Kysymys ja vastaus äiti Ammasta

Filosofiassamme tällainen keskittyminen voidaan nähdä potentiaalisesti ongelmallisena, mikäli īśvara-tattva korkein asema hämärtyy ja huomio siirtyy liiallisesti guru-henkilöön itseensä . Kuitenkin on tärkeää huomioida, että meille guru itsessään on kunnioituksen kohde (guru-pūjā), mutta vain siinä määrin kuin hän toimii Jumalan palvelijana.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Filosofiassamme tällainen keskittyminen voidaan nähdä potentiaalisesti ongelmallisena, mikäli īśvara-tattva korkein asema hämärtyy ja huomio siirtyy liiallisesti guru-henkilöön itseensä . Kuitenkin on tärkeää huomioida, että meille guru itsessään on kunnioituksen kohde (guru-pūjā), mutta vain siinä määrin kuin hän toimii Jumalan palvelijana.

Lue lisää

Sosiologisesta näkökulmasta Āmmān liikettä ei useimmiten luokitella “tuhoisaksi kultiksi”, sillä siihen ei tyypillisesti liity eristäytymistä, pakottavaa kontrollia tai sosiaalista sulkeutuneisuutta. Sen sijaan se voidaan ymmärtää karismaattisen johtajuuden (charismatic authority, Weber) muotona, jossa vahva henkilökohtainen auktoriteetti yhdistyy laajaan humanitaariseen toimintaan.

Anonyymi00003 kirjoitti:

Sosiologisesta näkökulmasta Āmmān liikettä ei useimmiten luokitella “tuhoisaksi kultiksi”, sillä siihen ei tyypillisesti liity eristäytymistä, pakottavaa kontrollia tai sosiaalista sulkeutuneisuutta. Sen sijaan se voidaan ymmärtää karismaattisen johtajuuden (charismatic authority, Weber) muotona, jossa vahva henkilökohtainen auktoriteetti yhdistyy laajaan humanitaariseen toimintaan.

Lue lisää

Henkisen auktoriteetin (guru-tattva) validiteetti määräytyy ensisijaisesti śāstrika-pramāṇan (śabda-pramāṇa) ja paramparā-sambandhan kautta. Tämä tarkoittaa, että henkinen opetus (śikṣā) katsotaan autenttiseksi vain, jos se on johdettavissa katkeamattomasta opettajaketjusta (śiṣya-paramparā).

Anonyymi00004 kirjoitti:

Henkisen auktoriteetin (guru-tattva) validiteetti määräytyy ensisijaisesti śāstrika-pramāṇan (śabda-pramāṇa) ja paramparā-sambandhan kautta. Tämä tarkoittaa, että henkinen opetus (śikṣā) katsotaan autenttiseksi vain, jos se on johdettavissa katkeamattomasta opettajaketjusta (śiṣya-paramparā).

Lue lisää

Sisällöllisesti hänen opetuksensa edustavat synkreettistä bhakti-diskurssia, jossa esiintyy yleisiä dharmaattisia ja eettisiä elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (palvelu) ja ahiṁsā (väkivallattomuus).

Anonyymi00005 kirjoitti:

Sisällöllisesti hänen opetuksensa edustavat synkreettistä bhakti-diskurssia, jossa esiintyy yleisiä dharmaattisia ja eettisiä elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (palvelu) ja ahiṁsā (väkivallattomuus).

Lue lisää

ācārya - laillinen opettaja, joka on autenttisessa paramparāssa
sampradāyika-guru - perinteiseen linjaan kuuluva guru
loka-guru - karismaattinen, mutta ei perinteisen linjan mukainen

Anonyymi00006 kirjoitti:

ācārya - laillinen opettaja, joka on autenttisessa paramparāssa
sampradāyika-guru - perinteiseen linjaan kuuluva guru
loka-guru - karismaattinen, mutta ei perinteisen linjan mukainen

Lue lisää

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on eritt'in hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Tällöin liike muistuttaa enemmän irrallista lahkomaista muodostelmaa (asādhāraṇa-guru-liṅga), jonka auktoriteetti ei perustu śāstrika-pramāṇaan eikä ketjuun śiṣya-paramparā.

Anonyymi00007 kirjoitti:

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on eritt'in hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Tällöin liike muistuttaa enemmän irrallista lahkomaista muodostelmaa (asādhāraṇa-guru-liṅga), jonka auktoriteetti ei perustu śāstrika-pramāṇaan eikä ketjuun śiṣya-paramparā.

Lue lisää

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on erittäin hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on erittäin hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Lue lisää

Lisäksi on huomattava, että Āmmā ei ole julkisesti osoittanut, että hänen opetuksensa olisivat suoraan peräisin śāstra-lähteistä tai että hän olisi välittänyt mitään ennustettua tai kirjallisesti vahvistettua opillista tietoa (siddhānta-pramāṇa). Hänen toimintaansa voidaan siis kuvata henkilökeskeisenä devotionaalisena ilmiönä (guru-āśraya-kendritā bhakti), joka sisältää selvästi henkilöpalvonnan piirteitä, mutta ei noudata perinteistä paramparāa.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Lisäksi on huomattava, että Āmmā ei ole julkisesti osoittanut, että hänen opetuksensa olisivat suoraan peräisin śāstra-lähteistä tai että hän olisi välittänyt mitään ennustettua tai kirjallisesti vahvistettua opillista tietoa (siddhānta-pramāṇa). Hänen toimintaansa voidaan siis kuvata henkilökeskeisenä devotionaalisena ilmiönä (guru-āśraya-kendritā bhakti), joka sisältää selvästi henkilöpalvonnan piirteitä, mutta ei noudata perinteistä paramparāa.

Lue lisää

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Anonyymi00010 kirjoitti:

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Anonyymi00012 kirjoitti:

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Hierarkkinen polarisaatio: karismaattinen johtaja asettuu selvästi liikkeen keskipisteeksi, mikä voi luoda sosiaalisesti vahvan auktoriteettirakenteen, mutta samalla liikkeen normatiivinen ohjautuvuus perinteiseen paramparāan jää puutteelliseksi.

Anonyymi00013 kirjoitti:

Hierarkkinen polarisaatio: karismaattinen johtaja asettuu selvästi liikkeen keskipisteeksi, mikä voi luoda sosiaalisesti vahvan auktoriteettirakenteen, mutta samalla liikkeen normatiivinen ohjautuvuus perinteiseen paramparāan jää puutteelliseksi.

Lue lisää

Potentiaalinen ritualisointi: vaikka liikkeessä ei ole välttämättä eksplisiittistä kontrollia tai eristäytymistä, emotionaalinen ja henkinen keskittyminen johtajaan voi muistuttaa pieniä lahkomaisten liikkeiden dynamiikkoja, joissa henkilöpalvonta korostuu suhteessa instituution normatiivisiin rajoihin.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Potentiaalinen ritualisointi: vaikka liikkeessä ei ole välttämättä eksplisiittistä kontrollia tai eristäytymistä, emotionaalinen ja henkinen keskittyminen johtajaan voi muistuttaa pieniä lahkomaisten liikkeiden dynamiikkoja, joissa henkilöpalvonta korostuu suhteessa instituution normatiivisiin rajoihin.

