RAUTAVAARA-TANGO

...on aikaa noiden kahden sanoituksen välillä.

Ensimmäisen tein sitä mainitsemaani kilpailua varten, ja toisen sitten myöhemmin taas eräältä Rautavaarallekin suuntautuneen reissuni jälkeen niissä alakuloisissa, suorastaan hieman vihaisissa tunnelmissa, johon synnyinkuntani nykytila minut sai.

Tuossa alempana kerron eräälle toiselle asiatietoja Rautavaarasta (ote muistelmistani).

Olen kirjoittanut jo muutamia vuosia sitten muistelmani, vaikka muutamia vuosia sitten kuollut Enro Paasilinna virnuili muutama vuosi sitä aikaisemmin muistelmiensa julkistamistilaisuudessa, että "muistelmansa kirjoittanut mies on melkein jo ruumis".

Minä tarkoitin lähinnä lähipiirilleni, mutta levisivät kauemmaksikin ja tulivat jopa palkituiksi, mutta se on toinen juttu...

Muistelmieni toinen luku kertoo synnyinpitäjästäni Rautavaarasta näin:



Rautavaara   

Synnyinpitäjäni Rautavaara on Ylä-Savon koillinen kolkka. Voidaan sanoa, että se sijaitsee ”keskellä ei mitään”. 1990-luvulla tapahtuneeseen lääniuudistukseen saakka kunta kuului Kuopion lääniin. Naapuripitäjät idässä ja kaakossa, Valtimo, Nurmes ja Juuka kuuluivat Pohjois-Karjalan lääniin sen olemassaolon ajan. Nythän ne kaikki ovat samaa Itä-Suomen lääniä kuin Rautavaarakin. Pohjoinen naapuripitäjä, Sotkamo, on Kainuuta ja kuuluu Oulun lääniin.

Rautavaaran pitäjä on muodostettu Nurmeksen läntisistä ja Nilsiän itäisistä osista. Kunta on perustettu jo 1874, mutta seurakunta vasta 1907 Nurmeksen läntisen kappelikunnan itsenäistyessä kirkkoherrakunnaksi. Rautavaaran kirkkoa on Nilsiässä kutsuttu Karjalan kirkoksi, mikä osoittanee, että tuolloin ainakin tuon kirkonkylän alueen katsottiin olevan Karjalaa.

Lapsuudessani kotikyläni Tervamäen ihmiset pitivät itseään savolaisina ja aluettaan Savoon kuuluvana. Näin on varmaan myös edelleen, mutta ehkä pitäjän itälaidan ihmiset kokevat mieluummin olevansa pohjoiskarjalaisia.

Tietosanakirja Facta 2001:ssä Savo-hakusanalla kerrotaan, että ”Nykyinen Savo on säilynyt suurin piirtein samana kuin historiallinen Savo. Suurimmat muutokset ovat eteläisimmän osan kuuluminen nykyiseen Etelä-Karjalaan ja kolmen historialliseen Karjalaan kuuluneen kunnan (Rautavaara, Säyneinen ja Kaavi) liittäminen Savoon” (14.osa, s 474). Hallussani olevassa Suomen kartassa vuodelta 1910 Savon ja Karjalan raja vedetty etelä-pohjoissuunnassa keskeltä pitäjää, jonka mukaan pitäjän länsiosa kuuluisi Savoon ja itäosa Karjalaan. Pitäjän vaara-loppuinen nimi on karjalaisuutta, mutta muuten pitäjän paikkanimistössä on yleensä vain ”mäkiä”, kun itäisissä naapureissa Valtimolla, Nurmeksessa ja Juuassa nimistö on enimmäkseen ”vaaroja”.

Rautavaaran aluelehdessä Rapinassa kerrottiin, että nykyisen kirkonkylän tienoilla Keyrityn rannalla tiedetään jo vuonna 1553 olleen kolme asuintaloa. Paikka on kuulunut silloin Pielisjärven pitäjään ja on ollut nimeltään Paskonvaara! Nimen arvellaan johtuneen tuolloin yleisestä silmätaudista, ”silmäpaskosta”. Paikkakunnan historiaan ja kulttuuriin perehtyneen nurmeslaisen kotiseutuneuvos Matti Hiltusen kertoman mukaan ”paskoksi” on kutsuttu myös järvimalmia, joka vuorimalmista poiketen esiintyy hauraina, ruostepitoisina, erehdyttävästi ulosteen näköisinä kimpaleina, ja kun sitä on esiintynyt Rautavaaran järvissä, paikkakunnan alkuperäinen nimi on saattanut juontua tästä ja on siis merkinnyt samaa kuin pitäjän nykyinenkin nimi.

Rautavaara on pinta-alaltaan melko suuri pitäjä, etelä-pohjoissuunnassa noin 50 km pitkä ja itä-länsisuunnassa yli 20 km leveä, kokonaispinta-ala on noin 1100 m2, eli 6,5 kertaa Helsingin kokoinen. Pitäjässä oli minun lapsuudessani yli 5000 asukasta. Harva asutus oli hallojen pelosta kiivennyt vaaroille, muutaman savun pikkukyliksi rinteille ja jopa korkeimmalle laelle, useampien kilometrien etäisyydelle toisistaan, melko tasaisesti eripuolille pitäjää jakautuen. Oli vain muutama hieman suurempi kylä, ja kirkonkyläkin muutaman sadan asukkaan kyläpahanen.

