henrikin koko armeija. Lisäksi Northumberlandin herttuan johtama n. 3000 miehen osasto oli kauempana, ilmeisestyi vastakkain Thomas Stanleyn armeijaa. Yksimahdollisuus on, että Stanley ja Henrik jopa olisivat houkutelleet Rikhardin tulemaan Bosworthiin, jossa taistelukentän ahtaus suosi Henrikiä.

Kun taistelupäivä 22.8.1485 koitti, Richardin tykit olivat ampuneet yöllä ilmeisesti ohi Henrikin leiristä. Henrik ryhmitti armeijansa vastassa Norfolkin armeija ja Richardin ritariratsumiehet. Rikhard komensi itse armeijaansa.Käsittääkseni Oxford alkoi ensin liikkua ja tällöin Rikhardin oli lähetettävä Norfolk vastaan. Toisten tietojen mukaan kärsimätön Rikhard aloitti taistelun voitonvarmana. Häntä on moitittu siitä, että hän ei odottanut vahvistuksia eli Northumberlandia. Toisaalta joidenkinmukaan taistelukentän maasto ei edes mahdollistanut Northumberlandin armeijan osallitumista taisteluun. Joka tapauksessa Rikhard komensi Northumberlandia tulemaan avuksi ja tämä ei jostain syystä koskaan saapnut. Oliko tässäkin kyseessä petos vai odottiko herttua hyökkäystä muualta? Joka tapauksessa hän sai pitää päänsä jälkiselvittelyissä.

Rikhard oli toistuvasti pyytänyt Stanleytä liittymään armeijaansa. Taistelun alkuvaiheessa Rikhard lähetti sanan, että Stanleyn poika tapetaan, jos hän ei liity taisteluun. Hänellä oli poika panttivankina. Thomas Stanleyn vastausta ei tunneta. Ilmeisesti se oli, että taisteluun liityttäisiin sopivalla hetellä. William Stanleyn joku kavalsikin jo Rikhardille eli että tämä ei olisi hänen puolellaan. Ilmeisesti tappaja sai käskyn, mutaa ei toteuttanut uhkausta. Tarkkaili kai taistelun lopputulosta ensin.

Tunnin kuluttua alkoi olla selvää, että Rikhard oli tehnyt liian hätiköidyn päätöksen, jollei sitten Henrikin armeija ollut pakottanut häntä siihen. Ilmeisesti tiivis ryhmitys muodostelmien hajoamisen estämiseksi ja kokeneiden ranskalaisten paklkkasoturiyksiköiden etevämmyys konemattomia englantilaisia vastaan johtivat siihen, että Norfolkin armeija alkoi hajota kappaleiksi Rikhardin silmien edessä. Yhä useampia sotilaita joutui sivuun. Toisten tietojen mukaan itse Norfolk haavoittui jo tällöin kuolettavasti nuolesta. Toiset lähteet kertovat hänen saaneen surmansa vasta pakovaiheessa.

Muutamat neuvonantajat sanoivat Rikhardille, että tämän kannattaisi hakeutua turvaan. Resurssien puolesta Rikhard voisi ehkä taistella uudelleen toiena päivänä. Tässä oli riskinsä ja ilmeisesti sen vuoksi Rikhard kieltäytyi. Hän sanoi joko voittavansa sinä päivänä tai kuolevansa kuninkaana. Tässä vaiheessa Henrik Tudor oli siirtymässä kohti Stanleytä pyytämään vuielä häneltä apua pienehkön ratsujoukon kera. Kun Rikhard havaitsi Henrikin erillään armeijastaan, hän välittömästi käsk ratsumiehensä rynnäkköön. 200 - 800 haarniskoitua ritaria syöksyi kohti Henrikin henkivartiostoa / osastoa. Rikhard itse iski etulinjassa ja ilmeisesti suisti heti kuolemaan henrikin lipunkantajan. Tämä olisi voinut olla kohtalokas hetki. Rikhard ja hänen lähimmät miehensä yrittivät tappaa Henrikin villipedon raivolla. Henrikin banneri onnistuttiin heti nostamaan pystyyn. Kahakka ei ratkennut heti, mutta Henrikinmiehet olivat kovilla ja saarrettuina.

