Suomalainen mies vs. nainen...

upea!!!!! niiiiiisk!

kyynelsilmä!!! :) kirjoitti:

upea!!!!! niiiiiisk!

Tää avausruno oli kyllä yksi hienoimpia! Tuollaisia - herkkiä - lukisi kyllä mielellään enemmä. Vaikea uskoa, että mies on tuon tehnyt... (älkää suuttuko).

Onko tyttösi kenties joku avuton tyttölapsi, kun niin säikkyy autoja? Kyl se on rankkaa, että ihan naurattaa.

viulisti kirjoitti:

Onko tyttösi kenties joku avuton tyttölapsi, kun niin säikkyy autoja? Kyl se on rankkaa, että ihan naurattaa.

Naurattaako tuo raukkamainen oma kirjoituksesi, minä enemmänkin säälittää se.

viulisti kirjoitti:

Onko tyttösi kenties joku avuton tyttölapsi, kun niin säikkyy autoja? Kyl se on rankkaa, että ihan naurattaa.

Voisinpä lyödä vetoa, että olet sellainen "vahva" nainen, jonka mielestä rakkaus ja romantiikka on heikkoutta. Ärsyynnyt romanttisista runoista ja naisista, jotka uskaltavat hakea turvaa miehestään.

Kirjoituksesi tukee väitettä, jonka mukaan suomalainen nainen ei kestä romanttista miestä. :(

Älä välitä kateellisista - suomalaisista - kommenteista vaan ole ylpeä runostasi. Se on kerrassaan upea!

...ei kovin romanttinen loppu...

syyliini vaipuu, siihen jää

lääkäriin... kirjoitti:

...ei kovin romanttinen loppu...

syyliini vaipuu, siihen jää

"Pieni väsynyt pää
syyliini vaipuu, siihen jää"

Ymmärsin, että tyttö nukahti syliin, koska oli väsynyt.

LÄHIÖISSÄ LÄHIÖINÄ

Lähiöinä jatkuvat kaupunginosat…

Lähiöinä…
– mikä on lähiö
kaupungin asteikolla?
Varsinkin jos se on kaukana
eikö kuuluisi ”kaukalo” olla?

Vaan kaukalo on se josta eläimet syö
jonka vieressä possun on syömistyö
Nasun, Putenkin mielipaikka se on
ne tapaavat äärellä kaukalon
siksi kaukalo kylläkin vuorostaan
sopisi kaupungin keskustaan

Ja kaukalossa pelattu lätkää on
minäkin, skeittari onneton
niin myöhään että sain äitini nuhteen
ja lätkässä olen yhä Tiinani suhteen

Täältä lähiöasunnon parvekkeelta
nyt tiirailen tähtistä taivasta
ja meteorologin kuulen lupaavan
yötä tummaa ja kirkasta

Jos kirkkaana pysyy,
värien vöinä
nähdään revontulia
lähiöinä


(Aimo Roima Komiapoika, 2006)

SANNALLE

Sinä päivänä Vantaa tulvi
jälkeen sateen sen kesäisen
jonka äänen itsekin kuulit
sitä kanssani kuunnellen

Kuka lienikin kumppani vierelläs
silti huikkasit mulle ”hein”
kera toisen kuljin itsekin
ja suuntaan toiseen vein

Katsoin nyt kun katsoa sain
nimes mainitsen silti vain salaa
sinuun mieltymään jokin saa helposti
siksi kuvasi mieleeni palaa

Yksi kesä on mennyt jälleen
syyskoleaan taas heräten
mesiangervon muistan tuoksun
sen hymyysi liittäen

Vaan unelman mentyä, tultua
voin yhäkin aatella vielä
tätä samaa jatkuvaa sadetta
sinä mahdatko kuunnella siellä?

Aika totinen runo, mutta uppoaa juuri minuun. Näitä muitakin on ollut ilo lukea. Aika eteviä tekstejä. Tänne täytyy palata toistekin.

tää on hieno ja siinä on sanomaaki!!!!

Mä pidin tästä eniten, koska se on liikuttava ja siinä (huokaus) on lapsi äitineen menossa läpi "lumen ja jään". Kuin suomalainen konsanaan.

vaikutteita dingosta???

ihan hieno silti.

Tää ketju on upeinta mitä olen Suomi24:ssa saanut lukea! Hienoa!

Kyyneleet mullakin valuu kirjoitti:

Tää ketju on upeinta mitä olen Suomi24:ssa saanut lukea! Hienoa!

Minustakin on hienoa, että täällä osataan kirjoittaa myös kauniita runoja ainaisen haukkumisen sijaan. Toivottavasti tämä olisi esimakua tulevasta tällä palstalla. Hyvää illanjatkoa sinulle :-)

Kiva herätä näihin!

..pala mun elämästä!