Nykyisin Rautavaaralla on noin 2500 asukasta. Väkiluku on siis pudonnut puoleen lapsuuteni ajoista. Moneen mökkiin on lyöty laudat ikkunoihin ja monen töllin paikalla kasvaa nyt horsmaa tai pensaikkoa. Syrjäisimmät mäkikylät ovat lähes tyhjentyneet ja lähes puolet pitäjän väestöstä asuu kirkonkylällä, joka on siis kasvanut melkoisesti. Suurin osa syrjäkyliltä muuttaneista on poistunut pitäjästä, Kuopion ja Iisalmen seuduille, eteläiseen Suomeen ja paljon on mennyt Ruotsiinkin.

Rautavaaran alueella kuten muuallakin Suomessa lienee aikoinaan asunut saamelaisia, mikä näkyy vielä eräistä paikannimistä, kuten Luosta, Lapinjärvi, Lapinmäki. Älänne ja Keyrittykin kuulostavat hieman saamelaisilta. Sittemmin pitäjää lienee asutettu vesistöjä pitkin nousten etelästä, Savosta, mutta varsinkin vainojen aikana myös erämaita myöten idästä, Karjalasta. Pohjoisesta tuskin asutusta on tullut, sillä Maanselkä lienee suunnannut siellä ihmisten kuten vesienkin kulun Oulujoen suunnassa länteen ja pohjoiseen.

Rautavaaran alue jäi vielä Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, mutta oli ilmeisesti lähes asumatonta rajamaata, jossa oli vain muutama vainoja tai verotusta paenneen piilopirtti. Kaksikymmentäviisivuotisen sodan päättäneen 1595 solmitun Täyssinän rauhan raja kulki etelästä pohjoiseen pitkin pitäjän nykyistä aluetta. Raja siirtyi idemmäksi Stolbovan rauhassa 1617, jolloin Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan.

Rautavaara on karua seutua, jossa suuret suot ja laajat kuivempien kankaiden ja kosteampien korpien muodostamat salot, ennen 1950-60 luvun suuria hakkuita hyvämetsäiset, vuorottelevat kaakosta luoteeseen kulkevien, paikoin varsin korkeiksi kohoavien vaarajonojen halkomina. Pienehköjä, usein hiekkarantaisia, harjujen reunustamia järviä on melko runsaasti, mustavetisiä mutapohjaisia lampia vielä enemmän.
Suurin järvi on 16 km pitkä Keyritty, jonka rannalla kohoavalla vaaralla, Tulimäellä, sijaitsee kirkonkylä. Suurimmat joet ovat Keyritynjoki ja Tiilikanjoki, joka kulkee synnyinkyläni Tervamäen sivuitse.

Tiilikanjoen yläjuoksulla sijaitsee Tiilikan kansallispuisto. Nurmeksen tien varrelta hieman sivuun poiketen Keyritynjoen latvoilla järven rannalla on Metsäkartano, nyky-Rautavaaran ehkä tunnetuin paikka. Keyrityn rannalla kirkonkylää vastapäätä kohoavalla 275 metrin korkeuteen merenpinnasta ja 150 metriä viereisen järven pinnasta nousevalla Paljakalla sijaitsee Kiparin kelkkailurinne, jossa takavuosina pidettiin vuosittain kelkkailun maailmancup-kisat. Rautavaaran korkein paikka on 347 metrin korkuinen Maanselän Nurmivaara lähellä Valtimon kunnan rajaa.

Tiilikanjoen reitti on monin paikoin luonnonkaunis ja nykyisin kai melko suosittu melontareitti. Lapsuudenkotini lähellä olevat Tiilikan ja Älänteen sikäläisittäin suurehkot järvet ovat lähes kauttaaltaan hiekkarantaisia ja nykyisin hyvin suosittuja retkeily- ja leiriytymiskohteita.

Rautavaara on monin paikoin luonnonkaunista seutua, mutta tuskinpa sitä sen asukkaat ovat ihailleet, kun leipä on ollut nyhdettävä kivisille vaaroille hakatuista kaskista ja sittemmin samoille paikoille vaivalla raivatuilta pieniltä peltotilkuilta, ja särvin saatava kesällä niukoilla luonnonlaitumilla ja talvella luonnonniityiltä niitetyllä huonolla rehulla ruokitusta karjasta, yleensä muutamasta lehmänkantturasta ja muutamasta lampaasta, parhaassa tapauksessa myös keväällä hankitusta ja syksyllä teurastetusta possusta. Salot sentään antoivat aikanaan metsänriistaa ja tarjosivat myöhemmin jatkuvasti metsätöitä, nykyisin tuskin kumpaakaan. Aikanaan kalaisat, joskin arvokaloista köyhät vedet ovat tarjonneet hyvin tarpeellista särvintä, jota on pyydetty varsin alkeellisin, nykyisin jo käytöstä poistunein konstein ja välinein.

Rautavaaran väestö on ollut (ja on edelleen) valtaosin todellisia pieneläjiä. Tämän vuosisadan alussa pitäjässä oli joitakin omavaraisia maanviljelystaloja, joilla oli suuret maa-alueet ja lukuisia torppareita. Torpparien vapauduttua nuokin talot menettivät muutamaa harvaa lukuun ottamatta elinkelpoisuutensa ja joutuivat myymään suuret osat jäljelle jääneistä maistaan metsäyhtiöille.

