Mopopolille sataa tukea sdp. eestä jakaa kovempaa ei tuu sakkoja

ajakaa ylinopeutta sdp,,maksaa sakot rahaa on

Kansanedustaja Timo Suhonen (sd) on saanut tarpeekseen alinopeutta ajavista autoilijoista. Hän kertoo törmäävänsä ilmiöön joka päivä.

– Aina, joka kerta kun valtatiellä olen reissun päällä, on joku, joka ajaa 100 km/h -alueella häthätää 80 km/h. Tai on joku, joka ajaa 80 km/h -alueella reilua 65 kilometriä tunnissa, Suhonen noituu Facebook-tilillään.

– Käsittämätöntä! Uskomatonta liikenteen turvallisuutta heikentäviä häirikköajelijoita. Vaikka olosuhteet olisivat erittäin hyvät, silti körötellään ja kasvatetaan valtavia ruuhkia! Ei, ei näin, Suhonen jatkaa

Hänen mukaansa alinopeus ei ole turvallisuutta, jos se synnyttää vaarallisia ohitustilanteita.

olikohan sdp,,kansan edustaja selvin päin RATTIRAIVOA ,, ALKOHOLISMIA ULLATUS SDP,,JUOPOT

MOPO POJAT AJAA KOVAA EI SIIS SAKKOJA SAA ANTAA SDP, TIMO SUHONEN .. RATTIRAIVOJA VAARALLINEN HENKILÖ OLIKO KRAPULA VAI PÄISSÄÄN,

MITS SE TIMO SUHONEN SDP,,KANTA RATTIJUOPOILLE ,, WALLIN , NÄKKÄLÄJÄRVI .

YMS.. HAHAHAHEHE OLKO KIIRE RYYPPÄÄMÄÄN.

POLIISILLE TUTKINTA PYYTÖ KANSANEDUSTAJA SDP.. TIMO SUHOSESTA YLLYTTÄÄ KANSALAISIA TOTTELMATTOMUUTEEN JA RIKKOMAAN LAKIA .. AJAKAA YLINOPEUTTA TÄMÄHÄN ON KANSAKIIHOTTAMISTA VIRKAVALTAA VASTAAN ,, OIKEUSMINISTERILLE KANTELU , JA VALTAKUNNAN SYYTTÄJÄLLE ..


RIKOS TÄMÄ ON

Rattiraivo tarkoittaa liikenteessä koettua voimakasta turhautumista tai vihaa, joka voi johtaa aggressiiviseen käyttäytymiseen. Se voi ilmetä esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Kiihtynyt äänenkäyttö
Käsimerkein viestiminen
Tarpeettoman lähellä ajaminen
Vaaralliset ohitukset
Moni kokee liikenteessä turhautumista, mutta rattiraivon tunne on yleensä voimakkaampaa. Se voi hetkellisesti hallita kuljettajan mieltä. Samanlaista tunnetta voi kokea myös rahapelejä pelatessa, vaikka kyseessä olisivatkin parhaat kasinot suomalaisille.

Ärtymys voi nousta pintaan, kun joku ajaa hitaasti, jää viivyttelemään liikennevaloissa tai laiminlyö vilkun käyttöä. Jotkut voivat kokea pienestäkin vastoinkäymisestä voimakkaita reaktioita.

On ymmärrettävää, että autoillessa tunteet voivat nousta pintaan. Liikenneympäristö on täynnä ärsykkeitä. Ruuhkat, tiukat aikataulut ja muiden kuskien arvaamattomat liikkeet kuormittavat mieltä.

Auto on yksityinen tila, joka voi alentaa itsehillintää, koska omassa autossa istuessa ei olla suorassa kontaktissa vastapuolella olijaan. Tämän takia raivonpurkaukset ovat usein voimakkaampia, kun ihmistä ei kohdata kasvokkain.