Heh, enpä tiennyt että 3-vuotiaatkin lukevat tätä palstaa;D

toi kuva on kyllä vaikuttava lopetus tuolle!!
katsokaa ihmeessä

jenkit pakenivat Vietnamista ja pohjoisvietnamin kommunistit valtasivat maan!

mä pidän tuosta... :)

Sinun vihreät, oranssit, oliivisilmäsi
Kuin Välimeren kevät, kesä
Tai syksy
Jota parhaillaan elän

Minun siniset, harmaat, valkeat
Pohjoiset talvisilmäni
- Oli enemmän sinistä ennen
Mutta aika kulutti sen pois

Kun katson silmiisi hyvin tarkkaan
Näen niissä omat silmäni
Ja rakkauden

Heijastuksenako

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( kirje rakkaalle 20.8 2003 )

Jos olisin meri tahtoisin tulla
sinuun kuin hyökyaalto
täyttäen kaikella voimallani
Kuin hiljainen sade
kevyesti pisaroiden, kaikella herkkyydelläni
hyväillen, pitkään väreillen
sinussa

Kuin rauhalliset, päättymättömät laineet
joiden lempeä loputtomuus
huuhtoo pois
ikävän ja hylkäämisen pelot

* *

Mutta olen ihminen ja tiedän
ettei sielustani ole taivaaksi, kenellekään
Ei minuun voi kääriytyä kuin
lämpimään peitteeseen
suojaksi kylmintä yötä vastaan!

* *

Herra, ota hallintaasi
sieluni kiihkeä, voimakas meri, joka joskus
velloo niin omituisin, tummin sävyin
Anna armosi auringon värittää
ristiriitaiset laineeni, jotta ne soljuisivat
asettamiisi uomiin
tuottaen iloa ja lohdutusta
ei tuskaa eikä pettymystä koskaan

ja vaikka nyt katsonkin
kauempaa, häntä jonka silti tunnen
lähellä, toivon ja rukoilen

Ole sinä peitto rakkaani suojana
varjellen hänet itsekkäiltä käsiltä, myös
minun käsiltäni, etten yrittäisi omistaa, enkä
avata aarretta, jonka kuuluu säilyä salaisuutena
löytäjäänsä varten;

pidä hänet koskemattomana
kunnes aika tulee
jolloin kaksi sielua yhtyvät
rakastavan peitteesi alla
kuin erilliset virrat jotka
meressä sulautuvat

ja arkipäivässä
aaltoilevat kauneutesi voimaa
kuin yksi

Jospa voisin olla tuo toinen?
Virroista toinen?

Mutta Herra, älä anna minun olla mitään
irrallaan sinun suunitelmastasi
sinun johdatuksestasi
sillä ilman sinua
menettäisimme kaiken
Ja taivaallinen tuuli meren yllä vaikenesi
syvimmistä, täydellisimmistä
äänistään

* *

äänistä jotka murtavat, äänistä jotka
riisuvat, äänistä jotka kertovat ristin tapahtumista

niin siunatun väkevästi, että sielussa syntyy
loppumaton laulu
täyttymätön ja hetkittäin täyttyvä
kaipaus
mennä ja rakastaa, mennä
ja julistaa
kaikille niille jotka
maailman kylmässä yössä palelevat suojaa vailla

* *

Oi, Herrani, sinä näet kaipaukseni olla
kuin hyökyaalto, kaipaukseni
olla pisaroiva sade, kaipaukseni olla kuin
tyynnyttävä, hiljaa väräjävä lampi
hänelle, joka avaisi rantansa
ottamaan minut vastaan
koko laajudeltani, hyväksyen
ihmisenä lähelleen kasvamaan

Mutta, Herra, Herrani, ole sinä suurin
kaipaukseni, ole suojamuuri
aaltojeni ympärillä;
sinä näet, tiedät ja tunnet
minut ja kaipaukseni kokonaan
se riittää

Johda minne ikinä tahdot
jotta voisin elää koko persoonallani
tätä yhteyteesi
lunastetun elämää;
ja se, mikä elämättä jää, aallot, jotka
eivät pääse vapauteen, muuntukoon sisälläni
voimaksi, ymmärrykseksi ja rakkaudeksi
niitä kohtaan joiden
menetykset ovat kipeät

* *

En tiedä, kyselen...

Rukoilen ja luotan armoon, jonka suojissa
tie selkenee, selkenee!
Oi kunpa minulla olisi sanat, sanat
joilla siunata sinua
kaikella sydämeni rakkaudella, siunata
Isän syliin, hyväksyvään syliin, siunata kaikella
voimallani, kaikella herkkyydelläni
niin ettet koskaan epäilisi vilpittömyyttä
tunteideni aitoutta

Oi, Jumalani, ole hänelle hyvä
Jumalani, ole hänelle hyvä tänään!

* *

Jos olisin meri...
mutta, annathan minun olla vain ihminen?

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( 14.10.03 )


Katsoin käsiäni.
Mustaa, mustaa.
Ohimoillani hakkaava
yön syytös,
kuin teräksinen vanne.
Pusertui sieluni ympäri
tuskan, ahdistuksen
viiltävä pyörä.

En voinut puolustaa...itseäni...
Yritin kohottaa
käteni,
kuin apua pyytäen.

Pimeys ilkkui vasten kasvojani.
Voi mikä jyske, ohimoilla
kuin helvetin vasarat
löivät minua syyllisyyteni
ristinpuulle.
Ne huusivat minulle
tuomion ja kuoleman säveltä,
se kuohui kipeän sieluni

jokaisessa haavassa.
Tukahduttaen kaikki toivon äänet!

