Minä ja kaikki tämä...

"Anna olla", mä tokaisin kylmästi ja siemaisin uuden kulauksen vesilasistani. Mä tunsin Santun läpitunkevan katseen niskassani, ei se hellittänyt vieläkään."Anna olla... minkä mun pitäis antaa olla?"Santtu kysäisi ja aloitti edestakaisin-kävelynsä, se teki sitä aina silloin kun se oli hermostunut. Mä olin hetken ajan hiljaa, join lasini pohjalla olevan veden loppuun ja laskin lasin pöydälle."Antaisit mun olla rauhassa", mä kuiskasin enkä viitsinyt kääntää katsettani Santtuun. Mua kadutti, mua itketti."Helvetti sun kanssas!" Santtu sihahti itsekseen ja rojahti lattialle istumaan. Hetken oli ihan hiljaista ja sitten Santtu nousi taas ylös ja tuli mun viereeni sohvalle. Se naulitsi katseensa muhun mutta mä en suostunut vieläkään katsomaan siihen. Santun katse vaivasi mua. Se poltti mua sisältä, sai mut tuntemaan oloni typeräksi. Hetken päästä mä en enää kestänyt vaan käännyin katsomaan Santtua itkuisin silmin."Mitä sä katot?"mä kysyin ja huomasin ääneni värisevän. Santtu katsoi mua ja nyt mä huomasin, että myös Santtua itketti, sen silmät kiilteli. Santtu pysyi hetken hiljaa ja sitten se avasi suunsa."Se mahto olla kivaa?" Santtu kysyi vapisevalla, myrkkyä tihkuvalla äänellä. Mä laskin katseeni maahan."Mikä?"mä kysyin. Ensimmäinen suolainen kyynel vieri mun poskelle.
"Se mitä sä teit, ittensä satuttaminen oli varmaan tosi kivaa", Santtu tokaisi. Mä painoin kasvot käsiini ja annoin itkun tulla. Miks se tekee noin? Miks ihminen, jota mä oon rakastanu enemmän ku ketään muuta koskaan, kiusaa mua tuolla lailla? Santtu oli epäreilu.
"Kuulitko sä Venla, oliko se hauskaa, oliko se kivaa, oliko se-"
"Lopeta" mä kiljaisin."Anna mun olla, painu Helvettiin, tai ihan mihin tahansa mut anna mun olla! Lopeta!"
Santtu oli hiljaa. Se vaan kuunteli kuinka mä itkin."Mä taidan mennä nyt..." Santtu sanoi hetken päästä, mutta jäi sohvalle vielä hetkeksi, aivan kuin se olisi tahtonut mun estävän sen lähdön. Kun mä en kuitenkaan tehnyt elettäkään estääkseni sitä jotenkin, Santtu nousi ylös ja hetken päästä ulko-ovi kolahti. Mä olin yksinäni, enkä mä osannut tehdä tällä hetkellä mitään muuta kuin itkeä. Mä käperryin pieneksi mytyksi sohvan nurkkaan ja vain itkin, ja itkin, ja itkin. Lopulta mä nukahdin, lähdin painajaismaisesta elämästäni unimaailmaani, joka sekin tarjoaisi tälle tytölle pelkkiä painajaisia.

Siellä oli tyhjä tila, paljon pimeää. Jostain kuitenkin loisti kirkasta sinistä valoa, ja siinä valossa, erossa pimeydestä istui tyttö. Tyttö istui risti-istunnassa päällään farkut, valkoinen t-paita ja pitkät ruskeat, hiukan kiharaiset hiukset tiukalla poninhännällä päälaella. Tyttö oli laiha, ehkä hiukan liian laiha ja sillä oli kädessään lasinpala. Terävä, pieni lasinpala. Hetken tyttö istui paikallaan tekemättä mitään, ja sitten hän vei lasinpalan terävän reunan iholleen, ja painoi pienellä liikkeellä lasin terävän reunan ihon läpi. Ensin tyttö irvisti kivusta, mutta lopulta hänen kasvoilleen nousi helpottunut hymy ja hän veti lasia yhä pidemmälle, tehden käteen ilmestyneen viilloon yhä pidemmäksi. Tyttö nosti lasinpalan haavasta ja viilsi haavan toisensa jälkeen ja joka viillolla, jokaisella kivuliaalla viillolla, hän hymyili.

Mä säpsähdin hereille. Mun kehoni tärisi kauttaaltaan, hiki helmeili mun otsallani ja mun sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Mä olin tuntenut sen tytön siitä unesta. Sillä oli ollu mun hiukset, mun farkut, mun t-paita... Venla Mikaela Kuusisto... se unessa itseään rääkkäävä tyttö olin minä itse.

Arvostella saa.