Syntymäni aikoihin suuriman osan pitäjästä omistivat nuo yhtiöt (Enso-Gutzeit, Hackman, Ahlström, Kymi, Kaukas, Saastamoinen), seuraavaksi suurimman luultavasti valtio (Metsähallitus). Kunta ja seurakuntakin olivat kai suurempia maanomistajia kuin yksityiset, joiden omistuksessa lienee ollut vain muutamia prosentteja pitäjän pinta-alasta.

Pitäjän harvalukuisen ”eliitin” muodostivat lapsuudessani kirkkoherra, kanttori, kunnanlääkäri (jota ei aina ollut vakinaisena), kansakoulunopettajat (kansakouluja oli silloin pitäjässä kymmenkunta, nykyisin kouluja lienee vain kirkonkylässä), nimismies sekä metsäyhtiöiden piiriesimiehet, jotka asuivat virkataloissaan, yleensä paikkakunnan komeimmissa. Virkamiehet olivat lähes poikkeuksetta muualta tulleita. Oikeastaan herroiksi luettiin myös poliisi, postinhoitaja, sairaanhoitaja (kirkolla oli Punaisen Ristin pieni poliklinikka) suntio, metsätyönjohtaja ja melkeinpä kuka vain, joka nautti säännöllistä palkkaa. Lähes kaikki nuo ”herrat” asuivat kirkonkylällä.

Kirkonkylällä oli lapsuudessani Toivasen ja Tuovisen (aiemmin Hyttisen) yksityiset kaupat ja nurmeslaisen Jukolan osuuskaupan myymälä. Suurimman kaupan omisti Rautavaaran keisariksi kutsuttu Emil Toivanen. Hänen kerrottiin rikastuneen 30-luvun alun pula-aikana myymällä velaksi köyhille kuntalaisille ja perimällä velkansa hädänalaisten kanssa sovituilla kiskurikoroilla, maksukuittinsa hukanneilta jopa kahteen kertaan, jolloin monet menettivät vähäisen omaisuutensa, jopa mökkinsäkin. Kertomusten todenperäisyydestä en mene takuuseen; saattavat ne hyvinkin olla kateuden synnyttämiä.

Kirkolla oli myös Hilma Toivasen ja Emmi Saastamoisen kahvilat. Oli myös kunnantoimisto, jonka yhteydessä kirjasto, jonka ahkera käyttäjä olin 8-15 ikävuosieni välillä. Vielä oli kunnalliskoti (vaivaistalo), posti, seurojen talo (alkujaan kai suojeluskunnan talo) ja ehkä jokunen muukin pieni virasto tai palvelulaitos. Paloasemakin oli, mutta en muista nähneeni tai kuulleeni minkäänlaisen palokunnan koskaan toimivan!

Sähköä ei vielä tuolloin ollut koko pitäjässä, ei siis kirkonkylälläkään. Bensiiniä myytiin Toivasen kaupan yhteydessä olevasta käsin pumpattavasta pumpusta. Tietääkseni kylällä ei ollut yhtään autohuoltamoa, mutta eipä ollut paljon autojakaan; pitäjän ainoat liikennöitsijät Savolainen ja Hämäläinen (myöhemmin lisäksi Veikko Kokkonen) lienevät huollattaneet muutamat autonsa muualla. Yksityisiä autojahan ei suurimpia metsäherroja lukuun ottamatta lapsuudessani ollut siellä kenelläkään.

Kirkonkylän ja koko pitäjän merkittävin rakennus oli ilman muuta kirkko. Se oli italialaisen Carlo Bassin piirtämä 1800-luvun puolivälin paikkeilla valmistunut puinen ristikirkko, joka kohosi valkoisena ja varsin komeana kummullaan jyhkeän kuusikon laidalla. Kirkko tuhoutui 1970-luvun lopulla tuhopoltossa, jossa onneksi säästyi vanha kellotapuli. Uusi, vuonna 1982 valmistunut kirkko, jonka ovat piirtäneet arkkitehdit Aartelo ja Piironen, on pienempi ja mielestäni vaatimattomampi, ns. ”uusasiallinen”.

Rautavaaran vauraimpia seutuja lienevät lapsuuteni aikoina olleet Kirkonkylän ohella Keyrityn eteläpään ja Nurmesjärven, mahdollisesti myös Luostanjärvien rantojen seudut. Näillä alavammilla, saviperäisillä mailla pellot olivat suurempia ja viljavampia. Rautavaaran merkittävimmät ja lähes ainoat luonnonrikkaudet ovat olleet siis metsät, joita aikanaan on kaskettu ja myöhemmin hakattu sahatukeiksi, paperipuuksi, kaivos- ja ratapölkyiksi, haloiksi ja ties miksi. Jokien vesivoimaakin on hyödynnetty vasta eteläisen naapuripitäjän, Juankosken puolella, jossa on jo yli vuosisadan ollut ruukki, nykyinen Strömsdahlin tehdas.

Rautavaaran vaaroissa lienee jonkin verran malmeja, mutta ei kai niin paljon, että niiden kaivaminen kannattaisi. Pitäjän vesistöistä on menneillä vuosisadoilla nostettu rautaa sisältänyttä järvimalmia, jota ilmeisesti on hevospeleillä kuljetettu sulatettavaksi Kuokkastenkosken ruukille Nurmekseen ja ehkä myös vesiteitse etelään Juankoskelle, jossa nykyisen paperitehtaan paikalla sijaitsi silloin rautaruukki. Maatuneita malminnostolauttoja lojui vielä lapsuudessani kotikyläni lähijärvienkin rannoilla. Rautamalmista kai pitäjän nimikin juontuu. Pitäjän vaakunassahan on myös raudan merkki mäkikummussa, jonka yllä on kaksi kirvestä ristissä.