Kun William Stanley näki, että Richard on erillään armeijastaan aj että Henrik ei heti ole saanut surmaansa, antoi hän viimein merkin ja hänen ratsuväkensä syöksyi Rikhardin miesten kmppuun ja saartoi heidät. Ilmeisesti muyös Thomas Stanley alkoi edetä. Osa Rikhardin ratsumiehistä ilmeisesti pakeni. Rikhardin hevonen kaatui soisessa maastossa ja hän taisteli jalkamiehenä lähimpien miestensä kanssa kuolemaan saakka. Norfolkin miehet pakenivat epäjärjestyksessä ja myös Northumberlandin osasto häipyi taistelukentältä. Henrikiltä oli kuollut vain noin 200 miestä. Vastustajan tappiot olivat yli tuhat meistä, koska pakenevia Norfolkin miehiä niitettiin ketoon suurehko määrä.

Henrik Tudorista tuli kuningas Henrik VII. Rikhardin kruunukypärä pantiin hänen pääänsä

Vastoin monen odotusta Henrik VII oli vahva kuningas, joka piti kaikki langat käsissään ja aateliston kurissa. Yleinen myytti on erään tv-sarjan ja romaanin seurauksena, että hänen äitinsä olisi käyttänyt isosti valtaa. Tästä ei ole kuitenkaan mitään todisteita. Ei myöskään siitä, että Margaret beaufort olisi ollut paha anoppi elizabeth of Yörkille tai että heidän välinsä edes olisivat olleet huonot. Kaikki merkit viittaavat pikemminkins iihen, että Margaret piti Elizabethia kuin toisena lapsenaan. Muutenkin Margaret näyttäisi elämäkertojen perusteella olleen moitteeton sekä sukulaisistaan ja alaisistaan hyvää huolta pitänyt, syvästi uskonnollinen nainen. Rikkaana perijänä ja myös Stanleyn vaimona, josta otti tavallaan eron,hänellä oli isot maaomistukset hoidettavanaan. Hän teki paljon hyväntekeväisyyttä ja perusti oppilaitoksen.

Margaretin demonisointi on pöyristyttävää ja se johtuu siitä, että monila on tarvetta pulmustella Richard III:n tekemisiä. Britanniassa toimii seura Richar III Society, joka pyrkii puhdistamaan Richardn maineen. Jos Gregoryn romaani ja sen pohjalta tehdyt tv-sarjat White queen ja White princess pyrkivät leimaamaan muita murhasyyllisiä Torniin kadonneille prinsseille, niin em. seura ja rikhardianit yrittävät todistella prinssien päässen vapaiksi. Viime aikoina on hirttäydytty vakaumukseen, että Perkin Wahrbeck olisi ollut nuorempi veli (tai vanhempi) ja Stoken taistelukentällä olisi kuollut Eward V ja sitten Henrik VII olisi napannut tilalle jonkin maalaispojan ja väittäneen teeskentelijän olleenkin tämä. Jostains yystä simnel ei kuitenkaan pääosin ollut esittänyt kuin Warwickin jaarlin perijää.aluksi kyllä kumpaakin veljeä.

Henrik VII:n hallintyo siis yritettiin kumota uudella invaasiolla, jonka takana oli pari aatelista. Palkkasotureita ja irlantilaisia käyttänyt yritys siis hävisi verisessä taistelussa 1587. Perkin Wahrbeckin yritykset olivat melko toivottomia, kun häntä hyysänneet vallat luopuivat yksi toiensa jälkeen höänestä ja paljastivat huijariksi myös kukin vuorollaan.