Silloin
keskellä syyllisyyteni
ankarinta aallokkoa,
hukkumaisillani,
hukkumaisillani,
kuulin hiljaisen mutta selvän
äänen

"Nosta kätesi valoa kohti".

Oi,uskaltaisinko?
Mahdotonta!
Herra, sinun valosi näyttää
vain syvemmin likani,
syyllisyyteni hirvittävyys
on puhtautesi, kirkkautesi valossa
ylivoimainen kestää.
En voi,en!

"Uskalla sittenkin"
hän sanoi.
Äänessään rakkaus -
se tunkeutui läpi kuohujen.
Ne yrittivät kätkeä, peittää sen
korviltani, etten kuulisi.
Yhä epätoivoisemmin takoivat vasarat:
olet syntinen!

Ja sittenkin...
Niin, minä nostin käteni!
Hirvittävät, lian tahraamat käteni.

Silloin näin:
keskelle puhtautta, kirkkautta,
ilmestyi ristinpuu.
Minun ristini, jolle ruumistani hakkasivat
kuoleman vasarat, ratkaisevaa iskua
odottaen -
minun ristini -
Se otettiin minulta pois, ja
kuoleman vasarat siirtyivät ohimoiltani,
kun väkevä käsi tarttui niihin

ja Jumala siirsi minun tuomioni toisen
päälle.
Katselin Hänen ristiään.
Keskellä valkeutta
makasi mustana, runneltuna
pimeänä kuin yö
synniksi tehty Vapahtaja.
"Uskotko minuun?"

Minä uskon,Herrani!

Mustat käteni muuttuivat
valkeiksi kuin lumi.

Uusi näky avautui eteeni.
Risti oli tyhjä.
Vain kuoleman vasarat
lojuivat sen juurella,
pirstottuina.

Hän käveli minun luokseni
ja ojensi kätensä,
haavoitetut kätensä.
Kutsuen kulkemaan Hänen kanssaan.
Oi,kun tartuin Hänen käteensä
suunnaton rakkauden voima
kulki olemukseni läpi
kuin virta,

ja nyt se kuohuu sydämeni läpi.
Tulkaa, tulkaa kaikki pimeyden orjat!
Kaikki syytöksiin ja häpeään sidotut!
Älkää pelätkö valoa!
Älkää uskoko valheita!

Vapahtaja elää!
Hän muuttaa ahdistuksesi erämaat
laulun maiksi -
jos vain tulet.
"Uskalla, uskalla sittenkin."

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

OLEN NÄHNYT KASVOSI ( 14.10.2003 klo 18.05 )

kauniit illan hämärässä,
kuun kiertäessä
hullulla radallaan,
löytäen

arvoituksen,
salaisuuden

tuskan, kaipauksen
hiljaisen äänen
mykkien huutojen särkyessä
laineiden lailla

kosketusta haparoivaan rantaan

kohdannut silmäsi
pelkäämättä
veitsen lailla sieluasi silpovaa
häpeää

olen nostanut katseeni
taivasta kohden
ja vasten kaikkea vihan voimaa
uskonut

kuun valon siivilöityessä
huoneeseemme
sinä vapaudut kuin lintu

häkistään

ja kaikki runosi
saavat vielä siivet,
ihmeellisesti

taivas laulaa
kahleistaan vapautetun sielusi läpi,
toivon sanoja niille
jotka tahtoisivat uskaltaa
RAKASTAA

- - -

19.10.03 OLI IHMEELLINEN PÄIVÄ
( Kirjoitettu 20.10.2003 )

19.10.03 oli ihmeellinen päivä.
Olit tässä kaupungissa
ja kävelimme käsi kädessä sen kaduilla,
tahdoimme nauttia jokaisesta hetkestä
vaikka tiesimme
sinun kohta lähtevän.

19.10.03 oli ihmeellinen päivä!
Kuljimme rannalla
ja aurinko sulatti huurteista nurmikkoa
askeltemme alla, kun kysyin sinulta
olisinko pahennukseksi tai loukkaukseksi
jollekin,jos hyppäisin uimaan?

19.10.03 oli minulle ihmeellinen päivä,
sillä sinä annoit luvan,
ja sydämeni oli niin täynnä
lapsellista iloa!
Kuivasin itseni kaulaliinaan
ja jätin kalsarit rantakivelle.

19.10.03 oli ihmeellinen päivä.
Muistatko kun kävimme museossa,
painauduimme toisiamme vasten
vuosisataisten rojujen keskellä?
Sinä olit niin lämmin minua vasten
ja ihmeellisen kaunis.

Saatoin sinut junaan
ja katselin lasín takaa kasvojasi.
Silloin avasit ikkunan
ja ojensit minulle suklaamunan
laiturille, puolitin sen ja annoin
toisen puolen takaisin, kuin symbolin.

19.10.03.
Lähetimme toisillemme kaipaavia, ikävöiviä
tekstiviestejä kuin emme olisi nähneet
vuosikausiin.
Sitten laitoin kännykän äänettömälle,
nukuin päiväunet.