Rattiraivon vaikutukset liikenneturvallisuuteen
Rattiraivo voi lisätä onnettomuusriskiä merkittävästi. Kun kuljettaja toimii impulsiivisten tunteiden vallassa, harkintakyky heikkenee. Se voi johtaa riskialttiiseen ajamiseen.

Rattiraivo voi johtaa ylinopeuteen, turvavälien kaventumiseen, vaarallisiin ohituksiin tai tahallisiin provkaatioihin. Jos tunnistat itsestäsi yhdenkin näistä merkeistä, on aika pysähtyä ja miettiä. Pysähtyessä ajatukset kannattaa suunnata toisaalle – esimerkiksi nettikasino, puhelinpelit tai soittaminen läheiselle voivat rauhoittaa mieltäsi.

Tutkimukset osoittavat, että piittaamaton ja aggressiivinen ajaminen ovat merkittäviä tekijöitä monissa liikenneonnettomuuksissa.

Euroopan komission raporttien mukaan jopa 30 % kuolemaan johtaneista liikenneonnettomuuksista liittyvät aggressiiviseen käyttäytymiseen ratin takana. Tämä korostaa, että autolla ajaessa on tärkeää hallita omia tunteita.

Ajokäyttäytymiseen vaikuttavat psykologiset tekijät
Autoilu ei ole pelkkää mekaanista suorittamista. Autoilu on vahvasti yhteydessä kuljettajien mieleen. Ajokäyttäytymiseen vaikuttavat niin tunteet, kognitiiviset harhat kuin sosiaalinen paine. Näistä tekijöistä kannattaa olla tietoinen. Se auttaa hallitsemaan omaa ja muiden ajoturvallisuutta.

Stressaantunut tai vihainen kuljettaja tekee herkästi huonoja päätöksiä. Kiire, pitkät työpäivät tai muut huolenaiheet voivat vaikuttaa siihen, miten muihin autoilijoihin suhtaudutaan. Turhautuminen voi johtaa kiivastumiseen ja riskialttiiseen ajamiseen.

Monet autoilijat uskovat olevansa keskivertoa parempia kuljettajia. Tämä on usein kuitenkin harhaluuloa. Itsensä yliarvioiminen voi johtaa riskialttiisiin tilanteisiin, esimerkiksi ylinopeuteen tai vaarallisiin ohituksiin. Muiden tekemät virheet huomataan, mutta omia virheitä saatetaan vähätellä.

Ruuhka-aikoina ajamista voidaan verrata siihen, että olisit ryhmätilanteessa tuntemattomien kanssa. Moni saattaa matkia muiden käytöstä siten, että jos joku ajaa aggressiivisesti, niin minäkin voin näin tehdä. Jotkut saattavat tuntea painetta, jos joku takana ajaja ajaa turhan lähellä.

Kun liikenteessä tapahtuu yllättävä tilanne, aivot reagoivat usein nopeasti. Kehossa tapahtuu luontainen ketjureaktio, joka voi johtaa esimerkiksi kiivastumiseen. Tämän seurauksena saatat tehdä tyhmiä päätöksiä, jotka voivat aiheuttaa vaaratilanteita itsellesi ja muille.

Miksi jotkut autoilijat ovat alttiimpia rattiraivolle kuin toiset?
Kaikki kuljettajat eivät reagoi liikenteen tapahtumiin samalla tavalla. Toiset pysyvät rauhallisina tiukoissakin tilanteissa, kun taas toiset saattavat menettää malttinsa pienistäkin vastoinkäymisistä. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia.

Impulsiiviset ja helposti ärsyyntyvät ihmiset ovat alttiimpia rattiraivolle, sillä he reagoivat ärsykkeisiin usein harkitsemattomilla tavoilla. Perfektionisteille voi myös koitua ongelmia, jos muut eivät aja sääntöjen mukaan.