Lue lisää

Tämä eroaa ratkaisevasti sampradāyika-guru-bhaktista, jossa guru toimii aina vain Jumalan armon välittäjänä ja kiintymys kohdistuu lopulliseen päämäärään (kṛṣṇa-prema). Tässä mielessä Āmmān liikkeessä havaitut piirteet voidaan ymmärtää karismaattisena ja persoonakeskeisenä devotionaalisena ilmiönä, joka on sosiologisesti selitettävissä, mutta teologisesti ei ole normatiivinen.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Tämä eroaa ratkaisevasti sampradāyika-guru-bhaktista, jossa guru toimii aina vain Jumalan armon välittäjänä ja kiintymys kohdistuu lopulliseen päämäärään (kṛṣṇa-prema). Tässä mielessä Āmmān liikkeessä havaitut piirteet voidaan ymmärtää karismaattisena ja persoonakeskeisenä devotionaalisena ilmiönä, joka on sosiologisesti selitettävissä, mutta teologisesti ei ole normatiivinen.

Lue lisää

Vaikka emme epäile, että hän on hyvä ihminen.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Vaikka emme epäile, että hän on hyvä ihminen.

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Lue lisää

Joten, jos miettii asiaa perusteellisemmin, luulen, että niin se todennäköisesti on.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Joten, jos miettii asiaa perusteellisemmin, luulen, että niin se todennäköisesti on.

Hän ei ole paha.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Hän ei ole paha.

Kyse ei ole pahasta ihmisestä vaan karismaattisesta hengellisestä johtajasta, jonka ympärille seuraajat ovat rakentaneet voimakkaan henkilöön kohdistuvan hartauden.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Kyse ei ole pahasta ihmisestä vaan karismaattisesta hengellisestä johtajasta, jonka ympärille seuraajat ovat rakentaneet voimakkaan henkilöön kohdistuvan hartauden.

Tämä tekee liikkeestä persoonakeskeisen ja karismaattisen: Āmmān fyysinen läsnäolo, halaukset ja darśana symboloivat emotionaalista sitoutumista.

Anonyymi00021 kirjoitti:

Tämä tekee liikkeestä persoonakeskeisen ja karismaattisen: Āmmān fyysinen läsnäolo, halaukset ja darśana symboloivat emotionaalista sitoutumista.

Tuomme kuitenkin esille ongelman: hänen liikkeensä hengellinen keskus on hänen persoonansa.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Tuomme kuitenkin esille ongelman: hänen liikkeensä hengellinen keskus on hänen persoonansa.

Tai ainakin siltä se ainakin siltä vaikuttaa, mutta en tiedä.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Tai ainakin siltä se ainakin siltä vaikuttaa, mutta en tiedä.

Liikkeessä Amman persoona on poikkeuksellisen keskeisessä asemassa, minkä vuoksi jotkut voivat pitää sitä persoonakeskeisenä hengellisenä liikkeenä.

Anonyymi00024 kirjoitti:

Liikkeessä Amman persoona on poikkeuksellisen keskeisessä asemassa, minkä vuoksi jotkut voivat pitää sitä persoonakeskeisenä hengellisenä liikkeenä.

Tuskin Āmmā paha ihminen on; en tiedä mitään, mikä viittaisi sellaiseen.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Tuskin Āmmā paha ihminen on; en tiedä mitään, mikä viittaisi sellaiseen.

Mutta jos väitetään, että: Āmmā olisi ainutlaatuinen jumalallinen inkarnaatio, niin tällaisille väitteille ei löydy mitään selityksia mistään teksteistä.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Mutta jos väitetään, että: Āmmā olisi ainutlaatuinen jumalallinen inkarnaatio, niin tällaisille väitteille ei löydy mitään selityksia mistään teksteistä.

Institutionaalisen ja tekstiperusteen puute. Liikkeellä ei ole selkeää sidettä klassiseen sampradāya-paramparāan eikä sen opetuksia ole dokumentoitu śāstrika-pramāṇan muodossa. Tämä tekee siitä irrallisen karismaattisen liikkeen, jota voidaan kuvata sosiologisesti lahkomaiseksi, vaikka sen vaikutus ei ole tuhoisa. Se ei pakota eristäytymiseen eikä kontrolloi seuraajien elämää samalla tavalla kuin tuhoisat kultit.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Institutionaalisen ja tekstiperusteen puute. Liikkeellä ei ole selkeää sidettä klassiseen sampradāya-paramparāan eikä sen opetuksia ole dokumentoitu śāstrika-pramāṇan muodossa. Tämä tekee siitä irrallisen karismaattisen liikkeen, jota voidaan kuvata sosiologisesti lahkomaiseksi, vaikka sen vaikutus ei ole tuhoisa. Se ei pakota eristäytymiseen eikä kontrolloi seuraajien elämää samalla tavalla kuin tuhoisat kultit.

Lue lisää

Liike ei ole teologisesti normatiivinen.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Liike ei ole teologisesti normatiivinen.

Moraalisesti hyvä ihminen ei automaattisesti ole henkisesti auktoriteetti, joten vaikka Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen, hänen asemaansa guruna arvioidaan kriittisesti.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Moraalisesti hyvä ihminen ei automaattisesti ole henkisesti auktoriteetti, joten vaikka Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen, hänen asemaansa guruna arvioidaan kriittisesti.

Sosiologisesti ilmiö on ymmärrettävissä, mutta teologisesti se poikkeaa normatiivisista opettajalinjoista.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Sosiologisesti ilmiö on ymmärrettävissä, mutta teologisesti se poikkeaa normatiivisista opettajalinjoista.

Liike ei siis muodosta uutta tekstiperustaa eikä vahvista vanhojen tekstien normatiivista tulkintaa.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Liike ei siis muodosta uutta tekstiperustaa eikä vahvista vanhojen tekstien normatiivista tulkintaa.

Silti opetuksissa on paljon sellaista, mikä muistuttaa joissakin teksteissä esiintyviä hyveitä, mutta liikkeen auktoriteetti näyttää perustuvan ensisijaisesti Amman henkilökohtaiseen karismaan eikä śāstriseen pramāṇaan (tekstuaaliseen todistusperustaan).

Anonyymi00032 kirjoitti:

Silti opetuksissa on paljon sellaista, mikä muistuttaa joissakin teksteissä esiintyviä hyveitä, mutta liikkeen auktoriteetti näyttää perustuvan ensisijaisesti Amman henkilökohtaiseen karismaan eikä śāstriseen pramāṇaan (tekstuaaliseen todistusperustaan).