- - -

NÄILLÄ KADUILLA ( 20.10.2003 klo 15.40 )

Näillä syksyisillä kaduilla
olemme kävelleet
käsi kädessä etsien tietä
yhteiseen huomiseen
Näillä syksyisillä kaduilla

Kuljen yksin
muistellen lämmintä hymyäsi,
huultesi pehmeää kosketusta
huuliani vasten
Näillä kaduilla

jokainen askel kertoo sinusta,
rakkaudesta, unelmista
joiden täytyy tulla todeksi
arjessa, näillä kaduilla
Odotan sinua

Ja kävelen yksin, hymyillen
tätä haikeaa hymyä
Näillä syksyisillä kaduilla
olethan kanssani
vaikka olet niin kaukana?

- - -

( Runo OLEN NÄHNYT KASVOSI oli vastaus rakkaani kirjoittamaan runoon eräällä palstalla, ja nuo kaksi seuraavaa runoa on samasta keskusteluketjusta kyseisellä palstalla )

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

saako Gingsberg juuria ( 20.10.2003 klo 14.20 )

alternatiivivuoristosta?
kivestä hakkaamalla kauniita kuvia?
vastaamattomia kysymyksiä
sähkövirtana silmissä kipunoiden.
sanoivat minua tyhmäksi,
pölypunkin munat kasvojesi uurteissa:
figuuri
veden kalvolla rikkoutuu,
unelmat tulevat.
kipeästi lihaksi joka rappeutuu.
en ole hän joka olen hän joka en ole.
viimeinen lause
ennen syvää unta, ensimmäinen
kohtuullinen ääni
unen purentaa marmorin hampaissa.
ehkä sittenkin, sittenkin
ei.

tuhoaisin tämän runon
jos voisin,
tykittäisin takaperin hirviön suonistoon.
alter ego antipatia?
pervertikkeli posthumina?
jos olen joskus ollut eksyksissä
muistelen miltä se tuntui,
tämä eläytyminen piiskaa minua liikaa.
vilahtavia munakkaita
neitseellisillä lautasilla,
kivestä hakkaamalla ei saada mitään muuta
mitään muuta.
kyvytön letku ja katko
nai sen kävelyt

hoplaa,figuuri veden kalvolla
rikkoutuu -
runoilijan pisoaarissa
loistava huomen ja kirkkaasti
puhkotut silmät...
gingsberg juuria ei saa vuoristosta!!!
enää (ne on loppu)

otetaanko taas tänään kusitesti?

- - -

Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 1/2
( nimimerkillä Uitettu Koira 4.1.2004 klo 18.34 )

Äiti. Kirjoitan sinulle täältä jostakin.
Taivas putoaa päälle,
lumihiutaleita kasvoillani.
Kaupunki maistuu repaleisilta unelmilta.

- - -

Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 2/2
( Uitettu Koira 6.1.2004 klo 16.28 )

Puhun lumelle, lumi, jos voisit pestä kasvoni
puhtaaksi, noroina maahan valuva vesi
ei olisi tarkoitusta vailla.
Minulla on niin vähän sanoja

jäljellä.
En tiedä löydänkö enää kotiin?
Käteni liikkuvat penkin uurteissa, tunnustellen
sormillani huomaan maalin lohkeilleen,

eikä se herätä minussa muita tunteita, tämän:
maali on lohkeillut.
Makaan selälläni ja odotan
täällä jossakin, äiti.

- - -

nostetaan kissa pöydälle (Keep On Bushing Me, Dear Lady America)
( 09.11.04 )

I

Onko mahdollista, kysyn, sovitaan yksi
kokonainen viikko
että puhutaan toisillemme
vain kiinaa, katsotaan kuinka vaikuttaa
persoonallisuuteemme, varmasti jollain
tapaa elähdyttävästi

Tai ehkä mieluummin japania, olisi mielenkiintoista
nähdä kirjoittaisinko tankarunoja
näiden sijasta
Ongelma että emme osaa sanaakaan?
Ei suinkaan

II

1.

Potkaisen kengät jalastani, kummatkin
tai ainakin toisen, kaadun vuoteelle
kirkkaan ruumiisi päälle

Poliittinen itsemurha
on korrekti tapa ilmaista itseään?
Puistossa syysaamuna

Kun ei ole mitään muutakaan tekemistä, ja vaikka
tekemistä olisi kuinka paljon, itsensäpaljastaja
peittää syvimmät tarpeensa alastomuudella

2.

Lööppien ja otsikoiden kääntyillessä
saranoillaan
Näinkö minulle palkitaan

3.

