Viidennellä luokalla vapun aikaan olin tosi pulassa eräällä matematiikan tunnilla. Meillä oli yksinistuttavat pulpetit ja erilliset tuolit. Edessäni istui Timo ja takana Mauri, luokan komeimmat pojat, jo miehen kokoiset. Itse olin aika pitkä koripalloa harrastava, mutta ujo ja 'pinko' koululainen. Pojilla oli vappusimaa, joka oli viinapullossa. Joivat simaa vuorotellen ja minun piti välittää pulloa pojalta toiselle. Ellen suostunut, litistivät minua pulpettien väliin niin, että olin katketa vyötärön kohdalta. Matematiikan opettaja oli ihailemani nuori, kaunis nainen ja halusin näyttää osaavani toisen asteen yhtälöt ja mitä sitä nyt siihen aikaan opetettiinkaan. Ajattelin, että minustakin joskus tulee tuollainen, hoikka, vaalea, luonnonkiharatukkainen (liekö ollut?) kauniisti hymyilevä... Aina kun maikka työskenteli taululla, pojat joivat simaa. Kun opettaja oli luokkaan päin, oli pullo minun pulpetillani odottamassa, että välitän eteenpäin. Kyllä opettaja taatusti huomasi, mutta ei puuttunut asiaan; ehkä ymmärsi, kun oli vappuaatto! Minua nolotti ja suututti, grrrrr....
Pitkään aikaan en lainannut enkun ja ruotsin harjoitusvihkojani pojille, että olisivat saaneet 'tarkistaa' omat tehtävänsä (kopioida?).
Kivoja ja vähemmän kivoja koulumuistoja
55
5017
Vastaukset 55
- Maijamarja
Luiskahti seuraavan otsikon alle tuo minun koulumuistoni. Anteeksi kauheasti.
Tässä kerron toisen. Hälytyspilli soi kesken tunnin ja koko koulu painui järjestäytyneissä riveissä kellariin. Ahdasta oli ja kuuma. Se kesti ja kesti, eikä vapautushälyytystä tullut. Vihdoin koulun johtaja lähti ottamaan selvää asiasta.
Ei mitään yleistä hälyytystä ollut lainkaan. Muuan kehitysvammainen oppilaamme oli kokeillut hälytysnappia käytävässä ja sai aikaan tuon pommisuojakokemuksemme.
En tiedä, saiko tämä oppilas rangaistusta teostaan. - -nainen-
Minun ikävin koulumuisto on se, että "ummikko vasurina" lapsena menin 60 -luvun alussa kouluun. Ja iäkäs naisopettaja päätti tuolloin, että "vääräkätisestä" lapsesta on tehtävä oikeakätinen lapsi.
Oli se vaan hirveän vaikeaa. Kaiken tekeminen väärinpäin. Olin opettajan "silmätikkuna" erilaisuuteni takia. Opettajan vahtiessa vieressä, harjoiteltiin kynän käyttöä oikeassa kädessä.
Kotiläksyksi sain ylimääräisiä kirjoitusharjoituksia "laiskanläksynä". Koska kirjoittamiseni edistyi muita hitaammin. Ja ensimmäisessä tarkeässä joulutodistuksessa minulla oli kaunokirjoitus 6. Ja tämän opettaja myös ilmoitti kantavalla äänellä, todistuksia jakaessa joulujuhlassa >> Tyttö ihminen ja kaunokirjoitus 6, aivan kamalaa- mirjamarja
Heitti minunkin opettajani vihkoni pitkin luokan lattiaa ja huusi kurkku suorana, kun kynän jälki ei ollut hyvää. En muista, oliko kyse numeroista vai kirjaimista.
Noilta ajoilta ei juuri muuta ole muistiin jäänytkään.
Lapsuuteni ajan inhosin koulua, koska opettajilla on se asenne, että koululaisia sai alistaa ja halveksia.
Muistan, että olin lukenut ihan asiaa käsittelevästä kirjoituksesta, että virta Gibraltarin salmessa kulkee Atlantille päin. Kun maantiedon opettaja kysyi sitä minulta knoppikysymyksenä, vastasin tietoni mukaan. Tyypillistä sen ajan opettajalle oli, että hän suuttui ja kysyi ivallisesti, mistäs mirjamarja sellaista tietää. Sanoin lukeneeni sen.
Opettaja ivaili aikansa, eikä sen jälkeen sitten kertonut mitään Gibraltarin virtauksista. Asia jäi luokalle epäselväksi.
Välini siihenkin opettajaan kylmenivät kerralla. - Anskuliini
oli se, että kun vuonna -56 aloitin kuusivuotiaana täysvasurina kansakoulun, käsialani oli kaunista, osasin lukea ja tehdä kauniita käsitöitä, ei siinä ollut mitään opettamista.
Myöhemmin olen opetellut tekemään myös oikealla kädellä, töiden tekemisessä ne on tasavertaiset, mutta kirjoittaa paperille osaan vain vasemmalla kädellä.
Hauska tapahtuma näiden "käsieni" vuoksi oli kun olin ammattikoulussa ja tein taululle laskutehtäviä, koko luokka aina välillä remahti nauramaan ja minä aivan punaisena kysyin että onko joku väärin, ei laskut on oikein se vain näytti hassulta kun kirjoitin taululle välillä vasemmalla ja väliin oikealla kädellä ja jälki oli yhtä kaunista. - mirjamarja
mirjamarja kirjoitti:
Heitti minunkin opettajani vihkoni pitkin luokan lattiaa ja huusi kurkku suorana, kun kynän jälki ei ollut hyvää. En muista, oliko kyse numeroista vai kirjaimista.
Noilta ajoilta ei juuri muuta ole muistiin jäänytkään.
Lapsuuteni ajan inhosin koulua, koska opettajilla on se asenne, että koululaisia sai alistaa ja halveksia.
Muistan, että olin lukenut ihan asiaa käsittelevästä kirjoituksesta, että virta Gibraltarin salmessa kulkee Atlantille päin. Kun maantiedon opettaja kysyi sitä minulta knoppikysymyksenä, vastasin tietoni mukaan. Tyypillistä sen ajan opettajalle oli, että hän suuttui ja kysyi ivallisesti, mistäs mirjamarja sellaista tietää. Sanoin lukeneeni sen.
Opettaja ivaili aikansa, eikä sen jälkeen sitten kertonut mitään Gibraltarin virtauksista. Asia jäi luokalle epäselväksi.
Välini siihenkin opettajaan kylmenivät kerralla.SIIS kun kysymyksessä on yli 60v. tapahtunut asia, niin dementtioissani kirjoitin asian pieleen!
Vastaus on siis, että virtaus menee Välimereen päin. Pinnalla. Pohjalla vesi virtaa kohti Atlanttia.
Niin se oli, ja sitä yritin opettajalleni kuvailla.
Muistan vielä, että siihen aikaan oppilas seisoi pulpettinsa vieressä opettajan ivailun ajan. - -nainen-
Anskuliini kirjoitti:
oli se, että kun vuonna -56 aloitin kuusivuotiaana täysvasurina kansakoulun, käsialani oli kaunista, osasin lukea ja tehdä kauniita käsitöitä, ei siinä ollut mitään opettamista.
Myöhemmin olen opetellut tekemään myös oikealla kädellä, töiden tekemisessä ne on tasavertaiset, mutta kirjoittaa paperille osaan vain vasemmalla kädellä.
Hauska tapahtuma näiden "käsieni" vuoksi oli kun olin ammattikoulussa ja tein taululle laskutehtäviä, koko luokka aina välillä remahti nauramaan ja minä aivan punaisena kysyin että onko joku väärin, ei laskut on oikein se vain näytti hassulta kun kirjoitin taululle välillä vasemmalla ja väliin oikealla kädellä ja jälki oli yhtä kaunista.No joo, monitaiturihan siitä tulee, kun osaa käyttää molempia käsiä yhtäaikaa. Itse osaan peilikirjoitusta, eli oikealla kirjoitan normaalsti ja vasemmalla saman aikaisesti saman tekstin "peilinä". Harrastan maalausta ja piirtämistä, mutta piirtämään en ole ikinä oppinut oikealla kädellä.
- -nainen-
mirjamarja kirjoitti:
SIIS kun kysymyksessä on yli 60v. tapahtunut asia, niin dementtioissani kirjoitin asian pieleen!
Vastaus on siis, että virtaus menee Välimereen päin. Pinnalla. Pohjalla vesi virtaa kohti Atlanttia.
Niin se oli, ja sitä yritin opettajalleni kuvailla.
Muistan vielä, että siihen aikaan oppilas seisoi pulpettinsa vieressä opettajan ivailun ajan.Ihana asia, kun olet seniorina opetellut vielä nämä "virtuaalisalat". Oma isäni suoritti A-kortin 79 -vuotiaana.
- vai huonoa
-nainen- kirjoitti:
No joo, monitaiturihan siitä tulee, kun osaa käyttää molempia käsiä yhtäaikaa. Itse osaan peilikirjoitusta, eli oikealla kirjoitan normaalsti ja vasemmalla saman aikaisesti saman tekstin "peilinä". Harrastan maalausta ja piirtämistä, mutta piirtämään en ole ikinä oppinut oikealla kädellä.
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
- -nainen-
vai huonoa kirjoitti:
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
No tuohon aikaan oli lapset kasvatettu niin, että mukisematta oli mentävä "murkinan kuin murkinan" alas kurkusta. 60 -luvun alkupuolella olimme vielä lauantaitkin koulussa ja mukana kulki voileivät ja maitopullo kouluun, josta saimme aluksi vain lämpimän ruuan. Maito maistoi aika pahalle, koska se oli jo lämmintä, kun sitä joutui säilyttämään koululaukussa aamupäivän, ennen ruokailua.
"Perinneruoka" -viikot olisi joskus hyvä idea nykyajan lapsille, että osaisivat arvostaa nykyistä kouluruokailua. Eipä ollut salaatteja yms. herkkuja. Sama ruokalista pyöri vuodesta toiseen. - Anskuliini
vai huonoa kirjoitti:
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
maitopullo ja leivät piti olla itseltä mukana.
Ruoka kannettiin sangossa luokan eteen ja söimme sen emalikupeista, alaluokilla oli vihreäreunaiset kupit ja yläluokilla sinireunaiset.