Lue lisää

Āmmālla on opetuksia. Ei ole oikein sanoa, ettei hän opettaisi mitään.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Āmmālla on opetuksia. Ei ole oikein sanoa, ettei hän opettaisi mitään.

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Hänellä on opetuksia — ne ovat ennen kaikkea eettisiä ja bhaktisia, eivät systemaattinen filosofinen koulukunta.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Hänellä on opetuksia — ne ovat ennen kaikkea eettisiä ja bhaktisia, eivät systemaattinen filosofinen koulukunta.

Āmmān opetukset eivät muodosta yhtenäistä filosofista koulukuntaa (siddhānta), eivätkä ne sisällä systemaattisia teologisia analyysejä, tarkkoja śāstra-kommentaareja tai tunnistettavaa guru-paramparāa (opettajaketjua). Tämä tarkoittaa, että vaikka opetukset ovat hengellisesti ja moraalisesti arvokkaita, niiden auktoriteetti perustuu enemmän henkilökohtaiseen karismaan kuin tekstiperusteiseen legitimiteettiin.

Anonyymi00036 kirjoitti:

Āmmān opetukset eivät muodosta yhtenäistä filosofista koulukuntaa (siddhānta), eivätkä ne sisällä systemaattisia teologisia analyysejä, tarkkoja śāstra-kommentaareja tai tunnistettavaa guru-paramparāa (opettajaketjua). Tämä tarkoittaa, että vaikka opetukset ovat hengellisesti ja moraalisesti arvokkaita, niiden auktoriteetti perustuu enemmän henkilökohtaiseen karismaan kuin tekstiperusteiseen legitimiteettiin.

Lue lisää

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Anonyymi00037 kirjoitti:

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Lue lisää

Mutta paramparamme filosofian mukaan guru koskaan ei ole pelkkä opettaja, vaan hän toimii aina sekä opettajana että oppilaana.

Jokainen guru on osa pitkää opettajaketjua, guru-paramparāa, jossa hän on oppilas omalle gurulleen ja samalla opettaja omille seuraajilleen.

Tämä kaksisuuntainen rooli takaa, että opetus välittyy autenttisesti ja pysyy linjassa tekstien kanssa.

Vaikka kuka tahansa karismaattinen opettaja voi olla inspiroiva ja henkisesti arvokas, hän ei muodosta varsinaista ācāryaa vai sampradāyika-gurua, ellei hänen auktoriteettinsa perustu tunnistettavaan opettajaketjuun ja śāstrisiin pramāṇoihin. Näin ollen guru-asema on aina sidottu traditioon ja opilliseen legitimiteettiin, eikä pelkkä henkilökohtainen karisma riitä.

Anonyymi00038 kirjoitti:

Mutta paramparamme filosofian mukaan guru koskaan ei ole pelkkä opettaja, vaan hän toimii aina sekä opettajana että oppilaana.

Jokainen guru on osa pitkää opettajaketjua, guru-paramparāa, jossa hän on oppilas omalle gurulleen ja samalla opettaja omille seuraajilleen.

Tämä kaksisuuntainen rooli takaa, että opetus välittyy autenttisesti ja pysyy linjassa tekstien kanssa.

Vaikka kuka tahansa karismaattinen opettaja voi olla inspiroiva ja henkisesti arvokas, hän ei muodosta varsinaista ācāryaa vai sampradāyika-gurua, ellei hänen auktoriteettinsa perustu tunnistettavaan opettajaketjuun ja śāstrisiin pramāṇoihin. Näin ollen guru-asema on aina sidottu traditioon ja opilliseen legitimiteettiin, eikä pelkkä henkilökohtainen karisma riitä.

Lue lisää

Mutta yhtä asiaa voi sanoa täydellä varmuudella: hän on paljon parempi kuin vuosia hindupalstoja terrorisoiva, tauotta rakkaudesta puhuva väkivaltainen ekstremisti, joka käyttäytyy väkivaltaisesti. Hän on paljon parempi kuin se, siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Mutta yhtä asiaa voi sanoa täydellä varmuudella: hän on paljon parempi kuin vuosia hindupalstoja terrorisoiva, tauotta rakkaudesta puhuva väkivaltainen ekstremisti, joka käyttäytyy väkivaltaisesti. Hän on paljon parempi kuin se, siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Lue lisää

Hänen kykynsä ja toimintatapansa ylittävät selvästi sen, mitä on totuttu huomaamaan vuosien ajan hindupalstoilla esiintyneessä, väkivaltaisen ekstremismin käytöksessä. Kyseinen terroristiekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta, mutta samanaikaisesti harjoittaa aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä, ei saavuta samaa inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoa kuin Āmmā. Tästä erosta ei ole vähäisintäkään epäilystä; Āmmā moraalinen ja käytännöllinen paremmuutensa on kiistaton ja selkeästi havaittavissa.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Hänen kykynsä ja toimintatapansa ylittävät selvästi sen, mitä on totuttu huomaamaan vuosien ajan hindupalstoilla esiintyneessä, väkivaltaisen ekstremismin käytöksessä. Kyseinen terroristiekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta, mutta samanaikaisesti harjoittaa aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä, ei saavuta samaa inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoa kuin Āmmā. Tästä erosta ei ole vähäisintäkään epäilystä; Āmmā moraalinen ja käytännöllinen paremmuutensa on kiistaton ja selkeästi havaittavissa.

Lue lisää

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā. Tämä kontrasti ei rajoitu pelkästään havaittavissa olevaan käyttäytymiseen, vaan heijastaa syvempää eroa moraalisessa ja käytännönläheisessä ajattelussa; Āmmā moraalinen ja pragmaattinen ylivertaisuus on sekä kiistaton että selkeästi tunnistettavissa hänen teoissaan ja vuorovaikutuksessaan muiden kanssa.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā. Tämä kontrasti ei rajoitu pelkästään havaittavissa olevaan käyttäytymiseen, vaan heijastaa syvempää eroa moraalisessa ja käytännönläheisessä ajattelussa; Āmmā moraalinen ja pragmaattinen ylivertaisuus on sekä kiistaton että selkeästi tunnistettavissa hänen teoissaan ja vuorovaikutuksessaan muiden kanssa.

Lue lisää

Tarkasteltavana oleva asetelma rakentuu selvästi normatiivisen vertailun varaan, jossa kahden toimijan välille tuotetaan jyrkkä moraalinen ja episteminen hierarkia. Toisella puolella esitetään väkivaltaiseen ekstremismiin liitetty toimija, jonka retorinen repertuaari sisältää rakkauden ja eettisyyden diskursseja, mutta jonka käytännöllinen toiminta on näiden ihanteiden kanssa ristiriitaiseksi ja väkivaltaa legitimoivaksi. Tämä ristiriita voidaan tulkita performatiivisen kielenkäytön ja toiminnallisen etiikan väliseksi jännitteeksi, jossa diskursiivinen itse-esitys ei vastaa toiminnan seurauksia tai sen moraalisia implikaatioita.