Kun kaikkien näiden
tuomittavien tekojeni paljastuttua
minut teilattiin

Katson miestä lyhtypylväässä, sydämen
käkikello raksuttaa
omaa aikaansa, tilanteet tulevat ja menevät

ihon pinnalla kuin mustat
muurahaiset, sanojen ontologia:
Se siitä

III

Entä jos
sanon sinulle hiljaa, kuiskaan korvaasi
lyhtypylväässä, kerrostalomme edustalla
roikkuu valaistu mies
Eikä pylväs taivu hänen painonsa alla

Vihdoinkin suosittu, kaikkien katseiden
kerääjä, ainakin vähän aikaa
Sitten hänet kannetaan pois, ruumis pimenee
herttoniemen yksiöstä puiseen laatikkoon

Onko siinä paljon eroa?
Seuraavan päivän lehdessä 80 kiloa hyvin riiputettua
lihaa, sanoiksi taottua
historiikkia

Rakas, minua pelottaa, tartu käteeni
sinun suloisella kädelläsi, tänä yönä tee minusta
vähäksi aikaa ihminen ihosi kirkkaudessa
Kun sammutamme valot

Ja piilossa peiton alla, toivomme toisissamme kiinni
ettemme koskaan päätyisi lyhtypylvääseen
Vaikka sillä ei olisi mitään eroa, eikä merkitystä
silti emme luovuta, emme saa
Emme vielä, vieläkään

IV

Huomata että se joka on teilattu
julkinen eläin
ei ole minä, on joku toinen, hänen kuvansa
Torilla katseita keräävä raato
jää rauhassa hyvästi

Kuinka iloisesti rinnassa kukkuvat epäkorrektit sanat
Olen tullut vihdoin itsekseni, sinne missä minuuttani
eivät peitä yhdetkään kuvat

Minun pyrkyrimäisyyteni kaikki,
myöhemmin tunnustan
Että tunsin kyllä ensin tuskaa:
näinkö minulle palkitaan
elämäntyöni

Siksi herjattu kuvani on suloinen patsas,
menneisyyteni muistomerkki
viitoittaa tietä tulevaan: mitä enemmän puhun
sen vapaampi on minä, joka en jää sanojeni alle

Murhatusta kuoriutuu elävä sielu,
syksyisten lehtien laulu
Kirpeä tuuli kasvoillani kävelen, ja mietin uskallanko
tahallani erehtyä toisten edessä
kuin vahingossa,

tullakseni yhtä vapaaksi
kuin he
siellä minne katseeni ei yllä
Syysaamuna puistossa

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

NäilläLaivoillaOnSielu ( 10.11.04 )

Kaksi laivaa merellä sidottuina toisiinsa
ruosteisin kettingein
Niin monien pyörteiden
sysättävinä
suuntaan ja toiseen

Tätäkö on rakkaus?

Näillä laivoilla on sielu:
kuinka niihin sattuukaan
kun kettinkiä niiden välillä
aletaan leikata poikki
Tätä ruosteista kettinkiä
jonka kautta rakkaus aina on tullut
todeksi

Voiko tapahtua ihme?

Uskallammeko päästää irti toisistamme?
Annammeko taivaallisen käden
leikata irti siteet, joiden kautta
helvetin pimeydet sieluissamme
ovat syöksyneet toisiimme
ruosteisia kettinkejä pitkin?

Voi tapahtua ihme, voihan?

Laiva ajattelee:
onko mahdollista, ensimmäistä kertaa elämässäni
rakastaisin omana itsenäni
toista ihmistä
hänenä itsenään, ilman vaatimusten
mustasukkaisuuksien, hylkäämisen hengen
ja kuoleman

kettinkien kitinää?

Kaksi laivaa merellä
sidottuina toisiinsa
ruosteisin kettingein
Rakastaen, ja sielunsa haavoissa
aina avaten sisimpänsä valheille
jotka turmelevat rakkauden
Toivovat

että voisivat päästää irti
Astua ihmeeseen

Sillä vapaus ja luottamus ovat ihme
Se on ihmettä,
jossa Vapahtajan käsi
siunaten koskettava
voi sitoa yhteen kaksi,
joita eivät enää yhdistä ruosteiset kettingit

Se sattuu kyllä, rakkaani, mutta
kestämmehän me sen?

Sattuu kun näitä siteitä välillämme
leikataan poikki
Ja valehteleva ääni puhuu: teidän rakkautenne
tuhotaan
Ja hylkäämisen henki sanoo:
tämä on yksin jättämistä

Mutta taivaallinen tuuli kertoo meille
ei, tämä on rakkautta
Astua ihmisenä olemisen kipuun syyttämättä, vaatimatta
Suostua katsomaan
minkä väylän taivas avaa,
vapaille laivoille

* *

Toivoisin voivani purjehtia kanssasi eteenpäin
ilman ruosteisten kettinkien kitinää
Toivoisin voivani

purjehtia vierelläsi uuteen aamuun,
jossa kuulumme toisillemme vapaina

Valossa

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä hairface 10.11.2004 klo 14.13 )

Istun laiturin nokassa
kun joutsenpariskunta lähtee
kotimökkini lammelta

Kirveen jälki puun kyljessä tuore
ensimmäisten hiutaleiden putoillessa
syksyisille lehdille

Istun laiturin nokassa
kun joutsenpariskunta palaa
kotimökkini lammelle

Ja vaikka haava ei ole
vielä parantunut, silti ruohikko vihertää
Puuhun puhkeavat terveet silmut