Pitäjässä ei syntymäni aikoihin ollut mitään teollisuutta, eikä sitä ole paljon nykyisinkään. Kangaslahdessa, lähellä Nilsiän rajaa sijaitsi jo sotien aikana käytössä ollut lentokenttä, joka toimii edelleen mm. huomattavana purjelentokeskuksena.

Karut olosuhteet ovat muokanneet rautavaaralaisen ihmisen sitkeäksi, vähään tyytyväksi jässikäksi, joka saattaa kyllä taipua, vaan ei taitu vähällä. Yksin tai enintään oman perheen kanssa puurtaminen ei ole kehittänyt sosiaalisia avuja eikä yhteistoimintakykyjä, joten rautavaaralainen voi olla melkoinen änkyrä. Kun hän on joutunut selviytymään omin avuin vaikeissakin tilanteissa, hän ei juuri muihin luota - ”herroihin” ei ainakaan. Hän saattaa ajatella, että kunnon työmies on aina parempi kuin ”herranketkale”, ja siksi hän ei mielellään opettele ”herrojen” tavoillekaan. Tuo asenne on saattanut johtaa myös koulutuksen vieroksuntaan, mikä on voinut jarruttaa niin ihmisten kuin paikkakunnankin kehitystä. Toki vähänkin korkeamman koulutuksen hankkiminen oli menneinä aikoina rautavaaralaiselle myös todella vaikeata, paikkakunnalla mahdotonta.

Ehkä nuo kielteiset asenteet on nähtävä eräänlaisena itsepuolustuksena. Sisimmässään rautavaaralainen on hyvinkin voinut tuntea katkeruutta kovasta osastaan. Tällä ehkä selittyy lapsuuteni aikoihin ja vielä myöhemminkin kukoistanut rautavaaralainen korpikommunismi.

Rautavaara on varmaan tuottanut enemmän oman elämänsä sankareita kuin teoillaan laajempaa kuuluisuutta saaneita. Sellaisiakin on. Historiallisesti merkittävin rautavaaralainen lienee maineikas sissipäällikkö Olli Tiainen, joka on syntynyt ja kasvanut Rautavaaran Tiilikassa, lapsuuskotini ohi kulkevan Tiilikanjoen yläjuoksulla. Sieltä hän aikuisiässä muutti räätäliksi Nurmekseen, jossa hänet osoittamiensa johtamistaitojensa ansiosta nostettiin paikallisten joukkojen johtajaksi Suomen sodassa 1808-09. Sodassa hän kunnostautui neuvokkuutensa ja pelottomuutensa johdosta monissa taisteluissa. Hänen johtamansa talonpoikaisjoukot voittivat venäläisen joukko-osaston Kontiolahden Mönninvaaralla ja turvasivat Sandelsin aseman Toivalassa, ja Sandelsin vetäydyttyä Iisalmeen Tiainen johti menestyksekkäästi sissisotaa Savossa. Eri lähteissä Tiainen mainitaan joskus nurmeslaiseksi ja joskus myös pielisjärveläiseksi, kun hänen syntymäseutunsa lienevät kuuluneet silloin Pielisjärveen, kun Rautavaaran pitäjää ei vielä ollut.

Tunnettuja rautavaaralaissyntyisiä ovat myös 1885-1960 elänyt musiikkimies ja säveltäjä, Rautavaaran kanttori Masalinin poika Armas Maasalo (mm Joulun kellot, Muuttolinnuille, Mä kanssa enkelten, Oi Jeesus lohdutukseni ja paljon muuta, etupäässä hengellistä musiikkia) sekä yhä keskuudessamme vaikuttava entinen punapappi, nykyinen arvostettu humanisti, kirjailija ja kolumnisti, teologian tohtori ja sekä Helsingin että Turun yliopiston dosentti Terho Pursiainen. Rautavaaran pitkäaikaisen kirkkoherran ja rippi-isäni Kaarlo Henrik Mannerkorven poika, muualla syntynyt, mutta Rautavaaralla nuoruuttaan elänyt, melko nuorena jo 1980 kuollut Eino Leino- ja Aleksis Kivi- palkinnot saanut monipuolinen kirjailija ja suomentaja Juha Mannerkorpi on myös päässyt tietosanakirjaan, jossa hänen tuotantoaan on lueteltu. Kaikki he tietenkin ovat tehneet elämäntyönsä ja hankkineet kuuluisuutensa muualla kuin synnyin- tai nuoruuspitäjässään.

JormaKKorhonen kirjoitti:

Olen kirjoittanut jo muutamia vuosia sitten muistelmani, vaikka muutamia vuosia sitten kuollut Enro Paasilinna virnuili muutama vuosi sitä aikaisemmin muistelmiensa julkistamistilaisuudessa, että "muistelmansa kirjoittanut mies on melkein jo ruumis".

Minä tarkoitin lähinnä lähipiirilleni, mutta levisivät kauemmaksikin ja tulivat jopa palkituiksi, mutta se on toinen juttu...

