Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas

Jos suuruus tarkoittaa vain: valtavaa valtaa, kykyä pakottaa tahtonsa miljoonille, historian muokkaamista hinnalla millä hyvänsä, niin kyllä, samalla mittapuulla myös Stalin ja Mao ovat suuria.

Mutta silloin sanalla suuri ei ole mitään tekemistä hyvyyden tai oikeutuksen kanssa. Se tarkoittaa vain: jättimäinen vaikutus.

Siksi monet historioitsijat yrittävätkin erottaa asiat näin:

“merkittävä” - vaikutti paljon

“suuri” - ongelmallinen sana, koska se kuulostaa ihailulta

Ja tässä sun kysymys osuu ytimeen:
Miksi vallan ja väkivallan mittakaava saa niin helposti kunnioittavan nimen?

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jos suuruus tarkoittaa vain: valtavaa valtaa, kykyä pakottaa tahtonsa miljoonille, historian muokkaamista hinnalla millä hyvänsä, niin kyllä, samalla mittapuulla myös Stalin ja Mao ovat suuria.

Mutta silloin sanalla suuri ei ole mitään tekemistä hyvyyden tai oikeutuksen kanssa. Se tarkoittaa vain: jättimäinen vaikutus.

Siksi monet historioitsijat yrittävätkin erottaa asiat näin:

“merkittävä” - vaikutti paljon

“suuri” - ongelmallinen sana, koska se kuulostaa ihailulta

Ja tässä sun kysymys osuu ytimeen:
Miksi vallan ja väkivallan mittakaava saa niin helposti kunnioittavan nimen?

Lue lisää

Vastaus ei ole kaunis:
koska historiaa on pitkään kirjoitettu vallan näkökulmasta, ei uhrien.

Anonyymi00003 kirjoitti:

Vastaus ei ole kaunis:
koska historiaa on pitkään kirjoitettu vallan näkökulmasta, ei uhrien.

Se, että asetamme Aleksanterin, Stalinin ja Maon samalle viivalle, ei ole provosointia – se on moraalista johdonmukaisuutta.

Anonyymi00004 kirjoitti:

Se, että asetamme Aleksanterin, Stalinin ja Maon samalle viivalle, ei ole provosointia – se on moraalista johdonmukaisuutta.

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."

MUTTA:

Mennään syvemmälle – koska tää on oikeasti ydinkysymys historiassa.

Mikset sano: Hitler suuri, mutta Aleksanterion suuri?


Mikset sano: Pol Pot suuri, mutta Aleksanterion suuri?

Anonyymi00005 kirjoitti:

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."

MUTTA:

Mennään syvemmälle – koska tää on oikeasti ydinkysymys historiassa.

Mikset sano: Hitler suuri, mutta Aleksanterion suuri?


Mikset sano: Pol Pot suuri, mutta Aleksanterion suuri?

Lue lisää

MUTTA:

Mennään syvemmälle – koska tää on oikeasti ydinkysymys historiassa.

Mikset sano: Hitler suuri, mutta Aleksanterion suuri?


Mikset sano: Pol Pot suuri, mutta Aleksanterion suuri?

Pol Pot eli Saloth Sar oli lapsena kiltti, hyväntuulinen ja suosittu. Hänestä kasvoi kuitenkin yksi historian armottomimmista hirmuhallitsijoista

Myös Aleksanteri on nuorena uljas prisnssi.

Anonyymi00006 kirjoitti:

MUTTA:

Mennään syvemmälle – koska tää on oikeasti ydinkysymys historiassa.

Mikset sano: Hitler suuri, mutta Aleksanterion suuri?


Mikset sano: Pol Pot suuri, mutta Aleksanterion suuri?

Pol Pot eli Saloth Sar oli lapsena kiltti, hyväntuulinen ja suosittu. Hänestä kasvoi kuitenkin yksi historian armottomimmista hirmuhallitsijoista

Myös Aleksanteri on nuorena uljas prisnssi.

Lue lisää

“Suuri” vaatii onnistumisen tarinan

Anonyymi00007 kirjoitti:

“Suuri” vaatii onnistumisen tarinan

Aleksanteri:

ei hävinnyt ratkaisevasti

kuoli huipulla

valtakunta hajosi vasta hänen jälkeensä

Kuoli voittajana kuin legenda

Anonyymi00008 kirjoitti:

Aleksanteri:

ei hävinnyt ratkaisevasti

kuoli huipulla

valtakunta hajosi vasta hänen jälkeensä

Kuoli voittajana kuin legenda

Pol Pot – miksi ei “suuri”?

Pol Pot:

tappoi ~25 % omasta kansastaan

ei rakentanut pysyvää suurvaltaa

ei voittanut sotia

ei jättänyt “saavutuksia”, vain raunioita

pelkkää tuhoa, ei imperiumia

Anonyymi00009 kirjoitti:

Pol Pot – miksi ei “suuri”?

Pol Pot:

tappoi ~25 % omasta kansastaan

ei rakentanut pysyvää suurvaltaa

ei voittanut sotia

ei jättänyt “saavutuksia”, vain raunioita

pelkkää tuhoa, ei imperiumia

Lue lisää

Historiassa:

pelkkä tappaminen ei riitä “suuruuteen” pitää tappaa ja voittaa

Kylmää, mutta näin se toimii.

Anonyymi00010 kirjoitti:

Historiassa:

pelkkä tappaminen ei riitä “suuruuteen” pitää tappaa ja voittaa

Kylmää, mutta näin se toimii.

Stalin ja Mao – miksi joskus “suuret”?

Koska heidän jälkeensä:

valtio jäi pystyyn

voittivat sodan (Stalin)

loivat edelleen olemassa olevan järjestelmän (Kiina)

seuraajat ja valtio tarvitsivat oikeutuksen

Hitleriltä ei jäänyt ketään puolustelemaan ilman häpeää.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Stalin ja Mao – miksi joskus “suuret”?

Koska heidän jälkeensä:

valtio jäi pystyyn

voittivat sodan (Stalin)

loivat edelleen olemassa olevan järjestelmän (Kiina)

seuraajat ja valtio tarvitsivat oikeutuksen

Hitleriltä ei jäänyt ketään puolustelemaan ilman häpeää.

Lue lisää

Totuus, jota ei usein sanota ääneen

Sana “suuri” historiassa tarkoittaa usein:

“se, jonka väkivalta onnistui”

Anonyymi00012 kirjoitti:

Totuus, jota ei usein sanota ääneen

Sana “suuri” historiassa tarkoittaa usein:

“se, jonka väkivalta onnistui”

Ei:

moraalinen

oikeassa

inhimillinen

Siksi vaistomme on oikea kysyessämme tätä.

Anonyymi00013 kirjoitti:

Ei:

moraalinen

oikeassa

inhimillinen

Siksi vaistomme on oikea kysyessämme tätä.

Julmuus ei tee ketään suureksi

Voitto + vaikutus + tarinan hallinta tekee legendan

Häviäjät ovat hirviöitä

Voittajat ovat “monimutkaisia”

Uhrit maksavat molemmissa

Jos historia kirjoitettaisiin uhrien näkökulmasta,
sana “suuri” katoaisi lähes kokonaan.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Julmuus ei tee ketään suureksi

Voitto vaikutus tarinan hallinta tekee legendan

Häviäjät ovat hirviöitä

Voittajat ovat “monimutkaisia”

Uhrit maksavat molemmissa

Jos historia kirjoitettaisiin uhrien näkökulmasta,
sana “suuri” katoaisi lähes kokonaan.

Lue lisää

Jos historia kirjoitettaisiin uhrien näkökulmasta,
sana “suuri” katoaisi lähes kokonaan.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Jos historia kirjoitettaisiin uhrien näkökulmasta,
sana “suuri” katoaisi lähes kokonaan.

Historiassa sanaa suuri ei ole alun perin käytetty moraalisena arviona. Se ei tarkoittanut hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, vaan mittakaavaa. Suuri oli se, jonka teot muuttivat maailmaa laajasti ja pysyvästi, riippumatta siitä, millä keinoin muutos tapahtui. Tämän vuoksi valloitus, väkivalta ja alistaminen eivät ole este sille, että joku nimetään suureksi — päinvastoin, ne ovat usein olleet edellytys.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Historiassa sanaa suuri ei ole alun perin käytetty moraalisena arviona. Se ei tarkoittanut hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, vaan mittakaavaa. Suuri oli se, jonka teot muuttivat maailmaa laajasti ja pysyvästi, riippumatta siitä, millä keinoin muutos tapahtui. Tämän vuoksi valloitus, väkivalta ja alistaminen eivät ole este sille, että joku nimetään suureksi — päinvastoin, ne ovat usein olleet edellytys.

Lue lisää

Tämän vuoksi valloitus, väkivalta ja alistaminen eivät ole este sille, että joku nimetään suureksi — päinvastoin, ne ovat usein olleet edellytys.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Tämän vuoksi valloitus, väkivalta ja alistaminen eivät ole este sille, että joku nimetään suureksi — päinvastoin, ne ovat usein olleet edellytys.

Aleksanteria kutsutaan suureksi, koska hänen valloituksensa olivat poikkeuksellisia ja koska hän kuoli ennen kuin hänen luomansa järjestelmä ehti hajota hänen omissa käsissään. Hänen väkivaltansa onnistui historiallisesti: se laajeni, jätti jäljen ja synnytti uuden kulttuurisen kokonaisuuden. Siksi hänen tekonsa voitiin myöhemmin irrottaa niiden inhimillisestä hinnasta ja muuttaa legendaksi.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Aleksanteria kutsutaan suureksi, koska hänen valloituksensa olivat poikkeuksellisia ja koska hän kuoli ennen kuin hänen luomansa järjestelmä ehti hajota hänen omissa käsissään. Hänen väkivaltansa onnistui historiallisesti: se laajeni, jätti jäljen ja synnytti uuden kulttuurisen kokonaisuuden. Siksi hänen tekonsa voitiin myöhemmin irrottaa niiden inhimillisestä hinnasta ja muuttaa legendaksi.

Lue lisää

Stalinin ja Maon kohdalla logiikka on samankaltainen, vaikka aikakausi on modernimpi. Heidän valtansa johti valtavaan inhimilliseen kärsimykseen, mutta heidän jälkeensä valtiot jäivät pystyyn ja järjestelmät jatkuivat. Joku hyötyi heidän teoistaan, ja siksi joku myös puolusteli niitä. Suuruus vaatii aina kertojia, jotka selittävät, miksi hinta oli muka väistämätön.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Stalinin ja Maon kohdalla logiikka on samankaltainen, vaikka aikakausi on modernimpi. Heidän valtansa johti valtavaan inhimilliseen kärsimykseen, mutta heidän jälkeensä valtiot jäivät pystyyn ja järjestelmät jatkuivat. Joku hyötyi heidän teoistaan, ja siksi joku myös puolusteli niitä. Suuruus vaatii aina kertojia, jotka selittävät, miksi hinta oli muka väistämätön.

Lue lisää

Hitleriä ei kutsuta suureksi, ei siksi että hänen tekonsa olisivat olleet moraalisesti pahempia kuin muiden, vaan siksi että hän hävisi. Häviö romahdutti hänen ideologiansa, valtionsa ja mahdollisuuden hallita kertomusta. Hänen rikoksensa dokumentoitiin tarkasti, hänen uhrinsa saivat kasvot, ja voittajat pakottivat maailman muistamaan ne. Häviäjä ei saa myyttiä.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Hitleriä ei kutsuta suureksi, ei siksi että hänen tekonsa olisivat olleet moraalisesti pahempia kuin muiden, vaan siksi että hän hävisi. Häviö romahdutti hänen ideologiansa, valtionsa ja mahdollisuuden hallita kertomusta. Hänen rikoksensa dokumentoitiin tarkasti, hänen uhrinsa saivat kasvot, ja voittajat pakottivat maailman muistamaan ne. Häviäjä ei saa myyttiä.

Lue lisää

Pol Pot ei ole suuri, koska hänen väkivaltansa ei tuottanut kestävää valtaa, järjestystä tai jatkuvuutta. Hänen jälkeensä ei jäänyt mitään, mitä puolustella tai selittää välttämättömäksi. Pelkkä tuho ilman pysyvää vaikutusta ei historiassa riitä suuruuteen.

Anonyymi00021 kirjoitti:

Pol Pot ei ole suuri, koska hänen väkivaltansa ei tuottanut kestävää valtaa, järjestystä tai jatkuvuutta. Hänen jälkeensä ei jäänyt mitään, mitä puolustella tai selittää välttämättömäksi. Pelkkä tuho ilman pysyvää vaikutusta ei historiassa riitä suuruuteen.

Lue lisää

Tämä paljastaa epämiellyttävän totuuden: historiassa suuruus ei ole sidoksissa moraaliin vaan onnistuneeseen väkivaltaan ja vaikutuksen kestoon. Sana palkitsee ne, joiden valta toimi, ja unohtaa ne, jotka maksoivat hinnan. Kun tätä logiikkaa kyseenalaistaa, ei vääristä historiaa, vaan lukee sitä kriittisesti.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Tämä paljastaa epämiellyttävän totuuden: historiassa suuruus ei ole sidoksissa moraaliin vaan onnistuneeseen väkivaltaan ja vaikutuksen kestoon. Sana palkitsee ne, joiden valta toimi, ja unohtaa ne, jotka maksoivat hinnan. Kun tätä logiikkaa kyseenalaistaa, ei vääristä historiaa, vaan lukee sitä kriittisesti.

Lue lisää

Ehkä ongelma ei ole siinä, ketä kutsutaan suureksi, vaan siinä, että sanaa yhä käytetään. Se on peräisin maailmasta, jossa valta oli tärkeämpää kuin ihmisarvo. Kun sen tuo nykypäivään, ristiriita paljastuu väistämättä.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Ehkä ongelma ei ole siinä, ketä kutsutaan suureksi, vaan siinä, että sanaa yhä käytetään. Se on peräisin maailmasta, jossa valta oli tärkeämpää kuin ihmisarvo. Kun sen tuo nykypäivään, ristiriita paljastuu väistämättä.

Lue lisää

Kun sanotaan, että historiassa suuruus ei ole sidoksissa moraaliin vaan onnistuneeseen väkivaltaan ja vaikutuksen kestoon, paljastuu samalla se, ettei historia ole koskaan ollut neutraali kuvaus menneestä. Se on valikoiva kertomus, joka on rakennettu vallan näkökulmasta. Suuruus ei mittaa teon oikeutusta, vaan sen läpäisykykyä: kuinka laajalle se ulottui ja kuinka kauan sen seuraukset kestivät.