Toisena osapuolena taas on äiti Āmmā, jonka toimijuus huomataan inhimillisen ja eettisen normatiiviseksi. Āmmān paremmuus ei ei siis ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus, vaan laajempi moraalisen johdonmukaisuuden ja käytännöllisen etiikan ilmentymä. Joten ero ei rajaudu pelkkään behavioraaliseen tasoon, vaan koskee myös sitä, miten toimijat suhteutuvat eettisen oikeuttamisen, väkivallan legitimoinnin ja moraalisen vastuun kysymyksiin.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Tarkasteltavana oleva asetelma rakentuu selvästi normatiivisen vertailun varaan, jossa kahden toimijan välille tuotetaan jyrkkä moraalinen ja episteminen hierarkia. Toisella puolella esitetään väkivaltaiseen ekstremismiin liitetty toimija, jonka retorinen repertuaari sisältää rakkauden ja eettisyyden diskursseja, mutta jonka käytännöllinen toiminta on näiden ihanteiden kanssa ristiriitaiseksi ja väkivaltaa legitimoivaksi. Tämä ristiriita voidaan tulkita performatiivisen kielenkäytön ja toiminnallisen etiikan väliseksi jännitteeksi, jossa diskursiivinen itse-esitys ei vastaa toiminnan seurauksia tai sen moraalisia implikaatioita.

Toisena osapuolena taas on äiti Āmmā, jonka toimijuus huomataan inhimillisen ja eettisen normatiiviseksi. Āmmān paremmuus ei ei siis ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus, vaan laajempi moraalisen johdonmukaisuuden ja käytännöllisen etiikan ilmentymä. Joten ero ei rajaudu pelkkään behavioraaliseen tasoon, vaan koskee myös sitä, miten toimijat suhteutuvat eettisen oikeuttamisen, väkivallan legitimoinnin ja moraalisen vastuun kysymyksiin.

Lue lisää

Keskeinen jännite ei ole pelkästään kahden henkilöhahmon välinen vertailu, vaan laajempi kysymys siitä, miten moraalinen auktoriteetti, puhe ja teko suhteutuvat toisiinsa silloin, kun väkivalta ja eettinen itsekuva ovat ristiriidassa.

Hindupalstoilla on ekstemaalinen terrororistinen kristitty, jonka jatkuva viittaus “rakkauteen”, “oikeutettuun vihaan” tai “pyhään päämäärään” – toimii eräänlaisena suojarakenteena toiminnalle, joka on ihmisiä vahingoittava. Tällöin retoriikka ei niinkään kuvaa todellista toimintaa, vaan pyrkii oikeuttamaan sen tai tekemään siitä psykologisesti siedettävämpää sekä toimijalle itselleen että hänen "ainoalle oikealle uskonnolleen"

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Āmmān tapauksessa kärsimystä pyritään vähentämään suoraan, ekstremisti taas oikeuttaa väkivaltaa suuremman päämäärän nimissä eli "oikean kristinukson levittämisessä, lähetyskäskyyn vedoten, ei väliä, että väkivallalla.

Anonyymi00045 kirjoitti:

Keskeinen jännite ei ole pelkästään kahden henkilöhahmon välinen vertailu, vaan laajempi kysymys siitä, miten moraalinen auktoriteetti, puhe ja teko suhteutuvat toisiinsa silloin, kun väkivalta ja eettinen itsekuva ovat ristiriidassa.

Hindupalstoilla on ekstemaalinen terrororistinen kristitty, jonka jatkuva viittaus “rakkauteen”, “oikeutettuun vihaan” tai “pyhään päämäärään” – toimii eräänlaisena suojarakenteena toiminnalle, joka on ihmisiä vahingoittava. Tällöin retoriikka ei niinkään kuvaa todellista toimintaa, vaan pyrkii oikeuttamaan sen tai tekemään siitä psykologisesti siedettävämpää sekä toimijalle itselleen että hänen "ainoalle oikealle uskonnolleen"

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Āmmān tapauksessa kärsimystä pyritään vähentämään suoraan, ekstremisti taas oikeuttaa väkivaltaa suuremman päämäärän nimissä eli "oikean kristinukson levittämisessä, lähetyskäskyyn vedoten, ei väliä, että väkivallalla.

Lue lisää

Kun uskonto irrotetaan sen alkuperäisestä eettisestä ytimestä ja siitä tulee väline, jolla oikeutetaan toisten pakottaminen, syntyy vaarallinen muutos. Silloin ei enää puhuta uskosta tai hengellisyydestä rakentavana voimana, vaan järjestelmästä, jossa oma katsomus nähdään ainoana oikeana ja jopa sellaisena, jota täytyy levittää hinnalla millä hyvänsä.

Tässä asetelmassa “pyhyys” voi vääristyä. Se ei enää tarkoita kunnioitusta, armoa tai sisäistä kasvua, vaan muuttuu oikeutukseksi vihalle. Vihasta tulee pyhitettyä – ei siksi, että se olisi moraalisesti perusteltua, vaan siksi, että se liitetään kristinuskonnolliseen lähetystehtävään. Kun viha saa hengellisen leiman, se lakkaa tuntumasta yksilön valinnalta ja alkaa näyttäytyä velvollisuutena.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Kun uskonto irrotetaan sen alkuperäisestä eettisestä ytimestä ja siitä tulee väline, jolla oikeutetaan toisten pakottaminen, syntyy vaarallinen muutos. Silloin ei enää puhuta uskosta tai hengellisyydestä rakentavana voimana, vaan järjestelmästä, jossa oma katsomus nähdään ainoana oikeana ja jopa sellaisena, jota täytyy levittää hinnalla millä hyvänsä.

Tässä asetelmassa “pyhyys” voi vääristyä. Se ei enää tarkoita kunnioitusta, armoa tai sisäistä kasvua, vaan muuttuu oikeutukseksi vihalle. Vihasta tulee pyhitettyä – ei siksi, että se olisi moraalisesti perusteltua, vaan siksi, että se liitetään kristinuskonnolliseen lähetystehtävään. Kun viha saa hengellisen leiman, se lakkaa tuntumasta yksilön valinnalta ja alkaa näyttäytyä velvollisuutena.

Lue lisää

Se, mikä alun perin voisi olla rauhaa, merkitystä ja yhteyttä rakentava voima, muuttuu mekanismiksi, joka tuottaa pelkoa, kärsimystä ja jakautumista.

Erityisen vaarallista on, kun kristillinen pakottamisterrori alkaa näyttäytyä pyhänä tai väistämättömänä. Silloin katoaa raja sen välillä, mikä on inhimillisesti kestävää ja mikä oikeutetaan “korkeamman tarkoituksen” nimissä. Kun tuo raja hämärtyy, ihminen ei enää arvioi tekojaan niiden seurauksilla, vaan sen perusteella, miten hyvin ne sopivat ideologiseen tarinaan.