Muistelmieni toinen luku kertoo synnyinpitäjästäni Rautavaarasta näin:



Rautavaara   

Synnyinpitäjäni Rautavaara on Ylä-Savon koillinen kolkka. Voidaan sanoa, että se sijaitsee ”keskellä ei mitään”. 1990-luvulla tapahtuneeseen lääniuudistukseen saakka kunta kuului Kuopion lääniin. Naapuripitäjät idässä ja kaakossa, Valtimo, Nurmes ja Juuka kuuluivat Pohjois-Karjalan lääniin sen olemassaolon ajan. Nythän ne kaikki ovat samaa Itä-Suomen lääniä kuin Rautavaarakin. Pohjoinen naapuripitäjä, Sotkamo, on Kainuuta ja kuuluu Oulun lääniin.

Rautavaaran pitäjä on muodostettu Nurmeksen läntisistä ja Nilsiän itäisistä osista. Kunta on perustettu jo 1874, mutta seurakunta vasta 1907 Nurmeksen läntisen kappelikunnan itsenäistyessä kirkkoherrakunnaksi. Rautavaaran kirkkoa on Nilsiässä kutsuttu Karjalan kirkoksi, mikä osoittanee, että tuolloin ainakin tuon kirkonkylän alueen katsottiin olevan Karjalaa.

Lapsuudessani kotikyläni Tervamäen ihmiset pitivät itseään savolaisina ja aluettaan Savoon kuuluvana. Näin on varmaan myös edelleen, mutta ehkä pitäjän itälaidan ihmiset kokevat mieluummin olevansa pohjoiskarjalaisia.

Tietosanakirja Facta 2001:ssä Savo-hakusanalla kerrotaan, että ”Nykyinen Savo on säilynyt suurin piirtein samana kuin historiallinen Savo. Suurimmat muutokset ovat eteläisimmän osan kuuluminen nykyiseen Etelä-Karjalaan ja kolmen historialliseen Karjalaan kuuluneen kunnan (Rautavaara, Säyneinen ja Kaavi) liittäminen Savoon” (14.osa, s 474). Hallussani olevassa Suomen kartassa vuodelta 1910 Savon ja Karjalan raja vedetty etelä-pohjoissuunnassa keskeltä pitäjää, jonka mukaan pitäjän länsiosa kuuluisi Savoon ja itäosa Karjalaan. Pitäjän vaara-loppuinen nimi on karjalaisuutta, mutta muuten pitäjän paikkanimistössä on yleensä vain ”mäkiä”, kun itäisissä naapureissa Valtimolla, Nurmeksessa ja Juuassa nimistö on enimmäkseen ”vaaroja”.

Rautavaaran aluelehdessä Rapinassa kerrottiin, että nykyisen kirkonkylän tienoilla Keyrityn rannalla tiedetään jo vuonna 1553 olleen kolme asuintaloa. Paikka on kuulunut silloin Pielisjärven pitäjään ja on ollut nimeltään Paskonvaara! Nimen arvellaan johtuneen tuolloin yleisestä silmätaudista, ”silmäpaskosta”. Paikkakunnan historiaan ja kulttuuriin perehtyneen nurmeslaisen kotiseutuneuvos Matti Hiltusen kertoman mukaan ”paskoksi” on kutsuttu myös järvimalmia, joka vuorimalmista poiketen esiintyy hauraina, ruostepitoisina, erehdyttävästi ulosteen näköisinä kimpaleina, ja kun sitä on esiintynyt Rautavaaran järvissä, paikkakunnan alkuperäinen nimi on saattanut juontua tästä ja on siis merkinnyt samaa kuin pitäjän nykyinenkin nimi.

Rautavaara on pinta-alaltaan melko suuri pitäjä, etelä-pohjoissuunnassa noin 50 km pitkä ja itä-länsisuunnassa yli 20 km leveä, kokonaispinta-ala on noin 1100 m2, eli 6,5 kertaa Helsingin kokoinen. Pitäjässä oli minun lapsuudessani yli 5000 asukasta. Harva asutus oli hallojen pelosta kiivennyt vaaroille, muutaman savun pikkukyliksi rinteille ja jopa korkeimmalle laelle, useampien kilometrien etäisyydelle toisistaan, melko tasaisesti eripuolille pitäjää jakautuen. Oli vain muutama hieman suurempi kylä, ja kirkonkyläkin muutaman sadan asukkaan kyläpahanen.

Nykyisin Rautavaaralla on noin 2500 asukasta. Väkiluku on siis pudonnut puoleen lapsuuteni ajoista. Moneen mökkiin on lyöty laudat ikkunoihin ja monen töllin paikalla kasvaa nyt horsmaa tai pensaikkoa. Syrjäisimmät mäkikylät ovat lähes tyhjentyneet ja lähes puolet pitäjän väestöstä asuu kirkonkylällä, joka on siis kasvanut melkoisesti. Suurin osa syrjäkyliltä muuttaneista on poistunut pitäjästä, Kuopion ja Iisalmen seuduille, eteläiseen Suomeen ja paljon on mennyt Ruotsiinkin.

Rautavaaran alueella kuten muuallakin Suomessa lienee aikoinaan asunut saamelaisia, mikä näkyy vielä eräistä paikannimistä, kuten Luosta, Lapinjärvi, Lapinmäki. Älänne ja Keyrittykin kuulostavat hieman saamelaisilta. Sittemmin pitäjää lienee asutettu vesistöjä pitkin nousten etelästä, Savosta, mutta varsinkin vainojen aikana myös erämaita myöten idästä, Karjalasta. Pohjoisesta tuskin asutusta on tullut, sillä Maanselkä lienee suunnannut siellä ihmisten kuten vesienkin kulun Oulujoen suunnassa länteen ja pohjoiseen.