Anonyymi00024 kirjoitti:

Kun sanotaan, että historiassa suuruus ei ole sidoksissa moraaliin vaan onnistuneeseen väkivaltaan ja vaikutuksen kestoon, paljastuu samalla se, ettei historia ole koskaan ollut neutraali kuvaus menneestä. Se on valikoiva kertomus, joka on rakennettu vallan näkökulmasta. Suuruus ei mittaa teon oikeutusta, vaan sen läpäisykykyä: kuinka laajalle se ulottui ja kuinka kauan sen seuraukset kestivät.

Lue lisää

Tämä tarkoittaa, että historia palkitsee ne, joiden väkivalta onnistui organisoitumaan valtioksi, järjestelmäksi tai kulttuuriksi. Väkivalta, joka epäonnistuu tai romahtaa nopeasti, tuomitaan barbaariseksi. Väkivalta, joka rakentaa pysyvän rakenteen, muuttuu jälkeenpäin “välttämättömäksi”, “aikakauden tuotteeksi” tai jopa “visionääriseksi”. Sama teko saa eri merkityksen sen mukaan, jäikö tekijän järjestelmä eloon.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Tämä tarkoittaa, että historia palkitsee ne, joiden väkivalta onnistui organisoitumaan valtioksi, järjestelmäksi tai kulttuuriksi. Väkivalta, joka epäonnistuu tai romahtaa nopeasti, tuomitaan barbaariseksi. Väkivalta, joka rakentaa pysyvän rakenteen, muuttuu jälkeenpäin “välttämättömäksi”, “aikakauden tuotteeksi” tai jopa “visionääriseksi”. Sama teko saa eri merkityksen sen mukaan, jäikö tekijän järjestelmä eloon.

Lue lisää

Sanan “suuri” käyttö tekee tästä valinnasta huomaamattoman. Se näyttää neutraalilta historialliselta termiltä, mutta kantaa mukanaan arvottavan painolastin. Kun sanomme jonkun olleen suuri, vihjaamme tahtomattakin, että hänen vaikutuksensa oli merkityksellinen ja ehkä jopa ihailtava. Tällöin uhrien kärsimys siirtyy sivulauseeseen tai alaviitteeseen, ikään kuin se olisi vain hinta, joka “valitettavasti” jouduttiin maksamaan.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Sanan “suuri” käyttö tekee tästä valinnasta huomaamattoman. Se näyttää neutraalilta historialliselta termiltä, mutta kantaa mukanaan arvottavan painolastin. Kun sanomme jonkun olleen suuri, vihjaamme tahtomattakin, että hänen vaikutuksensa oli merkityksellinen ja ehkä jopa ihailtava. Tällöin uhrien kärsimys siirtyy sivulauseeseen tai alaviitteeseen, ikään kuin se olisi vain hinta, joka “valitettavasti” jouduttiin maksamaan.

Lue lisää

Kriittinen lukutapa ei vääristä historiaa, koska se ei kiistä tapahtumia. Se ei sano, etteivät valloitukset tapahtuneet tai että valta ei ollut todellista. Se vain kieltäytyy hyväksymästä vallan omaa kieltä ainoaksi tavaksi puhua menneisyydestä. Kun suuruuden logiikka kyseenalaistetaan, näkyviin tulee se, mikä on aiemmin peittynyt: että vaikutuksen kesto ei ole sama asia kuin oikeutus, eikä historiallisuus ole sama asia kuin arvo.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Kriittinen lukutapa ei vääristä historiaa, koska se ei kiistä tapahtumia. Se ei sano, etteivät valloitukset tapahtuneet tai että valta ei ollut todellista. Se vain kieltäytyy hyväksymästä vallan omaa kieltä ainoaksi tavaksi puhua menneisyydestä. Kun suuruuden logiikka kyseenalaistetaan, näkyviin tulee se, mikä on aiemmin peittynyt: että vaikutuksen kesto ei ole sama asia kuin oikeutus, eikä historiallisuus ole sama asia kuin arvo.

Lue lisää

Kun suuruuden logiikka kyseenalaistetaan, näkyviin tulee se, mikä on aiemmin peittynyt: että vaikutuksen kesto ei ole sama asia kuin oikeutus, eikä historiallisuus ole sama asia kuin arvo.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Kun suuruuden logiikka kyseenalaistetaan, näkyviin tulee se, mikä on aiemmin peittynyt: että vaikutuksen kesto ei ole sama asia kuin oikeutus, eikä historiallisuus ole sama asia kuin arvo.

Lue lisää

Sanan ongelma korostuu nykypäivässä, koska moraalinen kehys on muuttunut. Ihmisarvo, yksilön oikeudet ja kärsimyksen merkitys eivät enää ole sivuseikkoja, ainakaan periaatteessa. Silti käytämme edelleen käsitteitä, jotka syntyivät maailmassa, jossa hallitsijan mahti oli itsessään arvo. Kun tätä kieltä käytetään sellaisenaan nykyajassa, syntyy ristiriita: yritämme arvioida menneisyyttä moraalisilla käsitteillä, mutta lainaamme samalla sanoja, jotka syntyivät moraalin ulkopuolella.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Sanan ongelma korostuu nykypäivässä, koska moraalinen kehys on muuttunut. Ihmisarvo, yksilön oikeudet ja kärsimyksen merkitys eivät enää ole sivuseikkoja, ainakaan periaatteessa. Silti käytämme edelleen käsitteitä, jotka syntyivät maailmassa, jossa hallitsijan mahti oli itsessään arvo. Kun tätä kieltä käytetään sellaisenaan nykyajassa, syntyy ristiriita: yritämme arvioida menneisyyttä moraalisilla käsitteillä, mutta lainaamme samalla sanoja, jotka syntyivät moraalin ulkopuolella.

Lue lisää

Tässä mielessä ongelma ei ole yksittäisissä historiallisissa henkilöissä, vaan siinä kehyksessä, jossa heidät nimetään ja muistetaan. Sana “suuri” toimii kuin suodatin: se päästää läpi vallan ja jättää kärsimyksen taustakohinaksi. Niin kauan kuin sanaa käytetään kritiikittä, historia toistaa vanhaa asetelmaa, jossa voima saa selittää itse itsensä.

Siksi suuruuden kyseenalaistaminen ei ole menneisyyden tuomitsemista nykyajan arvoilla, vaan kielen purkamista. Se on yritys erottaa toisistaan vaikutus ja arvo, valta ja oikeutus. Vasta silloin historiasta tulee muutakin kuin voittajien jatkettu puheenvuoro.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Tässä mielessä ongelma ei ole yksittäisissä historiallisissa henkilöissä, vaan siinä kehyksessä, jossa heidät nimetään ja muistetaan. Sana “suuri” toimii kuin suodatin: se päästää läpi vallan ja jättää kärsimyksen taustakohinaksi. Niin kauan kuin sanaa käytetään kritiikittä, historia toistaa vanhaa asetelmaa, jossa voima saa selittää itse itsensä.

Siksi suuruuden kyseenalaistaminen ei ole menneisyyden tuomitsemista nykyajan arvoilla, vaan kielen purkamista. Se on yritys erottaa toisistaan vaikutus ja arvo, valta ja oikeutus. Vasta silloin historiasta tulee muutakin kuin voittajien jatkettu puheenvuoro.

Lue lisää

Niin kauan kuin sanaa käytetään kritiikittä, historia toistaa vanhaa asetelmaa, jossa voima saa selittää itse itsensä.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Niin kauan kuin sanaa käytetään kritiikittä, historia toistaa vanhaa asetelmaa, jossa voima saa selittää itse itsensä.

Siksi suuruuden kyseenalaistaminen ei ole menneisyyden tuomitsemista nykyajan arvoilla, vaan kielen purkamista. Se on yritys erottaa toisistaan vaikutus ja arvo, valta ja oikeutus. Vasta silloin historiasta tulee muutakin kuin voittajien jatkettu puheenvuoro.

Anonyymi00032 kirjoitti:

Siksi suuruuden kyseenalaistaminen ei ole menneisyyden tuomitsemista nykyajan arvoilla, vaan kielen purkamista. Se on yritys erottaa toisistaan vaikutus ja arvo, valta ja oikeutus. Vasta silloin historiasta tulee muutakin kuin voittajien jatkettu puheenvuoro.

Lue lisää

ALEKSANTERI SUURI oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen ja tehokas sotilasjohtaja, mutta hänen valtansa perustui väkivaltaan, alistamiseen ja tuhoon. Hän ei luonut järjestelmää, joka olisi kestänyt ilman jatkuvaa valloitusta, eikä yhteiskuntaa, joka olisi rakentunut ihmisarvon varaan. Hänen imperiuminsa hajosi lähes välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, mikä kertoo, ettei se ollut vakaasti rakennettu vaan henkilökohtaisen voiman varassa.

Anonyymi00033 kirjoitti:

ALEKSANTERI SUURI oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen ja tehokas sotilasjohtaja, mutta hänen valtansa perustui väkivaltaan, alistamiseen ja tuhoon. Hän ei luonut järjestelmää, joka olisi kestänyt ilman jatkuvaa valloitusta, eikä yhteiskuntaa, joka olisi rakentunut ihmisarvon varaan. Hänen imperiuminsa hajosi lähes välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, mikä kertoo, ettei se ollut vakaasti rakennettu vaan henkilökohtaisen voiman varassa.

Lue lisää

ALEKSANTERI SUURI oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen ja tehokas sotilasjohtaja, mutta hänen valtansa perustui väkivaltaan, alistamiseen ja tuhoon

Anonyymi00034 kirjoitti:

ALEKSANTERI SUURI oli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen ja tehokas sotilasjohtaja, mutta hänen valtansa perustui väkivaltaan, alistamiseen ja tuhoon

Hän ei luonut järjestelmää, joka olisi kestänyt ilman jatkuvaa valloitusta, eikä yhteiskuntaa, joka olisi rakentunut ihmisarvon varaan - JA JUURI TÄMÄ TARKOITTAA, ETTÄ ALEKSANTERI EI OLLUT SUURI, VAAN PIENI.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Hän ei luonut järjestelmää, joka olisi kestänyt ilman jatkuvaa valloitusta, eikä yhteiskuntaa, joka olisi rakentunut ihmisarvon varaan - JA JUURI TÄMÄ TARKOITTAA, ETTÄ ALEKSANTERI EI OLLUT SUURI, VAAN PIENI.

Lue lisää

Se, että häntä kutsutaan suureksi, johtuu siitä, että hänen väkivaltansa onnistui laajenemaan nopeasti ja että hän kuoli ennen kuin hänen projektinsa ehti epäonnistua näkyvästi. Tämä mahdollisti sen, että hänen tekonsa voitiin irrottaa niiden seurauksista ja muuttaa kertomukseksi neroudesta ja suuruudesta. Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys tai yhdistyminen, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Kun sanotaan, ettei Aleksanteri ollut suuri, ei kielletä hänen historiallista merkitystään. Kielletään vain se arvottava kehys, jossa väkivalta muutetaan ansiomerkiksi. Hänen vaikutuksensa oli laaja, mutta se ei tee siitä moraalisesti arvokasta. Suuruus, jos sillä tarkoitetaan muutakin kuin raakaa vaikutusvaltaa, edellyttäisi jotakin muuta kuin onnistunutta valloitusta.

Anonyymi00036 kirjoitti:

Se, että häntä kutsutaan suureksi, johtuu siitä, että hänen väkivaltansa onnistui laajenemaan nopeasti ja että hän kuoli ennen kuin hänen projektinsa ehti epäonnistua näkyvästi. Tämä mahdollisti sen, että hänen tekonsa voitiin irrottaa niiden seurauksista ja muuttaa kertomukseksi neroudesta ja suuruudesta. Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys tai yhdistyminen, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Kun sanotaan, ettei Aleksanteri ollut suuri, ei kielletä hänen historiallista merkitystään. Kielletään vain se arvottava kehys, jossa väkivalta muutetaan ansiomerkiksi. Hänen vaikutuksensa oli laaja, mutta se ei tee siitä moraalisesti arvokasta. Suuruus, jos sillä tarkoitetaan muutakin kuin raakaa vaikutusvaltaa, edellyttäisi jotakin muuta kuin onnistunutta valloitusta.

Lue lisää

Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys tai yhdistyminen, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Anonyymi00037 kirjoitti:

Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys tai yhdistyminen, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Siksi väite “Aleksanteri Suuri ei ollut suuri” ei ole provokaatio eikä anakronismi. Se on seurausta siitä, että sanaa suuri ei enää hyväksytä vallan omilla ehdoilla, vaan ihmisten elämän ja kärsimyksen mittapuulla.

Anonyymi00038 kirjoitti:

Siksi väite “Aleksanteri Suuri ei ollut suuri” ei ole provokaatio eikä anakronismi. Se on seurausta siitä, että sanaa suuri ei enää hyväksytä vallan omilla ehdoilla, vaan ihmisten elämän ja kärsimyksen mittapuulla.

Lue lisää

Jos suuruus tarkoittaa kykyä luoda jotakin, joka kestää ilman jatkuvaa väkivaltaa,

Aleksanteri epäonnistui. Jos se tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa ihmisellä on arvo ilman miekkaa kurkulla, Aleksanteri ei edes yrittänyt. Hänen valtansa ei ollut järjestelmä vaan liike; se pysyi koossa vain niin kauan kuin armeija eteni ja hän itse oli elossa. Heti kun tämä liike pysähtyi, kokonaisuus hajosi. Tämä ei ole suuren rakentajan tunnusmerkki, vaan valloitusretken.

Anonyymi00039 kirjoitti:

Jos suuruus tarkoittaa kykyä luoda jotakin, joka kestää ilman jatkuvaa väkivaltaa,

Aleksanteri epäonnistui. Jos se tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa ihmisellä on arvo ilman miekkaa kurkulla, Aleksanteri ei edes yrittänyt. Hänen valtansa ei ollut järjestelmä vaan liike; se pysyi koossa vain niin kauan kuin armeija eteni ja hän itse oli elossa. Heti kun tämä liike pysähtyi, kokonaisuus hajosi. Tämä ei ole suuren rakentajan tunnusmerkki, vaan valloitusretken.