En muista että koskaan koulussa olisi ollut pahaa ruokaa.
Kerran eräällä kesäleirillä oli perunakeittoa, joka oli keitetty pelkkään suolaveteen, perunoita ei oltu lohkottu eikä kunnolla kuorittu.
Sitä syötiin vaan kun oli niin kova nälkä. - Anskuliini
-nainen- kirjoitti:
No joo, monitaiturihan siitä tulee, kun osaa käyttää molempia käsiä yhtäaikaa. Itse osaan peilikirjoitusta, eli oikealla kirjoitan normaalsti ja vasemmalla saman aikaisesti saman tekstin "peilinä". Harrastan maalausta ja piirtämistä, mutta piirtämään en ole ikinä oppinut oikealla kädellä.
olin aivan ehdoton inventaariolistojen laskija kun toisella kädellä laskin ja toisella kirjoitin samaan aikaan.
- ii-li
vai huonoa kirjoitti:
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
Syömisestä oli vain tehty kansakoulussa tavattoman ikävää. Koko ruokalarakennuksessa ei saanut sanoa yhtäkään sanaa. - Kerran unohdin asian, ja sanoin rapussa: "Täällä tuoksuu lihakeitolta". Kaverini, jota muut pitivät ystävänäni, huusi oitis "Opettaja, opettaja, tuo puhui." Äh.
Koulun kaurapuuro oli jotakin aivan sanoinkuvaamatonta. Sitä oli aina maanantaisin. Lautanen piti syödä tyhjäksi. Ne, jotka yökkäsivät kurkustaan sen iljettävän puuron takaisin lautaselle, pakotettiin syömään myös yökkäyksensä. Sen kerran, kun minä yökkäsin kaiken takaisin lautaselle, onnistuin jotenkin kätkemään lautaseni. - Ne, jotka eivät tulleet ruokalaan sinä päivänä, saivat rangaistuksen.
Minusta se ruokailu oli lähellä sadismia. Siellä oli toki hyviäkin ruokia, mutta mitä järkeä oli siinä säännössä, ettei saanut sanoa yhtäkään sanaa? Ei se ainakaan opettanut lapsia hillittyyn ruokakeskusteluun. Eikä mistään pöytätapojen opettamisesta ollut puhettakaan, kun ainoa ruokailuväline oli lusikka. Opettaja ei opettanut edes sitä pitämään oikein kädessä. vai huonoa kirjoitti:
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
Kansakoulun ruokailusta muistan yhden "kauhupäivän". Se oli torstai, jolloin ruokalistalla oli makaroonivelli. Sitä en kerta kaikkiaan kyennyt syömään yökkäämättä.
Tilanne meni niin pahaksi, että äitini joutui ottamaan yhteyttä opettajaan. Torstaisin menin nimittäin kouluun itkien ja pitkien suostuttelujen jälkeen.
Opettaja tuli vakuuttuneeksi makaroonivellikauhuni todellisuudesta. Emalikippoon lorahti jatkossa vain lusikallinen lientä ilman makarooneja. Se voin jättää kippoon.
Makaroonivelliä en ole koskaan enää maistanut kansakoulun jälkeen. Se on muuten ainoa ruoka, jota en ole voinut syödä. Syytä en tiedä.- Hintriika
Frederiikka kirjoitti:
Kansakoulun ruokailusta muistan yhden "kauhupäivän". Se oli torstai, jolloin ruokalistalla oli makaroonivelli. Sitä en kerta kaikkiaan kyennyt syömään yökkäämättä.
Tilanne meni niin pahaksi, että äitini joutui ottamaan yhteyttä opettajaan. Torstaisin menin nimittäin kouluun itkien ja pitkien suostuttelujen jälkeen.
Opettaja tuli vakuuttuneeksi makaroonivellikauhuni todellisuudesta. Emalikippoon lorahti jatkossa vain lusikallinen lientä ilman makarooneja. Se voin jättää kippoon.
Makaroonivelliä en ole koskaan enää maistanut kansakoulun jälkeen. Se on muuten ainoa ruoka, jota en ole voinut syödä. Syytä en tiedä.Velipoika sai kansakoulussa samanlaisen makaroonivellikauhun, minä taas en. Mistä johtunee, että toinen saa, toinen ei?
Olin tosin saada sen kauhun myöhemmin, kun meillä oli jonkin aikaa vuorotyöni takia kotiapulainen. Tyttö osasi tehdä kahta ruokaa, joista toinen oli makaroonivelli. Sitä oli meillä joka toinen päivä! Välipäivinä söimme vaihtelun vuoksi veripalttua... - Hintriika
-nainen- kirjoitti:
No joo, monitaiturihan siitä tulee, kun osaa käyttää molempia käsiä yhtäaikaa. Itse osaan peilikirjoitusta, eli oikealla kirjoitan normaalsti ja vasemmalla saman aikaisesti saman tekstin "peilinä". Harrastan maalausta ja piirtämistä, mutta piirtämään en ole ikinä oppinut oikealla kädellä.
Peilikirjoitus käy minultakin vasemmalla kädellä (tai kahteen suuntaan kirjoittaminen molemmilla yhtäaikaa). Kuulun samoin niihin pakko-oikeakätisiin, joiden piti opetella kirjoittamaan sillä väärällä eli oikealla kädellä.
Hassua, että opettajat eivät huomanneet vasenkätisten piirtämistä! Minäkin piirrän vasemmalla. Oikealla ei tule mitään. Jo viivan vetäminen vaatii kynän vaihtamista toiseen käteen! - -nainen-
Hintriika kirjoitti:
Peilikirjoitus käy minultakin vasemmalla kädellä (tai kahteen suuntaan kirjoittaminen molemmilla yhtäaikaa). Kuulun samoin niihin pakko-oikeakätisiin, joiden piti opetella kirjoittamaan sillä väärällä eli oikealla kädellä.
Hassua, että opettajat eivät huomanneet vasenkätisten piirtämistä! Minäkin piirrän vasemmalla. Oikealla ei tule mitään. Jo viivan vetäminen vaatii kynän vaihtamista toiseen käteen!Helpottava tieto, että on joku toinenkin, saman moinen :). Tuohon "peilikirjoittamiseen" ei muuten kaikki kykene. Ovat testanneet sitä?! Ehkä ne on nuo meidän erikoislaatuiset "aivomme", jotka eivät osaa päättää kummalla lohkolla pitäisi toimia.
- Anskuliini
Frederiikka kirjoitti:
Kansakoulun ruokailusta muistan yhden "kauhupäivän". Se oli torstai, jolloin ruokalistalla oli makaroonivelli. Sitä en kerta kaikkiaan kyennyt syömään yökkäämättä.
Tilanne meni niin pahaksi, että äitini joutui ottamaan yhteyttä opettajaan. Torstaisin menin nimittäin kouluun itkien ja pitkien suostuttelujen jälkeen.
Opettaja tuli vakuuttuneeksi makaroonivellikauhuni todellisuudesta. Emalikippoon lorahti jatkossa vain lusikallinen lientä ilman makarooneja. Se voin jättää kippoon.
Makaroonivelliä en ole koskaan enää maistanut kansakoulun jälkeen. Se on muuten ainoa ruoka, jota en ole voinut syödä. Syytä en tiedä.oli hyvää, vieläkin tykkään makaroonivellistä ruisleivän ja maksamakkaran kanssa syötyinä.
- PellePeloton
vai huonoa kirjoitti:
Oliko teillä nälkä vai inhositteko ruokia? Omat eväät oli alaluokilla,mutta keittoa sai omien leipien lisäksi,eikö?
Pääsääntöisesti kouluruoan muistan olleen hyvää, useinmiten vellejä, joskus harvoin herne- tai perunasoppaa. Ämpärillä ruoka meilläkin luokkaan kannettiin.
Tuolloin minun alakouluaiknani elettiin kai vuotta 1947. Meidän piti tuoda kouluun oma emalikuppimme, jota sitten pulpetissa säilytettiin; en muista, miten tiskattiin.
Mutta ne lusikat! Lusikat olivat koulun omaisuutta. Sellaisia alumiinipainevalettuja, karkepintaisia ja huokoisia tekeleitä
Kevään korvalla sitten koululle saatiin suurena ihmeenä ilmeisesti länsiliittoutuneiden ylijämävarastosta tynnyrillinen elttaantunutta kalanmaksaöljyä. Humanitääristä apua varmaankin.
Sitä sitten oli lorotettu litran pulloon, josta opettaja kaatoi kunkin lusikkaan ja vahti, että se myös nieltiin. Tämä siis juuri ennen ruokailua alkupalaksi. Monet yökkäilivät, mutta monet ottivat mielellään, montakin lusikallista. Ehkä heillä oli todellinen puutostila.
Mutta ne huokoiset lusikat! Ne maistuivat vielä vuoden kuluttuakin sille elttaantunelle ihmelääkkeelle!
No kesä lähestyi ja se tynnyri ei meinannut millään vajua. Silloin opettalat keksivät, että "pyytäkää kotoa tyhjiä pulloja, niin voitte viedä kotiinkin, että perheen nuorimmatkin saavat".
Silloin veljestäni ja minusta tuli kertaheitolla kalanmaksaöljyn ystäviä. Monia pulloja kotiin kannoimme. - Kanat söivät mielellään ja munivat hyvin -.
Vain kerran muistan pullauttaneeni mannaryynivellini takaisin kuppiin. kalanmaksaöljyn lisäksi syynä oli varmaan sekin, että löysin vellistäni mustuneen hampaan. Varmaan jonkun eläimen, mutta kieltämättä koulun keittäjäkin kävi mielessä. Hänellä oli huonokuntoiset harvat hampaat. Istuin sitten puhumatta ja syömättä kuppeni ääressä seuraavan välitunninkin, kunnes tuntien alettua sain "armon" kantaa kuppini keittolaan, jona toimi saunarakennuksen patahuone, johon oli muurattu jonkinlainen hella.
Joku tuossa ehdotteli "perinnekouluruokapäivien" järjestämistä nykykoululaisille. Miksei, mutta ihan näin syvälleluotaavaa perinteen vaalimista en suosittelisi edes nykynuorille. - mirjamarja
PellePeloton kirjoitti:
Pääsääntöisesti kouluruoan muistan olleen hyvää, useinmiten vellejä, joskus harvoin herne- tai perunasoppaa. Ämpärillä ruoka meilläkin luokkaan kannettiin.