Rautavaaran alue jäi vielä Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, mutta oli ilmeisesti lähes asumatonta rajamaata, jossa oli vain muutama vainoja tai verotusta paenneen piilopirtti. Kaksikymmentäviisivuotisen sodan päättäneen 1595 solmitun Täyssinän rauhan raja kulki etelästä pohjoiseen pitkin pitäjän nykyistä aluetta. Raja siirtyi idemmäksi Stolbovan rauhassa 1617, jolloin Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan.

Rautavaara on karua seutua, jossa suuret suot ja laajat kuivempien kankaiden ja kosteampien korpien muodostamat salot, ennen 1950-60 luvun suuria hakkuita hyvämetsäiset, vuorottelevat kaakosta luoteeseen kulkevien, paikoin varsin korkeiksi kohoavien vaarajonojen halkomina. Pienehköjä, usein hiekkarantaisia, harjujen reunustamia järviä on melko runsaasti, mustavetisiä mutapohjaisia lampia vielä enemmän.
Suurin järvi on 16 km pitkä Keyritty, jonka rannalla kohoavalla vaaralla, Tulimäellä, sijaitsee kirkonkylä. Suurimmat joet ovat Keyritynjoki ja Tiilikanjoki, joka kulkee synnyinkyläni Tervamäen sivuitse.

Tiilikanjoen yläjuoksulla sijaitsee Tiilikan kansallispuisto. Nurmeksen tien varrelta hieman sivuun poiketen Keyritynjoen latvoilla järven rannalla on Metsäkartano, nyky-Rautavaaran ehkä tunnetuin paikka. Keyrityn rannalla kirkonkylää vastapäätä kohoavalla 275 metrin korkeuteen merenpinnasta ja 150 metriä viereisen järven pinnasta nousevalla Paljakalla sijaitsee Kiparin kelkkailurinne, jossa takavuosina pidettiin vuosittain kelkkailun maailmancup-kisat. Rautavaaran korkein paikka on 347 metrin korkuinen Maanselän Nurmivaara lähellä Valtimon kunnan rajaa.

Tiilikanjoen reitti on monin paikoin luonnonkaunis ja nykyisin kai melko suosittu melontareitti. Lapsuudenkotini lähellä olevat Tiilikan ja Älänteen sikäläisittäin suurehkot järvet ovat lähes kauttaaltaan hiekkarantaisia ja nykyisin hyvin suosittuja retkeily- ja leiriytymiskohteita.

Rautavaara on monin paikoin luonnonkaunista seutua, mutta tuskinpa sitä sen asukkaat ovat ihailleet, kun leipä on ollut nyhdettävä kivisille vaaroille hakatuista kaskista ja sittemmin samoille paikoille vaivalla raivatuilta pieniltä peltotilkuilta, ja särvin saatava kesällä niukoilla luonnonlaitumilla ja talvella luonnonniityiltä niitetyllä huonolla rehulla ruokitusta karjasta, yleensä muutamasta lehmänkantturasta ja muutamasta lampaasta, parhaassa tapauksessa myös keväällä hankitusta ja syksyllä teurastetusta possusta. Salot sentään antoivat aikanaan metsänriistaa ja tarjosivat myöhemmin jatkuvasti metsätöitä, nykyisin tuskin kumpaakaan. Aikanaan kalaisat, joskin arvokaloista köyhät vedet ovat tarjonneet hyvin tarpeellista särvintä, jota on pyydetty varsin alkeellisin, nykyisin jo käytöstä poistunein konstein ja välinein.

Rautavaaran väestö on ollut (ja on edelleen) valtaosin todellisia pieneläjiä. Tämän vuosisadan alussa pitäjässä oli joitakin omavaraisia maanviljelystaloja, joilla oli suuret maa-alueet ja lukuisia torppareita. Torpparien vapauduttua nuokin talot menettivät muutamaa harvaa lukuun ottamatta elinkelpoisuutensa ja joutuivat myymään suuret osat jäljelle jääneistä maistaan metsäyhtiöille.

Syntymäni aikoihin suuriman osan pitäjästä omistivat nuo yhtiöt (Enso-Gutzeit, Hackman, Ahlström, Kymi, Kaukas, Saastamoinen), seuraavaksi suurimman luultavasti valtio (Metsähallitus). Kunta ja seurakuntakin olivat kai suurempia maanomistajia kuin yksityiset, joiden omistuksessa lienee ollut vain muutamia prosentteja pitäjän pinta-alasta.

Pitäjän harvalukuisen ”eliitin” muodostivat lapsuudessani kirkkoherra, kanttori, kunnanlääkäri (jota ei aina ollut vakinaisena), kansakoulunopettajat (kansakouluja oli silloin pitäjässä kymmenkunta, nykyisin kouluja lienee vain kirkonkylässä), nimismies sekä metsäyhtiöiden piiriesimiehet, jotka asuivat virkataloissaan, yleensä paikkakunnan komeimmissa. Virkamiehet olivat lähes poikkeuksetta muualta tulleita. Oikeastaan herroiksi luettiin myös poliisi, postinhoitaja, sairaanhoitaja (kirkolla oli Punaisen Ristin pieni poliklinikka) suntio, metsätyönjohtaja ja melkeinpä kuka vain, joka nautti säännöllistä palkkaa. Lähes kaikki nuo ”herrat” asuivat kirkonkylällä.