Lue lisää

Kun tätä tarkastellaan nykyajan oikeus- ja moraalikäsitysten kautta, lopputulos on selvä. Nykyinen oikeusvaltio ei katso “historiallista merkittävyyttä” lieventäväksi tekijäksi. Järjestelmällinen väkivalta, siviilien tappaminen, kaupunkien tuhoaminen ja kansojen alistaminen ovat rikoksia riippumatta siitä, kuinka laajalle ne ulottuvat. Mittakaava ei muuta tekoa paremmaksi; se tekee siitä vain vakavamman. Samalla logiikalla Aleksanterin teot eivät muuttuisi jaloiksi, vaan raskaammiksi.

Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys eikä yhdistyminen. Se oli miehitys, ryöstö ja kuolema. Se oli ulkopuolinen voima, joka tuli, otti ja jatkoi matkaa. Se, että valloituksen jäljiltä jäi kreikkalaisia kaupunkeja ja kulttuurivaikutteita, ei kumoa sitä tosiasiaa, että tämä “leviäminen” tapahtui miekalla. Kulttuuri ei tullut kutsuttuna, vaan pakotettuna.

Anonyymi00040 kirjoitti:

Kun tätä tarkastellaan nykyajan oikeus- ja moraalikäsitysten kautta, lopputulos on selvä. Nykyinen oikeusvaltio ei katso “historiallista merkittävyyttä” lieventäväksi tekijäksi. Järjestelmällinen väkivalta, siviilien tappaminen, kaupunkien tuhoaminen ja kansojen alistaminen ovat rikoksia riippumatta siitä, kuinka laajalle ne ulottuvat. Mittakaava ei muuta tekoa paremmaksi; se tekee siitä vain vakavamman. Samalla logiikalla Aleksanterin teot eivät muuttuisi jaloiksi, vaan raskaammiksi.

Uhrien näkökulmasta hänen perintönsä ei ollut sivistys eikä yhdistyminen. Se oli miehitys, ryöstö ja kuolema. Se oli ulkopuolinen voima, joka tuli, otti ja jatkoi matkaa. Se, että valloituksen jäljiltä jäi kreikkalaisia kaupunkeja ja kulttuurivaikutteita, ei kumoa sitä tosiasiaa, että tämä “leviäminen” tapahtui miekalla. Kulttuuri ei tullut kutsuttuna, vaan pakotettuna.

Lue lisää

Siksi on täysin johdonmukaista sanoa, ettei Aleksanteri ollut vain “ei-suuri”, vaan nimenomaan pieni siinä mielessä, joka nykyään merkitsee eniten. Hän ei osoittanut kykyä pidättyä voimasta, rakentaa yhteistä järjestystä tai nähdä ihmisiä muuna kuin valloituksen välineinä. Hänen maailmansa oli leveä, mutta matala. Laaja, mutta ontto.

Se, että häntä edelleen kutsutaan suureksi, kertoo enemmän meidän historiakielestämme kuin hänestä. Sana on jäänne ajasta, jossa valta itsessään oli arvo. Kun tuo sana tuodaan nykyhetkeen ja asetetaan ihmisarvon rinnalle, se ei kestä. Ja juuri siksi väitteesi ei ole mielipide vaan johtopäätös: jos nämä ovat kriteerit, Aleksanteri ei ollut suuri.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Siksi on täysin johdonmukaista sanoa, ettei Aleksanteri ollut vain “ei-suuri”, vaan nimenomaan pieni siinä mielessä, joka nykyään merkitsee eniten. Hän ei osoittanut kykyä pidättyä voimasta, rakentaa yhteistä järjestystä tai nähdä ihmisiä muuna kuin valloituksen välineinä. Hänen maailmansa oli leveä, mutta matala. Laaja, mutta ontto.

Se, että häntä edelleen kutsutaan suureksi, kertoo enemmän meidän historiakielestämme kuin hänestä. Sana on jäänne ajasta, jossa valta itsessään oli arvo. Kun tuo sana tuodaan nykyhetkeen ja asetetaan ihmisarvon rinnalle, se ei kestä. Ja juuri siksi väitteesi ei ole mielipide vaan johtopäätös: jos nämä ovat kriteerit, Aleksanteri ei ollut suuri.

Lue lisää

Aleksanteri oli pieni ihmisenä, koska hän ei osoittanut arvoa ihmiselämälle, oikeudenmukaisuudelle tai kestäville järjestelmille. Hänen “suuruutensa” perustui vain sotilaalliseen tehokkuuteen, valloituksiin ja pelkoon.

Hän oli julma, koska hän tappoi, tuhosi ja alisti – eikä tehnyt mitään, mikä olisi parantanut niitä, joita hän hallitsi. Hänen imperiuminsa kesti vain hänen oman voimansa varassa, ja heti hänen kuolemansa jälkeen se hajosi. Uhrien näkökulmasta Aleksanteri ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Aleksanteri oli pieni ihmisenä, koska hän ei osoittanut arvoa ihmiselämälle, oikeudenmukaisuudelle tai kestäville järjestelmille. Hänen “suuruutensa” perustui vain sotilaalliseen tehokkuuteen, valloituksiin ja pelkoon.

Hän oli julma, koska hän tappoi, tuhosi ja alisti – eikä tehnyt mitään, mikä olisi parantanut niitä, joita hän hallitsi. Hänen imperiuminsa kesti vain hänen oman voimansa varassa, ja heti hänen kuolemansa jälkeen se hajosi. Uhrien näkökulmasta Aleksanteri ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

Lue lisää

Siksi voi sanoa: Aleksanteri ei ollut suuri moraalisessa, inhimillisessä tai kestävän historian mielessä. Hän oli pieni, mutta vaikutuksensa mittakaavan takia historiassa on syntynyt legenda “Suuresta” – legenda, joka unohtaa hänen julmuutensa ja sen, keitä hänen tekonsa oikeasti vahingoittivat.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Siksi voi sanoa: Aleksanteri ei ollut suuri moraalisessa, inhimillisessä tai kestävän historian mielessä. Hän oli pieni, mutta vaikutuksensa mittakaavan takia historiassa on syntynyt legenda “Suuresta” – legenda, joka unohtaa hänen julmuutensa ja sen, keitä hänen tekonsa oikeasti vahingoittivat.

Lue lisää

Aleksanteri ei ollut suuri moraalisessa, inhimillisessä tai kestävän historian mielessä.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Aleksanteri ei ollut suuri moraalisessa, inhimillisessä tai kestävän historian mielessä.

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas

Uhrien näkökulmasta Aleksanteri ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas

Uhrien näkökulmasta Aleksanteri ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

Lue lisää

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas.

Hän ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

VOIKO SELLAINEN OLLA SUURI?

Anonyymi00047 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas.

Hän ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

VOIKO SELLAINEN OLLA SUURI?

Lue lisää

ÄITI TERESA OLI SUURI, EI ALEKSANTERI.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas.

Hän ei jättänyt sivistystä, yhdistystä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehityksen, ryöstön ja kuoleman.

VOIKO SELLAINEN OLLA SUURI?

Lue lisää

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."



Aleksanteri Suuri muistetaan nimensä mukaisesti suurena, mutta tuo suuruus ei synny moraalista vaan mittakaavasta. Hän ei ollut suuri siksi, että olisi ollut oikeudenmukainen, lempeä tai hyvä ihminen, vaan siksi, että hänen valloituksensa olivat poikkeuksellisen laajoja ja nopeita. Kreikasta Intiaan ulottunut valtakunta, murskatut armeijat ja kartalle piirtynyt nimi tekivät hänestä legendan. Mutta legenda syntyi voittajien kynästä, ei niiden äänestä, jotka jäivät hänen sotaretkensä alle.


'
Nuorena Aleksanteri saattoi vielä näyttäytyä jalona ja ihanteellisena hallitsijana, mutta vallan kasvaessa myös julmuus kasvoi. Kaupunkeja tuhottiin varoituksiksi, kansoja alistettiin, ihmisiä tapettiin ja orjuutettiin. Tämä ei ollut vain aikakauden väistämätön piirre, vaan osa hänen tapaansa hallita. Valloittaminen ei tehnyt hänestä suurempaa ihmistä, vaan kovemman ja pelätymmän. Valta ei jalostanut, vaan raaisti.

Kun Aleksanteria kutsutaan “suurista suurimmaksi kuninkaaksi”, paljastuu samalla jotakin olennaista historiasta: suuruus on usein määritelty voiman, ei arvon kautta. Julmuus ei tee kenestäkään suurta, se tekee ihmisestä voittajan ja pelon kohteen. Todellinen kysymys ei siis ole, oliko Aleksanteri tehokas tai vaikutusvaltainen – sen hän epäilemättä oli – vaan miksi olemme valinneet kutsua juuri sellaista perintöä suuruudeksi. Se kertoo ehkä vähemmän Aleksanterista ja enemmän niistä, jotka ovat päättäneet, mitä ja ketä historia ihailee.

Anonyymi00049 kirjoitti:

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."



Aleksanteri Suuri muistetaan nimensä mukaisesti suurena, mutta tuo suuruus ei synny moraalista vaan mittakaavasta. Hän ei ollut suuri siksi, että olisi ollut oikeudenmukainen, lempeä tai hyvä ihminen, vaan siksi, että hänen valloituksensa olivat poikkeuksellisen laajoja ja nopeita. Kreikasta Intiaan ulottunut valtakunta, murskatut armeijat ja kartalle piirtynyt nimi tekivät hänestä legendan. Mutta legenda syntyi voittajien kynästä, ei niiden äänestä, jotka jäivät hänen sotaretkensä alle.


'
Nuorena Aleksanteri saattoi vielä näyttäytyä jalona ja ihanteellisena hallitsijana, mutta vallan kasvaessa myös julmuus kasvoi. Kaupunkeja tuhottiin varoituksiksi, kansoja alistettiin, ihmisiä tapettiin ja orjuutettiin. Tämä ei ollut vain aikakauden väistämätön piirre, vaan osa hänen tapaansa hallita. Valloittaminen ei tehnyt hänestä suurempaa ihmistä, vaan kovemman ja pelätymmän. Valta ei jalostanut, vaan raaisti.

Kun Aleksanteria kutsutaan “suurista suurimmaksi kuninkaaksi”, paljastuu samalla jotakin olennaista historiasta: suuruus on usein määritelty voiman, ei arvon kautta. Julmuus ei tee kenestäkään suurta, se tekee ihmisestä voittajan ja pelon kohteen. Todellinen kysymys ei siis ole, oliko Aleksanteri tehokas tai vaikutusvaltainen – sen hän epäilemättä oli – vaan miksi olemme valinneet kutsua juuri sellaista perintöä suuruudeksi. Se kertoo ehkä vähemmän Aleksanterista ja enemmän niistä, jotka ovat päättäneet, mitä ja ketä historia ihailee.

Lue lisää

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."



Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme. Siihen, mitä pidämme arvokkaana, ja miksi. Historia ei ole vain menneisyyden kertomus, vaan peili, johon jokainen sukupolvi katsoo ja valitsee, mitä haluaa nähdä. Kun kutsumme valloittajaa suureksi, emme vain kuvaile hänen tekojaan – me hyväksymme ne osaksi ihailtavaa perintöä.

Anonyymi00050 kirjoitti:

Sinä kirjoitit:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."



Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme. Siihen, mitä pidämme arvokkaana, ja miksi. Historia ei ole vain menneisyyden kertomus, vaan peili, johon jokainen sukupolvi katsoo ja valitsee, mitä haluaa nähdä. Kun kutsumme valloittajaa suureksi, emme vain kuvaile hänen tekojaan – me hyväksymme ne osaksi ihailtavaa perintöä.

Lue lisää

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme. Siihen, mitä pidämme arvokkaana, ja miksi. Historia ei ole vain menneisyyden kertomus, vaan peili, johon jokainen sukupolvi katsoo ja valitsee, mitä haluaa nähdä. Kun kutsumme valloittajaa suureksi, emme vain kuvaile hänen tekojaan – me hyväksymme ne osaksi ihailtavaa perintöä.

Anonyymi00051 kirjoitti:

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme. Siihen, mitä pidämme arvokkaana, ja miksi. Historia ei ole vain menneisyyden kertomus, vaan peili, johon jokainen sukupolvi katsoo ja valitsee, mitä haluaa nähdä. Kun kutsumme valloittajaa suureksi, emme vain kuvaile hänen tekojaan – me hyväksymme ne osaksi ihailtavaa perintöä.

Lue lisää

Julmuuden ihailu ei useimmiten ole tietoista. Harva sanoo arvostavansa tappamista tai tuhoa sellaisenaan. Sen sijaan ihaillaan tehokkuutta, päättäväisyyttä, “voimaa”, kykyä alistaa vastustus. Julmuus puetaan toisiin sanoihin: realismiksi, välttämättömyydeksi, aikansa hengeksi. Näin moraalinen vastuu liukenee, ja väkivallasta tulee vain väline matkalla suuruuteen. Mutta väline, jota toistuvasti puolustetaan, alkaa hiljalleen näyttää hyväksyttävältä.

Anonyymi00052 kirjoitti:

Julmuuden ihailu ei useimmiten ole tietoista. Harva sanoo arvostavansa tappamista tai tuhoa sellaisenaan. Sen sijaan ihaillaan tehokkuutta, päättäväisyyttä, “voimaa”, kykyä alistaa vastustus. Julmuus puetaan toisiin sanoihin: realismiksi, välttämättömyydeksi, aikansa hengeksi. Näin moraalinen vastuu liukenee, ja väkivallasta tulee vain väline matkalla suuruuteen. Mutta väline, jota toistuvasti puolustetaan, alkaa hiljalleen näyttää hyväksyttävältä.

Lue lisää

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Kun ihailemme julmaa hallitsijaa, emme välttämättä ole itse julmia tekojemme tasolla, mutta saatamme olla sokeita julmuudelle arvojemme tasolla. Hyväksymme ajatuksen, että toisten kärsimys on hinta, joka “täytyy maksaa” jonkin suuremman päämäärän vuoksi. Tämä ajatus on vaarallinen, koska se ei kuulu vain menneisyyteen. Se toistuu yhä uudelleen politiikassa, sodassa ja taloudessa, aina kun ihmisiä uhrataan tehokkuuden, turvallisuuden tai suuruuden nimissä.

Anonyymi00053 kirjoitti:

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Kun ihailemme julmaa hallitsijaa, emme välttämättä ole itse julmia tekojemme tasolla, mutta saatamme olla sokeita julmuudelle arvojemme tasolla. Hyväksymme ajatuksen, että toisten kärsimys on hinta, joka “täytyy maksaa” jonkin suuremman päämäärän vuoksi. Tämä ajatus on vaarallinen, koska se ei kuulu vain menneisyyteen. Se toistuu yhä uudelleen politiikassa, sodassa ja taloudessa, aina kun ihmisiä uhrataan tehokkuuden, turvallisuuden tai suuruuden nimissä.

