Uskollinen Imuri

Nurkassa, pimeän siivouskomeron perukoilla, odotti vanha ja kolhiintunut pölynimuri. Sen muovinen runko oli vuosien varrella saanut osakseen kolhuja listojen reunoista, ja sen pitkä letku oli jo hieman haalistunut alkuperäisestä loistostaan, mutta sen moottori kantoi yhä sisällään horjumatonta velvollisuudentuntoa. Siellä, missä kiiltävät uutuuttaan hohtavat laitteet saattoivat pelätä likaista työtä, tämä imuri tiesi tarkalleen tehtävänsä.
Sen elämä oli heräämistä silloin, kun lattialle oli kasautunut elämän pölyä: murusia arjen touhuista, hiekkaa eteisestä ja pieniä hämähäkinseittejä, joita maailma salaa levitti nurkkiin. Kun johto vedettiin rullaltaan ja kytkin napsahti päälle, imurin syvä ja tuttu hurina täytti huoneen. Se ei valittanut painavaa kuormaansa, vaan niieli sisäänsä kaiken sen roskan, jota ihmiset eivät halunneet nähdä tai kantaa mukanaan.
Se kulki uskollisesti sohvan alta, maton reunoilta ja sängyn alustasta, vetäen kitusiinsa sen hiekan ja harmin, joka muuten olisi hiertänyt askelia. Vaikka sen pölypussi kävi raskaaksi ja sen ilmanvaihto tuoksui sille todellisuudelle, jota siivottiin, se teki työnsä loppuun asti tinkimättä.
Kun työt olivat ohi ja kytkin sammutettiin, komeroon laskeutui taas hiljaisuus. Imuri rullasi johtonsa kiltisti sisäänsä ja jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Se tiesi, että vaikka sen työ oli aina saman toistamista – pelkkää lian korjaamista toisten jäljiltä – ilman sen hiljaista ahkerointia koti olisi pian tukehtunut omiin roskiinsa.