Tuolloin minun alakouluaiknani elettiin kai vuotta 1947. Meidän piti tuoda kouluun oma emalikuppimme, jota sitten pulpetissa säilytettiin; en muista, miten tiskattiin.
Mutta ne lusikat! Lusikat olivat koulun omaisuutta. Sellaisia alumiinipainevalettuja, karkepintaisia ja huokoisia tekeleitä
Kevään korvalla sitten koululle saatiin suurena ihmeenä ilmeisesti länsiliittoutuneiden ylijämävarastosta tynnyrillinen elttaantunutta kalanmaksaöljyä. Humanitääristä apua varmaankin.
Sitä sitten oli lorotettu litran pulloon, josta opettaja kaatoi kunkin lusikkaan ja vahti, että se myös nieltiin. Tämä siis juuri ennen ruokailua alkupalaksi. Monet yökkäilivät, mutta monet ottivat mielellään, montakin lusikallista. Ehkä heillä oli todellinen puutostila.
Mutta ne huokoiset lusikat! Ne maistuivat vielä vuoden kuluttuakin sille elttaantunelle ihmelääkkeelle!
No kesä lähestyi ja se tynnyri ei meinannut millään vajua. Silloin opettalat keksivät, että "pyytäkää kotoa tyhjiä pulloja, niin voitte viedä kotiinkin, että perheen nuorimmatkin saavat".
Silloin veljestäni ja minusta tuli kertaheitolla kalanmaksaöljyn ystäviä. Monia pulloja kotiin kannoimme. - Kanat söivät mielellään ja munivat hyvin -.
Vain kerran muistan pullauttaneeni mannaryynivellini takaisin kuppiin. kalanmaksaöljyn lisäksi syynä oli varmaan sekin, että löysin vellistäni mustuneen hampaan. Varmaan jonkun eläimen, mutta kieltämättä koulun keittäjäkin kävi mielessä. Hänellä oli huonokuntoiset harvat hampaat. Istuin sitten puhumatta ja syömättä kuppeni ääressä seuraavan välitunninkin, kunnes tuntien alettua sain "armon" kantaa kuppini keittolaan, jona toimi saunarakennuksen patahuone, johon oli muurattu jonkinlainen hella.
Joku tuossa ehdotteli "perinnekouluruokapäivien" järjestämistä nykykoululaisille. Miksei, mutta ihan näin syvälleluotaavaa perinteen vaalimista en suosittelisi edes nykynuorille.Lapselleni oli mahdotonta syödä erästä ruokalajia, jota koulu tarjoili. Onneksi keittiössä oli myös diabeetikoille ja allergikoille valmistettuja vaihtoehtoja, joita lapselleni sitten annettiin.
Kävin keskustelemassa keittäjän kanssa ja hän sanoi ihmetelleensä, kun lapsi söi mieluumminn jotain kuivahernepöperöäkin, joka hänestä itsestään oli hurjaa, mieluummin kuin inhokkiruokaansa.
Se oli ainoa ruokalaji, jota lapseni ei pystynyt syömään. Ei hän mistään muusta ruuasta koskaan konstaillut eikä oikutellut.
Joskus vain jokin maku on sietämätöntä.
Siihen ei auta ilkeinkään "kasvatus". -nainen- kirjoitti:
Helpottava tieto, että on joku toinenkin, saman moinen :). Tuohon "peilikirjoittamiseen" ei muuten kaikki kykene. Ovat testanneet sitä?! Ehkä ne on nuo meidän erikoislaatuiset "aivomme", jotka eivät osaa päättää kummalla lohkolla pitäisi toimia.
koska asiaan ei ole koskaan kiinnitetty huomiota eikä minua ole oikeakätiseksi pakotettu. On kuitenkin paljon asioita, joita teen yhtä hyvin kummallakin kädellä ja välillä vaihdan niitä kesken työn. Itse huomasin hämmästellä asiaa vasta sen jälkeen, kun joku kiinnitti asiaan huomiota kaivettuani vasemmalla kädellä avaimet taskusta ja avattuani oven sillä, kun kassi oli oikeassa kädessäni.
Tuo peilikirjoitus näkyi onnistuvan nyt ihan ensikokeilulla ihan luettavasti. Pitäisiköhän ruveta harjoittelemaan.;)- ii-li
Frederiikka kirjoitti:
Kansakoulun ruokailusta muistan yhden "kauhupäivän". Se oli torstai, jolloin ruokalistalla oli makaroonivelli. Sitä en kerta kaikkiaan kyennyt syömään yökkäämättä.
Tilanne meni niin pahaksi, että äitini joutui ottamaan yhteyttä opettajaan. Torstaisin menin nimittäin kouluun itkien ja pitkien suostuttelujen jälkeen.
Opettaja tuli vakuuttuneeksi makaroonivellikauhuni todellisuudesta. Emalikippoon lorahti jatkossa vain lusikallinen lientä ilman makarooneja. Se voin jättää kippoon.
Makaroonivelliä en ole koskaan enää maistanut kansakoulun jälkeen. Se on muuten ainoa ruoka, jota en ole voinut syödä. Syytä en tiedä.Jos siihen pani suolaa, niin se meni alas. Tuli edes suolan makua. Jotkut panivat sokeria, mikä yökötti minua pelkkänä ajatuksenakin.
Se on jo ulkonäöltään sellaista, joka ei totisesti houkutellut syömään.
Kun ajattelee niitä kansakouluajan ruokia, niin kyllä ne olivat halvalla tehtyjä! Ei silloin tietysti ollut määrärahojakaan kalliimpiin ruokiin. Esimerkiksi kaalisoppa oli kaalisoppaa ilman mitään lihaa tai muuta. Näkkileipää sitten sen lisäksi. Minusta kaalisoppa oli kuitenkin niitä maukkaimpia ruokia.
Jouduimme viemään aina syksyisin litran puolukoita kouluun. Siitä oli se hyöty, että järjestettiin marjastuspäiviä. Koko päivä vietettiin luonnossa koulun ulkopuolella. En minä koskaan kerännyt puolukoita sellaisena päivänä. Oli paljon hauskempaa muuta tekemistä. Toin puolukat sitten kotoa. Kyllä ne saattoivat minun olla itseni poimimia, mutta ei sinä päivänä, kun retkeiltiin.
Puolukoita kertyi paljon, joten kansakoulun puolukkapuuro oli ihan hyvää. - Sitävastoin oppikoulun "puolukkapuurossa" oli 5-6 puolukkaa lautasellisessa puuroa. Koko lautasen saattoi kääntää ylösalaisin, eikä puuro pudonnut siitä pois. Keittäjät ärsyyntyivät aika tavalla siitä, että puolet ruokailijoista kokeilivat ainakin kerran ruokailunsa aikana, pysyykö puuro kiinni lautasessa vai ei. Aina se pysyi. Oppikoulun ruokailu oli maksullista. Anskuliini kirjoitti:
oli hyvää, vieläkin tykkään makaroonivellistä ruisleivän ja maksamakkaran kanssa syötyinä.
on hyvää.En muista yhtään huonoa ruokaa muistan vain että aina ei nälkä lähtenyt kun oli joku puuro.Vaikka olin pieni ja laiha.Eikä meillä ollut sellaista kuria ettei olisi saanut puhua.
Kummallisia opettajia teillä saattoi se opettaja jotain sanoa miten olla mutta kaikki tiesi muutenkin.
Kalanmaksaöljyä ei meinannut saada alas se tuli aina takaisin piti monesti nielasta.
Minun herkkua olisi vieläkin punasleipä jossa kuita.
Koulumatkalla syksyllä kulki tie naurispellon poikki syötiin nauriita niinpaljon kun jaksettiin.- ii-li
pääsky kirjoitti:
on hyvää.En muista yhtään huonoa ruokaa muistan vain että aina ei nälkä lähtenyt kun oli joku puuro.Vaikka olin pieni ja laiha.Eikä meillä ollut sellaista kuria ettei olisi saanut puhua.
Kummallisia opettajia teillä saattoi se opettaja jotain sanoa miten olla mutta kaikki tiesi muutenkin.
Kalanmaksaöljyä ei meinannut saada alas se tuli aina takaisin piti monesti nielasta.
Minun herkkua olisi vieläkin punasleipä jossa kuita.
Koulumatkalla syksyllä kulki tie naurispellon poikki syötiin nauriita niinpaljon kun jaksettiin.En ole koskaan kuullut koko sanaa.
Meillä todella oli kummallinen opettaja. Hän sai sellaisia raivokohtauksia, että veri alkoi lentää nenästä, tai hän pahoinpiteli oppilaita hillittömästi. - Kuulin äskettäin, että hän on yhä elossa, lähes satavuotias, istuu pyörätuolissa, ja on kuulemma aivan yhtä mahdoton ihminen kuin ennenkin. ii-li kirjoitti:
Jos siihen pani suolaa, niin se meni alas. Tuli edes suolan makua. Jotkut panivat sokeria, mikä yökötti minua pelkkänä ajatuksenakin.
Se on jo ulkonäöltään sellaista, joka ei totisesti houkutellut syömään.
Kun ajattelee niitä kansakouluajan ruokia, niin kyllä ne olivat halvalla tehtyjä! Ei silloin tietysti ollut määrärahojakaan kalliimpiin ruokiin. Esimerkiksi kaalisoppa oli kaalisoppaa ilman mitään lihaa tai muuta. Näkkileipää sitten sen lisäksi. Minusta kaalisoppa oli kuitenkin niitä maukkaimpia ruokia.
Jouduimme viemään aina syksyisin litran puolukoita kouluun. Siitä oli se hyöty, että järjestettiin marjastuspäiviä. Koko päivä vietettiin luonnossa koulun ulkopuolella. En minä koskaan kerännyt puolukoita sellaisena päivänä. Oli paljon hauskempaa muuta tekemistä. Toin puolukat sitten kotoa. Kyllä ne saattoivat minun olla itseni poimimia, mutta ei sinä päivänä, kun retkeiltiin.