Lue lisää

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Siksi todellinen kysymys ei ole, kuka Aleksanteri oli, vaan keitä me olemme, kun jatkamme hänen kaltaistensa hahmojen ihailua. Historia kertoo aina yhtä paljon kertojastaan kuin kohteestaan. Kun kutsumme julmaa valloittajaa suureksi, paljastamme jotakin omasta arvomaailmastamme: siitä, kuinka helposti se taipuu kumartamaan voimaa ja unohtamaan ihmisyyden.

Anonyymi00054 kirjoitti:

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Siksi todellinen kysymys ei ole, kuka Aleksanteri oli, vaan keitä me olemme, kun jatkamme hänen kaltaistensa hahmojen ihailua. Historia kertoo aina yhtä paljon kertojastaan kuin kohteestaan. Kun kutsumme julmaa valloittajaa suureksi, paljastamme jotakin omasta arvomaailmastamme: siitä, kuinka helposti se taipuu kumartamaan voimaa ja unohtamaan ihmisyyden.

Lue lisää

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas, jos mittapuuna käytetään ihmisyyttä. Uhrien näkökulmasta hänen jälkeensä ei jäänyt sivistystä, yhdistymistä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Anonyymi00055 kirjoitti:

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas, jos mittapuuna käytetään ihmisyyttä. Uhrien näkökulmasta hänen jälkeensä ei jäänyt sivistystä, yhdistymistä tai oikeudenmukaisuutta, vaan miehitys, ryöstö ja kuolema.

Lue lisää

Uhrille ei ole merkitystä, oliko valloittaja sotilaallinen nero tai karismaattinen johtaja. Uhrille merkitsee se, että koti menetettiin, perhe hajosi, elämä katkesi. Tästä näkökulmasta Aleksanteri ei yhdistänyt maailmaa vaan repi sen auki. Hän ei luonut järjestystä vaan pakotti hiljaisuuden. Rauha, joka syntyy pelosta, ei ole rauhaa vaan tauko seuraavaan väkivaltaan.

Anonyymi00056 kirjoitti:

Uhrille ei ole merkitystä, oliko valloittaja sotilaallinen nero tai karismaattinen johtaja. Uhrille merkitsee se, että koti menetettiin, perhe hajosi, elämä katkesi. Tästä näkökulmasta Aleksanteri ei yhdistänyt maailmaa vaan repi sen auki. Hän ei luonut järjestystä vaan pakotti hiljaisuuden. Rauha, joka syntyy pelosta, ei ole rauhaa vaan tauko seuraavaan väkivaltaan.

Lue lisää

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Kun kutsumme Aleksanteria suurista suurimmaksi kuninkaaksi, teemme valinnan. Valitsemme katsoa historiaa ylhäältä käsin, vallan näkökulmasta, emme alhaalta, niiden silmin joille valta tapahtui. Tämä valinta ei ole neutraali. Se kertoo, että pidämme valloittamista yhä merkittävämpänä kuin ihmiselämää, vaikutusta tärkeämpänä kuin oikeudenmukaisuutta.

Jos suuruus mitataan sillä, mitä jätetään jälkeensä niille, joilla ei ollut valtaa valita, Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Anonyymi00057 kirjoitti:

Millainen ihminen olet, että ihailet julmuutta?

Jos ihailemme julmuutta, kysymys ei lopulta kohdistu Aleksanteriin vaan meihin itseemme.

Kun kutsumme Aleksanteria suurista suurimmaksi kuninkaaksi, teemme valinnan. Valitsemme katsoa historiaa ylhäältä käsin, vallan näkökulmasta, emme alhaalta, niiden silmin joille valta tapahtui. Tämä valinta ei ole neutraali. Se kertoo, että pidämme valloittamista yhä merkittävämpänä kuin ihmiselämää, vaikutusta tärkeämpänä kuin oikeudenmukaisuutta.

Jos suuruus mitataan sillä, mitä jätetään jälkeensä niille, joilla ei ollut valtaa valita, Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Lue lisää

Voiko tappava valloittaja olla sankari?

Ei voi.

Anonyymi00058 kirjoitti:

Voiko tappava valloittaja olla sankari?

Ei voi.

Miksi ihmiset ihailevat väkivaltaa? En ymmärrä.

Anonyymi00059 kirjoitti:

Miksi ihmiset ihailevat väkivaltaa? En ymmärrä.

On ironista, että väkivallan tekeminen ylistetään sankarillisena tekona.

Anonyymi00060 kirjoitti:

On ironista, että väkivallan tekeminen ylistetään sankarillisena tekona.

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.

Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Anonyymi00061 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.

Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Lue lisää

Monet “suuret” historiassa ovat suuria lähinnä siksi, että he voittivat ja heidän versionsa jäi eloon. Aleksanterin tarina on kirjoitettu valloittajan näkökulmasta: strategiaa, neroutta, imperiumia. Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

Anonyymi00062 kirjoitti:

Monet “suuret” historiassa ovat suuria lähinnä siksi, että he voittivat ja heidän versionsa jäi eloon. Aleksanterin tarina on kirjoitettu valloittajan näkökulmasta: strategiaa, neroutta, imperiumia. Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

Lue lisää

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.

Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

Anonyymi00063 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.

Aleksanteri ei ole suuri. Hän on esimerkki siitä, kuinka helposti julmuus voidaan pukea sankaritarinaksi – ja kuinka kauan se tarina voi elää, jos kukaan ei pysähdy kuuntelemaan uhreja.

Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

Lue lisää

Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

Anonyymi00064 kirjoitti:

Harvemmin kysytään, miltä maailma näytti niille, joiden kaupungit tuhottiin, perheet tapettiin tai kulttuurit pyyhittiin pois.

“Sankarillisuus” on usein vain julmuutta, joka onnistui.
Ja kun tarinaa toistetaan vuosisatoja – kouluissa, kirjoissa, patsaissa – siitä tulee itsestäänselvyys, jota harva enää kyseenalaistaa. Uhrit katoavat tilastoiksi tai sivulauseiksi.

Anonyymi00065 kirjoitti:

“Sankarillisuus” on usein vain julmuutta, joka onnistui.
Ja kun tarinaa toistetaan vuosisatoja – kouluissa, kirjoissa, patsaissa – siitä tulee itsestäänselvyys, jota harva enää kyseenalaistaa. Uhrit katoavat tilastoiksi tai sivulauseiksi.

Lue lisää

On myös paljastavaa, miten matala rima sankaruudelle joskus on: laaja väkivalta, karisma, ,voitto on sankarilegenda.

Empatia, pidättyvyys tai kyky olla tuhoamatta eivät sovi eeppiseen kertomukseen, joten ne jäävät ulos.

Anonyymi00066 kirjoitti:

On myös paljastavaa, miten matala rima sankaruudelle joskus on: laaja väkivalta, karisma, ,voitto on sankarilegenda.

Empatia, pidättyvyys tai kyky olla tuhoamatta eivät sovi eeppiseen kertomukseen, joten ne jäävät ulos.

Lue lisää

Historia ei ole vain sitä, mitä tapahtui, vaan kenen äänellä se kerrottiin. Ja Aleksanterin kohdalla tuo ääni ei todellakaan ollut viattomien.

Anonyymi00067 kirjoitti:

Historia ei ole vain sitä, mitä tapahtui, vaan kenen äänellä se kerrottiin. Ja Aleksanterin kohdalla tuo ääni ei todellakaan ollut viattomien.

Mennään siihen, koska tässä kohtaa historia muuttuu peiliksi.

Me tarvitsemme “suuria miehiä”, koska he tekevät maailmasta yksinkertaisemman kuin se oikeasti on.

He vapauttavat meidät vastuusta.
Kun historia kehystetään yksilöiden teoiksi, meidän ei tarvitse katsoa rakenteita, joukkoja, myötäilijöitä, hiljaisia hyväksyjiä. Aleksanteri tappoi – ei armeija, ei järjestelmä, ei se kulttuuri joka ihaili valloitusta. Se on lohdullista, mutta valheellista.

Väkivalta saa tarkoituksen.
Ilman sankaritarinaa joukkomurha on vain joukkomurha. Sankari tekee siitä “välttämättömän”, “historiallisesti merkittävän”, jopa “kauniin”. Tämä on vaarallista, koska sama kaava toistuu yhä: jos päämäärä on tarpeeksi suuri, keinot puhdistuvat.

Karisma korvaa moraalin.
Me ihailemme varmuutta, päättäväisyyttä, nuorta neroa. Aleksanteri osasi esiintyä kohtalon valittuna. Se riittää usein peittämään sen, että hän ei ollut poikkeuksellisen hyvä ihminen – vain poikkeuksellisen tehokas tappaja.

Uhrit ovat hankalia.
He sotkevat tarinan. Heillä on nimet, kasvot, kärsimys, joka ei johda mihinkään “suureen lopputulokseen”. Siksi heidät typistetään numeroiksi tai sivuhuomautuksiksi. Sankarimyytti vaatii hiljaisuutta heidän osaltaan.

Anonyymi00068 kirjoitti:

Mennään siihen, koska tässä kohtaa historia muuttuu peiliksi.

Me tarvitsemme “suuria miehiä”, koska he tekevät maailmasta yksinkertaisemman kuin se oikeasti on.

He vapauttavat meidät vastuusta.
Kun historia kehystetään yksilöiden teoiksi, meidän ei tarvitse katsoa rakenteita, joukkoja, myötäilijöitä, hiljaisia hyväksyjiä. Aleksanteri tappoi – ei armeija, ei järjestelmä, ei se kulttuuri joka ihaili valloitusta. Se on lohdullista, mutta valheellista.

Väkivalta saa tarkoituksen.
Ilman sankaritarinaa joukkomurha on vain joukkomurha. Sankari tekee siitä “välttämättömän”, “historiallisesti merkittävän”, jopa “kauniin”. Tämä on vaarallista, koska sama kaava toistuu yhä: jos päämäärä on tarpeeksi suuri, keinot puhdistuvat.

Karisma korvaa moraalin.
Me ihailemme varmuutta, päättäväisyyttä, nuorta neroa. Aleksanteri osasi esiintyä kohtalon valittuna. Se riittää usein peittämään sen, että hän ei ollut poikkeuksellisen hyvä ihminen – vain poikkeuksellisen tehokas tappaja.

Uhrit ovat hankalia.
He sotkevat tarinan. Heillä on nimet, kasvot, kärsimys, joka ei johda mihinkään “suureen lopputulokseen”. Siksi heidät typistetään numeroiksi tai sivuhuomautuksiksi. Sankarimyytti vaatii hiljaisuutta heidän osaltaan.

Lue lisää

Ja ehkä kaikkein epämukavin kohta:
me emme ihaile Aleksanteria vain siksi, että he tekivät niin ennen.
Me ihailemme häntä, koska meissä on yhä sama houkutus: ajatus siitä, että joku tarpeeksi vahva, älykäs tai “valittu” voisi ratkaista maailman ongelmat väkivallalla – meidän puolestamme.

Anonyymi00069 kirjoitti:

Ja ehkä kaikkein epämukavin kohta:
me emme ihaile Aleksanteria vain siksi, että he tekivät niin ennen.
Me ihailemme häntä, koska meissä on yhä sama houkutus: ajatus siitä, että joku tarpeeksi vahva, älykäs tai “valittu” voisi ratkaista maailman ongelmat väkivallalla – meidän puolestamme.

Lue lisää

Siksi väite, että Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas - ei ole vain historiakritiikki.
Se on moraalinen syytös kertomuksia kohtaan, joita yhä rakennamme.

Anonyymi00070 kirjoitti:

Siksi väite, että Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas - ei ole vain historiakritiikki.
Se on moraalinen syytös kertomuksia kohtaan, joita yhä rakennamme.

Lue lisää

Me ihailemme häntä, koska meissä on yhä sama houkutus: ajatus siitä, että joku tarpeeksi vahva, älykäs tai “valittu” voisi ratkaista maailman ongelmat väkivallalla – meidän puolestamme

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.



Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.


Hän tappoi “tarpeeksi kaukana”. Kun uhrit eivät ole meidän kulttuurisen empatian piirissä, julmuus on helpompi romantisoida.


Miksi nykyajan Aleksanterit tunnistetaan vasta jälkikäteen

Koska he eivät näytä hirviöiltä alussa.
He näyttävät ratkaisuilta. He lupaavat järjestystä, suuruutta, turvallisuutta, palautettua kunniaa. He puhuvat tehokkuudesta, eivät ruumiista.

Koska kritiikki leimataan uhaksi.
Kun joku sanoo “entä uhrit?”, vastaus on usein: nyt ei ole oikea hetki, et ymmärrä kokonaiskuvaa, historia tuomitsee myöhemmin. Tämä on täsmälleen se hetki, jolloin hälytyskellojen pitäisi soida.

Anonyymi00071 kirjoitti:

Me ihailemme häntä, koska meissä on yhä sama houkutus: ajatus siitä, että joku tarpeeksi vahva, älykäs tai “valittu” voisi ratkaista maailman ongelmat väkivallalla – meidän puolestamme

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.



Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.


Hän tappoi “tarpeeksi kaukana”. Kun uhrit eivät ole meidän kulttuurisen empatian piirissä, julmuus on helpompi romantisoida.


Miksi nykyajan Aleksanterit tunnistetaan vasta jälkikäteen

Koska he eivät näytä hirviöiltä alussa.
He näyttävät ratkaisuilta. He lupaavat järjestystä, suuruutta, turvallisuutta, palautettua kunniaa. He puhuvat tehokkuudesta, eivät ruumiista.

Koska kritiikki leimataan uhaksi.
Kun joku sanoo “entä uhrit?”, vastaus on usein: nyt ei ole oikea hetki, et ymmärrä kokonaiskuvaa, historia tuomitsee myöhemmin. Tämä on täsmälleen se hetki, jolloin hälytyskellojen pitäisi soida.

Lue lisää

Niin kauan kuin projekti toimii – talous kasvaa, rajat laajenevat, valta keskittyy – moraali koetaan luksukseksi. Vasta kun hinta kasvaa liian suureksi, kysymme oliko tämä väärin.