Tässä mielessä “pyhitetty viha” ei ole vain tunne, vaan ajattelun rakenne, joka sulkee pois empatiaa ja kriittisyyttä. Se tekee toisesta ihmisestä kohteen, ei toista tietoista olentoa. Ja juuri siksi se on niin vaarallista: se muuttaa moraalin järjestelmäksi, jossa vahingoittaminen voi tuntua oikeutetulta.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā. Tämä kontrasti ei rajoitu pelkästään havaittavissa olevaan käyttäytymiseen, vaan heijastaa syvempää eroa moraalisessa ja käytännönläheisessä ajattelussa; Āmmā moraalinen ja pragmaattinen ylivertaisuus on sekä kiistaton että selkeästi tunnistettavissa hänen teoissaan ja vuorovaikutuksessaan muiden kanssa.

Lue lisää

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā.

Anonyymi00048 kirjoitti:

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā.

Lue lisää

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.

Anonyymi00049 kirjoitti:

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.

Lue lisää

Joten on ihan sama, kuka se äiti Āmmā on, mutta hän on miljoona kertaa parempi kuin hindupalstan kristitty ekstremistiterroristi. Ekstremisti on väkivaltainen, mutta äiti Āmmā ei ole väkivaltainen, ihnan päinvastoin.

Tästä voidaan huomata, että äiti Āmmā, ”väärän uskonnon” perustaja ja edustaja on paljon moraalisempi ja parempi kuin ”oikean uskonnon” edustaja, jonka viha ihmiskuntaa vastaan on "pyhitetty".

Anonyymi00050 kirjoitti:

Joten on ihan sama, kuka se äiti Āmmā on, mutta hän on miljoona kertaa parempi kuin hindupalstan kristitty ekstremistiterroristi. Ekstremisti on väkivaltainen, mutta äiti Āmmā ei ole väkivaltainen, ihnan päinvastoin.

Tästä voidaan huomata, että äiti Āmmā, ”väärän uskonnon” perustaja ja edustaja on paljon moraalisempi ja parempi kuin ”oikean uskonnon” edustaja, jonka viha ihmiskuntaa vastaan on "pyhitetty".

Lue lisää

Monet uskonnolliset fanaatikot uskovat, että heidän vakaumuksensa ja uskollisuutensa omalle uskonnolleen takaavat heille pelastuksen tai pääsyn paratiisiin. Tähän ajatteluun sisältyy usein oletus siitä, että oikea oppi, oikea usko tai kuuluminen oikeaan uskonnolliseen ryhmään on tärkeämpää kuin ihmisen konkreettiset teot. Tällainen näkemys kuitenkin asettaa uskonnollisen identiteetin moraalisen vastuun yläpuolelle.


Jos ihminen kuvittelee, että hänen tekonsa muuttuvat hyväksyttäviksi pelkästään siksi, että ne tehdään Jumalan nimissä, uskonnosta tulee helposti väline, jolla oikeutetaan sellaista toimintaa, joka olisi muuten yleisesti tunnustettu vääräksi. Jos väkivalta, vaino tai kärsimyksen aiheuttaminen voisi muuttua moraalisesti hyväksyttäväksi pyhän tarkoituksen vuoksi, se sisältää vakavan eettisen ongelman.

Juuri tästä syystä uskonnollisen ihmisen moraalia ei voida arvioida pelkästään hänen oppinsa tai tunnustuksensa perusteella. Ratkaisevaa on se, miten hän kohtelee muita ihmisiä. Jos kristitty ekstremisti käyttää uskontoa vihamielisyyden, väkivallan tai ihmisarvon loukkaamisen perusteluna, hänen toimintansa on moraalisesti ongelmallista riippumatta siitä, kuinka oikeana hän omaa uskontoaan pitää. Uskonnollinen vakaumus ei itsessään tee ihmisestä hyvää, aivan kuten vääräksi leimattu uskonnollinen näkemys ei automaattisesti tee ihmisestä pahaa.

Tämä tulee esiin vertaamalla väkivaltaista uskonnollista ekstremistiä äiti Āmmāan. Vertailun kannalta olennaista ei ole se, ovatko heidän uskomuksensa teologisesti samanlaisia tai edustavatko he samaa uskonnollista perinnettä. Olennaisempaa on heidän toimintansa luonne. Siinä missä ekstremisti suhtautuu muihin ihmisiin vihamielisesti ja pitää väkivaltaa oikeutettuna uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi, Āmmān toiminta taas on yhdistetty myötätuntoon, auttamiseen ja väkivallattomuuteen. Joten moraalinen arvio kallistuu selvästi Āmmān hyväksi riippumatta siitä, miten hänen uskonnollista asemaansa arvioidaan.

Anonyymi00051 kirjoitti:

Monet uskonnolliset fanaatikot uskovat, että heidän vakaumuksensa ja uskollisuutensa omalle uskonnolleen takaavat heille pelastuksen tai pääsyn paratiisiin. Tähän ajatteluun sisältyy usein oletus siitä, että oikea oppi, oikea usko tai kuuluminen oikeaan uskonnolliseen ryhmään on tärkeämpää kuin ihmisen konkreettiset teot. Tällainen näkemys kuitenkin asettaa uskonnollisen identiteetin moraalisen vastuun yläpuolelle.


Jos ihminen kuvittelee, että hänen tekonsa muuttuvat hyväksyttäviksi pelkästään siksi, että ne tehdään Jumalan nimissä, uskonnosta tulee helposti väline, jolla oikeutetaan sellaista toimintaa, joka olisi muuten yleisesti tunnustettu vääräksi. Jos väkivalta, vaino tai kärsimyksen aiheuttaminen voisi muuttua moraalisesti hyväksyttäväksi pyhän tarkoituksen vuoksi, se sisältää vakavan eettisen ongelman.

Juuri tästä syystä uskonnollisen ihmisen moraalia ei voida arvioida pelkästään hänen oppinsa tai tunnustuksensa perusteella. Ratkaisevaa on se, miten hän kohtelee muita ihmisiä. Jos kristitty ekstremisti käyttää uskontoa vihamielisyyden, väkivallan tai ihmisarvon loukkaamisen perusteluna, hänen toimintansa on moraalisesti ongelmallista riippumatta siitä, kuinka oikeana hän omaa uskontoaan pitää. Uskonnollinen vakaumus ei itsessään tee ihmisestä hyvää, aivan kuten vääräksi leimattu uskonnollinen näkemys ei automaattisesti tee ihmisestä pahaa.