Puolukoita kertyi paljon, joten kansakoulun puolukkapuuro oli ihan hyvää. - Sitävastoin oppikoulun "puolukkapuurossa" oli 5-6 puolukkaa lautasellisessa puuroa. Koko lautasen saattoi kääntää ylösalaisin, eikä puuro pudonnut siitä pois. Keittäjät ärsyyntyivät aika tavalla siitä, että puolet ruokailijoista kokeilivat ainakin kerran ruokailunsa aikana, pysyykö puuro kiinni lautasessa vai ei. Aina se pysyi. Oppikoulun ruokailu oli maksullista.Syksyllä oli kansakoulussa taksvärkkipäivä. Johtajaopettajan perunat nostettiin silloin ylös koko koulun voimin. Olimme "orjatyövoimaa". Sen tiedostin jo silloin. Työtä kaiketi opetettiin opetussuunnitelman mukaisesti:)))
Syksyllä oli myös "marjapäivä". Silloin vein kouluun äidin tekemää herukkamehua, puna- ja mustaherukkaa. Koulun keittäjä niistä aina ilahtui. Olivathan jo puoliksi tehtyjä.
Siitä makoroonivellistä vielä. Suolaa en koskaan kokeillut. Yritin ajatella herkkuja - monenmoisia - appelsiinia, kukkia, karkkeja etc. Ei auttanut. Alas ei mennyt.
Oppikoulun ruokailu oli "tason nousu". Emalikupit vaihtuivat lautasiin. Lusikoiden lisäksi ilmestyivät aterimiksi veitset ja haarukat. Ruoan laatu parani. Opettajat söivät myös samaa ruokaa. Heillä oli tosin oma pöytä:)))- ii-li ek
Frederiikka kirjoitti:
Syksyllä oli kansakoulussa taksvärkkipäivä. Johtajaopettajan perunat nostettiin silloin ylös koko koulun voimin. Olimme "orjatyövoimaa". Sen tiedostin jo silloin. Työtä kaiketi opetettiin opetussuunnitelman mukaisesti:)))
Syksyllä oli myös "marjapäivä". Silloin vein kouluun äidin tekemää herukkamehua, puna- ja mustaherukkaa. Koulun keittäjä niistä aina ilahtui. Olivathan jo puoliksi tehtyjä.
Siitä makoroonivellistä vielä. Suolaa en koskaan kokeillut. Yritin ajatella herkkuja - monenmoisia - appelsiinia, kukkia, karkkeja etc. Ei auttanut. Alas ei mennyt.
Oppikoulun ruokailu oli "tason nousu". Emalikupit vaihtuivat lautasiin. Lusikoiden lisäksi ilmestyivät aterimiksi veitset ja haarukat. Ruoan laatu parani. Opettajat söivät myös samaa ruokaa. Heillä oli tosin oma pöytä:)))...opettajat söivät kummassakin paikassa. Kyllä kai he kansakoulussakin söivät samaa ruokaa.
Nyt aloinkin epäillä, kun sanoit...
Olivatkohan he tosiaan syöneet sitä samaa kaurapuuroa kuin oppilaat?
Jos he olisivat itse syöneet sitä, niin kai heillä olisi ollut hiukan suurempi ymmärrys siitä, ettei se kertakaikkiaan mene alas kurkusta.
Minun käsittääkseni opettajien tehtäviin olisi kuulunut ruokailutapojen opettaminen, mutta eivät he kai iljenneet istua oppilaiden kanssa samassa pöydässä, kun osa oppilaista söi kuin porsaat.
Kumma juttu: Minä en muista mitään ikävää ruokailusta alakoulun ajalta. Kuitenkin ruoka ja ruokala oli sama. - Varmaankin on kysymys siitä, ettei alakouluaikana tehty ruokailua niin epämiellyttäväksi. Ei ollut tuollaisia järjettömiä sääntöjä kuten "Ei saa sanoa sanaakaan", "oma oksennus on syötävä". - jemina
Frederiikka kirjoitti:
Syksyllä oli kansakoulussa taksvärkkipäivä. Johtajaopettajan perunat nostettiin silloin ylös koko koulun voimin. Olimme "orjatyövoimaa". Sen tiedostin jo silloin. Työtä kaiketi opetettiin opetussuunnitelman mukaisesti:)))
Syksyllä oli myös "marjapäivä". Silloin vein kouluun äidin tekemää herukkamehua, puna- ja mustaherukkaa. Koulun keittäjä niistä aina ilahtui. Olivathan jo puoliksi tehtyjä.
Siitä makoroonivellistä vielä. Suolaa en koskaan kokeillut. Yritin ajatella herkkuja - monenmoisia - appelsiinia, kukkia, karkkeja etc. Ei auttanut. Alas ei mennyt.
Oppikoulun ruokailu oli "tason nousu". Emalikupit vaihtuivat lautasiin. Lusikoiden lisäksi ilmestyivät aterimiksi veitset ja haarukat. Ruoan laatu parani. Opettajat söivät myös samaa ruokaa. Heillä oli tosin oma pöytä:)))Meillä ei oppikoulussa ollut ruokaa, sen sijaan 1 – 2 hyppytuntia päivällä ruokailua varten.
Kaupunkilaiset jotka asuivat koulun lähellä kävivät kotona syömässä, samoin kuin maalta kotoisin olevat, jotka asuivat viikot täysihoidossa kaupungeilla, heitäkin oli paljon. Muilla oli sitten eväät mukana. Itse olin sairastanut keuhkokuumeen keväällä ennen oppikoulun alkamista, olin laiha kuin tikku ja syöminen oli tärkeää. Asuin noin kolmen kilometrin päässä koulusta ja vanhempani maksoivat kahtena ensimmäisenä oppikouluvuotena koulun lähellä asuvalle tuttavaperheelle minun ruokailusta. Perheen isä oli kuuromykkä kaupungissa hyvin suosittu räätäli, myös hänen vaimonsa oli kuulovammainen. Heillä oli kaksi silloin lukioikäistä tytärtä. Mieleeni on jäänyt räätälin työasento, hän todella istui isolla pöydällä jalat ristissä ja ompeli käsin. Kolmantena oppikouluvuotena kävin läheisessä kahvilassa syömässä kavereiden kanssa, enimmäkseen kahvia ja pullaa, koulupäivän jälkeen oli sitten sudennälkä. ii-li kirjoitti:
En ole koskaan kuullut koko sanaa.
Meillä todella oli kummallinen opettaja. Hän sai sellaisia raivokohtauksia, että veri alkoi lentää nenästä, tai hän pahoinpiteli oppilaita hillittömästi. - Kuulin äskettäin, että hän on yhä elossa, lähes satavuotias, istuu pyörätuolissa, ja on kuulemma aivan yhtä mahdoton ihminen kuin ennenkin.punasleivän resettiä.Nykyihmisillä sitä ei kärsisi syödä.Meillä joilla oli matoja vatsassa ja syöneet veren aneemisksi oli tarpellista herkkua.Verestä ja lampaan kuista jauhoja sakeutusainena.Uunissa paistettu.
Semmoset kuin opettajasi ovat niin sitkeitä ettei niitä vie edes rintasyäpä.joka on nuorten naisten surma nykyään.
Olihan se aika toinen kun kotona annettiin selkään.
Meillä vain ei annettu selkään ja opettajat oli ihan inhimillisiä ei ne koskaan lyöneet eikä haukkuneet.
Olipa meidän kylällä koulu talossa ennen minua.Oli vanhapiika opettaja.Houkutteli ison pojan ensin halkoja tekemään ja sitten vei sisälle.
Alkoivat ihmettelmään että koko talvenko se Lassi tekee halkoja opettajalle ja menivät ja yllättivät kamarista hommista.Siitä tulikin pojan ensimmäinen ja viimeinen romnssi kuoli jonkun vuoden päästä keuhkotautiin.- Anskuliini
ii-li kirjoitti:
En ole koskaan kuullut koko sanaa.
Meillä todella oli kummallinen opettaja. Hän sai sellaisia raivokohtauksia, että veri alkoi lentää nenästä, tai hän pahoinpiteli oppilaita hillittömästi. - Kuulin äskettäin, että hän on yhä elossa, lähes satavuotias, istuu pyörätuolissa, ja on kuulemma aivan yhtä mahdoton ihminen kuin ennenkin.oli meillä verileivästä, jota vieläkin saa kaupasta,
suolavedessä palasina keitetty keitto, joka syötiin joko voisilmän tai tiristetyn siankyljen kanssa.
Yhä maistuu hyvälle. - Pääsky64
Anskuliini kirjoitti:
oli meillä verileivästä, jota vieläkin saa kaupasta,
suolavedessä palasina keitetty keitto, joka syötiin joko voisilmän tai tiristetyn siankyljen kanssa.
Yhä maistuu hyvälle.mutta itse punasleipä syödään siltään.Oli sitten kampsuja tehty ruisjauhoilla pihvin muotoisiksi ja paistettu rasvassa.
Ukko oli tehnyt niitä savotan kämpän pöydällä päytää ei oltu koskaan pesty.
Lapissa söin kampsuja koparakeiton kanssa keiteyt koparat ovat maailman ihanimpaa ruokaa.Vesi tulee kielelle nytkin kun ajattelee.Vaihtaisin suutelemiseenkin.)))). - ii-li
jemina kirjoitti:
Meillä ei oppikoulussa ollut ruokaa, sen sijaan 1 – 2 hyppytuntia päivällä ruokailua varten.
Kaupunkilaiset jotka asuivat koulun lähellä kävivät kotona syömässä, samoin kuin maalta kotoisin olevat, jotka asuivat viikot täysihoidossa kaupungeilla, heitäkin oli paljon. Muilla oli sitten eväät mukana. Itse olin sairastanut keuhkokuumeen keväällä ennen oppikoulun alkamista, olin laiha kuin tikku ja syöminen oli tärkeää. Asuin noin kolmen kilometrin päässä koulusta ja vanhempani maksoivat kahtena ensimmäisenä oppikouluvuotena koulun lähellä asuvalle tuttavaperheelle minun ruokailusta. Perheen isä oli kuuromykkä kaupungissa hyvin suosittu räätäli, myös hänen vaimonsa oli kuulovammainen. Heillä oli kaksi silloin lukioikäistä tytärtä. Mieleeni on jäänyt räätälin työasento, hän todella istui isolla pöydällä jalat ristissä ja ompeli käsin. Kolmantena oppikouluvuotena kävin läheisessä kahvilassa syömässä kavereiden kanssa, enimmäkseen kahvia ja pullaa, koulupäivän jälkeen oli sitten sudennälkä.Tosimukavaa, että on muitakin, jotka muistavat vanhanajan räätälin. Meiltä käytiin usein yhdellä räätälillä. Oli pula-aika. Vaateita käänneltiin ja vääneltiin, ja niistä yritettiin tehdä "uusia".