Ja koska me toivomme, että tällä kertaa se olisi totta.
Että väkivalta olisi viimeinen. Että uhrit olisivat välttämättömiä. Että “tämän kerran” jälkeen maailma olisi parempi. Sama toive kantaa Aleksanterin myyttiä – ja murtaa sen aina uudelleen, liian myöhään.

Aleksanteri ei ole poikkeus.
Hän on prototyyppi.

Ja se on ehkä synkintä: me emme toista hänen tarinaansa, koska emme oppineet siitä,
vaan koska opimme siitä väärät asiat.

Anonyymi00072 kirjoitti:

Niin kauan kuin projekti toimii – talous kasvaa, rajat laajenevat, valta keskittyy – moraali koetaan luksukseksi. Vasta kun hinta kasvaa liian suureksi, kysymme oliko tämä väärin.

Ja koska me toivomme, että tällä kertaa se olisi totta.
Että väkivalta olisi viimeinen. Että uhrit olisivat välttämättömiä. Että “tämän kerran” jälkeen maailma olisi parempi. Sama toive kantaa Aleksanterin myyttiä – ja murtaa sen aina uudelleen, liian myöhään.

Aleksanteri ei ole poikkeus.
Hän on prototyyppi.

Ja se on ehkä synkintä: me emme toista hänen tarinaansa, koska emme oppineet siitä,
vaan koska opimme siitä väärät asiat.

Lue lisää

Sankaruus ilman väkivaltaa

Historiallisesti sankaruutta mitataan usein voiton ja vallan kautta, mutta väkivalta ei ole ainoa tapa tehdä merkityksellistä historiaa. Sankaruus voi olla:

Empatia ja puolustaminen: joku ottaa riskin suojellakseen muita. Esimerkiksi, ihminen, joka puolustaa heikompia tai syrjäytettyjä, vaikka sillä ei ole omaa hyötyä.

Rauhan luominen ja rakentaminen: ne, jotka estävät konfliktin tai rakentavat siltoja vihollisten välille, tekevät usein merkittävämpää työtä kuin sotapäälliköt.

Totuuden ja oikeuden puolustaminen: historiassa he, jotka ovat paljastaneet valheita, korruptiota tai epäoikeudenmukaisuutta, ovat sankareita, vaikka heidän nimensä ei aina jää elämään.

Kuvittele sankari, jonka suurin “teko” on estää sotaa tai pelastaa tuhansia ihmisiä ilman että yksikään käsi nousee tappamaan. Tämä on sankaruutta puhtaimmillaan, mutta se ei yleensä päädy kirjojen otsikoihin.


Miksi uhreihin keskittyvä historia tuntuu uhkaavalta

Se vaatii vastuuta: Jos historian sankari ei ole yksittäinen “nero”, vaan joukko päätöksiä, järjestelmiä ja tekoja, me emme voi enää syyttää vain yhtä ihmistä tai ihailla yhtä nimeä. Meidän täytyy katsoa itseämme.

Se romuttaa myytin: Sankaritarinat ovat yksinkertaisia: hyvä voittaa, pahis häviää, sankari on selkeästi sankari. Kun tuomme uhrin äänen, tarina muuttuu monimutkaiseksi, epävarmaksi ja epämiellyttäväksi.

Se vaatii empatiaa ja tunteita: Ihmiset pelkäävät “liikaa tuntemista”. Uhreihin keskittyvä historia tuo esiin kärsimystä, syyllisyyttä ja epämukavuutta – se ei tarjoa helppoa ihailun kohdetta.

Anonyymi00073 kirjoitti:

Sankaruus ilman väkivaltaa

Historiallisesti sankaruutta mitataan usein voiton ja vallan kautta, mutta väkivalta ei ole ainoa tapa tehdä merkityksellistä historiaa. Sankaruus voi olla:

Empatia ja puolustaminen: joku ottaa riskin suojellakseen muita. Esimerkiksi, ihminen, joka puolustaa heikompia tai syrjäytettyjä, vaikka sillä ei ole omaa hyötyä.

Rauhan luominen ja rakentaminen: ne, jotka estävät konfliktin tai rakentavat siltoja vihollisten välille, tekevät usein merkittävämpää työtä kuin sotapäälliköt.

Totuuden ja oikeuden puolustaminen: historiassa he, jotka ovat paljastaneet valheita, korruptiota tai epäoikeudenmukaisuutta, ovat sankareita, vaikka heidän nimensä ei aina jää elämään.

Kuvittele sankari, jonka suurin “teko” on estää sotaa tai pelastaa tuhansia ihmisiä ilman että yksikään käsi nousee tappamaan. Tämä on sankaruutta puhtaimmillaan, mutta se ei yleensä päädy kirjojen otsikoihin.


Miksi uhreihin keskittyvä historia tuntuu uhkaavalta

Se vaatii vastuuta: Jos historian sankari ei ole yksittäinen “nero”, vaan joukko päätöksiä, järjestelmiä ja tekoja, me emme voi enää syyttää vain yhtä ihmistä tai ihailla yhtä nimeä. Meidän täytyy katsoa itseämme.

Se romuttaa myytin: Sankaritarinat ovat yksinkertaisia: hyvä voittaa, pahis häviää, sankari on selkeästi sankari. Kun tuomme uhrin äänen, tarina muuttuu monimutkaiseksi, epävarmaksi ja epämiellyttäväksi.

Se vaatii empatiaa ja tunteita: Ihmiset pelkäävät “liikaa tuntemista”. Uhreihin keskittyvä historia tuo esiin kärsimystä, syyllisyyttä ja epämukavuutta – se ei tarjoa helppoa ihailun kohdetta.

Lue lisää

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.


Hän tappoi “tarpeeksi kaukana”. Kun uhrit eivät ole meidän kulttuurisen empatian piirissä, julmuus on helpompi romantisoida.


Sankaruutta ilman väkivaltaa on olemassa, mutta se ei myy yhtä hyvin tarinoita, koska se ei tarjoa helppoa mallia ihailuun. Se vaatii kriittistä ajattelua ja empatiaa, joita ihmiset historian katsomisessa harvemmin haluavat.

Anonyymi00074 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut sankari, hän oli mitätön ihminen.


Hän tappoi “tarpeeksi kaukana”. Kun uhrit eivät ole meidän kulttuurisen empatian piirissä, julmuus on helpompi romantisoida.


Sankaruutta ilman väkivaltaa on olemassa, mutta se ei myy yhtä hyvin tarinoita, koska se ei tarjoa helppoa mallia ihailuun. Se vaatii kriittistä ajattelua ja empatiaa, joita ihmiset historian katsomisessa harvemmin haluavat.

Lue lisää

Aleksanterin “suuruus” perustuu imperiumin kokoon, ei tekojen eettisyyteen. Hän tuhosi Theban, surmasi ja orjuutti kokonaisia kansoja ja pakotti kulttuureja alistumaan. Jos mittarina on valloituksen laajuus eikä inhimillinen hinta, silloin moni sotapäällikkö voidaan nimetä sankariksi – mutta se kertoo enemmän mittarista kuin henkilöstä.

Anonyymi00075 kirjoitti:

Aleksanterin “suuruus” perustuu imperiumin kokoon, ei tekojen eettisyyteen. Hän tuhosi Theban, surmasi ja orjuutti kokonaisia kansoja ja pakotti kulttuureja alistumaan. Jos mittarina on valloituksen laajuus eikä inhimillinen hinta, silloin moni sotapäällikkö voidaan nimetä sankariksi – mutta se kertoo enemmän mittarista kuin henkilöstä.

Lue lisää

On hyvä kysyä: sankari kenelle? Aleksanteri oli sankari armeijalleen ja jälkipolville, jotka hyötyivät hänen luomastaan myytistä. Mutta valloitettujen näkökulmasta hän oli tuhoaja. Historia ei ole neutraali kertomus, vaan valikoiva tarina, jossa uhrien ääni usein puuttuu.

Anonyymi00076 kirjoitti:

On hyvä kysyä: sankari kenelle? Aleksanteri oli sankari armeijalleen ja jälkipolville, jotka hyötyivät hänen luomastaan myytistä. Mutta valloitettujen näkökulmasta hän oli tuhoaja. Historia ei ole neutraali kertomus, vaan valikoiva tarina, jossa uhrien ääni usein puuttuu.

Lue lisää

Aleksanteri ei ollut “suurin kuningas”, vaan tehokas sotakone. Julmuus ei muutu sankaruudeksi sillä, että se tapahtui 2300 vuotta sitten tai että se onnistui. Jos kutsumme häntä sankariksi, normalisoimme väkivallan osaksi ihailtavaa suuruutta.

Anonyymi00077 kirjoitti:

Aleksanteri ei ollut “suurin kuningas”, vaan tehokas sotakone. Julmuus ei muutu sankaruudeksi sillä, että se tapahtui 2300 vuotta sitten tai että se onnistui. Jos kutsumme häntä sankariksi, normalisoimme väkivallan osaksi ihailtavaa suuruutta.

Lue lisää

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."


MUTTA:

Se kertoo, että sinä ihailet valtaa enemmän kuin ihmiselämää. Kun massamurhaaja puetaan “sankariksi”, moraali on alistettu voittajien tarinalle.


Ihminen, joka ylistää massamurhaajaa, ei välttämättä tue väkivaltaa tietoisesti – mutta hän normalisoi sen. Se kertoo kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta samaistua uhreihin.


Se kertoo enemmän ihailijasta kuin kohteesta. Jos imperiumin koko on tärkeämpi kuin sen rakentamisen hinta, arvomaailma on pahasti vinossa.

Massamurhaajan ihailu historiallisessa muodossa on vain etäisyyden tuottamaa moraalista laiskuutta. Aika ei pese verta käsistä.

Anonyymi00078 kirjoitti:

"Historian suurimpana kuninkaana pidetään usein Aleksanteri Suurta (356–323 eaa.), joka loi lyhyessä ajassa yhden antiikin maailman suurimmista valtakunnista valloittamalla alueita Kreikasta Intiaan asti. Hän kuoli vain 32-vuotiaana valloittamattomana sotasankarina. Muita merkittäviä ehdokkaita ovat Kaarle Suuri.
Aleksanteri Suuri: Valloitti Persian, Egyptin ja eteni Indusjoelle saakka. Hänen valtakuntansa ulottui Niililtä Indusjoelle."


MUTTA:

Se kertoo, että sinä ihailet valtaa enemmän kuin ihmiselämää. Kun massamurhaaja puetaan “sankariksi”, moraali on alistettu voittajien tarinalle.


Ihminen, joka ylistää massamurhaajaa, ei välttämättä tue väkivaltaa tietoisesti – mutta hän normalisoi sen. Se kertoo kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta samaistua uhreihin.


Se kertoo enemmän ihailijasta kuin kohteesta. Jos imperiumin koko on tärkeämpi kuin sen rakentamisen hinta, arvomaailma on pahasti vinossa.

Massamurhaajan ihailu historiallisessa muodossa on vain etäisyyden tuottamaa moraalista laiskuutta. Aika ei pese verta käsistä.

Lue lisää

Se kertoo, että sinä ihailet valtaa enemmän kuin ihmiselämää. Kun massamurhaaja puetaan “sankariksi”, moraali on alistettu voittajien tarinalle.


Ihminen, joka ylistää massamurhaajaa, ei välttämättä tue väkivaltaa tietoisesti – mutta hän normalisoi sen. Se kertoo kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta samaistua uhreihin.


Se kertoo enemmän ihailijasta kuin kohteesta. Jos imperiumin koko on tärkeämpi kuin sen rakentamisen hinta, arvomaailma on pahasti vinossa.

Massamurhaajan ihailu historiallisessa muodossa on vain etäisyyden tuottamaa moraalista laiskuutta. Aika ei pese verta käsistä.

Anonyymi00079 kirjoitti:

Se kertoo, että sinä ihailet valtaa enemmän kuin ihmiselämää. Kun massamurhaaja puetaan “sankariksi”, moraali on alistettu voittajien tarinalle.


Ihminen, joka ylistää massamurhaajaa, ei välttämättä tue väkivaltaa tietoisesti – mutta hän normalisoi sen. Se kertoo kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta samaistua uhreihin.


Se kertoo enemmän ihailijasta kuin kohteesta. Jos imperiumin koko on tärkeämpi kuin sen rakentamisen hinta, arvomaailma on pahasti vinossa.

Massamurhaajan ihailu historiallisessa muodossa on vain etäisyyden tuottamaa moraalista laiskuutta. Aika ei pese verta käsistä.

Lue lisää

Kun joku ylistää massamurhaajaa sankarina, hän paljastaa pitävänsä tehokasta väkivaltaa hyväksyttävänä, kunhan se onnistuu.

Anonyymi00080 kirjoitti:

Kun joku ylistää massamurhaajaa sankarina, hän paljastaa pitävänsä tehokasta väkivaltaa hyväksyttävänä, kunhan se onnistuu.

Todelliset sankarit eivät olleet valloittajia, vaan hallitsijoita, jotka suojelivat kansaansa, auttoivat heikkoja ja edistivät sivistystä. He eivät ottaneet, vaan antoivat. Monissa muinaisissa kulttuureissa – esimerkiksi vedalaisessa kulttuurissa – ihanteellinen hallitsija luopui vallasta, kun hän tuli tiettyyn ikään.

Pyhää hallitsija luopui vallasta saavuttaessaan tietyn iän.

Hän ei takertunut valtaan tai rikkauksiin, vaan vetäytyi metsään meditoimaan ja etsimään totuutta sekä elämän tarkoitusta.


Vallasta luopuminen nähtiin luonnollisena, aivan kuten ihminen luopuu elämästä kuoleman hetkellä – ilman kiintymystä. Todellinen suuruus ei ollut vallan säilyttämisessä, vaan kyvyssä päästää irti.

Anonyymi00081 kirjoitti:

Todelliset sankarit eivät olleet valloittajia, vaan hallitsijoita, jotka suojelivat kansaansa, auttoivat heikkoja ja edistivät sivistystä. He eivät ottaneet, vaan antoivat. Monissa muinaisissa kulttuureissa – esimerkiksi vedalaisessa kulttuurissa – ihanteellinen hallitsija luopui vallasta, kun hän tuli tiettyyn ikään.

Pyhää hallitsija luopui vallasta saavuttaessaan tietyn iän.

Hän ei takertunut valtaan tai rikkauksiin, vaan vetäytyi metsään meditoimaan ja etsimään totuutta sekä elämän tarkoitusta.