DoghouseBlues kirjoitti:

saako Gingsberg juuria ( 20.10.2003 klo 14.20 )

alternatiivivuoristosta?
kivestä hakkaamalla kauniita kuvia?
vastaamattomia kysymyksiä
sähkövirtana silmissä kipunoiden.
sanoivat minua tyhmäksi,
pölypunkin munat kasvojesi uurteissa:
figuuri
veden kalvolla rikkoutuu,
unelmat tulevat.
kipeästi lihaksi joka rappeutuu.
en ole hän joka olen hän joka en ole.
viimeinen lause
ennen syvää unta, ensimmäinen
kohtuullinen ääni
unen purentaa marmorin hampaissa.
ehkä sittenkin, sittenkin
ei.

tuhoaisin tämän runon
jos voisin,
tykittäisin takaperin hirviön suonistoon.
alter ego antipatia?
pervertikkeli posthumina?
jos olen joskus ollut eksyksissä
muistelen miltä se tuntui,
tämä eläytyminen piiskaa minua liikaa.
vilahtavia munakkaita
neitseellisillä lautasilla,
kivestä hakkaamalla ei saada mitään muuta
mitään muuta.
kyvytön letku ja katko
nai sen kävelyt

hoplaa,figuuri veden kalvolla
rikkoutuu -
runoilijan pisoaarissa
loistava huomen ja kirkkaasti
puhkotut silmät...
gingsberg juuria ei saa vuoristosta!!!
enää (ne on loppu)

otetaanko taas tänään kusitesti?

- - -

Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 1/2
( nimimerkillä Uitettu Koira 4.1.2004 klo 18.34 )

Äiti. Kirjoitan sinulle täältä jostakin.
Taivas putoaa päälle,
lumihiutaleita kasvoillani.
Kaupunki maistuu repaleisilta unelmilta.

- - -

Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 2/2
( Uitettu Koira 6.1.2004 klo 16.28 )

Puhun lumelle, lumi, jos voisit pestä kasvoni
puhtaaksi, noroina maahan valuva vesi
ei olisi tarkoitusta vailla.
Minulla on niin vähän sanoja

jäljellä.
En tiedä löydänkö enää kotiin?
Käteni liikkuvat penkin uurteissa, tunnustellen
sormillani huomaan maalin lohkeilleen,

eikä se herätä minussa muita tunteita, tämän:
maali on lohkeillut.
Makaan selälläni ja odotan
täällä jossakin, äiti.

- - -

nostetaan kissa pöydälle (Keep On Bushing Me, Dear Lady America)
( 09.11.04 )

I

Onko mahdollista, kysyn, sovitaan yksi
kokonainen viikko
että puhutaan toisillemme
vain kiinaa, katsotaan kuinka vaikuttaa
persoonallisuuteemme, varmasti jollain
tapaa elähdyttävästi

Tai ehkä mieluummin japania, olisi mielenkiintoista
nähdä kirjoittaisinko tankarunoja
näiden sijasta
Ongelma että emme osaa sanaakaan?
Ei suinkaan

II

1.

Potkaisen kengät jalastani, kummatkin
tai ainakin toisen, kaadun vuoteelle
kirkkaan ruumiisi päälle

Poliittinen itsemurha
on korrekti tapa ilmaista itseään?
Puistossa syysaamuna

Kun ei ole mitään muutakaan tekemistä, ja vaikka
tekemistä olisi kuinka paljon, itsensäpaljastaja
peittää syvimmät tarpeensa alastomuudella

2.

Lööppien ja otsikoiden kääntyillessä
saranoillaan
Näinkö minulle palkitaan

3.

Kun kaikkien näiden
tuomittavien tekojeni paljastuttua
minut teilattiin

Katson miestä lyhtypylväässä, sydämen
käkikello raksuttaa
omaa aikaansa, tilanteet tulevat ja menevät

ihon pinnalla kuin mustat
muurahaiset, sanojen ontologia:
Se siitä

III

Entä jos
sanon sinulle hiljaa, kuiskaan korvaasi
lyhtypylväässä, kerrostalomme edustalla
roikkuu valaistu mies
Eikä pylväs taivu hänen painonsa alla

Vihdoinkin suosittu, kaikkien katseiden
kerääjä, ainakin vähän aikaa
Sitten hänet kannetaan pois, ruumis pimenee
herttoniemen yksiöstä puiseen laatikkoon

Onko siinä paljon eroa?
Seuraavan päivän lehdessä 80 kiloa hyvin riiputettua
lihaa, sanoiksi taottua
historiikkia

Rakas, minua pelottaa, tartu käteeni
sinun suloisella kädelläsi, tänä yönä tee minusta
vähäksi aikaa ihminen ihosi kirkkaudessa
Kun sammutamme valot

Ja piilossa peiton alla, toivomme toisissamme kiinni
ettemme koskaan päätyisi lyhtypylvääseen
Vaikka sillä ei olisi mitään eroa, eikä merkitystä
silti emme luovuta, emme saa
Emme vielä, vieläkään

IV

Huomata että se joka on teilattu
julkinen eläin
ei ole minä, on joku toinen, hänen kuvansa
Torilla katseita keräävä raato
jää rauhassa hyvästi

Kuinka iloisesti rinnassa kukkuvat epäkorrektit sanat
Olen tullut vihdoin itsekseni, sinne missä minuuttani
eivät peitä yhdetkään kuvat