Räätälin työhuone oli suuri. Sen täytti valtavan iso pöytä, jonka päällä räätäli Virtanen istui jalat ristissä ompelemassa. Ellen muista väärin, hän oli jotenkin liikuntavammainen. - Virtasen räätäliputiikki on ainoa paikka, jossa olen nähnyt sitä vanhanaikaista räätälin työtä.
Paikkakunnalla oli myös aivan ikivanha suutaripariskunta. Heidän suutariliikkeensä oli kuin museo. En koskaan käynyt siellä sisällä, ihmettelin vain ikkunan takaa, miten merkillisiä välineitä siellä oli. Tiedän ainakin yhden henkilön, joka teetti siellä upseerin kiiltävät saappaat, ja oli kovin tyytyväinen lopputulokseen.
Nykyään on todella vaikeaa löytää mitään paikkaa, jossa korjattaisiin vaatteita. Helsingissä on kuitenkin yksi sellainen aivan Meilahden kirkon lähellä. Olen pienennyttänyt tai suurennuttanut vaatteitani siellä muutaman kerran. Se on oikea vanhanajan ompelimo. Luulisin, että se on aika kannattava, koska kilpailua ei juuri ole. Siellä tuoksuu silitetyiltä vaatteilta, ja kaikki on vähän rempallaan, mutta hyvää jälkeä siellä tehdään. - jemina
ii-li kirjoitti:
Tosimukavaa, että on muitakin, jotka muistavat vanhanajan räätälin. Meiltä käytiin usein yhdellä räätälillä. Oli pula-aika. Vaateita käänneltiin ja vääneltiin, ja niistä yritettiin tehdä "uusia".
Räätälin työhuone oli suuri. Sen täytti valtavan iso pöytä, jonka päällä räätäli Virtanen istui jalat ristissä ompelemassa. Ellen muista väärin, hän oli jotenkin liikuntavammainen. - Virtasen räätäliputiikki on ainoa paikka, jossa olen nähnyt sitä vanhanaikaista räätälin työtä.
Paikkakunnalla oli myös aivan ikivanha suutaripariskunta. Heidän suutariliikkeensä oli kuin museo. En koskaan käynyt siellä sisällä, ihmettelin vain ikkunan takaa, miten merkillisiä välineitä siellä oli. Tiedän ainakin yhden henkilön, joka teetti siellä upseerin kiiltävät saappaat, ja oli kovin tyytyväinen lopputulokseen.
Nykyään on todella vaikeaa löytää mitään paikkaa, jossa korjattaisiin vaatteita. Helsingissä on kuitenkin yksi sellainen aivan Meilahden kirkon lähellä. Olen pienennyttänyt tai suurennuttanut vaatteitani siellä muutaman kerran. Se on oikea vanhanajan ompelimo. Luulisin, että se on aika kannattava, koska kilpailua ei juuri ole. Siellä tuoksuu silitetyiltä vaatteilta, ja kaikki on vähän rempallaan, mutta hyvää jälkeä siellä tehdään.Äidillä oli poljettava Singer ja hän korjasi vaatteita ja ompeli meille tytöille. Tämä tuttava räätäli teki minulle kerran takin äitini vanhasta takista mikä käännettiin, se oli minusta hieno. Menin sinä syksynä kouluun, eli olin seitsemän.
Tosi on, että enää ei näy vaatekorjaamoja missään. Yksi tuttavani piti täällä keskustassa pientä vaatekorjaamoa, siitä on aikaa noin kymmenen vuotta. Asiakkaita oli paljon, mutta hänen mukaan toiminta ei silti ollut kannattavaa, koska liiketilan vuokra oli niin korkea ja hänen mielestä hyvä liikepaikka oli edellytys, että asiakkaat tulivat. Mene ja tiedä.
Meidän kylällä asui myös suutari joka teki saappaita, laittoi pohjallisia kenkiin ja parkitsi nahkoja. Hänellä oli nahkoja suurissa puusammioissa erilaisissa nesteissä, verstas oli kuin sauna siellä oli iso saunapata missä hän lämmitti vettä ja jonkinlainen mukulakivistä muurattu avotakka, en ole moista missään muualla nähnyt. Tämä herra oli meidän lasten suosikki, entinen merimies, hän jutteli mukavia ja kertoi kaikenlaisia tarinoita reissuiltaan. Kesäisin meitä tenavia oli siellä verstaalla varmaan riesaksi asti. Oli mielenkiintoista katsella hänen työskentelyä. Muistan vieläkin sen nahkojen, parkitsemisnesteiden ja tervan tuoksun, tervalankaa hän käytti pohjallisia ja saappaita tehdessään, ja sen levollisen tunnelman mikä siellä aina oli.
Nämä ovat asioita mitä tämän päivän lapset eivät valitettavasti koskaan saa kokea vaikka heillä onkin virikkeitä yllin kyllin, kaikki on niin valmista, hajutonta ja mautonta. - Anskuliini
Pääsky64 kirjoitti:
mutta itse punasleipä syödään siltään.Oli sitten kampsuja tehty ruisjauhoilla pihvin muotoisiksi ja paistettu rasvassa.
Ukko oli tehnyt niitä savotan kämpän pöydällä päytää ei oltu koskaan pesty.
Lapissa söin kampsuja koparakeiton kanssa keiteyt koparat ovat maailman ihanimpaa ruokaa.Vesi tulee kielelle nytkin kun ajattelee.Vaihtaisin suutelemiseenkin.)))).keitetään verimakkarapaisti, siihen ei tarvitse muutakuin maitoa ja verimakkaraa palasiksi pilkottuna. Hyvää :-).
- Anskuliini
jemina kirjoitti:
Äidillä oli poljettava Singer ja hän korjasi vaatteita ja ompeli meille tytöille. Tämä tuttava räätäli teki minulle kerran takin äitini vanhasta takista mikä käännettiin, se oli minusta hieno. Menin sinä syksynä kouluun, eli olin seitsemän.
Tosi on, että enää ei näy vaatekorjaamoja missään. Yksi tuttavani piti täällä keskustassa pientä vaatekorjaamoa, siitä on aikaa noin kymmenen vuotta. Asiakkaita oli paljon, mutta hänen mukaan toiminta ei silti ollut kannattavaa, koska liiketilan vuokra oli niin korkea ja hänen mielestä hyvä liikepaikka oli edellytys, että asiakkaat tulivat. Mene ja tiedä.
Meidän kylällä asui myös suutari joka teki saappaita, laittoi pohjallisia kenkiin ja parkitsi nahkoja. Hänellä oli nahkoja suurissa puusammioissa erilaisissa nesteissä, verstas oli kuin sauna siellä oli iso saunapata missä hän lämmitti vettä ja jonkinlainen mukulakivistä muurattu avotakka, en ole moista missään muualla nähnyt. Tämä herra oli meidän lasten suosikki, entinen merimies, hän jutteli mukavia ja kertoi kaikenlaisia tarinoita reissuiltaan. Kesäisin meitä tenavia oli siellä verstaalla varmaan riesaksi asti. Oli mielenkiintoista katsella hänen työskentelyä. Muistan vieläkin sen nahkojen, parkitsemisnesteiden ja tervan tuoksun, tervalankaa hän käytti pohjallisia ja saappaita tehdessään, ja sen levollisen tunnelman mikä siellä aina oli.
Nämä ovat asioita mitä tämän päivän lapset eivät valitettavasti koskaan saa kokea vaikka heillä onkin virikkeitä yllin kyllin, kaikki on niin valmista, hajutonta ja mautonta.kiersi taloissa, teki ja korjasi kenkiä.
ulkorakennuksessa oli monenkokoisia puulestejä, joiden mukaan tämä suutari sitten naputti kenkiä, suutarin kämmenselässä oli tatuointi, sydän, risti ja ankkuri.
Me velipojan kanssa piirsimme toistemme käteen kuivamustekynällä samanlaiset tatuoinnit. Anskuliini kirjoitti:
kiersi taloissa, teki ja korjasi kenkiä.
ulkorakennuksessa oli monenkokoisia puulestejä, joiden mukaan tämä suutari sitten naputti kenkiä, suutarin kämmenselässä oli tatuointi, sydän, risti ja ankkuri.
Me velipojan kanssa piirsimme toistemme käteen kuivamustekynällä samanlaiset tatuoinnit.talossa oma suutarin pöytä.Tuoli nahkainen kolmijalkainen.Minulla on vielä seinällä isävainajan tekemä yksipohjainen kippuranokkainen saapas.
Ukolla oli pitkät langat suutarinneulassa.Se pikesi ne ja sitten veteli niin pitkälle kun käet ylti.Piti varoa menemästä lähelle.Verkkopöytä oli kansa. Siinä kudottiin ja paikattiin verkkoja.Aina oli verkko pöydällä.
Miten paljon mahtui esineitä pirttiin.Rukki ja ompelukone.Välistä kangaspuut.Siksi kait se aika kului ennen hyvin.- ii-li
pääsky kirjoitti:
talossa oma suutarin pöytä.Tuoli nahkainen kolmijalkainen.Minulla on vielä seinällä isävainajan tekemä yksipohjainen kippuranokkainen saapas.
Ukolla oli pitkät langat suutarinneulassa.Se pikesi ne ja sitten veteli niin pitkälle kun käet ylti.Piti varoa menemästä lähelle.Verkkopöytä oli kansa. Siinä kudottiin ja paikattiin verkkoja.Aina oli verkko pöydällä.
Miten paljon mahtui esineitä pirttiin.Rukki ja ompelukone.Välistä kangaspuut.Siksi kait se aika kului ennen hyvin.Kerran ne sitten kannettiin alas ja pystytettiin täkin tekemistä varten. Täkistä tuli tosipaksu ja tosipainava. Varmaankin vahingossa. En usko, että vanhempani olivat aikaisemmin tehneet täkkiä, olivat vain nähneet, miten sellaista tehdään. Vanhassa puulämmitystalossa täkki oli hyvä talvella.
