funk elämän alku

jeps eli kipin kapin kirjastosta hakemaan funk-kokoelmia. tai tilaat vaikka jostain netti kaupasta.

ps. jos funk kiinnostaa niin, tutustu toki myös Soul musaan.

vunkyboy kirjoitti:

jeps eli kipin kapin kirjastosta hakemaan funk-kokoelmia. tai tilaat vaikka jostain netti kaupasta.

ps. jos funk kiinnostaa niin, tutustu toki myös Soul musaan.

Lue lisää

eli george clintonin tuotantoon kannattaa tutustua ja ehdottomasti myös kotimaiseen eternal erectioniin, jolta ilmestyy muistaakseni 15.9 uus levy.

Noilla tyhjillä nimillä kuten Funkadelic on täytynyt olla jossain vaiheessa liian hyvät jakelureitit. Vai oisko, että Suomen kaikki kirjastot tilas niitten levyt jostain tukusta yhteistilauksena.

Uskokaa pois, syy Funkadelic:in tunnettavuuteen on vain se, että sen levyt löytyy kirjastoista. Niillä ei esim. ole keräilyarvoa. Pelkkää roskapoppia.

Edellinen kirjoittaja ei tiedä mistä puhuu.

Clinton ja Funkadelic. Siis noihan on ihan ahterista. Fyj Faan!! Vältä niitä.

Graham Central Station on se mistä Funk alkaa ja siihen se myös loppuu.

Sly Stonen serkku, Funkjumala Larry Graham on mies joka kehitti slappayksen. Kun pitkän linjan
jazzguru Stanley Clarkelta kysyttiin ottaako hän kunnian itselleen hän vastasi: "Ei, kyllä Larry oli ensin.."

Loistavan GCS:n jälkeen Larry on soittanut bassoa mm. Prinssille.

Juttelin taannoin Eternal Erectionin Sam Huberin kanssa ja hänkin todisti, että Grahamista kaikki lähti. Funkin messias, autuas on se joka uskoo.

Tukanheiluttaja kirjoitti:

Edellinen kirjoittaja ei tiedä mistä puhuu.

Clinton ja Funkadelic. Siis noihan on ihan ahterista. Fyj Faan!! Vältä niitä.

Graham Central Station on se mistä Funk alkaa ja siihen se myös loppuu.

Sly Stonen serkku, Funkjumala Larry Graham on mies joka kehitti slappayksen. Kun pitkän linjan
jazzguru Stanley Clarkelta kysyttiin ottaako hän kunnian itselleen hän vastasi: "Ei, kyllä Larry oli ensin.."

Loistavan GCS:n jälkeen Larry on soittanut bassoa mm. Prinssille.

Juttelin taannoin Eternal Erectionin Sam Huberin kanssa ja hänkin todisti, että Grahamista kaikki lähti. Funkin messias, autuas on se joka uskoo.

Lue lisää

Todellisuudessa homma lähti Sly & the Family Stonesta, jonka basisti Larry Graham oli. Tämän bändin alkuperäiskokoonpanon hajottua Graham perusti Central Stationin jossa hän omienkin sanojensa mukaan pystyi jatkamaan Family Stonessa aloittamaansa bassonsoittotyyliä.

Graham tuli kehittäneeksi omintakeisen ja laajalti kopioidun soittotyylinsä teinipoikana säestäessään äitiään joka lauloi yökerhoissa jazz-standardeja. Larry soitti kitaraa ja polki urkujen bassopedaaleilla bassolinjoja. No, urku hajosi ja Larry päätti vuokrata sähköbasson siksi aikaa että urut saataisiin korjattua. Koska bassonsoiton piti olla vain väliaikaista, hän näpytteli sitä peukalolla eikä viitsinyt opetella perinteistä etu- ja keskisormi-tyyliä. No, urkuja ei koskaan saatu kuntoon ja lopulta rumpalikin lähti kokoonpanosta. Larry vuokrabassoineen jäi kaksistaan äitinsä kanssa. Kompensoidakseen bassorummun puuttumista Larry alkoi läväytellä bassonkieliä peukalollaan hieman kovempaa ykkösten kohdalla - ja kompensoidakseen virvelirummun puuttumista hän alkoi napauttamaan bassonkieliä "ylöspäin" kolmosten kohdalla. Näin syntyi kuuluisa Thumpin' and Pluckin' tyyli. Joku mainitsi erikoisesta basistista tuolloin radio-DJ:nä toimineelle Sly Stonelle. Sly tuli tsekkaamaan ja pyysi Grahamin mukaan kehitteillä olleeseen bändiinsä "Sly & the Family Stone". Loppu onkin historiaa. (Miehet eivät oikeasti ole serkuksia.)

Peukalon pauketta on kuultavissa jo esim. Family Stonen toisen levyn suurhitissä "Dance to the Music". Koko Thumpin & Pluckin soundi tehtiin suosituksi myöhemmin hittisinkulla "Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin)".