Kirkonkylällä oli lapsuudessani Toivasen ja Tuovisen (aiemmin Hyttisen) yksityiset kaupat ja nurmeslaisen Jukolan osuuskaupan myymälä. Suurimman kaupan omisti Rautavaaran keisariksi kutsuttu Emil Toivanen. Hänen kerrottiin rikastuneen 30-luvun alun pula-aikana myymällä velaksi köyhille kuntalaisille ja perimällä velkansa hädänalaisten kanssa sovituilla kiskurikoroilla, maksukuittinsa hukanneilta jopa kahteen kertaan, jolloin monet menettivät vähäisen omaisuutensa, jopa mökkinsäkin. Kertomusten todenperäisyydestä en mene takuuseen; saattavat ne hyvinkin olla kateuden synnyttämiä.

Kirkolla oli myös Hilma Toivasen ja Emmi Saastamoisen kahvilat. Oli myös kunnantoimisto, jonka yhteydessä kirjasto, jonka ahkera käyttäjä olin 8-15 ikävuosieni välillä. Vielä oli kunnalliskoti (vaivaistalo), posti, seurojen talo (alkujaan kai suojeluskunnan talo) ja ehkä jokunen muukin pieni virasto tai palvelulaitos. Paloasemakin oli, mutta en muista nähneeni tai kuulleeni minkäänlaisen palokunnan koskaan toimivan!

Sähköä ei vielä tuolloin ollut koko pitäjässä, ei siis kirkonkylälläkään. Bensiiniä myytiin Toivasen kaupan yhteydessä olevasta käsin pumpattavasta pumpusta. Tietääkseni kylällä ei ollut yhtään autohuoltamoa, mutta eipä ollut paljon autojakaan; pitäjän ainoat liikennöitsijät Savolainen ja Hämäläinen (myöhemmin lisäksi Veikko Kokkonen) lienevät huollattaneet muutamat autonsa muualla. Yksityisiä autojahan ei suurimpia metsäherroja lukuun ottamatta lapsuudessani ollut siellä kenelläkään.

Kirkonkylän ja koko pitäjän merkittävin rakennus oli ilman muuta kirkko. Se oli italialaisen Carlo Bassin piirtämä 1800-luvun puolivälin paikkeilla valmistunut puinen ristikirkko, joka kohosi valkoisena ja varsin komeana kummullaan jyhkeän kuusikon laidalla. Kirkko tuhoutui 1970-luvun lopulla tuhopoltossa, jossa onneksi säästyi vanha kellotapuli. Uusi, vuonna 1982 valmistunut kirkko, jonka ovat piirtäneet arkkitehdit Aartelo ja Piironen, on pienempi ja mielestäni vaatimattomampi, ns. ”uusasiallinen”.

Rautavaaran vauraimpia seutuja lienevät lapsuuteni aikoina olleet Kirkonkylän ohella Keyrityn eteläpään ja Nurmesjärven, mahdollisesti myös Luostanjärvien rantojen seudut. Näillä alavammilla, saviperäisillä mailla pellot olivat suurempia ja viljavampia. Rautavaaran merkittävimmät ja lähes ainoat luonnonrikkaudet ovat olleet siis metsät, joita aikanaan on kaskettu ja myöhemmin hakattu sahatukeiksi, paperipuuksi, kaivos- ja ratapölkyiksi, haloiksi ja ties miksi. Jokien vesivoimaakin on hyödynnetty vasta eteläisen naapuripitäjän, Juankosken puolella, jossa on jo yli vuosisadan ollut ruukki, nykyinen Strömsdahlin tehdas.

Rautavaaran vaaroissa lienee jonkin verran malmeja, mutta ei kai niin paljon, että niiden kaivaminen kannattaisi. Pitäjän vesistöistä on menneillä vuosisadoilla nostettu rautaa sisältänyttä järvimalmia, jota ilmeisesti on hevospeleillä kuljetettu sulatettavaksi Kuokkastenkosken ruukille Nurmekseen ja ehkä myös vesiteitse etelään Juankoskelle, jossa nykyisen paperitehtaan paikalla sijaitsi silloin rautaruukki. Maatuneita malminnostolauttoja lojui vielä lapsuudessani kotikyläni lähijärvienkin rannoilla. Rautamalmista kai pitäjän nimikin juontuu. Pitäjän vaakunassahan on myös raudan merkki mäkikummussa, jonka yllä on kaksi kirvestä ristissä.

Pitäjässä ei syntymäni aikoihin ollut mitään teollisuutta, eikä sitä ole paljon nykyisinkään. Kangaslahdessa, lähellä Nilsiän rajaa sijaitsi jo sotien aikana käytössä ollut lentokenttä, joka toimii edelleen mm. huomattavana purjelentokeskuksena.