Se oli niin kuuma, ettei sitä voinut käyttää myöhemmin kerrostalossa. Minä käytin sitä petauspatjana kahtia taitettuna. Se oli niin paksu ja jäykkä, että alilakana pysyi hyvin paikoillaan. - Anskuliini
ii-li kirjoitti:
Kerran ne sitten kannettiin alas ja pystytettiin täkin tekemistä varten. Täkistä tuli tosipaksu ja tosipainava. Varmaankin vahingossa. En usko, että vanhempani olivat aikaisemmin tehneet täkkiä, olivat vain nähneet, miten sellaista tehdään. Vanhassa puulämmitystalossa täkki oli hyvä talvella.
Se oli niin kuuma, ettei sitä voinut käyttää myöhemmin kerrostalossa. Minä käytin sitä petauspatjana kahtia taitettuna. Se oli niin paksu ja jäykkä, että alilakana pysyi hyvin paikoillaan.useissakin täkintikkaus talkoissa.
Jos kangas oli tukevaa puuvillaa ja väliin laitettiin lumppuvanua, niin painava siitä täkistä todella tuli.
Viimeiset tilkkutäkit olen tehnyt jo polyestervanun aikaan.
"Entisessä" elämässäni istuin kesälomilla terassilla ompelukoneen kanssa ja tilkkutäkkejä sun muuta syntyi samalla kun aurinko hyväili ;-).
- muistona muistan
laulunkokeet, kun piti koko luokan edessä laulaa ja kun ei ollut ääntä. Se oli aina hirveä päivä. Ikävä muisto oli myös kun terveydenhoitaja, jota sanottiin silloin terveyssisareksi ,tuli antamaan rokotuksia. Ne piikit kun olivat niin isoja, se tuli todella kipeää. Mukavana muistona olivat joulujuhlat kun sai jonkin roolin näytelmässä, se oli mielestäni tosi kivaa.
- ii-li
...enää ole. Eikä kenellekään anneta laulusta viitosta.
Olihan se aivan kohtuutonta, että laulunumero laskettiin mukaan keskiarvoon! Minulle laulaminen oli silloin vielä ihan luontaista. Osasin laulaa kympin edestä, mutta nykyään en saa enää yhtään säveltä suustani.
Meillä oli voimistelunkokeita. Kokoni ja ikäni puolesta olin huonompi kuin muut. (On ihan eri asia ponnistaa rekille lattiasta kuin se, että joutuu roikkumaan rekistä jalat ilmassa.)
Kuinka ollakaan, yhden ja ainoan kerran onnistuin juuri voimistelunkokeessa tekemään rekillä liikkeen, jota en ollut ikinä osannut tehdä enkä ikinä pystynyt tekemään sitä uudelleen. (En muista liikkeen nimeä, mutta lähes puolet luokastamme ei pystynyt siihen.)
Kun olin onnistunut siinä yhdessä, niin innostuin siinä määrin, että halusin vielä yhden suorituksen jälkeen parantaa suoritustani hevosella. Ja sekin onnistui! - Se oli ainoa menestykseni päivä voimistelusalissa. - Kaikki muut, noin tuhat muuta kertaa tunsin olevani vain nöyryytetty. - igbt
ii-li kirjoitti:
...enää ole. Eikä kenellekään anneta laulusta viitosta.
Olihan se aivan kohtuutonta, että laulunumero laskettiin mukaan keskiarvoon! Minulle laulaminen oli silloin vielä ihan luontaista. Osasin laulaa kympin edestä, mutta nykyään en saa enää yhtään säveltä suustani.
Meillä oli voimistelunkokeita. Kokoni ja ikäni puolesta olin huonompi kuin muut. (On ihan eri asia ponnistaa rekille lattiasta kuin se, että joutuu roikkumaan rekistä jalat ilmassa.)
Kuinka ollakaan, yhden ja ainoan kerran onnistuin juuri voimistelunkokeessa tekemään rekillä liikkeen, jota en ollut ikinä osannut tehdä enkä ikinä pystynyt tekemään sitä uudelleen. (En muista liikkeen nimeä, mutta lähes puolet luokastamme ei pystynyt siihen.)
Kun olin onnistunut siinä yhdessä, niin innostuin siinä määrin, että halusin vielä yhden suorituksen jälkeen parantaa suoritustani hevosella. Ja sekin onnistui! - Se oli ainoa menestykseni päivä voimistelusalissa. - Kaikki muut, noin tuhat muuta kertaa tunsin olevani vain nöyryytetty.oli mulle kauhistus, kasvoin nimittäin koko 175 senttiseen mittaani 11 vuotiaana ja olin pelkkiä kömpelöitä jalkoja ja käsivarsia, mutta urheilussa mulle ei pärjännyt kukaan, hyppäsin korkeutta, hiihdin ja heitin palloa pidemmälle kuin muut.
- Hintriika
ii-li kirjoitti:
...enää ole. Eikä kenellekään anneta laulusta viitosta.
Olihan se aivan kohtuutonta, että laulunumero laskettiin mukaan keskiarvoon! Minulle laulaminen oli silloin vielä ihan luontaista. Osasin laulaa kympin edestä, mutta nykyään en saa enää yhtään säveltä suustani.
Meillä oli voimistelunkokeita. Kokoni ja ikäni puolesta olin huonompi kuin muut. (On ihan eri asia ponnistaa rekille lattiasta kuin se, että joutuu roikkumaan rekistä jalat ilmassa.)
Kuinka ollakaan, yhden ja ainoan kerran onnistuin juuri voimistelunkokeessa tekemään rekillä liikkeen, jota en ollut ikinä osannut tehdä enkä ikinä pystynyt tekemään sitä uudelleen. (En muista liikkeen nimeä, mutta lähes puolet luokastamme ei pystynyt siihen.)
Kun olin onnistunut siinä yhdessä, niin innostuin siinä määrin, että halusin vielä yhden suorituksen jälkeen parantaa suoritustani hevosella. Ja sekin onnistui! - Se oli ainoa menestykseni päivä voimistelusalissa. - Kaikki muut, noin tuhat muuta kertaa tunsin olevani vain nöyryytetty.Kansankoulussa oli pakko osallistua laulukokeeseen, mutta oppikoulussa minulla oli laulunumerona pelkkä viiva. Kieltäydyin laulamasta.
Todistukseni loppui aina "jakomielitautisesti": laulu -, musiikinteoria 9. - PellePeloton
Hintriika kirjoitti:
Kansankoulussa oli pakko osallistua laulukokeeseen, mutta oppikoulussa minulla oli laulunumerona pelkkä viiva. Kieltäydyin laulamasta.
Todistukseni loppui aina "jakomielitautisesti": laulu -, musiikinteoria 9.Laulusta aina (-), ja voimistelustakin enintään kutonen. Joskaan se mitään voimistela ollut. Ei ollut saleja, eikä välineitä. Pihalla tehtiin se mitä tehtiin.
Johtuneeko tuosta laulun ikuisesta viivasta, että loppuelämäni ajan erilaiset viivat (!) ovat hirveästi kiinnostaneet? :) PellePeloton kirjoitti:
Laulusta aina (-), ja voimistelustakin enintään kutonen. Joskaan se mitään voimistela ollut. Ei ollut saleja, eikä välineitä. Pihalla tehtiin se mitä tehtiin.
Johtuneeko tuosta laulun ikuisesta viivasta, että loppuelämäni ajan erilaiset viivat (!) ovat hirveästi kiinnostaneet? :)kahdeksan ja lopussa yhdeksän.Lauloimme sisarukset aina kuolun juhlissa kaikilla sanlaiset mekot ja lettinauhat.
Näytelmissä oli aina isosiskoni ja minä.Kyllä sitä jännitti otettiin niin tosissaan.Koko joulukuun siitä puhuttiin ja valmisteltiin.
Meillä kotona laulettiin paljon Siionin lauluja.Jos olisikkin ollut näitä mitä nyt lauletaan.
Olisihan se koulu ollut mukavampi jos ei olisi ollut tappeluja poikien kanssa.- ii-li
pääsky kirjoitti:
kahdeksan ja lopussa yhdeksän.Lauloimme sisarukset aina kuolun juhlissa kaikilla sanlaiset mekot ja lettinauhat.
Näytelmissä oli aina isosiskoni ja minä.Kyllä sitä jännitti otettiin niin tosissaan.Koko joulukuun siitä puhuttiin ja valmisteltiin.
Meillä kotona laulettiin paljon Siionin lauluja.Jos olisikkin ollut näitä mitä nyt lauletaan.
Olisihan se koulu ollut mukavampi jos ei olisi ollut tappeluja poikien kanssa.Joulunäytelmän harjoitukset aloitettiin syyskuussa. Isäni oli taitava piirtäjä ja maalaaja. Lavastuksia tehtiin koko syksy. Puvut suunniteltiin huolellisesti.
Äiti oli hyvin selvillä siitä, etteivät pojat halua pukea päälleen mitään merkillisyyksiä. Niinpä hän kokosi pojat yhteen ja he yhdessä katsoivat historiankirjoja ja muita kirjoja muka keksiäkseen sopivat puvut. Sitten äiti sanoi: "Tuossa kuvassahan on juuri sellainen asu, mitä näytelmässä tarvitaan. Meillä sattuu olemaan juuri tuollainen puku". Niin hän sai pojatkin pukeutumaan röyhelöisiin prinssin asuihin. (Hänellä tosiaan oli muutama ihan teetetty puku. En tiedä, mistä ne olivat kotoisin.) Tottakai pukuina olivat myös kaikki mahdolliset pöytäliinat ja muut kankaat, mitä ikinä talosta löytyi. Isä teki rautalangasta, kreppipareista, kankaasta ja pumpulista enkelien siivet ja haltijattarien kaavut.
No joka tapauksessa: Ihan pienenä, ennen kouluikääni asuimme täysin ruotsinkielisellä paikkakunnalla. Pienen suomalaisen koulun joulujuhla on niin suuri tapahtuma, että sinne tulivat KAIKKI pitäjän suomenkieliset. Ja se näytelmä oli sitten joulujuhlan kohokohta. Kaikki meni aina loistavasti, olihan näytelmää harjoiteltu lähes 4 kuukautta. - Äitini periaate oli, että kaikkien oppilaiden pitää päästä esiintymään. Jokaisella oli näytelmässä jokin rooli. En minä niistä paljon muista, mutta, jos koko koulu osallistui näytelmään, niin kai se aika massiivinen esitys oli. ii-li kirjoitti:
Joulunäytelmän harjoitukset aloitettiin syyskuussa. Isäni oli taitava piirtäjä ja maalaaja. Lavastuksia tehtiin koko syksy. Puvut suunniteltiin huolellisesti.