Minun pyrkyrimäisyyteni kaikki,
myöhemmin tunnustan
Että tunsin kyllä ensin tuskaa:
näinkö minulle palkitaan
elämäntyöni

Siksi herjattu kuvani on suloinen patsas,
menneisyyteni muistomerkki
viitoittaa tietä tulevaan: mitä enemmän puhun
sen vapaampi on minä, joka en jää sanojeni alle

Murhatusta kuoriutuu elävä sielu,
syksyisten lehtien laulu
Kirpeä tuuli kasvoillani kävelen, ja mietin uskallanko
tahallani erehtyä toisten edessä
kuin vahingossa,

tullakseni yhtä vapaaksi
kuin he
siellä minne katseeni ei yllä
Syysaamuna puistossa

lähes mykkänä. Noihin runoihin on helppo hukuttautua. Kissa oli pöydällä ja lähti lentoon.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Yks Niinku Öinen Runo
( nimimerkillä mamabeard 28.11.2004 klo 02.19 )

Jos vielä kirjoittaisin jotain
Mitä voisin sanoa
Mitä ei ole jo sanottu
En mitään ja tämäkin

Kaikki sanat
Kaikki rakkaudet ja erot ja tuskat
Kaikki mitättömyydet
On mieletön maailma sisällyttänyt itseensä

Tahtoisin olla ensimmäinen ihminen
Puutarhassa!
Kaikki olisi uutta
Jokainen askel tahraton

Olisi ensimmäinen rakkaus ihmisten välillä
Syleily tuore ja ennen kokematon
Vain me kaksi
Ei toisillamme ketään ennen meitä

Tällaista huomaan ajattelevani
Ainakin kirjoitan
Aamuyön tunteina, ja huomenna kaduttaa
Jokainen lause, niinkö

Ehkäpä niinkin
Kuule, eikö jokainen meistä
Tahtoisi olla ainutlaatuinen
Toiselleen?

Hiljaisuus

Jos vielä kirjoittaisin jotain, sanoisin
Kyllä, sinä suloinen itsenäsi
Ja taivas tässä
Kun armo laskeutuu alas

Eivätkä mitkään sanat enää tee tyhjäksi
Sitä mistä puhutaan
Ei, en tahtoisi olla Eedenin puutarhassa koskaan!
Kokea sitä suurinta surua ja tuskaa

Ensimmäistä rikosta
Erilleen joutumisista hirvittävintä
Jota mitkään viikunanlehdet
Vielä tähänkään mennessä eivät ole riittäneet

Peittämään -

- - -

Ajatuksia kukkulalla (waynes coffee 080405)

silloin kun elämän todellisuuden kohtaaminen
vaatii kipua
rosoisuuteni ja kirottu taipumattomuuteni jota
aina ennen puolustelin

nyt mieluummin kohtaan kivun kuin
jään unelmiini joissa
sieluni kasvot vielä ovat eheät uurteettomat
ja rosoja vailla

olenhan oppinut
että todellisuus itsessään palkitsee
ne jotka riisuvat
naamionsa

kirkkaita unelmia suurempaa
on ilo
omia kasvojaan kantaa
ja elämän kolhuissa tuntea elämän pettämätön laulu

jumalankukat vasten tummaa taustaa
hehkuvat värein joiden loistossa
unelmiemme kirkkaus himmenee
syntyy uusi unelma

kulkea ihmisenä itseään väistämättä
ja niin kohdata myös lähimmäisensä
ihmeellistä onkin
että juuri rosoinen

voi olla toiselle lämmin ja hyväksyvä
mutta se joka vielä elättelee turhia luuloja itsestään
vaatii aina myös toisia sopeutumaan
heille laatimaansa kuvastoon

lopulta eihän se olekaan ihmeellistä
että näin on
se on vain todellista
ja ainoa ihme jota lakkaamatta

ihmettelen on Jumala suuressa armossaan
jossa Hän meidät
taipumattomatkin saa taipumaan
avaten rosomme rakkaudelleen

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

...kädet...sydän....kasvot...
( nimimerkillä hairface 12.11.2004 klo 13.32 )

Käsi lepää pöydällä,
kirjoittamaan väsynyt
Se tahtoisi koskettaa
kasvojasi, pöydän tuolla puolen
odottavia -

Otsaa, nenän kaarta
Korvan nipukkaa
Olkapäätä

Käsi lepää pöydällä, tarttuu taas
kynään, kirjoittaa, painaa
tietokoneen päälle, lopettaa lepäämästä,
väsyttää itsensä, etsii
eikä löydä -

Käsi odottaa pöydällä
Sydäntä, jolle sydän uskaltaisi
avautua, kasvoja, joita vasten saisi
painaa omat kasvonsa, pelkäämättä
erehdystä, hylkäämistä, kipua

Sydän?