Yleisesti ottaen, jos funk-musiikki kiinnostaa, kannattaa todellakin ottaa haltuun Sly & The Family Stonen kultakauden levyt.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Funk

FunkyShit kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Funk

Juu siis James Brown ja Tsoots Klinttoni veti jo tommosta "big-band" funkkia, mut jos tykkää oikeen natiivifunkista nii kannattaa kaivaa esiin bändi nimeltä The Meters ja 60-luvun puolivälin levytykset. Sieltä löytyy se funkin peruspoljento - eikä paljon muuta, tavara on hyvinki raakaa ja riisuttua.

ggg kirjoitti:

Juu siis James Brown ja Tsoots Klinttoni veti jo tommosta "big-band" funkkia, mut jos tykkää oikeen natiivifunkista nii kannattaa kaivaa esiin bändi nimeltä The Meters ja 60-luvun puolivälin levytykset. Sieltä löytyy se funkin peruspoljento - eikä paljon muuta, tavara on hyvinki raakaa ja riisuttua.

Lue lisää

Edellisistä viesteistä käy ilmi, että funkkia löytyy moneen lähtöön. Kun James Brown laittoi homman alulle 60-luvun puolella, läiskebiitin puuttuessa rytmiä luotiin monipuolisesti kaikilla soittimilla torvisektiota ja laulajaa myöten. Sly Stone ja Larry Graham vahvensivat basson osuutta ja lisäsivät sekoitukseen ripauksen rockia.
70-luvun diskovillityksen aikaan myös funk-yhtyeet lisäsivät tempoa ja panostivat tanssittavuuteen: pinnalle nousivat mm. Kool & the Gang, Rose Royce, Bar-Kays, Fatback ja Brass Construction.
George Clintonin yhtyeet olivat tärkeitä pioneereja: ne toivat funkkiin paljon uusia ideoita. Lisäksi Parliamentin, Bootsy Collinsin ja Zappin levyiltä löytyvät ne kaikkein raskasrytmisimmät funk-mäiskeet.
Wanhana funk-äijänä en voi tietenkään ymmärtää, miksi funkin suosio alkoi 90-luvulla hiipua kovasti, vaikka kuulemma live-keikat ovat edelleen menestyksekkäitä. Onneksi Britanniassa acid jazz-poppoot Jamiroquai, Brand New Heavies ja James Taylor Quartet ovat pitäneet perinnettä yllä. Elllenin kannattaa panna nämä brittinimet ostoslistalle, koska levyjä onneksi on helposti saatavana.

wanha funk-äijä kirjoitti:

Edellisistä viesteistä käy ilmi, että funkkia löytyy moneen lähtöön. Kun James Brown laittoi homman alulle 60-luvun puolella, läiskebiitin puuttuessa rytmiä luotiin monipuolisesti kaikilla soittimilla torvisektiota ja laulajaa myöten. Sly Stone ja Larry Graham vahvensivat basson osuutta ja lisäsivät sekoitukseen ripauksen rockia.
70-luvun diskovillityksen aikaan myös funk-yhtyeet lisäsivät tempoa ja panostivat tanssittavuuteen: pinnalle nousivat mm. Kool & the Gang, Rose Royce, Bar-Kays, Fatback ja Brass Construction.
George Clintonin yhtyeet olivat tärkeitä pioneereja: ne toivat funkkiin paljon uusia ideoita. Lisäksi Parliamentin, Bootsy Collinsin ja Zappin levyiltä löytyvät ne kaikkein raskasrytmisimmät funk-mäiskeet.
Wanhana funk-äijänä en voi tietenkään ymmärtää, miksi funkin suosio alkoi 90-luvulla hiipua kovasti, vaikka kuulemma live-keikat ovat edelleen menestyksekkäitä. Onneksi Britanniassa acid jazz-poppoot Jamiroquai, Brand New Heavies ja James Taylor Quartet ovat pitäneet perinnettä yllä. Elllenin kannattaa panna nämä brittinimet ostoslistalle, koska levyjä onneksi on helposti saatavana.

Lue lisää

"Kun James Brown laittoi homman alulle 60-luvun puolella, läiskebiitin puuttuessa rytmiä luotiin monipuolisesti kaikilla soittimilla torvisektiota ja laulajaa myöten. Sly Stone ja Larry Graham vahvensivat basson osuutta ja lisäsivät sekoitukseen ripauksen rockia."

Bassosta tuli- niinkuin sanoit- yksi funkin pääinstrumenteista nimenomaan Larryn myötä, ja olihan se tanssimusan vahva peruskallio aina vuoteen 1984 saakka, kunnes Prince rikkoi kaavan. When Doves Cry -biisissä ei kuulla lainkaan bassoa, ja silti se on täydellinen tanssikappale: tarttuva, svengaava, rytmikäs. Kappaletta ei turhaan pidetä yhtenä pop-musiikin merkittävimmistä tuotannollisista innovatiivioista: basso toimi rumpujen ohella koko mustan musiikin tradition kantavana voimana, kaikkialla maailmassa, kunnes Minneapolisin nero pläjäytti When Doves Cry'n ulos Purple Rain -albumin ekana sinkkuna, ja muutti koko touhun. Sittemmin tällaista minimalistista tuotantoa on käytetty pop- ja r&b-musassa paljon, etenkin 2000-luvulla.