Vanha yorkisti Sir James Tyrell hautoi myöhemmin kapinaa ja paljastui Calaisissa. Ennen teloitustaan hän tunnusti murhanneensa prinssit Rikhardin käskystä. Tämä tunnustus oli aluksi salainen. Thomas More laati tutkimuksen aiheesta, mutta sekin oli pitkään salainen. Mikään ei viittaa siihen, että kyse olisi ollut jostain propagandasta

Henrik VII oli nuuka ja hamstrasi myös varallisuutta pahan päivän varalle. Toisaalta häntä ei ehkä osaksi sen vuoksi kiinnostanut lähteä sotimaan mihinkään. Hän sai neuvoteltua avioliittosopimuksen Kasstilian kuningattaren Isabellan ja Aragonian kuninkaan Ferdinandin kanssa prinssi Arthurin ja Katariina Aragonialaisen kanssa. Nämä olivat vasta kolmevuotiaita, joten hieman oli odoteltava. Arthur ja Katariina vihittiin sitten kun Katariina oli lähes 16 ja Arthur melkein 15 v. Arthur kuoli valitettavasti jo viiden kuukauden päästä tästä ja Katariina jäi Englantiin tomien välillä mm. isänsä suurlähettiläänä. Henrik VII aikoi ensin naida itse Katariinan, kun elizabeth kuoli lapsivuoteeseen. Isabella ei sallinut tätä ja painosti kihlaukseen Henrikin nuoremman pojan kanssa (Henrik VIII). Kun Henrik VII kuoli, Henrik VIII suostui avioliittoon. 20 vuodessa heille syntyi vain yksi aikuisikään selvinnyt lapsi eli tuleva Mary I Tudor (s. 1516).

Kun Henrik VII kuoli 1509, niin Henrik VIII oli vasta seitsemäntoista. Henrik VII oli nostanut kaksi ministeriä aatelin ulkopuolelta ja hallinnut näiden luottomiesten kanssa viimeiset vuodet. Hän oli suorittanut erittäin epäsuosittuja omaisuuden takavarikointeja / anastuksia. Margaret Beaufort salasi kuoleman ja teki eräänlaisen kaappauksen vanhojen luottomiesten kanssa. Kuolemasta kerrottiin vasta muutaman päivän päästä, kun epäsuositut nousukkaat oli pidätetty. Kaikki kiusalliset hallintotoimet pantiin pidätettyjen syyksi, joiden syytettiin johtaneen kuningasta harhaan ja toimineen myös tämän selän takana. TYämä ei tietenkään ollut totta. Pian sen jälkeen, kun Katariina ja Henrik VIII oli vihitty, niin Margaeret Beaufort kuoli samana vuonna kuin poikansa oli kuollut. Havaittuaan, kuinka todella epäsuosittuja pidätetyt (Ludley ym.) olivat, uusi kuningas teloitutti heidät.

Henrik VII oli alusta lähtien hieman tuntematon ja epäsuosittukin. Kuningatar Elizabeth oli puolestaan rakastettu. Elizabethilla ei ollut toisaalta juuri valtaa, mutta tämä johtui Henrikistä. Ei Margaretista

1671 siis löytyi kaksi lapsen luurankoa arkusta lähellä paikkaa, jossa Sir James Tyrell kertoi ruumiit jätetyn. Tosin toiset hoitivat kätkemisen. Jäännöksiä ei vartioitu tarpeeksi ja ilmeisesti osa luista varastettiin ja korvattiin eläinten luilla. Luurangot myös olivat jätekasojen vieressä sen aikaa, kun kuningas Kaarle II:lle ilmoitettiin asiasta.

1930-luvulla luurankoja tutkittiin tiedemiesten voimin. Niiden ympäriltä oli löytynyt silkkikankaan jäännöksiä. Silkkiä oli alettu tehdä Italiassa vasta 1400-luvun alussa ja sitäostivat tuolloin vain hyvin varakkaat henkilöt. Englannissa valmistus aloitettiin myöhemmin. Siten ruumit eivät voi olla juuri paljoa vanhempia kuin vuodelta 1483, mikä on siis oletus murha-ajankohdaksi. Tyrellin mukaan syksyllä.