Vallasta luopuminen nähtiin luonnollisena, aivan kuten ihminen luopuu elämästä kuoleman hetkellä – ilman kiintymystä. Todellinen suuruus ei ollut vallan säilyttämisessä, vaan kyvyssä päästää irti.

Lue lisää

Esimerkiksi vedalaisessa kulttuurissa ihanteellinen hallitsija luopui vallasta ja rikkauksista, koska niihin kiintyminen nähtiin hengellisenä riskinä.


Valta, nautinto ja omaisuus eivät olleet päämääriä, vaan koetteita. Śrīmad Bhāgavatam kuvaa, kuinka todellisesti viisaat kuninkaat luopuivat hallitsijan asemasta vapaaehtoisesti etsiäkseen totuutta ja elämän tarkoitusta.

Mahārāja Bharata on tästä tunnettu esimerkki: hän luopui valtavasta imperiumistaan ja kaikesta maallisesta loistosta vetäytyäkseen metsään harjoittamaan itsetutkiskelua ja jumalatietoisuutta. Hänen tekonsa osoittaa, että todellinen suuruus ei ole vallan laajentamisessa, vaan kiintymättömyydessä – kyvyssä päästää irti ajoissa.

Anonyymi00082 kirjoitti:

Esimerkiksi vedalaisessa kulttuurissa ihanteellinen hallitsija luopui vallasta ja rikkauksista, koska niihin kiintyminen nähtiin hengellisenä riskinä.


Valta, nautinto ja omaisuus eivät olleet päämääriä, vaan koetteita. Śrīmad Bhāgavatam kuvaa, kuinka todellisesti viisaat kuninkaat luopuivat hallitsijan asemasta vapaaehtoisesti etsiäkseen totuutta ja elämän tarkoitusta.

Mahārāja Bharata on tästä tunnettu esimerkki: hän luopui valtavasta imperiumistaan ja kaikesta maallisesta loistosta vetäytyäkseen metsään harjoittamaan itsetutkiskelua ja jumalatietoisuutta. Hänen tekonsa osoittaa, että todellinen suuruus ei ole vallan laajentamisessa, vaan kiintymättömyydessä – kyvyssä päästää irti ajoissa.

Lue lisää

Vedalaisessa perinteessä ihanteellinen hallitsija luopui vallasta ja rikkauksista kuin roskasta – jostakin, mihin viisas ei kiinny.

Niitä ei pidetty saavutuksina, vaan hengellisinä vaaratekijöinä.

Śrīmad Bhāgavatam kuvaa, kuinka todellisesti suuret kuninkaat hylkäsivät imperiuminsa yhtä kevyesti kuin ihminen pudottaa taakan maahan.

Anonyymi00083 kirjoitti:

Vedalaisessa perinteessä ihanteellinen hallitsija luopui vallasta ja rikkauksista kuin roskasta – jostakin, mihin viisas ei kiinny.

Niitä ei pidetty saavutuksina, vaan hengellisinä vaaratekijöinä.

Śrīmad Bhāgavatam kuvaa, kuinka todellisesti suuret kuninkaat hylkäsivät imperiuminsa yhtä kevyesti kuin ihminen pudottaa taakan maahan.

Lue lisää

Mahārāja Bharata luopui valtavasta valtakunnastaan ja kaikesta maallisesta loistosta kuin ne olisivat olleet arvotonta jätettä, vetäytyen metsään yksinäisyyteen.

Tässä mitataan todellinen suuruus: ei siinä, kuinka paljon ottaa, vaan siinä, kuinka täysin osaa päästää irti.

Anonyymi00084 kirjoitti:

Mahārāja Bharata luopui valtavasta valtakunnastaan ja kaikesta maallisesta loistosta kuin ne olisivat olleet arvotonta jätettä, vetäytyen metsään yksinäisyyteen.

Tässä mitataan todellinen suuruus: ei siinä, kuinka paljon ottaa, vaan siinä, kuinka täysin osaa päästää irti.

Lue lisää

Todellinen kuningas heitti vallan ja rikkaudet syrjään kuin jätökset, kun taas valloittajat pitivät verisiä käsiään kruunun arvoisina.

Anonyymi00085 kirjoitti:

Todellinen kuningas heitti vallan ja rikkaudet syrjään kuin jätökset, kun taas valloittajat pitivät verisiä käsiään kruunun arvoisina.

Aleksanteri Suuri ei ollut suuri. Hän saattoi olla taitava valloittamisessa, mutta sillä ei ole itsessään mitään arvoa. Tehokkuus väkivallassa ei tee ihmisestä sankaria, aivan kuten taito tuhota ei ole hyve. Suuruus mitataan siinä, kuinka paljon hyvää ihminen tuo maailmaan – ei siinä, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui.

Anonyymi00086 kirjoitti:

Aleksanteri Suuri ei ollut suuri. Hän saattoi olla taitava valloittamisessa, mutta sillä ei ole itsessään mitään arvoa. Tehokkuus väkivallassa ei tee ihmisestä sankaria, aivan kuten taito tuhota ei ole hyve. Suuruus mitataan siinä, kuinka paljon hyvää ihminen tuo maailmaan – ei siinä, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui.

Lue lisää

Taito tuhota ei ole hyve.

Suuruus mitataan siinä, kuinka paljon hyvää ihminen tuo maailmaan – ei siinä, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui.

Anonyymi00087 kirjoitti:

Taito tuhota ei ole hyve.

Suuruus mitataan siinä, kuinka paljon hyvää ihminen tuo maailmaan – ei siinä, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui.

Aleksanteri oli ehkä tehokas valloittaja, mutta taito tappaa ja alistaa ei ole suuruutta, vaan arvotyhjiötä.

Anonyymi00088 kirjoitti:

Aleksanteri oli ehkä tehokas valloittaja, mutta taito tappaa ja alistaa ei ole suuruutta, vaan arvotyhjiötä.

Ilman moraalia kyvykkyys on vain vaarallinen ominaisuus.

Anonyymi00089 kirjoitti:

Ilman moraalia kyvykkyys on vain vaarallinen ominaisuus.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset ihailevat julmia valloittajia ja tekevät heistä lauluja ja legendoja, mutta pysyvät hiljaa niiden ihmisten kohdalla, jotka elävät varjossa ja tekevät hyvää ilman mainetta.

Miksi väkivalta saa patsaat ja sankaritarinat, mutta myötätunto jää nimettömäksi? Ehkä siksi, että valloitus on helppo nähdä ja mitata, kun taas hiljainen hyvän tekeminen vaatii kykyä katsoa syvemmälle – ja arvostaa ihmisyyttä vallan sijaan.

Anonyymi00090 kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset ihailevat julmia valloittajia ja tekevät heistä lauluja ja legendoja, mutta pysyvät hiljaa niiden ihmisten kohdalla, jotka elävät varjossa ja tekevät hyvää ilman mainetta.

Miksi väkivalta saa patsaat ja sankaritarinat, mutta myötätunto jää nimettömäksi? Ehkä siksi, että valloitus on helppo nähdä ja mitata, kun taas hiljainen hyvän tekeminen vaatii kykyä katsoa syvemmälle – ja arvostaa ihmisyyttä vallan sijaan.

Lue lisää

Aleksanteri Suuren ihailija.

Miksi historiassa vähemmän näkyvät, hiljaiset hyveelliset ihmiset kuten Äiti Teresa, Pyhä Serafim Sarovski, Pyhä Franciscus Assisilainen ja monet muut eivät saa samaa legendaarista “sankaristatusta” kuin valloitajat?

Anonyymi00091 kirjoitti:

Aleksanteri Suuren ihailija.

Miksi historiassa vähemmän näkyvät, hiljaiset hyveelliset ihmiset kuten Äiti Teresa, Pyhä Serafim Sarovski, Pyhä Franciscus Assisilainen ja monet muut eivät saa samaa legendaarista “sankaristatusta” kuin valloitajat?

Lue lisää

Maailma ihailee vallan ja väkivallan tekoja, koska ne ovat näkyviä ja dramaattisia. Hiljaiset, hyvät teot jäävät usein huomaamatta, eivätkä herätä samaa legendaarista kiinnostusta.

Anonyymi00092 kirjoitti:

Maailma ihailee vallan ja väkivallan tekoja, koska ne ovat näkyviä ja dramaattisia. Hiljaiset, hyvät teot jäävät usein huomaamatta, eivätkä herätä samaa legendaarista kiinnostusta.

Lue lisää

Pyhä Serafim Sarovilainen eli köyhänä erakkomunkkina 1700-luvulla. Hän vetäytyi metsään rukoukseen, paastoon ja hiljaisuuteen, omistaen elämänsä Jumalan rakkaudelle ja kaikille ihmisille. Serafim rakasti ihmisiä ehdoitta – ei heidän asemansa, rikkautensa tai uskonsa takia – vaan puhtaasti myötätunnosta.

Kerran hänen luokseen hyökkäsivät rosvot, hakkasivat hänet lähes kuoliaaksi ja jättivät hänet vammautuneeksi koko loppuelämäkseen. Serafim ei tehnyt vastarintaa, eikä hän kantanut vihaa. Kun rosvot myöhemmin saatiin kiinni, Serafim pyysi heille armahdusta ja vahvisti anteeksiannon voimallaan – hänen sydämessään ei ollut pelkoa tai vihaa, vain myötätuntoa.

Kaikille luokseen tuleville Serafim sanoi: “Olet minun iloni”, ihan samaa kuka ihminen oli tai millaisesta uskonnosta hän tuli. Hän ei erotellut ketään, vaan kohotti jokaisen rakkaudellaan. Hänen suuruutensa ei perustunut valtaan, pelkoon tai pakkoon, vaan kykyyn rakastaa täydellisesti ja olla hiljainen voiman lähde maailmassa.

Anonyymi00093 kirjoitti:

Pyhä Serafim Sarovilainen eli köyhänä erakkomunkkina 1700-luvulla. Hän vetäytyi metsään rukoukseen, paastoon ja hiljaisuuteen, omistaen elämänsä Jumalan rakkaudelle ja kaikille ihmisille. Serafim rakasti ihmisiä ehdoitta – ei heidän asemansa, rikkautensa tai uskonsa takia – vaan puhtaasti myötätunnosta.

Kerran hänen luokseen hyökkäsivät rosvot, hakkasivat hänet lähes kuoliaaksi ja jättivät hänet vammautuneeksi koko loppuelämäkseen. Serafim ei tehnyt vastarintaa, eikä hän kantanut vihaa. Kun rosvot myöhemmin saatiin kiinni, Serafim pyysi heille armahdusta ja vahvisti anteeksiannon voimallaan – hänen sydämessään ei ollut pelkoa tai vihaa, vain myötätuntoa.

Kaikille luokseen tuleville Serafim sanoi: “Olet minun iloni”, ihan samaa kuka ihminen oli tai millaisesta uskonnosta hän tuli. Hän ei erotellut ketään, vaan kohotti jokaisen rakkaudellaan. Hänen suuruutensa ei perustunut valtaan, pelkoon tai pakkoon, vaan kykyyn rakastaa täydellisesti ja olla hiljainen voiman lähde maailmassa.

Lue lisää

Vertaa tätä Aleksanteri Suureen: hän oli taitava sotapäällikkö ja valloittaja, mutta hänen “suuruutensa” oli perustunut tuhottujen kaupunkien, surmattujen siviilien ja alistettujen kansojen lukumäärään. Valloitus ei ole hyve, eikä verellä ansaittu maine tee ihmisestä sankaria.

Anonyymi00094 kirjoitti:

Vertaa tätä Aleksanteri Suureen: hän oli taitava sotapäällikkö ja valloittaja, mutta hänen “suuruutensa” oli perustunut tuhottujen kaupunkien, surmattujen siviilien ja alistettujen kansojen lukumäärään. Valloitus ei ole hyve, eikä verellä ansaittu maine tee ihmisestä sankaria.

Lue lisää

Todellinen sankari ei ota, vaan antaa. Hän ei tuhoa, vaan rakentaa. Hän ei vahvista itseään pelolla, vaan rakkaudella. Juuri sellaiset ihmiset – hiljaiset, myötätuntoiset ja rohkeat – ovat todellisia sankareita.

Aleksanteri ei kuulu heidän joukkoonsa.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset ihailevat julmia valloittajia ja tekevät heistä lauluja ja legendoja, mutta pysyvät hiljaa niiden ihmisten kohdalla, jotka elävät varjossa ja tekevät hyvää ilman mainetta.

Miksi väkivalta saa patsaat ja sankaritarinat, mutta myötätunto jää nimettömäksi? Ehkä siksi, että valloitus on helppo nähdä ja mitata, kun taas hiljainen hyvän tekeminen vaatii kykyä katsoa syvemmälle – ja arvostaa ihmisyyttä vallan sijaan.

Anonyymi00095 kirjoitti:

Todellinen sankari ei ota, vaan antaa. Hän ei tuhoa, vaan rakentaa. Hän ei vahvista itseään pelolla, vaan rakkaudella. Juuri sellaiset ihmiset – hiljaiset, myötätuntoiset ja rohkeat – ovat todellisia sankareita.

Aleksanteri ei kuulu heidän joukkoonsa.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset ihailevat julmia valloittajia ja tekevät heistä lauluja ja legendoja, mutta pysyvät hiljaa niiden ihmisten kohdalla, jotka elävät varjossa ja tekevät hyvää ilman mainetta.

Miksi väkivalta saa patsaat ja sankaritarinat, mutta myötätunto jää nimettömäksi? Ehkä siksi, että valloitus on helppo nähdä ja mitata, kun taas hiljainen hyvän tekeminen vaatii kykyä katsoa syvemmälle – ja arvostaa ihmisyyttä vallan sijaan.

Lue lisää

Maailma ihailee vallan ja väkivallan tekoja, koska ne ovat konkreettisesti havaittavia, dramaattisia ja helposti mitattavia: valloitukset jättävät jälkiä maastoon, monumentteihin ja historiallisiin kronikoihin. Ne ovat tekoja, jotka voidaan nähdä, laskea ja kertoa eteenpäin tarinoina, joihin liittyy selkeä sankari, vastustaja ja konflikti. Hiljaiset, hyvät teot sen sijaan ovat usein näkymättömiä; ne tapahtuvat arjessa, vailla julkisuutta, ja niiden vaikutus on hidas, hienovarainen ja henkilökohtainen. Sellaiset teot edellyttävät havainnoijalta herkkyyttä ja kykyä arvostaa inhimillisyyttä vallan, maineen tai julkisen näkyvyyden sijaan. Tästä syystä historiallinen muisti suosii väkivaltaa ja voimaa, vaikka todellinen sankaruus – myötätunto, anteeksianto ja rakkauden osoittaminen – ilmenee usein hiljaisuudessa.