Tämä tulee esiin vertaamalla väkivaltaista uskonnollista ekstremistiä äiti Āmmāan. Vertailun kannalta olennaista ei ole se, ovatko heidän uskomuksensa teologisesti samanlaisia tai edustavatko he samaa uskonnollista perinnettä. Olennaisempaa on heidän toimintansa luonne. Siinä missä ekstremisti suhtautuu muihin ihmisiin vihamielisesti ja pitää väkivaltaa oikeutettuna uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi, Āmmān toiminta taas on yhdistetty myötätuntoon, auttamiseen ja väkivallattomuuteen. Joten moraalinen arvio kallistuu selvästi Āmmān hyväksi riippumatta siitä, miten hänen uskonnollista asemaansa arvioidaan.

Lue lisää

Kaikki tämä nostaa esiin myös laajemman kysymyksen uskonnollisen totuuden ja moraalisen hyvyyden suhteesta. Usein oletetaan, että oikea uskonto tuottaa automaattisesti oikeanlaista moraalia. Käytännön elämässä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Historiassa ja nykyajassa voidaan nähdä lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset ovat puolustaneet väkivaltaa, syrjintää ja sortoa vedoten juuri kristinuskonnollisiin perusteisiin.

Samalla monet sellaiset henkilöt, joiden uskonnollisia näkemyksiä on pidetty harhaoppisina tai virheellisinä, ovat toimineet huomattavan myötätuntoisesti ja rakentavasti suhteessa muihin ihmisiin. Tämä osoittaa, ettei kristinuskonnollisen opin oikeellisuus korreloi ekstremistin moraalisen laadun kanssa.

Moraalisen arvioinnin perustan tulisi löytyä ennen kaikkea teoista eikä uskonnollisista tunnisteista. Jos ihminen edistää rauhaa, auttaa muita ja kunnioittaa ihmisarvoa, hänen toimintansa pidetään eettisesti arvokkaana riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu. Vastaavasti kristinuskonnollinen ekstremistinen oikeaoppisuus menettää moraalisen merkityksensä silloin, kun sitä Joten väkivallaton ja myötätuntoinen ”väärän uskonnon” edustaja tai jopa ateisti on moraalisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin sellainen ”oikean uskonnon” ekstremistiedustaja, joka pitää omaa vihaansa pyhitettynä ja uskonnollisesti oikeutettuna. Moraalin mittapuuna eivät tällöin ole uskontunnustukset vaan ihmisen suhde lähimmäisiinsä ja hänen tekojensa seuraukset.

Anonyymi00052 kirjoitti:

Kaikki tämä nostaa esiin myös laajemman kysymyksen uskonnollisen totuuden ja moraalisen hyvyyden suhteesta. Usein oletetaan, että oikea uskonto tuottaa automaattisesti oikeanlaista moraalia. Käytännön elämässä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Historiassa ja nykyajassa voidaan nähdä lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset ovat puolustaneet väkivaltaa, syrjintää ja sortoa vedoten juuri kristinuskonnollisiin perusteisiin.

Samalla monet sellaiset henkilöt, joiden uskonnollisia näkemyksiä on pidetty harhaoppisina tai virheellisinä, ovat toimineet huomattavan myötätuntoisesti ja rakentavasti suhteessa muihin ihmisiin. Tämä osoittaa, ettei kristinuskonnollisen opin oikeellisuus korreloi ekstremistin moraalisen laadun kanssa.

Moraalisen arvioinnin perustan tulisi löytyä ennen kaikkea teoista eikä uskonnollisista tunnisteista. Jos ihminen edistää rauhaa, auttaa muita ja kunnioittaa ihmisarvoa, hänen toimintansa pidetään eettisesti arvokkaana riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu. Vastaavasti kristinuskonnollinen ekstremistinen oikeaoppisuus menettää moraalisen merkityksensä silloin, kun sitä Joten väkivallaton ja myötätuntoinen ”väärän uskonnon” edustaja tai jopa ateisti on moraalisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin sellainen ”oikean uskonnon” ekstremistiedustaja, joka pitää omaa vihaansa pyhitettynä ja uskonnollisesti oikeutettuna. Moraalin mittapuuna eivät tällöin ole uskontunnustukset vaan ihmisen suhde lähimmäisiinsä ja hänen tekojensa seuraukset.

Lue lisää

Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Anonyymi00053 kirjoitti:

Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Lue lisää

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Anonyymi00054 kirjoitti:

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Lue lisää

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Anonyymi00055 kirjoitti:

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Lue lisää

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Anonyymi00056 kirjoitti:

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Lue lisää

Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.

Anonyymi00057 kirjoitti:

Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.

Lue lisää

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."


Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.

Anonyymi00058 kirjoitti:

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."


Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.

Lue lisää

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.

Anonyymi00059 kirjoitti:

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.

Lue lisää

Tämä on äärimmäisen tekopyhää. Rakkaus ei ilmene sanoissa, vaan teoissa. Sillä hetkellä, kun puheesta tulee väline vihalle, hengellinen sanoma kääntyy itseään vastaan. Se, mitä pitäisi kasvattaa hedelminä — ilo, rauha, kärsivällisyys, itsehillintä — muuttuu välineeksi, jolla maailmaa ja ihmisiä arvioidaan vihollisina. Idän opit, kulttuurit ja ihmiset muuttuvat automaattisesti pahaksi, jonka olemassaolo täytyy kitkeä. Lopputulos ei ole kasvua, vaan rajoittuneisuutta, pelkoa ja jatkuvaa vastakkainasettelua.

Āmmān toiminta on tässä vertailussa täysin päinvastaista. Hän ei julista rakkautta pelkästään sanoin, vaan toteuttaa sitä teoissa. Hänen hengellinen voimansa ilmenee auttamisessa, kärsivien tukemisessa ja väkivallattomuudessa. Ei ole tarvetta tuomita, määritellä vihollisia tai pelotella ihmisiä pelastuksella. Hänen maailmankuvansa perustuu siihen, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, ja että rakkaus näkyy käytännön teoissa.

Anonyymi00060 kirjoitti:

Tämä on äärimmäisen tekopyhää. Rakkaus ei ilmene sanoissa, vaan teoissa. Sillä hetkellä, kun puheesta tulee väline vihalle, hengellinen sanoma kääntyy itseään vastaan. Se, mitä pitäisi kasvattaa hedelminä — ilo, rauha, kärsivällisyys, itsehillintä — muuttuu välineeksi, jolla maailmaa ja ihmisiä arvioidaan vihollisina. Idän opit, kulttuurit ja ihmiset muuttuvat automaattisesti pahaksi, jonka olemassaolo täytyy kitkeä. Lopputulos ei ole kasvua, vaan rajoittuneisuutta, pelkoa ja jatkuvaa vastakkainasettelua.

Āmmān toiminta on tässä vertailussa täysin päinvastaista. Hän ei julista rakkautta pelkästään sanoin, vaan toteuttaa sitä teoissa. Hänen hengellinen voimansa ilmenee auttamisessa, kärsivien tukemisessa ja väkivallattomuudessa. Ei ole tarvetta tuomita, määritellä vihollisia tai pelotella ihmisiä pelastuksella. Hänen maailmankuvansa perustuu siihen, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, ja että rakkaus näkyy käytännön teoissa.