Luurankojen ihmisluiden osuus määritettiin juurikin tuolloin kuolleiden prinssien ikäisiksi eli arvioidut ikähaarukat osuivat heidän ikäisikseen kuollessaan. Molemmilla oli vastaavanlainen puutos hammasrivistössäämn, joka vastasi myös perinnöllisesti prinssien sukulaisen hammaskalustoa. Osas luista oli apinan luita eli ilmeisesti sekoitusta tai vaihtoa oli tapahtunut uutisten levuittyä löydöstä.

Tämä kaikki osoittaa vahvasti siihen suuntaan, että prinssit murhattiin ja että löydetyt luiurangot ovat heidän luurankonsa

Suomessa puhutaan Ruusujen sodasta, mutta Engannissa Ruusujen sodista eli The wars of the Roses. ensimmäinen taistelu oli 1455, mutta väkivaltaisuudet leimahtivat toden teolla vasta 1460, jolloin eurasi useita taisteluita. 1460 Yorkin suvun pääpukari herttua Rikhard saapui Irlannista ja esiintyi kuin kuningas. Parlamentti lupasi kuninkuuden vasta Henrik VI:n kuoltua eikä Rikhardilla ollut heti pokkaa murhata tätä. Käytännössä mies oli valtakunnan pomo, mutta mokasi sotaretken pohjoiseen lancasterilaisia lopullisesti kukistamaan. Väsyneet sotilaat lähtivät turvallisesta linna-asemastaan etsimään muonaa ja heiniä hevosille, kun vihollisarmeija yllätti ja Richard tapettiin. Vastassa ooleva armeija oli "kuningattaren armeija", koska kuningas Henrik VI oli jäänyt vangiksi Northamptonin taistelussa. Kuningatar Margaret of Anjou muutenkin oli varsinainen monarkki jo vuodesta 1454, kun oli tullut mielisairaaksi. Richard oli ottanut kuninkaan mukaansa ja hänet löydettiin ja hän sai viimeistä kertaa olla perheensä parissa.

Hänen poikansa oli vasta 18-vuotias Edward, joka oli voittanut oman taistelunsa walesin suunnalla ja saapui yörkistien vahvalle tukialueelle Lontooseen ja julistautui kuninkaaksi (Edward IV). Seurasi sotaretki pohjoiseen, jossa käytiin kaksipäiväinen ratkaisutaistelu Towtonin ja Saxtonin lähellä kylmässä kelissä maaliskuun lopulla 1461. Toisena päivänä oli varsinainen suuri koitos. 18-vuotias kuningas piti moraalia kohottavan puheen ja sanoi, että voittaa tai kuolee joukkonsa mukana, lakseutui ratsailta ja lupasi taistella jalkamiehenä miesten vierellä. Yorkisteilla oli yliote siinä mielessä, että kylmä tuuli puhalsi lancasterilaisia vastaan ja luntakin tuli välillä. Yorkilaisten nuolet iskivät, kun taas vastapuolen jäivät lyhyeksi. Ensimmäisen volleyn jälkeen alkoi tuntikausia kestänyt taistelu.

Lancasterilaisten osasto iski yorkilaisten kylkeen ja kunuinkaalla oli kova työ ryhmittää vastustusta. Hän oli kuitenkin pystyvä sotapäällikkö. Tilanne alkoi kuitenkin olla kinkkinen ja hän joutui välillä ilmeisesti todella osallistumaan taisteluun ainakin innostaakseen joukkojaan. Juuri tuolloin muualla ollut herttua Norfolkin osasto pääsi paikalle ja iski laancasterilaisten kimppuun. He eivät kai onnistuneet kunnolla järjestäytmään uudelleen. Rintama alkoi peräytyä ja lopulta koko armeija pakeni. Valitettavasti heillä oli vain muutamia pullonkauloja, kun joki esti pakenemisen kunnolla. Tällaisissa tilanteissa suurimmat tappiot tulevat muutenkin ja kuningas Edward oli julistanut, ettäa rmoa ei anneta. Seurasi suunnaton teurastus, jossa joki oli täynnä kelluvia ruumiita ja aukeat myös. Omiakin tappioita oli tietenkin tullut kuuden tunnin ottelussa.