Äiti oli hyvin selvillä siitä, etteivät pojat halua pukea päälleen mitään merkillisyyksiä. Niinpä hän kokosi pojat yhteen ja he yhdessä katsoivat historiankirjoja ja muita kirjoja muka keksiäkseen sopivat puvut. Sitten äiti sanoi: "Tuossa kuvassahan on juuri sellainen asu, mitä näytelmässä tarvitaan. Meillä sattuu olemaan juuri tuollainen puku". Niin hän sai pojatkin pukeutumaan röyhelöisiin prinssin asuihin. (Hänellä tosiaan oli muutama ihan teetetty puku. En tiedä, mistä ne olivat kotoisin.) Tottakai pukuina olivat myös kaikki mahdolliset pöytäliinat ja muut kankaat, mitä ikinä talosta löytyi. Isä teki rautalangasta, kreppipareista, kankaasta ja pumpulista enkelien siivet ja haltijattarien kaavut.
No joka tapauksessa: Ihan pienenä, ennen kouluikääni asuimme täysin ruotsinkielisellä paikkakunnalla. Pienen suomalaisen koulun joulujuhla on niin suuri tapahtuma, että sinne tulivat KAIKKI pitäjän suomenkieliset. Ja se näytelmä oli sitten joulujuhlan kohokohta. Kaikki meni aina loistavasti, olihan näytelmää harjoiteltu lähes 4 kuukautta. - Äitini periaate oli, että kaikkien oppilaiden pitää päästä esiintymään. Jokaisella oli näytelmässä jokin rooli. En minä niistä paljon muista, mutta, jos koko koulu osallistui näytelmään, niin kai se aika massiivinen esitys oli.ammattilaiset oikeat lavastustentekijät ja piirtäjät.Kyllä niin massiivinen tapahtuma jää aikuisillekkin ja vielä enenmmän lapsille mieliin.Sieltä teatterin kävijät kasvavat.
Meillä nuoret aikuiset alkoivat pitää omia näytelmiä jo ennen minun kouluaikaa.Kävivät näyttelemässä muualla syrjäkylissä.Saivat sitten tanssia lopuksi.
Niistä puhuivat kaikki aikuiset.Kumma että kaikkialla oli niin kova halu näytellä.
Muistan miten juhlalliselta tutui hiihtaa pimeällä järvellä joulujuhlaan.Kaikki tuntui elävän siellä pimeässä.
En haikale sen koulun perään oli niin paljon puutteita.Kolu ja Opettajat olivat jotain toisesta maailmasta.Ajateltiin että niillä se on ihana ja herrojen elämä.- laulutunnit
Hintriika kirjoitti:
Kansankoulussa oli pakko osallistua laulukokeeseen, mutta oppikoulussa minulla oli laulunumerona pelkkä viiva. Kieltäydyin laulamasta.
Todistukseni loppui aina "jakomielitautisesti": laulu -, musiikinteoria 9.samanlaisia tuntoja vuosikymmenten takaa. Muistan ne elävästi vieläkin. Eka luokan suurin järkytys oli ysirivin alla se laulu 5. Nykyäänhän ei anneta yleensä kuin sanallisia arvioita kolmanteen luokkaan saakka. Parempi niin, jäävät kuin tulikirjaimin sieluun koko iäksi nuo kokemukset. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin! Ollessani nyt itse siinä toisessa roolissa opena tiedän varmasti miltä tuntuu olla huono jossakin. Ja laulaa saan vaikka joka tunti , CD-ltä kuunnellen. Ei arvanneet entiset musiikin opettajani. Oppilaille saa ihan rauhassa sanoa että luultavasti yksikään ei laula yhtä huonosti kuin minä että siitä vaan vapaasti!
- ii-li
pääsky kirjoitti:
ammattilaiset oikeat lavastustentekijät ja piirtäjät.Kyllä niin massiivinen tapahtuma jää aikuisillekkin ja vielä enenmmän lapsille mieliin.Sieltä teatterin kävijät kasvavat.
Meillä nuoret aikuiset alkoivat pitää omia näytelmiä jo ennen minun kouluaikaa.Kävivät näyttelemässä muualla syrjäkylissä.Saivat sitten tanssia lopuksi.
Niistä puhuivat kaikki aikuiset.Kumma että kaikkialla oli niin kova halu näytellä.
Muistan miten juhlalliselta tutui hiihtaa pimeällä järvellä joulujuhlaan.Kaikki tuntui elävän siellä pimeässä.
En haikale sen koulun perään oli niin paljon puutteita.Kolu ja Opettajat olivat jotain toisesta maailmasta.Ajateltiin että niillä se on ihana ja herrojen elämä.Sanot: "Kumma että kaikkialla oli niin kova halu näytellä". Suomi kai on jokin amatööriteatterin kultamaa. - Lapsilla on tarve saada huomiota, vaikka olisi kysymyksessä ujokin lapsi. Sellainen koulun esitys on turvallinen, ja ujotkin uskaltava olla esillä. Ne jotka eivät osanneet laulaa eivätkä uskaltaneet puhua yksin olivat mukana puhekuorossa, tai jossakin muussa, ihan heitä varten kehitetyssä roolissa. - Äitini oli päätynyt tähän ajatukseen, että kaikkien pitää saada esiintyä. Hän oli tullut siihen tulokseen kuultuaan kerran jonkun marmattavan: "Vain rikkaiden lapset pääsevät mukaan koulunäytelmään". Silloin hän päätti, ettei tuota sanota ikinä hänen joulujuhlistaan.
Äitini nuoruudenhaave oli tulla teatteriohjaajaksi. Tällä pelillä hän sitten toteutti sitä haavettaan.
Oma nuoruudenhaaveeni oli tulla lavastajaksi teatteriin. Ohjaamiseen minulla ei olisi ollut näkemystä riittävästi. No, minusta ei tullut lavastajaa, mutta yhä vielä minulle on hyvin tärkeää, millaiset lavastukset jossakin teattriesityksessä on. Lavatukset on puolet teatteri- tai oopperanautinnosta. Minua kiinostaa aina kovasti lavasteiden vaihto. Kiinnitän aina huomiota siihen, miten esiintyjät ovat harjoitelleet sen, että valojen himmetessä monet näyttelijät vievät mennessään jotakin pois lavalta. ii-li kirjoitti:
Sanot: "Kumma että kaikkialla oli niin kova halu näytellä". Suomi kai on jokin amatööriteatterin kultamaa. - Lapsilla on tarve saada huomiota, vaikka olisi kysymyksessä ujokin lapsi. Sellainen koulun esitys on turvallinen, ja ujotkin uskaltava olla esillä. Ne jotka eivät osanneet laulaa eivätkä uskaltaneet puhua yksin olivat mukana puhekuorossa, tai jossakin muussa, ihan heitä varten kehitetyssä roolissa. - Äitini oli päätynyt tähän ajatukseen, että kaikkien pitää saada esiintyä. Hän oli tullut siihen tulokseen kuultuaan kerran jonkun marmattavan: "Vain rikkaiden lapset pääsevät mukaan koulunäytelmään". Silloin hän päätti, ettei tuota sanota ikinä hänen joulujuhlistaan.
Äitini nuoruudenhaave oli tulla teatteriohjaajaksi. Tällä pelillä hän sitten toteutti sitä haavettaan.
Oma nuoruudenhaaveeni oli tulla lavastajaksi teatteriin. Ohjaamiseen minulla ei olisi ollut näkemystä riittävästi. No, minusta ei tullut lavastajaa, mutta yhä vielä minulle on hyvin tärkeää, millaiset lavastukset jossakin teattriesityksessä on. Lavatukset on puolet teatteri- tai oopperanautinnosta. Minua kiinostaa aina kovasti lavasteiden vaihto. Kiinnitän aina huomiota siihen, miten esiintyjät ovat harjoitelleet sen, että valojen himmetessä monet näyttelijät vievät mennessään jotakin pois lavalta.kun istahdin tähän tietskaan ja vappuilta mennä luiskahti pitkälle enkä edes huomannut.Koska menin cattiin hulluttelemaan.Harvoin käyn nykyään catissa mutta vapun kunniaksi.Näköjään ei toisetkaan ole vappuhuminoissa sen enmpää.kun tulee hyvä elisakin kohta.
Niistä lavasteista minua on haitannut Oulun teatterissa kun siinä on kaikki niin karua.Ulko ja sisäpuoli.
Lavasteista en muista vanhemmista mutta viimeiset mitkä näin eivät olleet häävit mielestäni.Vertasin 40,vuotta sitten Tampareen Tyäväenteatterin lavasteisiin.
Minulla oli kosija Teatterin lavastaja Tampereella.Vieläkö lienee hengisä ja lukeeko tätä.Olin sen oppilaana työväenopistossa ja se alotti sellaisen painostuksen että piirustukseni pitää antaa hänen näyttelyyn.
Mikä lienee mennyt etten sitä antanut.Se alotti kosinnan.Laittoi oven alitse kirjeitä kun en aukaissut ovea.
Harmittelin jälestä sitä kun se olisi opettanut maalaamaan tauluja.
Ehkä lavastajan ammatissa ei tienaisi kovin hyvin.Vielä toivotan hyvät vaput ellet ole mennyt muualle juhlimaan.laulutunnit kirjoitti:
samanlaisia tuntoja vuosikymmenten takaa. Muistan ne elävästi vieläkin. Eka luokan suurin järkytys oli ysirivin alla se laulu 5. Nykyäänhän ei anneta yleensä kuin sanallisia arvioita kolmanteen luokkaan saakka. Parempi niin, jäävät kuin tulikirjaimin sieluun koko iäksi nuo kokemukset. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin! Ollessani nyt itse siinä toisessa roolissa opena tiedän varmasti miltä tuntuu olla huono jossakin. Ja laulaa saan vaikka joka tunti , CD-ltä kuunnellen. Ei arvanneet entiset musiikin opettajani. Oppilaille saa ihan rauhassa sanoa että luultavasti yksikään ei laula yhtä huonosti kuin minä että siitä vaan vapaasti!