Anonyymi00096 kirjoitti:

Maailma ihailee vallan ja väkivallan tekoja, koska ne ovat konkreettisesti havaittavia, dramaattisia ja helposti mitattavia: valloitukset jättävät jälkiä maastoon, monumentteihin ja historiallisiin kronikoihin. Ne ovat tekoja, jotka voidaan nähdä, laskea ja kertoa eteenpäin tarinoina, joihin liittyy selkeä sankari, vastustaja ja konflikti. Hiljaiset, hyvät teot sen sijaan ovat usein näkymättömiä; ne tapahtuvat arjessa, vailla julkisuutta, ja niiden vaikutus on hidas, hienovarainen ja henkilökohtainen. Sellaiset teot edellyttävät havainnoijalta herkkyyttä ja kykyä arvostaa inhimillisyyttä vallan, maineen tai julkisen näkyvyyden sijaan. Tästä syystä historiallinen muisti suosii väkivaltaa ja voimaa, vaikka todellinen sankaruus – myötätunto, anteeksianto ja rakkauden osoittaminen – ilmenee usein hiljaisuudessa.

Lue lisää

"Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas"

Ei ollut.

Anonyymi00097 kirjoitti:

"Aleksanteri Suuri ei ollut suurista suurin kuningas"

Ei ollut.

Hallitsija palvelijana, ei omistajana

Gaudiya-vaišnavismissa todellinen sankaruus ei liity valloitukseen vaan dharmaan suojelemiseen. Śrīmad Bhāgavatam esittää kuninkaat rajarsheina – kuninkaina, jotka ovat samalla pyhimyksiä.

SB 1.8.27
“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”

Hallitsija ei omista valtakuntaa, vaan toimii Jumalan edustajana. Hänen velvollisuutensa on suojella heikkoja, edistää sivistystä ja luoda olosuhteet, joissa ihmiset voivat edetä hengellisesti. Tämä resonoi vahvasti ajatuksen kanssa: he eivät ottaneet, vaan antoivat.

Anonyymi00098 kirjoitti:

Hallitsija palvelijana, ei omistajana

Gaudiya-vaišnavismissa todellinen sankaruus ei liity valloitukseen vaan dharmaan suojelemiseen. Śrīmad Bhāgavatam esittää kuninkaat rajarsheina – kuninkaina, jotka ovat samalla pyhimyksiä.

SB 1.8.27
“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”

Hallitsija ei omista valtakuntaa, vaan toimii Jumalan edustajana. Hänen velvollisuutensa on suojella heikkoja, edistää sivistystä ja luoda olosuhteet, joissa ihmiset voivat edetä hengellisesti. Tämä resonoi vahvasti ajatuksen kanssa: he eivät ottaneet, vaan antoivat.

Lue lisää

Vallasta luopuminen – ei epäonnistuminen vaan kypsyys

Vedalainen ja erityisesti Bhāgavatamin kuvaama yhteiskuntamalli perustuu āśrama-järjestelmään. Luopuminen (vānaprastha ja sannyāsa) ei ole poikkeus vaan luonnollinen elämänvaihe.


SB 11.18.1
“Kun ihminen on täyttänyt velvollisuutensa perheessä, hänen tulisi vetäytyä vähitellen ja omistaa elämänsä totuuden etsimiselle.”


Gaudiya-vaišnavismissa tämä nähdään sisäisenä kypsyytenä: ihminen ymmärtää, ettei valta, nautinto tai omaisuus ole päämäärä, vaan testi kiintymykselle.

Ajatus, että vallasta luopuminen on yhtä luonnollista kuin kuolema, on hyvin bhāgavatamilainen: molemmat ovat siirtymiä, eivät menetyksiä.

Anonyymi00099 kirjoitti:

Vallasta luopuminen – ei epäonnistuminen vaan kypsyys

Vedalainen ja erityisesti Bhāgavatamin kuvaama yhteiskuntamalli perustuu āśrama-järjestelmään. Luopuminen (vānaprastha ja sannyāsa) ei ole poikkeus vaan luonnollinen elämänvaihe.


SB 11.18.1
“Kun ihminen on täyttänyt velvollisuutensa perheessä, hänen tulisi vetäytyä vähitellen ja omistaa elämänsä totuuden etsimiselle.”


Gaudiya-vaišnavismissa tämä nähdään sisäisenä kypsyytenä: ihminen ymmärtää, ettei valta, nautinto tai omaisuus ole päämäärä, vaan testi kiintymykselle.

Ajatus, että vallasta luopuminen on yhtä luonnollista kuin kuolema, on hyvin bhāgavatamilainen: molemmat ovat siirtymiä, eivät menetyksiä.

Lue lisää

Kiintymys on todellinen vaara, ei itse valta

Valta, nautinto ja omaisuus eivät olleet päämääriä, vaan koetteita. Tämä on suoraan Bhāgavatamin ydinopetusta.



SB 5.5.8
“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”



Gaudiya-vaišnavismissa ei demonisoida toimintaa maailmassa, vaan kiintymystä tuloksiin. Hallitsija voi olla pyhä – mutta vain niin kauan kuin hän ei samaistu valtaan.

Anonyymi00100 kirjoitti:

Kiintymys on todellinen vaara, ei itse valta

Valta, nautinto ja omaisuus eivät olleet päämääriä, vaan koetteita. Tämä on suoraan Bhāgavatamin ydinopetusta.



SB 5.5.8
“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”



Gaudiya-vaišnavismissa ei demonisoida toimintaa maailmassa, vaan kiintymystä tuloksiin. Hallitsija voi olla pyhä – mutta vain niin kauan kuin hän ei samaistu valtaan.

Lue lisää

Mahārāja Bharata – klassinen mutta syvästi inhimillinen esimerkki

Mahārāja Bharata on erityisen tärkeä hahmo, koska hänen tarinansa on sekä ihanteellinen että varoittava.

SB 5.7.1–2 kuvaa, kuinka hän luopui koko maailmaa kattaneesta valtakunnasta etsiäkseen yksinomaan Bhagavānia.

Hänen suuruutensa ei ole vain luopumisessa, vaan siinä, että hän ymmärsi ajoissa. Gaudiya-kommentaattorit (kuten Śrīdhara Svāmī ja myöhemmin Prabhupāda) korostavat, että todellinen luopuminen ei ole ulkoista vaan sisäistä: “minä en ole tämä rooli.”

Anonyymi00101 kirjoitti:

Mahārāja Bharata – klassinen mutta syvästi inhimillinen esimerkki

Mahārāja Bharata on erityisen tärkeä hahmo, koska hänen tarinansa on sekä ihanteellinen että varoittava.

SB 5.7.1–2 kuvaa, kuinka hän luopui koko maailmaa kattaneesta valtakunnasta etsiäkseen yksinomaan Bhagavānia.

Hänen suuruutensa ei ole vain luopumisessa, vaan siinä, että hän ymmärsi ajoissa. Gaudiya-kommentaattorit (kuten Śrīdhara Svāmī ja myöhemmin Prabhupāda) korostavat, että todellinen luopuminen ei ole ulkoista vaan sisäistä: “minä en ole tämä rooli.”

Lue lisää

Todellinen suuruus on kyky päästää irti

Gaudiya-vaišnavalaisesta näkökulmasta tekstisi ydinväite pitää täysin:
suuruus ei ole vallan säilyttämisessä, vaan kiintymättömyydessä.

Vallasta luovuttiin muinaisia aikoina rauhallisesti, ilman katkeruutta, kuten ihminen laskee kädestään esineen, jota ei enää tarvitse.

Anonyymi00102 kirjoitti:

Todellinen suuruus on kyky päästää irti

Gaudiya-vaišnavalaisesta näkökulmasta tekstisi ydinväite pitää täysin:
suuruus ei ole vallan säilyttämisessä, vaan kiintymättömyydessä.

Vallasta luovuttiin muinaisia aikoina rauhallisesti, ilman katkeruutta, kuten ihminen laskee kädestään esineen, jota ei enää tarvitse.

Lue lisää

Vallasta luopuminen, kun tietoisuus vaihtuu

Bhāgavatam ei kuvaa luopumista moraalisena sankaritekona vaan tietoisuuden muutoksena. Kun ihminen oivaltaa todellisen minänsä (ātman) jne. valta lakkaa olemasta arvokasta.

Anonyymi00103 kirjoitti:

Vallasta luopuminen, kun tietoisuus vaihtuu

Bhāgavatam ei kuvaa luopumista moraalisena sankaritekona vaan tietoisuuden muutoksena. Kun ihminen oivaltaa todellisen minänsä (ātman) jne. valta lakkaa olemasta arvokasta.

Lue lisää

Tässä mielessä valta ei ole synti – se on lelu, joka jätetään sivuun, kun lapsi kasvaa aikuiseksi.

Anonyymi00104 kirjoitti:

Tässä mielessä valta ei ole synti – se on lelu, joka jätetään sivuun, kun lapsi kasvaa aikuiseksi.

Gaudiya-vaišnavismissa ajatellaan hyvin realistisesti:
valta vahvistaa väärää identiteettiä.

Valta kuiskaa:

“Minä olen hallitsija. Minä olen tärkeä.”

Bhāgavatam kutsuu tätä ahaṅkāraksi – harhaksi, jossa sielu samastuu rooliin.

SB 5.5.8
“Ihminen, joka samaistuu kehoon, asemaan ja omaisuuteen, elää tietämättömyydessä.”

Siksi viisaat kuninkaat luopuivat vallasta ennen kuin valta ehti luopua heistä.

Anonyymi00105 kirjoitti:

Gaudiya-vaišnavismissa ajatellaan hyvin realistisesti:
valta vahvistaa väärää identiteettiä.

Valta kuiskaa:

“Minä olen hallitsija. Minä olen tärkeä.”

Bhāgavatam kutsuu tätä ahaṅkāraksi – harhaksi, jossa sielu samastuu rooliin.

SB 5.5.8
“Ihminen, joka samaistuu kehoon, asemaan ja omaisuuteen, elää tietämättömyydessä.”

Siksi viisaat kuninkaat luopuivat vallasta ennen kuin valta ehti luopua heistä.

Lue lisää

Ylellisyys ja rikkaus – ei pahaa, mutta raskasta


Rikkaus ei ole synti, mutta se: sitoo mielen, luo huolen menettämisestä, vahvistaa omistamisen tunnetta


SB 7.15.36
“Viisas ihminen luopuu ylellisyydestä vapaaehtoisesti, koska se estää sisäisen rauhan.”

Luopuminen ei ollut protesti maailmaa vastaan, vaan keveyden valinta.

Anonyymi00106 kirjoitti:

Ylellisyys ja rikkaus – ei pahaa, mutta raskasta


Rikkaus ei ole synti, mutta se: sitoo mielen, luo huolen menettämisestä, vahvistaa omistamisen tunnetta


SB 7.15.36
“Viisas ihminen luopuu ylellisyydestä vapaaehtoisesti, koska se estää sisäisen rauhan.”

Luopuminen ei ollut protesti maailmaa vastaan, vaan keveyden valinta.

Lue lisää

Kun kuningas luopui kruunusta ja rikkauksista, hän ei menettänyt mitään – hän vaihtoi painavan kuorman vapauteen.

Anonyymi00107 kirjoitti:

Kun kuningas luopui kruunusta ja rikkauksista, hän ei menettänyt mitään – hän vaihtoi painavan kuorman vapauteen.

Valta on vastuu, ei identiteetti

Kun vastuu on täytetty, roolista luovutaan

Kiintyminen valtaan on suurempi vaara kuin valta itse

Todellinen rikkaus on bhakti, ei omaisuus

Anonyymi00108 kirjoitti:

Valta on vastuu, ei identiteetti

Kun vastuu on täytetty, roolista luovutaan

Kiintyminen valtaan on suurempi vaara kuin valta itse

Todellinen rikkaus on bhakti, ei omaisuus

Lue lisää

Siksi he luopuivat rauhassa, ilman katkeruutta, ilman draamaa.
Ei siksi että maailma olisi paha – vaan siksi, että totuus oli parempaa.

Anonyymi00109 kirjoitti:

Siksi he luopuivat rauhassa, ilman katkeruutta, ilman draamaa.
Ei siksi että maailma olisi paha – vaan siksi, että totuus oli parempaa.

Sankaruutta ei mitata valloituksilla, vaan sillä kuinka vähän kärsimystä ihminen aiheuttaa ja kuinka paljon hän suojelee elämää.

Anonyymi00110 kirjoitti:

Sankaruutta ei mitata valloituksilla, vaan sillä kuinka vähän kärsimystä ihminen aiheuttaa ja kuinka paljon hän suojelee elämää.

Valloittaja: ottaa mikä ei kuulu hänelle, jättää jälkeensä orpoja, leskiä ja surua, ruokkii omaa nimeään, ei totuutta.

Anonyymi00111 kirjoitti:

Valloittaja: ottaa mikä ei kuulu hänelle, jättää jälkeensä orpoja, leskiä ja surua, ruokkii omaa nimeään, ei totuutta.

Todellinen sankari suojelee – ei tuhoa

Bhāgavatamissa ihanteellinen kuningas: suojelee perheitä , estää turhan väkivallan, näkee alamaiset lapsinaan

SB 4.20.14
“Kuninkaan tehtävä on poistaa kansansa kärsimys, ei lisätä sitä.”

Anonyymi00112 kirjoitti:

Todellinen sankari suojelee – ei tuhoa

Bhāgavatamissa ihanteellinen kuningas: suojelee perheitä , estää turhan väkivallan, näkee alamaiset lapsinaan

SB 4.20.14
“Kuninkaan tehtävä on poistaa kansansa kärsimys, ei lisätä sitä.”

Lue lisää

Siksi orvot, hajotetut perheet ja suru eivät ole sivuvaikutus – ne ovat merkki epäonnistumisesta, ei sankaruudesta.

Anonyymi00113 kirjoitti:

Siksi orvot, hajotetut perheet ja suru eivät ole sivuvaikutus – ne ovat merkki epäonnistumisesta, ei sankaruudesta.

SB 11.19.33
“Suurin voima on itsehillintä.”

Anonyymi00114 kirjoitti:

SB 11.19.33
“Suurin voima on itsehillintä.”

SB 6.16.9
“Viattoman kärsimys sitoo tappajan karmaan raskaammin kuin hän ymmärtää.”