Kuningas pakeni Skotlantiin, josta joutui johdon vaihduttua yrittämään jatkaa omin päin rajasodassa. Lopulta hän joutui piileskelemään 7 kuukautta, kunnes jäi kiinni 1465 ja vankeuteen. Kuningatar ja lapsi pakenivat Ranskaan. Kuninkaantekijä jaarli Warwick riitautui pikkuhiljaa Edwardin kanssa, kun Edward nai alasäätyisen E Voodvillen ja alkoi suosia tämän sukua. Warwick juonitteli kapinan 1469, joka yllätto Edwardin ja tämä joutui vangiksi. Valitettavasti Warwick ei ollut vielä sopinut kuningattaren kanssa ja kun tilanne ei enää ollut hyppysissä, kuningas piti vapauttaa taistelemaan uutta lancasterilaisarmeijaa vastaan. Vaikka Warwick oli tehnyt sovinnon, hän pakeni Ranskaan yhdessä kuninkaan veljen Georgen kanssa, joka oli Clarencen herttua. Tämä oli myös ollut tyytymätön ja janosi itse kuninkaaksi.

Warwick ja kuningatar juonivat sotaliiton ja Ranska tuli hanketta. Warwick lietsoi uudet kapinat ja ajoi Edwardin maanpakoon Burgundiin Glocesetrin herttuan eli veljensä Rikhardin kanssa. Henrik VI vapautettiin ja hän oli hetken taas muodollinen kuningas. 1471 Edward teki uuden invaasion itäiseen Neglantiin tuhannella miehellä Burgundin avustamana. Tyytymätön George liittyi häneen ja äkkiä hänellä oli 4000 miestä. Barnetin taistelussa Lontoon lähellä Warwick löi vastassaan olleen osaston, mutta palatessaan osallistumaan meneillään olleeseen taisteluun hänen joukkonsa sumussa joutuivat taisteluun omien joukkojen kanssa ja koko homma meni mönkään. Warwick tapettiin.

Kuningattaren saapuminen oli lykkäytynyt Ranskan kiristettyä lähtöä ja molempia invaasioita olivat tuuletkin vastustaneet. Kuningatar ja Edward-poika rantautuivat armeijansa kanssa Walesissa. Kuultuaan vaarallisesta tilanteesta hän oli lähdössä takaisin, mutta puhuttiin ympäri. Tewkesburyn taistelussa kuningatar hävisi ja hänen seitsemäntoistavuotias poikansa tapettiin. Kuningatar jäi vangiksi ja vapautui vasta 1475 Ranskan kuninkaan maksettua lunnaat. Hän kuoli Ranskassa 1482. Ruusujen sodan osaksi lasketaan myös yleensä Henrik Tudorin ja Rikhard III:n koitos ja vielä Stoken taistelu 1487

Niin siis Rikhard kuoli wakefieldin taistelussa ja sitten oli vielä St. Albanuksen toinen taistelu, jossa kuningattaren armeija löi Warwickin ja sieltä vasta löytyi Henrik VI. warwick oli ottanut mukaansa. Lontoo kieltäytyi laskemasta kuningattaren armeijaa kaupunkiin ja muonasta ym. oli pulaa. Oli pakko vetäytyä täydentämään armeijaa pohjoiseen. Sinne siis edward IV eteni, kun oli julistautunut kuninkaaksi sillä verukkella, että HenrikVI muka oli tappanut Rikhardin ja rikkonut siten juuri säädettyä lakia, joka oli kiristetty läpi kuninkaan ollessa vankina.

Henrik VII älysi lopulta tuoda hallintoon miehiä aateliston ulkopuolelta ja huolehtia siitä, ettäyksikään aatelinen ei saisi liikaa valtaa. Ruusujen sopdathan olivat lähteneet siitä, että aateliston mahtimiehet taistelivat vallasta ja ylivertaista rikasta ja sotaherraa oli kuunneltava. Toisaalta heikosta kuninkuudesta eli oli myönnetty liikaa maata ja etuuksia ja sitten ei ollut pidetty järjestystä. Maa oli heikon tai suorastaan kyvyttömän kuninkaan aikana vajonnut kaaokseen. Sama asema oli jopa kerran myönnetty kahdelle eri aateliselle ja oli syntynyt taas uusi riita.