Jotkut aiemmat kokemukset liikenteestä voivat muokata liikenteeseen suhtautumista. Esimerkiksi, jos olet kohdannut läheltä piti -tilanteen tai onnettomuuden, voi liikenne lisätä stressiä.

Tilastojen mukaan nuoret miehet ovat alttiimpia aggressiivisella ajamiselle kuin vanhemmat miehet tai naiset. Tämä johtuu siitä, että nuorilla miehillä on taipumusta näyttämisen halun ja riskinottoon.

Väsymys ja kiire vaikuttavat myös merkittävästi kuljettajaan. Jos takana on huonosti nukuttu yö tai stressaava päivä, pienikin liikenteen ärsyke voi laukaista voimakkaan – riskialttiin reaktion.

Jos tunnistat itsesi seuraavista merkeistä, olet altis rattiraivolle:

Ärsyynnyt helposti liikenteessä ja tunnet pakottavaa tarvetta reagoida muiden virheisiin.
Kiihdytät tahallisesti, kun joku ohittaa sinut.
Tunnet voimakasta ärsyyntymistä, jos joku ajaa hitaammin kuin sinä.
Käytät usein auton äänimerkkiä tai väläyttelet pitkiä valoja osoittaaksesi mieltäsi muille.
Huomaat toistuvasti ajautuvasi liikenteessä konfliktitilanteisiin muiden kanssa.

Raivokohtaukset aikuisella – Oireet, syyt ja hoitokeinot
Raivokohtauksia aikuisilla voi esiintyä eri syistä ja ne voivat vaikuttaa merkittävästi yksilön elämänlaatuun. Tässä artikkelissa käsittelemme raivokohtauksia aikuisilla tarkemmin, niiden oireita, mahdollisia syitä ja tehokkaita hoitokeinoja niiden hallintaan.

Raivokohtaukset aikuisella – Mitä ne ovat?
Raivokohtaukset aikuisella ovat voimakkaita tunteenpurkauksia, joille on ominaista äkillinen ja voimakas vihan, turhautumisen tai pettymyksen tunne. Raivokohtaukset voivat ilmetä eri tavoin, kuten huutamisena, kiroiluna, esineiden paiskomisena tai jopa fyysisenä aggressiona. Ne voivat tapahtua tilanteissa, joissa yksilö kokee voimakasta stressiä tai joutuu tilanteeseen, joka laukaisee tunteiden purkautumisen voimakkaasti.

Oireet
Raivokohtauksen oireet aikuisella voivat vaihdella yksilöittäin, mutta yleisimpiä oireita ovat:

Äkillinen vihan tai turhautumisen tunne
Voimakas kiihtyminen
Huutaminen, kiroilu tai aggressiivinen käytös
Fyysinen jännittyneisyys
Esineiden paiskomisen tai rikkoutumisen tarve
Syyt
Raivokohtaukset aikuisilla voivat johtua monista eri syistä, kuten:

Stressi ja paineet: Voimakas stressi ja jatkuva paine voivat johtaa tunteiden kertymiseen, mikä voi purkautua raivokohtauksina.
Psyykkiset ongelmat: Masennus, ahdistus tai muut psyykkiset häiriöt voivat lisätä raivokohtausten riskiä aikuisilla.
Oppimattomat tunteiden hallintataidot: Jos yksilöllä ei ole kehittynyt taitoja hallita tunteitaan terveellisellä tavalla, raivokohtaukset voivat olla seurauksena.
Traumaattiset kokemukset: Aikaisemmat traumaattiset kokemukset voivat vaikuttaa yksilön tapaan käsitellä stressiä ja tunteita, mikä saattaa altistaa raivokohtauksille.
Raivokohtausten hallinta ja hoito
Raivokohtausten hallinta aikuisilla vaatii usein monipuolisia lähestymistapoja ja ammattilaisten apua. Tehokkaaseen hoitoon voi kuulua mm. seuraavia keinoja:

Käsittelemällä taustalla olevia ongelmia: Terapeuttinen tuki ja keskustelu voivat auttaa ymmärtämään raivokohtausten syitä ja löytämään keinoja niiden hallintaan.
Oppimalla tunteiden säätelytaitoja: Tunteiden hallinnan harjoitukset ja mindfulness-tekniikat voivat auttaa aikuisia tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan paremmin.
Fyysisen aktiivisuuden lisääminen: Säännöllinen liikunta ja rentoutumisharjoitukset voivat auttaa purkamaan stressiä ja turhautumista, mikä voi vähentää raivokohtausten riskiä.
Lääkehoidon harkitseminen: Vakavissa tapauksissa lääkitys voi olla osa hoitosuunnitelmaa, erityisesti jos taustalla on psyykkisiä sairauksia.
Raivokohtaukset aikuisilla voivat aiheuttaa merkittävää haittaa niin yksilölle itselleen kuin hänen läheisilleen. On tärkeää hakea apua ja tukea, jos raivokohtaukset ovat säännöllisiä tai vaikeasti hallittavissa. Ammattilaiset voivat auttaa löytämään tehokkaita keinoja raivokohtausten hallintaan ja parantamaan elämänlaatua kokonaisvaltaisesti.

Mitkä ovat yleisimmät syyt aikuisen raivokohtauksiin?
Aikuisen raivokohtaukset voivat johtua monista eri syistä, kuten stressistä, turhautumisesta, pettymyksestä, väsymyksestä tai jopa psyykkisistä ongelmista. Joillakin henkilöillä taipumus raivokohtauksiin voi olla myös perinnöllistä tai liittyä aiempiin traumoihin.
Miten aikuisen raivokohtaukset voivat vaikuttaa hänen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa?
Raivokohtaukset voivat vaikuttaa merkittävästi aikuisen elämään ja ihmissuhteisiin. Ne voivat aiheuttaa konflikteja läheisten kanssa, heikentää työ- ja sosiaalisia suhteita sekä vaikuttaa henkilön itsetuntoon ja mielenterveyteen negatiivisesti.
Miten aikuisen raivokohtauksia voi ennaltaehkäistä?
Aikuisen raivokohtauksia voi pyrkiä ennaltaehkäisemään erilaisin keinoin. Tärkeää on tunnistaa omat raivokohtauksia laukaisevat tekijät ja pyrkiä hallitsemaan niitä esimerkiksi stressinhallintakeinojen avulla. Säännöllinen liikunta, terveelliset elämäntavat ja riittävä lepo voivat myös auttaa vähentämään raivokohtausten riskiä.
Miten toimia, jos joutuu todistamaan aikuisen raivokohtausta?
Jos joutuu todistamaan aikuisen raivokohtausta, on tärkeää säilyttää rauhallisuus ja yrittää pysyä tilanteen tasalla. On hyvä antaa raivokohtauksen kokevalle henkilölle tilaa ja mahdollisuus purkaa tunteitaan, samalla kuitenkaan asettamatta itseään vaaraan. Tarvittaessa on hyvä hakea apua ammattilaisilta tai kriisipuhelimista.
Milloin aikuisen raivokohtaukset voivat olla merkki vakavammasta ongelmasta?
Aikuisen raivokohtaukset voivat olla merkki vakavammasta ongelmasta, kuten mielenterveysongelmista tai traumasta, jos ne toistuvat usein, ovat voimakkaita tai aiheuttavat vaaraa itselle tai muille. Tällöin on tärkeää hakea apua ja tukea ammattilaisilta, jotta taustalla olevat syyt voidaan selvittää ja asianmukainen hoito voidaan aloittaa.

hulluhan se on sdp.läinen

Aikaisemmissa tautiluokituksissa toistuvan impulsiivisen aggressiivisuuden katsottiin kuuluvan persoonallisuushäiriöihin. Sekä varhaisemmat passiivis-aggressiivisen persoonallisuuden että myöhemmät eksplosiivisen persoonallisuuden kriteerit jäivät kuitenkin epämääräisiksi. Syntyi tarve patologisen impulsiivisen aggressiivisuuden tarkempaan määrittelemiseen. Oliko erillisen impulssikontrollihäiriön luominen irrotettuna persoonallisuuden kehityksestä tähän onnistunein ratkaisu, on toinen kysymys. IED:n osalta kävi myös niin, että sen kriteerit määriteltiin epätarkasti.