Lue lisää

Kun kontrastia tarkastellaan, ero on radikaali. Ekstremisti kääntää uskonnon vihan ja tuomion työkaluksi, Āmmā käyttää sitä myötätunnon ja auttamisen välineeksi. Tämän perusteella voidaan todeta, että moraali ei määrity sanomisista tai uskonnollisista retoriikoista, vaan teoista ja niiden vaikutuksesta maailmaan. Sanat voivat olla kauniita, mutta jos niiden takana on vain vihaa, ne ovat tyhjiä; toisin kuin teot, jotka tuottavat todellista hyvää ja osoittavat rakkauden olemuksen.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa. Tämä vertailu paljastaa, että todellinen hengellinen kypsyys ja moraalinen arvo eivät riipu siitä, kuka puhuu korkeasta uskonnollisesta totuudesta, vaan siitä, mitä ihminen todella tekee toisten hyväksi.

Jeesus ei koskaan harjoittanut tällaisia operatiivisia mekanismeja. Hän kohtasi ihmiset heidän haurastuneimmissa tiloissaan, kuuli heidän epävarmuutensa, kääri ne armollisuuden verhoon. Sen sijaan nykyinen käytäntö, jossa kristillinen identiteetti rakentuu pilkan ja vähättelyn kautta, on eräänlainen paradoksaalinen performanssi: mitä enemmän seuraajat yrittävät puolustaa uskontoaan, sitä vähemmän heidän toimintansa muistuttaa sen alkuperäistä pedagogista ja eettistä perustaa.
Kristityn käyttäytyminen ei ole vain yksittäisen uskovan vääristymä, vaan strukturaalinen ongelma, jossa uskonnon sisäinen diskurssi itsestään tuhoaa uskonnon julkisen arvon. Ironia on katkeran täydellinen: mitä enemmän seuraajat yrittävät suojella ja puolustaa pyhää perintöä, sitä enemmän he paljastavat sen epäonnistuneen eettisen ytimen. Heidän elämänsä, keskustelunsa ja käytöksensä muodostavat lopulta reflektoimattoman karikatyyrin uskosta, jonka pitäisi olla esimerkki inhimillisestä yhdistymisestä, mutta joka on muuttunut performatiiviseksi välineeksi tuomitsemiseen ja erottautumiseen.

On eräänlainen historiallinen absurdi, että juuri ne, joiden tehtävä olisi levittää ymmärrystä ja myötätuntoa, ovat omilla eleillään rakentaneet muurin, joka erottaa heidät muusta ihmiskunnasta. Kristityt, jotka saarnaavat rakkaudesta ja armon voittamattomasta voimasta, eivät useinkaan huomaa, että heidän pilkkaava ja tuomitseva käytöksensä on itse asiassa suorastaan pedagoginen paradoksi: he opettavat välinpitämättömyyttä rakkauden ja myötätunnon nimissä.
Jeesus ei rakentanut hierarkioita, joiden avulla korostetaan omaa moraalista ylemmyyttä. Mutta nykypäivänä kristillisen yhteisön seuraajat näyttävät toimivan täsmälleen päinvastoin: jokainen pilkallinen kommentti, jokainen tuomitseva sävy toimii kuin sementti muuriin, joka erottaa heidät maailmasta, jonka pitäisi olla heidän yhteyden ja rakkauden kohteensa.
Te tuhoatte kristillisen instituution sisältäpäin. Ei ulkoisten vihollisten, ei muuttuvan maailman, vaan omien käsien, sanojen ja eleiden kautta. Pilkka, ylimielisyys, tuomitsevuus – nämä eivät ole vain yksittäisiä heikkouksia, vaan systemaattisia mekanismeja, jotka syövät uskonnon sosiaalisen ja eettisen ytimen. Teidän käyttämänne diskurssi, joka väittää puolustavansa pyhää perintöä, on itse asiassa sen suurin sabotoija.

”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi



Gandhi osoittaa, että kristillinen identiteetti voi erkaantua siitä eettisestä ja hengellisestä ytimestä, jonka Kristus itse edusti. Kritiikki ei ole pelkästään henkilökohtainen huomio, vaan ilmentää rakenteellista ristiriitaa: uskonto voi menettää legitimiteettinsä ja vetoavuutensa juuri niiden omien seuraajiensa toimesta, jotka sen pitäisi tehdä näkyväksi maailmassa rakkauden ja armon kautta.


... Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla juutalaisia vastaan teen Herran työtä.
ADOLF HITLER


Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla ateisteja vastaan teen Herran työtä.

Äärifundamentalistinen kristitty



”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi

Kaikenlaista hörhöä se maanleipäkin elättää.🌾🥖

Demokrates kirjoitti:

Kaikenlaista hörhöä se maanleipäkin elättää.🌾🥖

Kristinuskon kannalta vain silloin, kun se hyväksyy muiden uskontojen arvon ja muiden oikeuden noudattaa valitsemiaan uskontunnustuksia ja menettelytapoja, Jeesuksen Kristuksen opettama universaalinen rakkaus voi todella loistaa sen kirkoista ja saarnastuolista. Silloin he voivat tulla toimeen muiden uskontojen edustajien kanssa ilman tuomiota siitä, että kaikki muut joutuvat helvettiin.

Anonyymi00062 kirjoitti:

Kristinuskon kannalta vain silloin, kun se hyväksyy muiden uskontojen arvon ja muiden oikeuden noudattaa valitsemiaan uskontunnustuksia ja menettelytapoja, Jeesuksen Kristuksen opettama universaalinen rakkaus voi todella loistaa sen kirkoista ja saarnastuolista. Silloin he voivat tulla toimeen muiden uskontojen edustajien kanssa ilman tuomiota siitä, että kaikki muut joutuvat helvettiin.

Lue lisää

Yleistäen voimme sanoa, että uskonnon tarkoituksena on opettaa ihmistä näkemään Jumala aina ja kaikessa, koska on väärin ajatella luomakuntaa ilman Luojaa. Henkisesti kypsä ihminen näkee jopa aineellisen maailman sen yhteydessä Jumalaan, hän kykenee tuntemaan Jumalan läsnäolon jokaisen elävän olennon sydämessä - jopa kaikkein syntisimmän, sitä enemmän hänen pitäisi oppia näkemään Jumala muissa uskonnoissa.

Anonyymi00063 kirjoitti:

Yleistäen voimme sanoa, että uskonnon tarkoituksena on opettaa ihmistä näkemään Jumala aina ja kaikessa, koska on väärin ajatella luomakuntaa ilman Luojaa. Henkisesti kypsä ihminen näkee jopa aineellisen maailman sen yhteydessä Jumalaan, hän kykenee tuntemaan Jumalan läsnäolon jokaisen elävän olennon sydämessä - jopa kaikkein syntisimmän, sitä enemmän hänen pitäisi oppia näkemään Jumala muissa uskonnoissa.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

Anonyymi00066 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Anonyymi00067 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00068 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Anonyymi00069 kirjoitti:

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Lue lisää

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.



Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Anonyymi00070 kirjoitti:

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.



Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Lue lisää

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Anonyymi00071 kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.


Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Anonyymi00072 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.


Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.

Anonyymi00073 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?

Voiko omasta kristillisfanaattisesta varmuudesta tulla epäjumala? Monissa perinteissä on pohdittu sitä, että ihminen voi tehdä epäjumalan paitsi kivestä tai patsaasta myös omista käsityksistään.

Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"

Anonyymi00074 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?

Voiko omasta kristillisfanaattisesta varmuudesta tulla epäjumala? Monissa perinteissä on pohdittu sitä, että ihminen voi tehdä epäjumalan paitsi kivestä tai patsaasta myös omista käsityksistään.

Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Anonyymi00075 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Lue lisää

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.


On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00076 kirjoitti:

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.


On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

"Karman lain mukaan insestin tai raiskauksen kohteeksi joutunut on syyllinen tapahtumaan ja insesti tai raiskaus on rangaistus entisten elämän rikkomuksista. Kun ajattelet karman lakia, niin jos kaikki pahat teot ovat ihmiselle rangaistus hänen omista pahoista teoistaan entisessä elämässä, niin siitä seuraa että häntä kohtaava paha teko ei ole pahaa tai väärin, vaan oikein tai kosto hänelle hänen pahoista teoistaan.

Karman lain kautta pahantekijä tehdessään pahaa toteuttaa koston ja rangaistuksen sille jolle pahaa on tehty. Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa. On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihollisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa, joka kerta kun häntä kohtaan tehdään pahoja tekoja tai kun hän joutuu kohtamaan pahaa elämässään. Karman laki opetus on järkyttävä opetus, joka vääristää oikean ja väärän olemuksen. Synti vääristää aina oikean ja väärän."



Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.

Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?

Ettekö ymmärrä, että sekoitatte hyvän ja pahan, Saatanan ja Jumalan käsitteet?

Te kutsutte Saatanaa Jumalaksi.

Mutta se, mistä on tullut vallitseva kuva kristillisestä uskosta, kertoo meille, että meidän on pakko uskoa se, ja siksi meidän on tultava hölmöiksi. Se vaatii meitä jättämään ristiriidan kokonaan huomiotta. Se vaatii myös, että meistä tulee - syvällä ja kestävällä tasolla - päättäväisesti ja omahyväisesti julmia.

Anonyymi00077 kirjoitti:

"Karman lain mukaan insestin tai raiskauksen kohteeksi joutunut on syyllinen tapahtumaan ja insesti tai raiskaus on rangaistus entisten elämän rikkomuksista. Kun ajattelet karman lakia, niin jos kaikki pahat teot ovat ihmiselle rangaistus hänen omista pahoista teoistaan entisessä elämässä, niin siitä seuraa että häntä kohtaava paha teko ei ole pahaa tai väärin, vaan oikein tai kosto hänelle hänen pahoista teoistaan.

Karman lain kautta pahantekijä tehdessään pahaa toteuttaa koston ja rangaistuksen sille jolle pahaa on tehty. Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa. On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihollisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa, joka kerta kun häntä kohtaan tehdään pahoja tekoja tai kun hän joutuu kohtamaan pahaa elämässään. Karman laki opetus on järkyttävä opetus, joka vääristää oikean ja väärän olemuksen. Synti vääristää aina oikean ja väärän."



Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.

Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?

Ettekö ymmärrä, että sekoitatte hyvän ja pahan, Saatanan ja Jumalan käsitteet?

Te kutsutte Saatanaa Jumalaksi.

Mutta se, mistä on tullut vallitseva kuva kristillisestä uskosta, kertoo meille, että meidän on pakko uskoa se, ja siksi meidän on tultava hölmöiksi. Se vaatii meitä jättämään ristiriidan kokonaan huomiotta. Se vaatii myös, että meistä tulee - syvällä ja kestävällä tasolla - päättäväisesti ja omahyväisesti julmia.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Anonyymi00078 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Anonyymi00079 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Lue lisää

Pahuus, joka tunkeutuu uskonnolliseen sfääriin, ilmenee suvaitsemattomuutena. Juuri näin se voidaan tunnistaa, vaikka se peittäisikin itsensä uskonnollisella kielenkäytöllä.

Mikä on suvaitsemattomuuden vaara?

Jakaessaan Jumalan keskenään, repimällä Hänet palasiksi, uskonnot ikään kuin antavat ymmärtää kaikille maan ihmisille, että Yhtä Jumalaa ei ole, että ainoa ”yksi jumala”, joka hallitsee kaikkialla, on raha ja vahvojen valta. Joten uskonnot, saarnaten ”ainoaa oikeaa tietä” (siinä mielessä, että kaikki muut tiet ovat vääriä), ovat itse asiassa jumalattomuuden levittäjiä.

Kun kaksi aidosti uskovista ihmistä eri uskonnoista kohtaavat, he ymmärtävät toisiaan erinomaisesti ja pitävät toisiaan veljinä.

Vaikka he suhtautuvat Jumalaan omalla tavallaan, he ymmärtävät Hänen eri ilmentymiään ja ominaisuuksiaan.

Ne, jotka uskonnon varjolla harjoittavat ahneutta, yrittävät aina julistaa Jumalan oman uskontonsa omaisuudeksi vahvistaakseen valtaansa tässä maailmassa.

Anonyymi00080 kirjoitti:

Pahuus, joka tunkeutuu uskonnolliseen sfääriin, ilmenee suvaitsemattomuutena. Juuri näin se voidaan tunnistaa, vaikka se peittäisikin itsensä uskonnollisella kielenkäytöllä.

Mikä on suvaitsemattomuuden vaara?

Jakaessaan Jumalan keskenään, repimällä Hänet palasiksi, uskonnot ikään kuin antavat ymmärtää kaikille maan ihmisille, että Yhtä Jumalaa ei ole, että ainoa ”yksi jumala”, joka hallitsee kaikkialla, on raha ja vahvojen valta. Joten uskonnot, saarnaten ”ainoaa oikeaa tietä” (siinä mielessä, että kaikki muut tiet ovat vääriä), ovat itse asiassa jumalattomuuden levittäjiä.

Kun kaksi aidosti uskovista ihmistä eri uskonnoista kohtaavat, he ymmärtävät toisiaan erinomaisesti ja pitävät toisiaan veljinä.

Vaikka he suhtautuvat Jumalaan omalla tavallaan, he ymmärtävät Hänen eri ilmentymiään ja ominaisuuksiaan.

Ne, jotka uskonnon varjolla harjoittavat ahneutta, yrittävät aina julistaa Jumalan oman uskontonsa omaisuudeksi vahvistaakseen valtaansa tässä maailmassa.

Lue lisää

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.

Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?