Rikhard III oli ollut liian suuri valtias ja saattoi tehdä kumouksen, koska arveli muuten menettävänsä asemiaan.

Henrik VII:n esimerkki jatkui sitten myöhemmin ja Henrik VIII nosti korkeaan asemaan ensin Wolseyn, sitten Cromwellin jne

Miten Ruusjen sodat alkoivat? Alaikäinen kuningas ei päässyt munaamaan vielä, kun enoista Bedfordin herttua oli hengissä. Hänkin oli aika ajoin kusessa, kun joutui olemaan Ranskassa. Vallanhaluinen ja huono Gloucesterin herttua oli toinen eno, joka aiheutti ongelmia. Bredford joutui pitämään häntä kurissa. Silti hän onnistui munaamaan liiton Burgundin kanssa suututtmalla sen johdon. Gloucesterin porukan vääntö aiheutti sen, että Satavuotisessa sodassa ei edetty järjestelmällisesti, vaan yritettiin uhkayrityksenä suoraan Orleansin kukistamista, mikä olisi ehkä ratkaissut koko sodan. Gloucester oli suosittu. No, Orleansissa homma kääntyi ja koko homma alkoi lässähtää. Lopulta Bredford kuoli. Onneksi Gloucester ei päässyt sotkemaan lisää, vaan pantiin kuriin

Lapsenomainen ja mielisairas kuningas kuitenkin hallitsi huonosti ja roikkui muutaassa luottomiehessään. Siis täysi-ikäisyyden lähetessä. Hän lähetti huonoja sotapäälliköitä Ranskaan. Hallinto oli kaoottista tai ei ollut hallintoa. Kuningas jakoi rahaa ja etuuksia surutta ja palkkasi valtavan hovin. Anoa asia, josta hänet muistetaan positiivisesti. oli Etonin ja Cambridgen oppilaitosten perustaminen. Niitäkin hän arpoi ja väänteli kauan ja kalliisti. Naiivi kuningas alkoi leipoa rauhaa, kun ei ollut oikein rahaa enää ja sotilaita ja maa kaipasi rauhaa. Harmi vain, että Ranska ei halunnut rauhaa ja Burgundi oli menetetty sen puolelle. Kuningas puijattiin antamaan Maine Ranskalle lopulta kolmen vuoden aselevosta. Sen aikana Ranska varustautui ja lopulta kaappasi koko Normandian

Normandian menetys herätti valtavasti tyytymättömyyttä huonon hallinnon lisäksi. Kuningas oli juuri antanut Normandian edellisen käskynhaltijan nenän edestä juuri mokanneelle sotapäälliköllä Somersetin jaarlille. Rikhard York oli pätevä ja menestynyt siodassakin paremmin. Hän sai mennä Irlantiin. Kuningas luotti huonoon Somersetiin ja pariin muuhun luottotyyppin, joista arkkipiispa Beaufort sentään oli pätevä. Lopulta suosittu Gloucester oli tapettava, koska tämä selkeästi halusi liikaa valtaa vedoten asioiden huonon hoitoon. Tämä lisäsi epäsuosiota, koska myös Somerset ja co. olivat huonoja.

Tyytymättömyys johti lopulta kansannousuihin. Myös Rikhard of York halusi lisää valtaa ja vaati vaihdoksia hallintoon. Vaihdoksia kyllä kaivattiin, mutta Rikhard oli uhka, koska oli suosittu, rikas ja vaikutusvaltainen. Hän oli myös kruununperijä, koska Henrik VI ei ollut saanut vielä lapsia. Henrik ei luottanut häneen ja toisaalta Rikhard härskisti tuntui luovan kapinoita ja kykenevän rauhoittamaan sellaiset. Tunnetuin oli John Caden kapina, joka käytti myös Rikhardiin viittaavaa sukunimeä.