DSM-III:ssa raivokohtauksia ei määritelty tarkemmin esiintymistaajuuden eikä vakavuuden suhteen. Edellytettiin, että henkilö ei raivokohtauksien välissä ole muuten impulsiivinen eikä aggressiivinen. Lisäksi epäsosiaalista persoonallisuutta pidettiin poissulkudiagnoosina. DSM-III-R lisäsi poissulkukriteeriksi vielä epävakaan persoonallisuuden. Näillä rajoituksilla tämän uuden diagnoosin kriteerit täyttäviä henkilöitä ei juuri löytynyt eikä tutkimus edistynyt.

Nykyisestä, 1994 käyttöön otetusta DSM-IV tautiluokituksesta poistettiin ehto, että raivokohtauksien välillä ei saisi esiintyä impulsiivista tai aggressiivista käytöstä (taulukko 1). Poissulkukriteereitä lievennettiin myös siten, että aggressiivisuus ei saisi selittyä paremmin millään muulla mielenterveyden häiriöllä. Tämä oli askel siihen suuntaan, että samanaikaisen epäsosiaalisen tai epävakaan persoonallisuuden diagnoosi tuli mahdolliseksi. Tosin ohjeita tämän rajanvedon tekemiseksi ei ole.

Vaikka muutokset toivat IED:n määritelmän lähemmäksi kliinistä todellisuutta, kokivat impulsiivisen aggressiivisuuden tutkijat sen edelleen epätyydyttäväksi. Chicagon yliopiston professori Emil Coccaro, joka on tutkimusryhmänsä kanssa tehnyt suuren osan kaikista tähän mennessä julkaistuista IED-tutkimuksista, määritteli siksi oireyhtymälle tarkennetut, tutkimuskäyttöön tarkoitetut kriteerit (Coccaro ym. 1998, Coccaro 2003) (taulukko 2). Ne sisältävät monia olennaisia tarkennuksia. Oireyhtymään sisällytettiin myös sanallinen aggressiivisuus, määriteltiin kohtauksien esiintymistaajuus, ja lisättiin vaatimus kärsimyksestä tai haitasta työtehtävien tai ihmissuhteiden hoitamisessa. Tutkimuskriteerit on jo alustavasti arvioitu käyttökelpoisiksi ja luotettaviksi. Niillä on pystytty hyvin määrittämään henkilöt, joilla juuri toistuva patologinen impulsiivinen aggressiivisuus on syynä toimintakyvyn heikkenemiseen (Coccaro 2000, McCloskey ym. 2006).

IED:n diagnoosi on poissulkudiagnoosi ja edellyttää potilaan huolellista tutkimista. Psykiatrin konsultaatio on paikallaan, ja vaikeissa tapauksissa tulee konsultoida oikeuspsykiatria. Neurologin arvio on usein hyödyllinen aivovammojen ja temporaaliepilepsian pois sulkemiseksi sekä erilaisten neurologisten löydöksien merkityksen arvioimiseksi. Tarvittaessa rekisteröidään EEG sekä tehdään pään tietokonetomografia tai magneettikuvaus ja neuropsykologinen tutkimus. Strukturoitu haastattelu IED:n tunnistamiseksi on kehitetty ja todettu alustavasti luotettavaksi (McCloskey ym. 2006), mutta sitä ei ole toistaiseksi julkaistu. Strukturoidun haastattelun käytössä tulee muistaa, että henkilöt, joilla on vaikeuksia vihantunteiden hallitsemisessa, eivät aina ole objektiivisimpia tiedonlähteitä aggressiivisuuskohtauksiensa suhteen. Omaisten haastattelu on usein hyödyllinen (Olvera 2002).

