Sairaalan käytävällä tuoksui kahvi, vanha linoleumi ja se aavistus kliinistä puhtautta, joka sai ulkomaailman tuntumaan joskus kovin kaukaiselta. Osaston arki pyöri normaaleilla kierroksillaan, mutta jossain syvemmällä, siellä missä kiire ei koskaan aivan tavoittanut, liikkui mies, jonka olemuksessa oli jotain kummasti rauhoittavaa.
Eemil oli hoitomies sanan varsinaisessa, syvässä merkityksessä. Ei siksi, että hän olisi seurannut jotain tiettyä kaavaa tai suorittanut vuorojaan mekaanisen tehokkaasti, vaan siksi, että hänen läsnäolossaan oli tilaa hengittää. Kun hän astui huoneeseen, askelten kevyt kumahtaminen lattiaan ja rauhallinen katse saivat pitkään sängyssä maanneen vanhuksen kasvoille hauraan, melkein huomaamattoman hymyn.
– No niin, Hilja, Eemil sanoi matalalla, lempeällä äänellä ja asetti kupin pöydälle. – Tänään on tasan sellainen päivä, että aurinko paistaa vaikka väkisin, vaikka tuolla ikkunan takana vähän ropiseekin.
Hilja nyökkäsi ja puristi harmaata lakanareunaa kuivilla sormillaan.
– Eemil, poika, sinä olet aina niin levollinen. Mistä sinä tuon kaiken rauhan ammennat? Täällä sitä vain makaa ja ihmettelee, minne päivät katoavat, hän huokaisi.
Eemil pysähtyi vuoteen viereen, laski kämmenensä hetkeksi Hiljan käden päälle ja katsoi ikkunaan, missä syyssade piiskasi harmaata asfalttia. Hänen silmissään oli kirkas, syvä valo – sellainen, joka syntyy siitä, kun ihminen on lakannut taistelemasta olemassaoloaan vastaan ja katsoo maailmaa jostain aivan muualta kuin kiireisen koneiston rattaista.
– Ei päiviä tarvitse pyydystää, Hilja, Eemil sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. – Riittää, että on vain tässä, eikä anna sen ulkopuolisen hälinän ja kiireen syödä sitä omaa ydintään.
Osaston kiireiset hoitajat kiirehtivät ohi käytävällä, papereiden kahina ja hälytysäänet kertoivat siitä maailmasta, joka mittasi kaiken tehokkuudella ja säännöillä. Mutta tuossa huoneessa, Eemilin ympärillä, aika näytti pysähtyvän. Hän ei tuonut mukanaan vain lääkkeitä ja hoivatarvikkeita, vaan jotain paljon suurempaa: lupauksen siitä, että ihminen voi olla vapaa kaikesta siitä kuormasta, jolla maailma meitä päivästä toiseen rasittaa.
Hilja huokaisi syvään, ja hänen hartiansa laskehtuivat sängyllä monta senttimetriä alaspäin. Pelko ja huoli huomisesta tuntuivat haihtuvan huoneen ilmaan, korvautuen jollain selittämättömällä keveydellä. Eemil hymyili, otti tuolin ja istuutui alas, aivan kuten oli luvannut.
Eemil oli hoitomies sanan varsinaisessa, syvässä merkityksessä. Ei siksi, että hän olisi seurannut jotain tiettyä kaavaa tai suorittanut vuorojaan mekaanisen tehokkaasti, vaan siksi, että hänen läsnäolossaan oli tilaa hengittää. Kun hän astui huoneeseen, askelten kevyt kumahtaminen lattiaan ja rauhallinen katse saivat pitkään sängyssä maanneen vanhuksen kasvoille hauraan, melkein huomaamattoman hymyn.
– No niin, Hilja, Eemil sanoi matalalla, lempeällä äänellä ja asetti kupin pöydälle. – Tänään on tasan sellainen päivä, että aurinko paistaa vaikka väkisin, vaikka tuolla ikkunan takana vähän ropiseekin.
Hilja nyökkäsi ja puristi harmaata lakanareunaa kuivilla sormillaan.
– Eemil, poika, sinä olet aina niin levollinen. Mistä sinä tuon kaiken rauhan ammennat? Täällä sitä vain makaa ja ihmettelee, minne päivät katoavat, hän huokaisi.
Eemil pysähtyi vuoteen viereen, laski kämmenensä hetkeksi Hiljan käden päälle ja katsoi ikkunaan, missä syyssade piiskasi harmaata asfalttia. Hänen silmissään oli kirkas, syvä valo – sellainen, joka syntyy siitä, kun ihminen on lakannut taistelemasta olemassaoloaan vastaan ja katsoo maailmaa jostain aivan muualta kuin kiireisen koneiston rattaista.
– Ei päiviä tarvitse pyydystää, Hilja, Eemil sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. – Riittää, että on vain tässä, eikä anna sen ulkopuolisen hälinän ja kiireen syödä sitä omaa ydintään.
Osaston kiireiset hoitajat kiirehtivät ohi käytävällä, papereiden kahina ja hälytysäänet kertoivat siitä maailmasta, joka mittasi kaiken tehokkuudella ja säännöillä. Mutta tuossa huoneessa, Eemilin ympärillä, aika näytti pysähtyvän. Hän ei tuonut mukanaan vain lääkkeitä ja hoivatarvikkeita, vaan jotain paljon suurempaa: lupauksen siitä, että ihminen voi olla vapaa kaikesta siitä kuormasta, jolla maailma meitä päivästä toiseen rasittaa.
Hilja huokaisi syvään, ja hänen hartiansa laskehtuivat sängyllä monta senttimetriä alaspäin. Pelko ja huoli huomisesta tuntuivat haihtuvan huoneen ilmaan, korvautuen jollain selittämättömällä keveydellä. Eemil hymyili, otti tuolin ja istuutui alas, aivan kuten oli luvannut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.