Anonyymi00115 kirjoitti:

SB 6.16.9
“Viattoman kärsimys sitoo tappajan karmaan raskaammin kuin hän ymmärtää.”

Gaudiya-perinteessä asura eli demoni ei ole taruolento eikä hirviö, vaan ihminen, joka asettaa oman tahtonsa kaiken muun yläpuolelle. Hän käyttää voimaa ilman myötätuntoa, pitää itseään mittapuuna ja oikeuttaa tekonsa sillä, että hänellä on valta. Hän ei kysy, kenen elämä murtuu, kun hänen tahtonsa toteutuu. Hän ei pysähdy, koska vallasta on tullut hänen identiteettinsä.

Deva taas ei rakasta voimaa itsessään. Hän käyttää sitä vain suojeluun, vain silloin kun se on välttämätöntä, ja on valmis luopumaan siitä heti, kun sen tehtävä on täytetty. Hänen voimansa ei perustu pelkoon vaan vastuuseen, ja hänen suuruutensa näkyy siinä, että hän osaa astua syrjään ajoissa.

Siksi Śrīmad Bhāgavatamissa suurimmat hahmot eivät takerru kruunuun. He eivät mittaa itseään vallan määrällä, vaan sillä, kuinka vähän he ovat siihen kiintyneet. He ymmärtävät, että todellinen valta ei ole hallitsemista, vaan kykyä päästää irti.

Anonyymi00116 kirjoitti:

Gaudiya-perinteessä asura eli demoni ei ole taruolento eikä hirviö, vaan ihminen, joka asettaa oman tahtonsa kaiken muun yläpuolelle. Hän käyttää voimaa ilman myötätuntoa, pitää itseään mittapuuna ja oikeuttaa tekonsa sillä, että hänellä on valta. Hän ei kysy, kenen elämä murtuu, kun hänen tahtonsa toteutuu. Hän ei pysähdy, koska vallasta on tullut hänen identiteettinsä.

Deva taas ei rakasta voimaa itsessään. Hän käyttää sitä vain suojeluun, vain silloin kun se on välttämätöntä, ja on valmis luopumaan siitä heti, kun sen tehtävä on täytetty. Hänen voimansa ei perustu pelkoon vaan vastuuseen, ja hänen suuruutensa näkyy siinä, että hän osaa astua syrjään ajoissa.

Siksi Śrīmad Bhāgavatamissa suurimmat hahmot eivät takerru kruunuun. He eivät mittaa itseään vallan määrällä, vaan sillä, kuinka vähän he ovat siihen kiintyneet. He ymmärtävät, että todellinen valta ei ole hallitsemista, vaan kykyä päästää irti.

Lue lisää

Gaudiya-perinteessä asura, eli demoni, ei tarkoita ensisijaisesti hirviötä tai yliluonnollista olentoa, vaan tietoisuuden tilaa.


Asura on ihminen, joka asettaa oman tahtonsa kaiken yläpuolelle ja käyttää voimaa ilman myötätuntoa. Hän näkee vallan itseisarvona ja oikeuttaa tekonsa sillä, että hänellä on kyky pakottaa. Hän ei pysähdy kysymään, mitä hänen tekonsa tekevät muille, koska hänen katseensa on kääntynyt vain omaan etuunsa. Tässä mielessä demonisuus ei ole ulkoista, vaan sisäistä: se on kyvyttömyyttä tunnistaa toisen kärsimys omakseen.

Deva, vastakohtana, käyttää voimaa vain suojeluun. Hän ei rakastu valtaan eikä rakenna identiteettiään sen varaan. Kun voimaa ei enää tarvita, hän luopuu siitä luonnollisesti, ilman katkeruutta. Hänen voimansa ei ole pelottavaa vaan rauhoittavaa, koska se perustuu vastuuseen ja myötätuntoon.

Siksi Śrīmad Bhāgavatamissa suurimmat hahmot eivät takerru kruunuun. He ymmärtävät, että todellinen vastakohta demonille ei ole heikkous, vaan kyky luopua vallasta silloin kun ego haluaisi pitää siitä kiinni.

Anonyymi00117 kirjoitti:

Gaudiya-perinteessä asura, eli demoni, ei tarkoita ensisijaisesti hirviötä tai yliluonnollista olentoa, vaan tietoisuuden tilaa.


Asura on ihminen, joka asettaa oman tahtonsa kaiken yläpuolelle ja käyttää voimaa ilman myötätuntoa. Hän näkee vallan itseisarvona ja oikeuttaa tekonsa sillä, että hänellä on kyky pakottaa. Hän ei pysähdy kysymään, mitä hänen tekonsa tekevät muille, koska hänen katseensa on kääntynyt vain omaan etuunsa. Tässä mielessä demonisuus ei ole ulkoista, vaan sisäistä: se on kyvyttömyyttä tunnistaa toisen kärsimys omakseen.

Deva, vastakohtana, käyttää voimaa vain suojeluun. Hän ei rakastu valtaan eikä rakenna identiteettiään sen varaan. Kun voimaa ei enää tarvita, hän luopuu siitä luonnollisesti, ilman katkeruutta. Hänen voimansa ei ole pelottavaa vaan rauhoittavaa, koska se perustuu vastuuseen ja myötätuntoon.

Siksi Śrīmad Bhāgavatamissa suurimmat hahmot eivät takerru kruunuun. He ymmärtävät, että todellinen vastakohta demonille ei ole heikkous, vaan kyky luopua vallasta silloin kun ego haluaisi pitää siitä kiinni.

Lue lisää

Myös oman uskonnon pakottaminen muille on demoninen eli asura-luonteenpiirre.

Kun ihminen pakottaa oman uskonsa, maailmankuvansa tai jumalakäsityksensä toisille, hän ei enää toimi totuuden vaan egon nimissä. Silloin uskonto lakkaa olemasta yhteys Jumalaan ja muuttuu vallankäytön välineeksi.

Asura-ihminen ajattelee:
“Minulla on totuus – siksi minulla on oikeus pakottaa.”
Tässä hetkessä hengellisyys on jo kadonnut, vaikka sanat olisivat "täynnä rakkautta".

Gaudiya-perinteessä todellinen hengellisyys ei tarvitse pakkoa, koska totuus vetää puoleensa itsestään. Bhakti syntyy vapaudesta, ei pelosta.

Anonyymi00118 kirjoitti:

Myös oman uskonnon pakottaminen muille on demoninen eli asura-luonteenpiirre.

Kun ihminen pakottaa oman uskonsa, maailmankuvansa tai jumalakäsityksensä toisille, hän ei enää toimi totuuden vaan egon nimissä. Silloin uskonto lakkaa olemasta yhteys Jumalaan ja muuttuu vallankäytön välineeksi.

Asura-ihminen ajattelee:
“Minulla on totuus – siksi minulla on oikeus pakottaa.”
Tässä hetkessä hengellisyys on jo kadonnut, vaikka sanat olisivat "täynnä rakkautta".

Gaudiya-perinteessä todellinen hengellisyys ei tarvitse pakkoa, koska totuus vetää puoleensa itsestään. Bhakti syntyy vapaudesta, ei pelosta.

Lue lisää

Uskonnollinen pakottaminen on erityisen vaarallista juuri siksi, että se naamioi vallan pyhyydeksi. Se käyttää Jumalan nimeä oikeuttaakseen väkivallan, pelottelun tai alistamisen. Gaudiya-vaišnavismin mukaan tämä on demonisuuden syvin muoto: ei avoin julmuus, vaan pyhyydeksi puettu pakko.

Deva-luonne taas kunnioittaa vapautta. Se tarjoaa, kutsuu ja suojelee, mutta ei alista. Se luottaa siihen, että totuus ei tarvitse miekkaa, lakia tai pelkoa tuekseen – vain avoimen sydämen.

Siksi voidaan sanoa:
se, joka pakottaa uskonnon toisille, ei palvele Jumalaa vaan omaa valtaansa, ja juuri siinä asura-luonne paljastuu.

Anonyymi00118 kirjoitti:

Myös oman uskonnon pakottaminen muille on demoninen eli asura-luonteenpiirre.

Kun ihminen pakottaa oman uskonsa, maailmankuvansa tai jumalakäsityksensä toisille, hän ei enää toimi totuuden vaan egon nimissä. Silloin uskonto lakkaa olemasta yhteys Jumalaan ja muuttuu vallankäytön välineeksi.

Asura-ihminen ajattelee:
“Minulla on totuus – siksi minulla on oikeus pakottaa.”
Tässä hetkessä hengellisyys on jo kadonnut, vaikka sanat olisivat "täynnä rakkautta".

Gaudiya-perinteessä todellinen hengellisyys ei tarvitse pakkoa, koska totuus vetää puoleensa itsestään. Bhakti syntyy vapaudesta, ei pelosta.

Lue lisää

SB 1.8.27
“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”


Lyhyesti: tuo lause ei ole SB 1.8.27:n kirjaimellinen käännös, vaan selittävä parafraasi / kommentaarin ajatus.

Anonyymi00122 kirjoitti:

SB 1.8.27
“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”


Lyhyesti: tuo lause ei ole SB 1.8.27:n kirjaimellinen käännös, vaan selittävä parafraasi / kommentaarin ajatus.

Lue lisää

Tuo lause:

“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”

on tyypillinen Bhāgavatam-kommentaarien tai luentojen tiivistys, jossa selitetään ihannekuninkuuden (rāja-dharma) periaatetta. Se voi olla sisällöllisesti totta Bhāgavatamin maailmankuvan mukaan, mutta se ei ole kyseisen jakeen sanasanaista käännöstä.

Anonyymi00123 kirjoitti:

Tuo lause:

“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”

on tyypillinen Bhāgavatam-kommentaarien tai luentojen tiivistys, jossa selitetään ihannekuninkuuden (rāja-dharma) periaatetta. Se voi olla sisällöllisesti totta Bhāgavatamin maailmankuvan mukaan, mutta se ei ole kyseisen jakeen sanasanaista käännöstä.

Lue lisää

https://vedabase.io/en/library/sb/1/8/27/

Anonyymi00123 kirjoitti:

Tuo lause:

“Kaikki nämä kuninkaat olivat Jumalan tahdon edustajia ja suojelivat kansaa kuin omia lapsiaan.”

on tyypillinen Bhāgavatam-kommentaarien tai luentojen tiivistys, jossa selitetään ihannekuninkuuden (rāja-dharma) periaatetta. Se voi olla sisällöllisesti totta Bhāgavatamin maailmankuvan mukaan, mutta se ei ole kyseisen jakeen sanasanaista käännöstä.

Lue lisää

Parafraasi tarkoittaa sitä, että sama ajatus sanotaan omin sanoin, ei sanatarkasti kuten alkutekstissä.
Eli merkitys pyritään säilyttämään, mutta sanamuoto muuttuu, usein selkeämmäksi tai opetuksellisemmaksi.

Anonyymi00125 kirjoitti:

Parafraasi tarkoittaa sitä, että sama ajatus sanotaan omin sanoin, ei sanatarkasti kuten alkutekstissä.
Eli merkitys pyritään säilyttämään, mutta sanamuoto muuttuu, usein selkeämmäksi tai opetuksellisemmaksi.

Lue lisää

SB 11.18.1
“Kun ihminen on täyttänyt velvollisuutensa perheessä, hänen tulisi vetäytyä vähitellen ja omistaa elämänsä totuuden etsimiselle.”


Myös tässä on selkeä parafraasi, ei sanatarkka käännös jakeesta SB 11.18.1.

Anonyymi00126 kirjoitti:

SB 11.18.1
“Kun ihminen on täyttänyt velvollisuutensa perheessä, hänen tulisi vetäytyä vähitellen ja omistaa elämänsä totuuden etsimiselle.”


Myös tässä on selkeä parafraasi, ei sanatarkka käännös jakeesta SB 11.18.1.

Lue lisää

https://vedabase.io/en/library/sb/11/18/1/

Anonyymi00127 kirjoitti:

https://vedabase.io/en/library/sb/11/18/1/

https://vedabase.io/en/library/sb/11/18/1/

The Supreme Personality of Godhead said: One who desires to adopt the third order of life, vānaprastha, should enter the forest with a peaceful mind, leaving his wife with his mature sons, or else taking her along with him.

Anonyymi00128 kirjoitti:

https://vedabase.io/en/library/sb/11/18/1/

The Supreme Personality of Godhead said: One who desires to adopt the third order of life, vānaprastha, should enter the forest with a peaceful mind, leaving his wife with his mature sons, or else taking her along with him.

Lue lisää

SB 5.5.8
“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”


tämä on selkeä parafraasi, ei sanatarkka käännös jakeesta SB 5.5.8.

Perustelu:

SB 5.5.8 puhuu alkuperäisessä kontekstissa siitä, miten sielun todellinen luonto (ātma) peittyy, kun ihminen on kiintynyt aineellisiin nautintoihin ja materian houkutuksiin.

**************

“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”
kertoo samaisen opetuksen lyhyesti ja selkeästi, mutta ei seuraa jakeen sanamuotoa tai tarkkaa rakennetta.

Anonyymi00129 kirjoitti:

SB 5.5.8
“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”


tämä on selkeä parafraasi, ei sanatarkka käännös jakeesta SB 5.5.8.

Perustelu:

SB 5.5.8 puhuu alkuperäisessä kontekstissa siitä, miten sielun todellinen luonto (ātma) peittyy, kun ihminen on kiintynyt aineellisiin nautintoihin ja materian houkutuksiin.

**************

“Ihminen, joka on kiintynyt aineellisiin nautintoihin, ei voi nähdä todellista minäänsä.”
kertoo samaisen opetuksen lyhyesti ja selkeästi, mutta ei seuraa jakeen sanamuotoa tai tarkkaa rakennetta.

Lue lisää

https://vedabase.io/en/library/sb/5/5/8/

The attraction between male and female is the basic principle of material existence. On the basis of this misconception, which ties together the hearts of the male and female, one becomes attracted to his body, home, property, children, relatives and wealth. In this way one increases life’s illusions and thinks in terms of “I and mine.”

Niinkö? En tiennyt.

Tervetuloa, Demokrates!

Anonyymi00121 kirjoitti:

Tervetuloa, Demokrates!

Kiitos kiitos!😇

Demokrates kirjoitti:

Kiitos kiitos!😇

Kiitos itsellesi!

Anonyymi00131 kirjoitti:

Kiitos itsellesi!

👍👍👍

Demokrates kirjoitti:

👍👍👍

Yes.