Erotusdiagnostiikka on haastavaa, koska aggressiivinen käyttäytyminen kuuluu hyvin moniin psykiatrisiin sairaustiloihin. Apua voi olla potilaan oireilun piirtämisestä aikajanalle, jolle voidaan merkitä myös ajankohtaiset elämäntapahtumat, muut sairaudet, päihteiden käyttö ja lääkitys, jotta syy-yhteyttä mahdollisiin muihin tekijöihin voitaisiin arvioida (Olvera 2002).

Hyvin tavallista on, että IED esiintyy samanaikaisena erilaisten masennus- ja ahdistushäiriöiden, päihderiippuvuuden ja muiden impulssikontrollihäiriöiden kanssa (McElroy ym. 1998). Monet potilaat kokevat raivokohtausten lisääntyvän depressio- tai maniajakson aikana.

Syyntakeisuus
Toistuvia raivokohtauksia ei ole pidetty häiriönä, joka heikentää henkilön kykyä ymmärtää tekojensa oikeudellis-moraalista luonnetta tai kykyä säädellä käytöstään siinä määrin, että rikosoikeudellisessa arviossa hänen syyntakeisuuttaan olisi aihetta pitää vähentyneenä. Syyntakeisuutta saattavat kuitenkin vähentää muut samanaikaiset psyykkiset häiriöt, kuten vaikeat persoonallisuushäiriöt. Oikeuspsykiatrisessa arvioinnissa saatetaan silloin joutua rajankäyntiin »syyntakeisen» (entinen »täydessä ymmärryksessä») ja »alentuneesti syyntakeisen» (»täyttä ymmärrystä vailla») välillä. Tehtävä voi olla vaikea ja vaatia huolellista perehtymistä ja aikaa ratkaisun tekemiseen. Suomen perusteellinen mielentilatutkimuskäytäntö antaa tähän kuitenkin hyvät edellytykset. Käytännön ongelmana voi olla, että perusteltu arvio vähentyneestä syyntakeisuudesta saattaa johtaa lyhyempään vankeustuomioon tapauksissa, joissa tutkittavan vaarallisuus ja riski uuteen väkivallantekoon jää parhaistakin hoidollisista ja vankeinhoidollisista toimenpiteistä huolimatta edelleen suureksi. Mielenterveyslaki ei aikuisten osalta anna toistaiseksi myöskään mahdollisuutta käyttää tahdosta riippumatonta sairaalahoitoa muutoin kuin siinä tapauksessa, että potilaalla on myös jokin psykoottinen häiriö.

Raivokohtauksien hoito
IED:n kriteereillä on tehty hyvin vähän kontrolloituja hoitotutkimuksia. Myös avoimia tutkimuksia on tehty niukasti. Hoitolinjaukset perustuvatkin kokemuksiin impulsiivisen aggressiivisuuden hoidosta eivätkä niinkään IED-potilaiden hoidosta. Lääkehoidossa apua voi olla selektiivisistä serotoniinin takaisinoton estäjistä (SSRI), mielialan tasaajista, fenytoiinista, beetasalpaajista, psykoosilääkkeistä ja alfa2-agonisteista. Kannattaa kuitenkin muistaa, että toiveet lääkehoidon tehosta saattavat olla liian optimistiset. Parhaassa tapauksessa lääkehoidosta hyötyy selvästi joka toinen potilas (McElroy ym. 1998).