James Brown ja Sly and the Family Stown ovat funkin kiistattomat isät ja alullepanijat, mutta heidän jälkeensä on tullut monia vähintään yhtä kovia nimiä, kuten George Clinton, Earth Wind & Fire ja Prince, joista viime mainittu on kurottanut ilmaisuaan kenties pidemmälle ja laajemmalle alueelle kuin kukaan muu pop-artisti koskaan (no, David Bowie pääsee lähelle.) Prince on allekirjoittaneelle funkin ehdoton ykkösnimi loistavine 80-luvun albumeineen, kuten Dirty Mind ja 1999. Hienoja artisteja on kyllä kaikki tässä viestissä mainitut, myös Bowie, vaikkei tyylilajillisesti samaan sakkiin noiden muiden kanssa kuulukaan ;)

funkymies kirjoitti:

"Kun James Brown laittoi homman alulle 60-luvun puolella, läiskebiitin puuttuessa rytmiä luotiin monipuolisesti kaikilla soittimilla torvisektiota ja laulajaa myöten. Sly Stone ja Larry Graham vahvensivat basson osuutta ja lisäsivät sekoitukseen ripauksen rockia."

Bassosta tuli- niinkuin sanoit- yksi funkin pääinstrumenteista nimenomaan Larryn myötä, ja olihan se tanssimusan vahva peruskallio aina vuoteen 1984 saakka, kunnes Prince rikkoi kaavan. When Doves Cry -biisissä ei kuulla lainkaan bassoa, ja silti se on täydellinen tanssikappale: tarttuva, svengaava, rytmikäs. Kappaletta ei turhaan pidetä yhtenä pop-musiikin merkittävimmistä tuotannollisista innovatiivioista: basso toimi rumpujen ohella koko mustan musiikin tradition kantavana voimana, kaikkialla maailmassa, kunnes Minneapolisin nero pläjäytti When Doves Cry'n ulos Purple Rain -albumin ekana sinkkuna, ja muutti koko touhun. Sittemmin tällaista minimalistista tuotantoa on käytetty pop- ja r&b-musassa paljon, etenkin 2000-luvulla.

James Brown ja Sly and the Family Stown ovat funkin kiistattomat isät ja alullepanijat, mutta heidän jälkeensä on tullut monia vähintään yhtä kovia nimiä, kuten George Clinton, Earth Wind & Fire ja Prince, joista viime mainittu on kurottanut ilmaisuaan kenties pidemmälle ja laajemmalle alueelle kuin kukaan muu pop-artisti koskaan (no, David Bowie pääsee lähelle.) Prince on allekirjoittaneelle funkin ehdoton ykkösnimi loistavine 80-luvun albumeineen, kuten Dirty Mind ja 1999. Hienoja artisteja on kyllä kaikki tässä viestissä mainitut, myös Bowie, vaikkei tyylilajillisesti samaan sakkiin noiden muiden kanssa kuulukaan ;)

Lue lisää

Tästä When doves cry -biisistä. Kuuntelen kuulokkeista juuri tätä kappaletta ja täytyy sanoa, että biisi toimii, mutta olisi vielä parempi ja muhevampi, jos olisi basso mukana. Basso heittelisi koppeja, ottaisi vastaan ja homma toimisi vielä hypnoottisemmin basson kanssa, if you understand. Vaikka pidänkin kuulemastani, jää kokonaisuus liian konemaiseksi.
Tästä funkista yleensä vinkkinä: kuunteleppa Stevie Wonderia tai The Temptationsia kuuskytluvulta esim. Papa was a rolling stone, Cloud nine; kulkee ja svengaa, täältä ne löytyvät funkin alkujuuret, tietenkin James Brown on yksi suurista. Ja kannattaa tsekata myös Blood, Sweat and Tears, todella toimiva kokoonpano 60-luvulla, jonka soitannassa oli funkin lisäksi aineksia jatsista, klassiisisesta, countrysta ja tietenkin rockista ja popista. Todella pro -kokoonpano, erityisesti toinen, kolmas, neljäs älppäri, joissa oli todella loistava rumpali Bobby Colomby ja nuo torvet, todella hienoa ja monipuolista musikkia. Bändi, joka kannattaa tsekata myös on Chigaco, jonka kaksi ensimmäistä levyä ovat todella hienoja. No, myöhemmin Chigaco meni tuohon easylistening -suuntaan.
Oli meillä 60-luvun nuorilla todella valinnan varaa tuossa musiikissa, 60-luku oli kevyen musiikin todellinen runsaudensarvi, joka vaikutti todella paljon myöhempien vuosikymmenien musiikin kehitykseen.