Karut olosuhteet ovat muokanneet rautavaaralaisen ihmisen sitkeäksi, vähään tyytyväksi jässikäksi, joka saattaa kyllä taipua, vaan ei taitu vähällä. Yksin tai enintään oman perheen kanssa puurtaminen ei ole kehittänyt sosiaalisia avuja eikä yhteistoimintakykyjä, joten rautavaaralainen voi olla melkoinen änkyrä. Kun hän on joutunut selviytymään omin avuin vaikeissakin tilanteissa, hän ei juuri muihin luota - ”herroihin” ei ainakaan. Hän saattaa ajatella, että kunnon työmies on aina parempi kuin ”herranketkale”, ja siksi hän ei mielellään opettele ”herrojen” tavoillekaan. Tuo asenne on saattanut johtaa myös koulutuksen vieroksuntaan, mikä on voinut jarruttaa niin ihmisten kuin paikkakunnankin kehitystä. Toki vähänkin korkeamman koulutuksen hankkiminen oli menneinä aikoina rautavaaralaiselle myös todella vaikeata, paikkakunnalla mahdotonta.

Ehkä nuo kielteiset asenteet on nähtävä eräänlaisena itsepuolustuksena. Sisimmässään rautavaaralainen on hyvinkin voinut tuntea katkeruutta kovasta osastaan. Tällä ehkä selittyy lapsuuteni aikoihin ja vielä myöhemminkin kukoistanut rautavaaralainen korpikommunismi.

Rautavaara on varmaan tuottanut enemmän oman elämänsä sankareita kuin teoillaan laajempaa kuuluisuutta saaneita. Sellaisiakin on. Historiallisesti merkittävin rautavaaralainen lienee maineikas sissipäällikkö Olli Tiainen, joka on syntynyt ja kasvanut Rautavaaran Tiilikassa, lapsuuskotini ohi kulkevan Tiilikanjoen yläjuoksulla. Sieltä hän aikuisiässä muutti räätäliksi Nurmekseen, jossa hänet osoittamiensa johtamistaitojensa ansiosta nostettiin paikallisten joukkojen johtajaksi Suomen sodassa 1808-09. Sodassa hän kunnostautui neuvokkuutensa ja pelottomuutensa johdosta monissa taisteluissa. Hänen johtamansa talonpoikaisjoukot voittivat venäläisen joukko-osaston Kontiolahden Mönninvaaralla ja turvasivat Sandelsin aseman Toivalassa, ja Sandelsin vetäydyttyä Iisalmeen Tiainen johti menestyksekkäästi sissisotaa Savossa. Eri lähteissä Tiainen mainitaan joskus nurmeslaiseksi ja joskus myös pielisjärveläiseksi, kun hänen syntymäseutunsa lienevät kuuluneet silloin Pielisjärveen, kun Rautavaaran pitäjää ei vielä ollut.

Tunnettuja rautavaaralaissyntyisiä ovat myös 1885-1960 elänyt musiikkimies ja säveltäjä, Rautavaaran kanttori Masalinin poika Armas Maasalo (mm Joulun kellot, Muuttolinnuille, Mä kanssa enkelten, Oi Jeesus lohdutukseni ja paljon muuta, etupäässä hengellistä musiikkia) sekä yhä keskuudessamme vaikuttava entinen punapappi, nykyinen arvostettu humanisti, kirjailija ja kolumnisti, teologian tohtori ja sekä Helsingin että Turun yliopiston dosentti Terho Pursiainen. Rautavaaran pitkäaikaisen kirkkoherran ja rippi-isäni Kaarlo Henrik Mannerkorven poika, muualla syntynyt, mutta Rautavaaralla nuoruuttaan elänyt, melko nuorena jo 1980 kuollut Eino Leino- ja Aleksis Kivi- palkinnot saanut monipuolinen kirjailija ja suomentaja Juha Mannerkorpi on myös päässyt tietosanakirjaan, jossa hänen tuotantoaan on lueteltu. Kaikki he tietenkin ovat tehneet elämäntyönsä ja hankkineet kuuluisuutensa muualla kuin synnyin- tai nuoruuspitäjässään.

Lue lisää

Yksin tai korkeintaan oman perheen kanssa puutamien, ei ole kehittänyt hänen sosiaalisia taitojaan.
Tässä olen kirjoittajan kanssa tismalleen samaa mieltä. Rautavaaralainen on lisäksi pilkallinen kelle hän voi sitä olla. Hän haluaa pilkallisuudellaan ja ivallaan, ehkä korottaa omaa heikkoa itsetuntoaan. Synnyin Rautavaaralla ja elinkin siellä nuoruuttani aina 30 v asti. Nuo olivat tuhlattuja nuoruuteni vuosia. Lentäviä lauseita Rautavaarasta ja sen köyhyydestä on esm tämä: "Rautavaara on niin köyhä, että käkikin siellä kukkuu selällään kannon nokassa". Kyseen alainen kunnia onkin juuri se köyhyys. Rautavaara oli mennä vuosina Suomen köyhin kunta. Joten tuolla yllä kirjoitetulla, käen kukkumisella kannon nokassa on toden peräinen tausta.
Kun ehkä liikut Rautavaaralla läpikulku matkalla niin älä pysähdy ollenkaan, ettei sinuun tartu eräänlainen Rautavaaralainen henki. Kerrotaan myös, että siellä on väkimäärään nähden kaikkein enimmän syöpää kaikista suomen kunnista. Vanhempina aikoina oli myös tälläinen synkkä toteamus: "Rautavaaralla ei asu muita kuin piruja ja palokärkiä". Tosin palokärjet lienee sieltä ammuttu, mutta jos vaikka turisti nähtävyytenä saisit nähdä sen käen joka kukkuu selällään kannon nokassa.

Noin itsekin asian näen ja koen. Kerron tuossa ylempänä toisen version syntysyitä, ja eräälle toiselle asiatietoja Rautavaarasta (ote muistelmistani).