Serotoniinin takaisinoton estäjät ovat nykyään tärkeimmät toistuvien raivokohtauksien lääkkeet. Tämä selittynee serotoniinijärjestelmän tasapainon järkkymisen keskeisellä asemalla toistuvissa raivokohtauksissa ja affektiivisten oireiden yleisellä samanaikaisuudella (Olvera 2002). Tutkimusnäyttöä näiden lääkkeiden vaikutuksesta IED:hen on kuitenkin hyvin vähän. Aggressiivisuuden ja ärtyneisyyden väheneminen on osoitettu lähinnä fluoksetiinin osalta (Coccaro ja Kavoussi 1997). SSRI-lääkkeiden käytössä tulee muistaa kiihtymysoireilun mahdollisuus hoidon alkuvaiheessa (Healy 2003).

Litiumista saattaa olla apua hyvin monenlaisille aggressiivisesti käyttäytyville potilaille, mukaan luettuina käytöshäiriöiset, psykoottiset, kehitysvammaiset ja aivovammapotilaat (Pabis ja Stanislav 1996). McElroy (1999) on yhdessä pienehkössä tutkimuksessa osoittanut, että litiumista ja natriumvalproaatista hyötyvät eniten ne potilaat, joilla esiintyy IED:n ohella samanaikaisia maanisia tai sekamuotoisia mielialaoireita. Litiumhoidossa on käytetty tavanomaisia annoksia (pitoisuus plasmassa 0,8-1,0 mmol/l).

Natriumvalproaatin on havaittu vähentävän aggressiivista käytöstä dementia-, rajatila-, skitsofrenia- ja aivovammapotilailla sekä kehitysvammaisilla. Yhdessä kaksoissokkotutkimuksessa todettiin 179 bipolaaritautipotilaan vihamielisen, impulsiivisen ja aggressiivisen käytöksen vähenevän selvästi ja valproaatti oli maniavaiheen aikana litiumia ja lumetta tehokkaampi (Swann 1999). Toisessa pienessä avoimessa tutkimuksessa valproaatti (750-1 500 mg/vrk) vähensi nuorten uhmakkuus- ja käytöshäiriöön kuuluvia toistuvia raivokohtauksia (Olvera 2002). Hollanderin ym. (2003) kontrolloidussa tutkimuksessa natriumvalproaatti vähensi persoonallisuushäiriöpotilaiden impulsiivista aggressiivisuutta mutta 116 IED-potilaalle siitä ei ollut hyötyä.

Karbamatsepiinin antiaggressiivinen vaikutus on tullut esille hyvin erilaisissa potilasryhmissä. Aggressiivisen käytöksen on havaittu vähenevän myös IED:n kriteerit täyttävillä potilailla (Mattes 1984). Okskarbatsepiinin vaikutus näyttää olevan samankaltainen (Mattes 2005).

Fenytoiinin vaikutusta on tutkittu kontrolloidusti 60 aggressiivisella vangilla. Tästä lääkkeestä (annos 300 mg/vrk) näyttivät hyötyvän vain ne, joiden aggressiivisuus oli luonteeltaan impulsiivista (Olvera 2002). Stanford ym. (2001) totesi 23:n IED- ja persoonallisuushäiriöpotilaan aineistossa fenytoiinilla olevan aggressiokohtauksia selvästi vähentävä vaikutus. Myös ahdistuneisuus, depressiivisyys ja vihamielisyys vähenivät.

Topiramaatin mahdollisesta antiaggressiivisesta vaikutuksesta on alustavaa näyttöä. Nickel ym. (2005) havaitsivat topiramaatin vähentävän aggressiivisuutta 42 rajatilapotilaan kontrolloidussa tutkimuksessa.

Beetasalpaajien osalta kokemusta ja tutkimustietoa on propranololista ja pindololista. Useissa tapausselostuksissa on todettu propranololin vähentävän raivokohtauksia. Beetasalpaajista näyttävät hyötyvän erityisesti potilaat, joiden aggressiivisuus liittyy aivovammaan (Olvera 2002).

fgfg

cbb

bvc

bvbv