Lopulta Rikhard kannattajineen pakotti Somersetin eroamaan ja vankeuteen. Henrik vapautti tämän ja tuomitsi maanpakoon, mutta tämä murhattiin matkalla. Henrikin oli pakko alistua lopulta antamaan Rikhardille ja kannattajilel asemia. Kun vanha soturi Tallbott menetti koko Gascognen ja henjkensä alkumenestyksen jälkeen, Henrik VI vajosi katatoniseen mielisairauden tilaan. Herättyään hän erotti Rikhardin ja tämän miehiä. Oli tietenkin totta, että Rikhardin klikki uhkasi thdä kuningasparin vallan mitättömäksi. Toisaalta heille oli viimeins yntynyt lapsi. Riidat johtivat avoimkeen taisteluun St albanuksessa tai oikeastaan siis henrik VI tai siis avustajansa vaativat parlamentin pitämistä Leicesterissä, jonne kuningas oli marssimassa armeijansa kanssa. Lontoossa hän oli epäsuosittu. Rikhard, Warwick ja Norfolk eivät uskaltaneet osallistua, vaan kokosivat omia joukkojaan,. Gloucesterin kohtalo oli muistissa. Aremijat neuvottelivat. Ilmeisesti Henrikiä yritettiin taas johtaa sovintoon. Kuitenkin kesken kaiken Warwick hyökkäsi ja tappoi yllättäen Somersetin ja aatelisia, jotyka olivat kuninkaan kanssa eivätkä osanneet varautua panssarein ja armeijansa keskelle. Kuningas haavoittui.

Kuningas marssi suuren armeijan kera Ludloviin, jossa taas Rikhard ja co. olivat puolta pienemmän armeijan kanssa ja hajaantuivat pakosalle. Seurasi kyräilyn vuosia. Vastakkain asettelu tiivistyi, vaikka kuningas hieroi sovintoa ja lopulta piti "Rakkauden päivän", jossa pani kuningattaren ja Rikhardin kulkemaan käsikkäin. Kukaan muu kuin kuningas ei uskonut sovintoon. Pikemminkin kuningatar ja co. julistivat lopulta vastapuolen pettureiksi ja seurasi siis varsinaiset taistelut, joista siis Norhamptonissa lancasterilaisille tapahtui katastrofi. Warwick oli neuvotellut salaa vastapuolen pettämään, kun oli jo tullut monia lipeämisiä. Sitten Rikhard kutsuttiin Irlannista, mutta siis hän ei saanut suosiota vielä suoraan kuninkuuteen

Rikhard of York oli siis Rikhard III:n isä.

Rikhard III ja Edward IV vaikuttavat isäänsä päätytäväisemmiltä. Rikhard III halusi usein nopean ratkaisun eikä epäröinyt iskeä, kun näki siihen tarvetta ja vihollisen kanssa neuvottelemisessa riskin. On tosin epävarmaa, olisiko Richard Yorkilla ollut kannatusta vallankaappaukseen. Nähdäkseni hän olisi pystynyt siihen aiemmin. Haluja kuninkuuteenkin jopa näytti selkeästi olleen ainakin lopulta. Ehkäpä hän ajatteli päästä vain korvaamattomaksi suureksi valtiaaksi. Toisaalta oli selvää, että Henrik ja kuningatar ja taustavoimat pelkäsivät omaa asemaansa, koska Richardilla oli oikeastaan tukevampi edellytys kununkuuteen kuin lancasterilaisilla. Hän oli Edward III:n pojista vanhemman jälkeläisiä.

Henrik VI ei kai olisi halunnut koskaan liiskata Rikhardia. Entiedä, kehotettiinko häntä siihen. Tilaisuuksia olisi ollut ja tuskin kovaa kapinaakaan olisi ollut seurauksena, jos muuten olisi otettu teveempi kurssi. Tilaisuuksia oli sen jälkeen, kun riita alkoi kärjistyä. Hwenrik VI oli heikon kuninkaan perikuva.

Edward IV loisti myös taistelukentällä ja jopa Rikhard Kolmatta enemmän, koska Rikhard III ei juurikoskaan komentanut armeijaa ylimpänä komentajana ja sen ainoan kerran hävisi