Laulutunnit - oppikoulussa niiden nimi oli Musiikkitunnit - olivat yksi pravureistani: ei tullut niin korkeaa säveltä, etten olisi pystynyt laulamaan. Musiikin teoriasta en pitänyt. En myöskään stemmaharjoituksista. Tarpeellisia varmaan olivat, koska opin laulamaan nuoteista.
No, tulipa kerrotuksi. Varmaan on onnistumisen kokemuksia toisillakin. Niistäkin olisi mukava kuulla. Ei meistä kukaan nollia ollut:)))- uzma-m
ii-li kirjoitti:
Sanot: "Kumma että kaikkialla oli niin kova halu näytellä". Suomi kai on jokin amatööriteatterin kultamaa. - Lapsilla on tarve saada huomiota, vaikka olisi kysymyksessä ujokin lapsi. Sellainen koulun esitys on turvallinen, ja ujotkin uskaltava olla esillä. Ne jotka eivät osanneet laulaa eivätkä uskaltaneet puhua yksin olivat mukana puhekuorossa, tai jossakin muussa, ihan heitä varten kehitetyssä roolissa. - Äitini oli päätynyt tähän ajatukseen, että kaikkien pitää saada esiintyä. Hän oli tullut siihen tulokseen kuultuaan kerran jonkun marmattavan: "Vain rikkaiden lapset pääsevät mukaan koulunäytelmään". Silloin hän päätti, ettei tuota sanota ikinä hänen joulujuhlistaan.
Äitini nuoruudenhaave oli tulla teatteriohjaajaksi. Tällä pelillä hän sitten toteutti sitä haavettaan.
Oma nuoruudenhaaveeni oli tulla lavastajaksi teatteriin. Ohjaamiseen minulla ei olisi ollut näkemystä riittävästi. No, minusta ei tullut lavastajaa, mutta yhä vielä minulle on hyvin tärkeää, millaiset lavastukset jossakin teattriesityksessä on. Lavatukset on puolet teatteri- tai oopperanautinnosta. Minua kiinostaa aina kovasti lavasteiden vaihto. Kiinnitän aina huomiota siihen, miten esiintyjät ovat harjoitelleet sen, että valojen himmetessä monet näyttelijät vievät mennessään jotakin pois lavalta.vaikka oli sota aika niin pitajassamme kesaisin oli satunaytelma esityksia nuorisoseurantalolla jossa myos myos naytettiin elokuvia iltaisin.
Nyt vasta vuosien jalkeen osaan arvostaa sita tyota mita nuorisoseura tekin lasten hyvaksi,muistan ikuisesti prinsessa ruususen,punahilkan ym.
Kotona sitten meidan lapsiporukka esitti naytelmat muististaan kutsuvieraille,aideille,isathan olivat sodassa.
Sama nuorisoseura myos aloitti uimakoulun pitajassamme.
Itse haaveilin ohjaajan hommasta,no sita olen saanut tehda taalla jarestanyt ohjelmia lapsille ja mallina on ollut tuo lapsuuden kokemus Suomessa. - uzma-m
Frederiikka kirjoitti:
Laulutunnit - oppikoulussa niiden nimi oli Musiikkitunnit - olivat yksi pravureistani: ei tullut niin korkeaa säveltä, etten olisi pystynyt laulamaan. Musiikin teoriasta en pitänyt. En myöskään stemmaharjoituksista. Tarpeellisia varmaan olivat, koska opin laulamaan nuoteista.
No, tulipa kerrotuksi. Varmaan on onnistumisen kokemuksia toisillakin. Niistäkin olisi mukava kuulla. Ei meistä kukaan nollia ollut:)))oli minulle painajainen pelkasin niin etta polvet tutisi ja aani varisi ja tulos oli tietysti poikien tirskuminen ja 4 toditukseen.
oppikoulun 5:lla luokalla meilla oli tosi hyva musikin opettaja,han antoi minun laulaa yksin hanelle ja sain 7 han kannusti ja sanoi tarvitset vain harjoitusta, mutta en ole koskaan paassyt eroon komleksistani.
Musikin teoriasta sain komean 10,olin ainoa luokassa joka osasi rytmittaa runon ja sain poljennon oikein, opekin allistyi rytmi korvaani,lisaksi nautin musikin historiasta ja teoriasta ja tietysi olin pihkassa opeen.
Olin kai perinnyt geeneja isaltani joka soitteli hanuria yhtyeiissa ennen sotaa.
- jemina
Kansakoulun kolmannella pääsin aamuisin taksilla kouluun, koulumatkaa oli kuusi kilometriä ja kaupungista kirkonkylän suuntaan menevät linja-autot kulkivat harvoin. Kirkonkylän taksiyrittäjät, kaksi veljestä hakivat lapsia valtatienvarrella sijaitsevan autokorjaamon pihalta. Minullakin oli matkaa noutopaikalle noin kilometri. Syynä, mitä en silloin ymmärtänyt, oli kyläteiden huono kunto aamulla talviaikaan. Välillä oli lunta niin paljon, että jalat eivät tahtoneet riittää ja useasti niin liukasta , että ilman potkukelkkaa ei olisi pysynyt edes pystyssä.
Siihen aikaan ei nastarenkaita ollut, vaan takseissa oli talvella lumiketjut. Meitä 44 -45 syntyneitä tenavia oli kyydissä parikymmentä kappaletta, istuimme autoissa kuin sillit suolassa. Koulumatkan varrella oli tiessä kohta missä oli kalteva mutka, ja siinähän suistuimme tieltä ojaan useita kertoja talven aikana. Mutka oli taksiyrittäjän kodin lähellä mistä hän kätevästi haki apua tielle nostamiseen. Mitään vammoja meille ei ojaanajoista tullut, mutta kammoksuin näitä kyytejä, jännitin koko matkan ahtaalla takapenkillä ja mutkan lähestyessä voin suorastaa pahoin.
Kotiin koulusta pääsimme onneksi linja-autolla paitsi lauantaisin kun koulupäivä loppui jo kello yksi. Seuraavana syksynä uusi koulu valmistui, koulumatkaa jäi enää vaja kilometri ja koulukyyti loppui.
Vieläkään en mielelläni istu auton takapenkillä- mirjamarja
Ei sitä uskoisi eikä huomaisi, jos ei tuollaisiakin muistoja kirjattaisi.
Tänä päivänä moiset kyyditykset ja kyydittäjät olisivat rivissä leivättömän pöydän ääressä.
Muistan omalta kohdaltani syöksyvöiden tulon henkilöautoihin. Vuosia katsottiin vinoon kaikkia, jotka vöissä istuivat, sillä sehän oli ilmiselvästi huonon ajajan merkki tai sitten oli "akka ratissa". - ii-li
jolla oli kaksi rautatieasemaa. Toinen oli kaupungin ulkopuolella ja toinen keskustassa. Asuin hyvin lähellä sitä kaupungin ulkopuolella olevaa asemaa. - VR:llä ei ollut mitään taksaa näiden kahden aseman välillä, joten matka oli ilmainen. Kaikki lähitienoon lapset käyttivät ilmaiseksi junaa koulumatkoihin, samoin kaikki aikuisetkin, joilla oli asiaa keskustaan.
Useimmiten ajat sopivat niin hyvin, että pääsin junalla myös takaisin koulusta kotiin. Kerran oli ilmeisesti uusi konduktööri, joka ei tuntenut kaupungin normaalia käytäntöä. Nousin kerran keskustassa tyhjään iltajunaan, jonka oli määrä jäädä asemalle yön ajaksi. Konduktööri ajoi minut ulos junasta. No, menin seuraavaan vaunuun ja matkustin junalla kotiin samoin kuin satoja kertoja ennenkin. Kun astuin alas junasta, niin koduktööri näki minut ja nosti kovan mekkalan uhaten minua ties minkälaisilla seuraamuksilla. Olin niin kiukkuinen, että menin aseman toimistoon valittamaan konduktööristä. Siellä sanottiin, etten ollut tehnyt mitään väärää, ja mikäli oikein ymmärsin konduktööriä ojennettiin tässä asiassa.
- Pääsky64
sattui kun olin ensivuotta koulussa.Kävelin aapiseni kanssa pellonreunaa.Mummu tuli vastaan ja sanoi elä säkähä mutta Iikka on hukkunu ja isänsä tekee tekohengitustä.
No mentiin pirttiin ja poika makasi sänkynkannen päällä ja sitä keikuttivat edestakaisin.Välillä käsillä tekivät mitä osasivat,isänsäkkin itki ja sekin oli harvinaista.Oli kaksivuotisa ja hukkui rantaan.
Vuoden perästä hukkui kolumatkalla serkut veljekset.Nämä liittyi kouluun mielessäni. - Katleija-T
1) Kerran vein äidilleni tuliaisia koulumatkalta. Oli kevätaika ja ojat tulvivat. Koulutieni ylitti pienen järven laskuojan. Siinä sillalla oli elävä hauki n. kilon painoinen. Vesi oli ehkä hetkittäin virrannut sillan päältäkin ja hauki oli jäänyt siihen jumiin. Olin pollea, kun sain antaa äidille sen hauen.
2) Siinä lähettyvillä oli iso maatalotalo, jonka emäntää sanottiin mahoksi. Heillä oli kuitenkin hieman yksinkertainen poikalapsi, jota sanottiin isännän pojaksi, äidistä ei ollut tietoa. Nämä asiat tuntuivat silloin hyvin omituisilta meistä lapsista.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Orpo pelästyi, kun asiat tulivat ilmi ? Hallitus ei enää tuekaan Garden hanketta
Pääministerinä Orpo on vastuussa hallituksensa päätöksenteosta. Hallitus päätti avokätisestä tuesta hankkeelle, joka ei3391175Martinan tyttärestä hieno haastattelu IL
Martina on kasvattanut fiksun tyttären.3991104- 102905
- 82827
- 78792
- 82746
- 37676
- 50675
- 103674
Mä olen tosi
Ylpeä sinusta 🫂 Ajatuksissani pyydän sulle paljon suojelusta ja varjelusta. Sinua rakastettaan ja susta välitetään. Mui39670