Kadonnutta puheluperinnettä

Voi niitä aikoja. Keskus tuli noin puolen tunnin välein langalle kyselemään ”puhutaanko?”, ja muutenkin oli aika erikoista nykypäivän mittapuilla. Ainakin vielä 1970-luvun alussa oli sellaista.

Muistamiani luokkia ovat tavallinen puhelu, pikapuhelu, erikoispikapuhelu, salamapuhelu ja hätäpuhelu, ja kiireellisyysjärjestys oli suunnilleen tuo. Hätäpuhelu oli muistaakseni normaalin puhelun hintainen mutta sen sai soittaa vain suunnilleen hengenhädässä. En tiedä, paljonko mahdollisuutta väärinkäytettiin.

Voimapuhelu oli muistaaseni puhelu, joka koski voimansiirtoverkon vikaa – siis samantapainen kuin hätäpuhelu. Voimapuheluja kai saivat soittaa vain viranomaiset.

Vanhoista puhelinluetteloista löytyisi varmaan tietoja puheluluokista, jos vain löydät niitä puhelinluetteloita jostakin ullakolta tms. Vanhasta, esimerkiksi 1950- tai 1960-luvun tietosanakirjasta voisi myös löytyä.

Elin lapsuuttani 1950-luvun Kainuussa. Käsivälitteinen keskus. Puhelinnumerot 2- ja 3-numeroisia.

Muiden piti olla silloin hiljaa, kun isämies soitti kaukopuhelua HELSINKIIN! Tärkeä paikka! Kaukopuhelussa oli ihan eri äänenpainetaso ja intensiteetti!

Puhelinkojeessa (valmistaja: Siemens & Halske, Berlin) ei ollut edes numerolevyä (näppäimistöstä puhumattakaan). Induktorin kampi oli, eikä turhaan ollutkaan.

15-tuhantisen paikkakunnan (nyt enää vajaat 11.000) keskuksessa pitkä rivi puhelunvälittäjiä (sentraali-Santroja) töissä.

Muutos nykypäiviin nähden ei ole ihan vähäinen.

Soitetaan Kotka Apteekkiin Helsingissä, ja kun vastataan niin kysytään että:

-Onko siis kotka apteekissa?

-Kyllä.

-No päästkää se äkkiä ulos sieltä!

Köyhemmillä ei vielä ollut puhelinta 1970-luvun alussa, kun olin teini-ikäinen. Naapurin kauppiasperheessä, jossa oli samanikäistä nuorisoa, oli kyllä puhelin, mutta vain vanhempien käyttöön.

Kun vanhemmat lähtivät kesämökille viikonloppuisin, muistan, että näin jonkunlaisen munalukon naapurini puhelimessa, ettei nuoriso olisi päässyt soittelemaan. Silloin ei vielä tiedetty koodeista. Minusta heidän saituutensa oli ajattelemattomuutta, jos vaikka ambulanssia olisi tarvittu.

Samassa perheessä näin elämäni ensimmäisen kahvinkeittimen.

Juuri oli kollegan kanssa puhetta näistä, miten puhelinliikenne on muuttunut sitten vuoden 1974 kun olin Valtionpuhelimen leivissä.
Postitalon ylimmässä kerroksessa oli välitys-sali ja siellä monta sataa naista pitkien välityspöytien ääressä, jokaisella oma pöydänpätkänsä useine vipuineen ja valoineen - ja edessä reikäseinä, johon piuhoja tökättiin.
Musta painava bakeliittiluuri päässä. Ja aina kun tietty punainen valo lehahti pöydässä palamaan, käännettiin vipua ja kysyttiin, että
PUHUTAANKO VIELÄ. Muistaakseni 3 minuutin välein.

Erityisen hienoa oli päästä välittämään AUTOpuheluita tai LAIVApuheluita. Silloin sai ruokatunnilla röyhistää rintaansa - että olen ollut AUTOPÖYDÄSSÄ.

Olin myös numerotiedustelussa (020 ennen vanhaan),jossa numerot etsittiin ihan puhelinluetteloista. Jokaisella oli edessä Suomen puhelinluettelot ja niistä vikkelästi etsittiin kysytty numero. Kyllä siinä aakkoset tulivat tutuksi...

Puheluthan piti tilata sieltä Valtion-Riks-numerosta ja sielläkin tuli istuttua. Puhelupyynnöt merkittiin pienelle valkoiselle kortille, joka sitten laitettiin pöytärivin edessä kulkevalle kapealle liukuhihnalle, jota pitkin se meni "jakeluun", jossa ne lajiteltiin
maantieteellisesti ja pudotettiin pienestä luukusta putkipostia pitkin menemään välityspöytään.

Voi voi voi kun löytäisi näistä jutuista jonkin artikkelin jostain lehdestä. Nykyajan mittapuun mukaan tämähän on käsittämättömän antiikiinaikaista, mutta mukava näitä on muistella.

Viisikymmenluvulla kesänviettopaikkakunnallamme oli naapuritalo ja toinen talo, runsaan viiden kilometrin päässä, kytketty samaan puhelinlinjaan. Käsivälitteinen keskus pirautti kerran, jos puhelu oli tulossa ensimmäiseen taloon, ja kaksi kertaa, kun puhelu oli tarkoitettu jälkimmäiseen taloon. Tiettävästi naapurit eivät kuunnelleet toistensa puheluja.

Puheluja ei tietenkään keskus saanut kuunnella, mutta Setraali-Santrat olivat yleensä perillä kaikesta, mitä kylällä tapahtui. Sven Delblancin Sörmlanti-sarjassa kylän puhelinkeskuksen hoitaja tunnettiin nimellä Tysta Mari (suomennoksessa Tuppisuu-Mari). Kerrankin jopa ihmeteltiin/liioiteltiin, että joku asia tapahtui nopeammin kuin Tuppisuu-Marin juorunlevitys. Tysta Marin otti sittemmin nimemerkikseen eräs arvostettu ruotsalainen kolumnisti.

Voimapuhelu oli juurikin se, jolla pystyttiin keskeyttämään käynnissä oleva puhelu. Näiden tarkoituksena oli yleensä jokin hätätilanne, että saatiin tärkeä tieto välitettyä.