Outo äiti

Mitä äidit ja isät ajattelette sellaisesta, että äiti puuttuu jatkuvasti lapsensa syömiseen ja tekemisiin? Olen kohta 19-vuotias, kotona asuva opiskelija (haen jatkuvasti töitä, että voisin muuttaa omaan kotiin). Äitini on puuttunut koko elämäni ajan syömisiini, vaikka olin ihan normaalipainoinen.

Jo ala-asteella äiti soitti opettajalle ja pyysi opettajaa vahtimaan syömisiäni. Olin 7, ja tutkimieni painokäyrien mukaan täysin normaalipainoinen. Harrastin myös kilpaurheilua. Minua alettiin kiusata jo silloin, kun muut oppilaat alkoivat ihmetellä miksi opettaja säntää kuiskuttamaan minulle kun meinasin kävellä hakemaan toisen näkkileivän. Kiusaaminen jatkui todenteholla kun opettaja koko pöydän kuullen kysyi, muistankos mitä äitini kanssa on sovittu. Niin nöyryyttävää...

Toinen esimerkki lapsuudesta, 6-vuotiaana sain pihapiirin kaverin kanssa innostuksen satubalettiin. Tossuja ei olisi tarvinnut ostaa, tavalliset jumppavaatteet olisi riittäny. Ei olisi ollut kovin kallistakaan. Kun kävin ehdottamassa tätä innoissani kaverin kanssa äidilleni, kaverin äidin seistessä vieressä, äiti katsoi minua ja totesi halveksivasti: "no mieti nyt itsekin".

Tappelut ja jatkuva huomauttelu kaikesta, erityisesti ruuasta, johtivat ala-asteen loppuluokilla ja yläasteella vakavaan masennukseen, jonka takia yritin kolme kertaa itsemurhaa. Plus ratkesin sitten oikeasti ahmimaan suruuni ja tyhjyyden tunteeseen, en ollut ikinä tarpeeksi hyvä äidille. En ikinä tarpeeksi hyvä, vaikka kaikkeni tein ja yritin miellyttää. Muut sisarukset ovat hoikkia. En koskaan saanut itsemurhaa aikaiseksi, vaikka yritinkin (vanhemmat eivät tiedä tästä mitään, koska puukon jäljet ranteissa on suht helppo piilottaa) koska olin todella niin kiltti ja myöntyväinen tyttö, pelkäsin että jos epäonnistuisin, vanhempien halveksunta ja inho oli valtava. Koin syyllisyyttä että mitä sitten jos teen sen ja "viha" kohdistuu sisaruksiini (vaikea selittää, olin hyvin masentunut tuolloin). Olen aina ollut se jota on näpsitty ja syyllistetty. Kun siskoni jätti yläasteella läksyt tekemättä, se oli ihan ok, mutta minulle tuli kauheat huudot ja kotiarestia, vaikka kyseessä olisi ollut unohdus.

Nyt äiti on taas aloittamassa jotain ihme atkinsin dieettiä, ja on innostunut taas huomauttelemaan painostani, ulkonäöstäni, urheilusta.. Hän seuraa intohimoisesti sitä hanna partasta teeveestä, hankki askelmittarin ja huomauttaa jokaisesta suupalastani. Luulin että tämä aihe käytiin loppuun kun täysin 18 ja huusin hänelle että en enää siedä sitä että hän puuttuu tekemisiini ja syömisiini. Olen 18, ja elän kyllä talon säännöillä, mutta en suostu jatkuvaan nälvintään. Ostan sitten vaikka omat ruuat tai olen syömättä. Kuukauden ajan sitten ostinkin omat ruuat, ja tottakai sieltä löytyi valmisruokia, ne kun ovat usein alennuksessa ja kun en saa töitä mistään, on pakko ostaa sitä mitä saa halvimmalla. Ruuasta tuli taas kuitenkin palautetta ja äiti sanoi että hän maksaa ruuat, jos vaihdan terveellisempään.

En vain enää jaksa tätä, koulussa on stressiä ja äiti painaa päälle kuin yleinen syyttäjä. Minulla on painoindeksin mukaan 3 kiloa ylipainoa, ei siis hirveästi. Äitini on laihduttanut vuoden aikana vaatekoosta 42 kokoon 38 ja syyllistää minua jatkuvasti, koska en tee kuten hän. Tiedän että minulle tekisi hyvää pudottaa vähän painoa, mutta en siedä sitä että minut pakotetaan siihen syyllistämällä. Paino on pysynyt samana viimeiset 3 vuotta, jos en anna itseni tästä lihoa, ongelmaa ei pitäisi olla.

Ainoa syy että selvisin viimeisimmästä itsemurha-yrityksestä, oli toivo että pääsisin omaan kotiin, niin ettei äiti enää voisi haukkua minua. Ainoa keino oli oppia hyväksymään vartaloni, ettei minusta tule 50-kiloista mallia, vaan että tulen olemaan pyöreä, ja jos äiti ei rakasta minua tällaisena, niin ei sitten rakasta. Kitkuttelen sitten siihen asti kotona, että saan rahaa ja muutan. Nyt alkavat henkiset voimavarat olla kuitenkin lopussa. Olen sanonut äidille kiltisti ja rumasti, että jättää minut rauhaan. Olen jo huomannut ensimmäiset masennuksen merkit itsessäni.. En halua vajota sinne itsesyytöksen ja ahmimisen kuoppaan enää.

Onko tuollainen käytös normaalia äidiltäni? Olen sanonut hänelle että hän loukkaa minua, ja että minulla on paha olo hänen sanojensa takia. Hän vain sanoo ettei hän kiusaa minua, ja minä kysyin että miksi hän sitten tekee tietoisesti oloni kurjaksi, jos tietää että sanansa satuttavat. Hän vain poistui paikalta. Ei suostunut keskustelemaan.