Pakenee sanoihin, paljouteen -
Kirjoittava käsi:
Käsi lepää pöydällä,
kirjoittamaan väsynyt
Se tahtoisi koskettaa

- - -

KALLION LÄMMIN KYLKI (TOINEN KOMERO)
( 26.03.05 )

Ulkona valo, lämpö.
Keväisen auringon koskettelema kallion kylki
hehkuu hetken aikaa.
Ottaisinko kengät pois jaloistani, kuten
yhtenä keväänä, maaliskuussa kuten nyt, oliko
sekin pääsiäisen aikaan, ehkä.

Kuinka toisiamme syleilimme
silloin? Muistan nyt: ei yhtään sen
ihmeellisemmin, kuin sitä ennen tai sen jälkeen, toisten
kaltaistemme kanssa, samanlaisesti.
Vaan jos olisin vain tässä, menneitä
muistelematta, tulevaa pelkäämättä, käsi
sinun kädessäsi, nainen.

Kallio hehkuu.
Laulavat linnut.
Ja me kävelemme paljain jaloin, ikäänkuin emme tietäisi
millainen flunssa tästä seuraa:
luihin hiipivää kylmyyttä, kohta kuumeessa
tärisevät vartalot, kirkasta
räkää vuotava nenä.

Ah, ihana on valo, suloista
sen hehkuva lämpö!
Tällä tavalla katselen ikkunasta
avautuvaa näkymää, rantaa;
ulkona valo, lämpö.
Pöydällä kirjoittava käteni, sanat tunnottomat:
mustia koukeroita, joille vain lukeva mieli antaa
merkityksen.

- - -

käsi kädessä, kasvoilla.
( nimimerkillä santelipuukissa 9.10.2005 klo 20.57 )

Aurinko on matalammalla
kuin lyhtypylväät,
joiden viistot varjot osuvat kasvoille
kävellessäni silmät kiinni.

Säpsähdän,
kuin joku asettaisi kasvoilleni
kätensä ääneti.
Onko aurinko jo näin matalalla - onko?

Avaan silmäni, sinä olet siinä vierelläni tuoreesti
kuin versoava puu, hymyilemme.
Sinä ja sinun valoa vasten
noussut kätesi!

Ikkunaverhot liikkuvat tuulessa
kuin paimenenviitta kedolla
ja jostain kaukaa kuuluu
liikenteen kumu, pyörien taukoamaton humina

epätoivoisten ihmisten ajaessa - jonnekin.
Minne? Jaksatko vielä hymyillä?
Ehkä - kohti aamunkoittoa
jota he toivovat erittäin kipein sydämin. Tiedätkö. Lyhtypylväät

taipuvat maata kohti
pommikoneet kylvävät taas napalmilastinsa
nälkäisinä odottavien lasten avoimiin suihin
ja minä, minä olen huoneessa taas yksin.

Aurinko laskee,
tulee pimeys maan ylle,
katselen verhojen takaa valaistua jalkakäytävää ja
mietin lähtisinkö kävelylle.

- - -

hyvää yötä
( nimimerkillä santelipuukissa 9.10.2005 klo 22.41 )

ajatukset ovat liikkuvia varjoja
väsyneen mielen puutarha
aurinkokello

kuinka monta kertaa ennen
kuinka monta kertaa taas

hyvää yötä, ehkä huomennakin päivä nousee?
hyvää yötä, olen kuulevinani
linnut, aamukasteisen ruohon kahinan
jalkoja vasten

hoh hoijaa
tässä penkillä on hyvä olla

yksinäinen mieli lepää

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Hetki ennen hiljaisuutta ( 1.12.2004 )

VOIKO OLLA -

valo leikkii olga päilläsi
kissanpentu lattialla
naurukerä avautuu ja sulkeutuu oven lailla
kohta vedät verhot eteen etten näkisi
pimeässä tai että näkisin
kissansilmäthehkuvat
sanasto hajoaa
kuin monumentaalinen äänivarasto
hyväilysi poskillani
rauhoitu ja ole hetki hiljaa pusertuvat kyyneleet
helähtävät turkillesi
ja pirstaleiksi räjähtävä naukumaatti
haalistuu yön usvaan

- - -

TÄLLAINEN TÄSTÄ TULI
( nimimerkillä Hoo Ilmakasvo 11.1.2005 klo 11.07 )

1

siinä palapelissä oli pelkkiä puuttuvia palasia
järjestelin niitä mielessäni
kunnes huomasin

kyklooppi istui pytyllä ja pureskeli kynttä
yksisorminen
ajattelin jos nyt tuokin kynsi

lohkeaisi, mitä jäisi jäljelle, tuotos
pytyn pohjalla, väkisinpuserrettu runo, turhautunut
minä: katselin kirjoittavaa kättäni wc:n peilistä enkä ollut varma

ymmärsinkö,
ding ding ding

juna meni justiinsa, mutta uusia tulee
asemien vaihtuessa
laiturilla seisova mieli pysyy

olitko se sinä? olinko se minä?
aamupäivällä ahdistus alkoi kasvaa: se alkoi jostain varpaiden
tienoilta ja kiertyi sähköisenä spiraalina

ylemmäs - päivän kuluessa käsitin yhä
paremmin olisi pitänyt aloittaa tämä päivä
tavalla tai toisella mutta ei juuri näin

2.

porsas on linnun formaatti
kuinka muuten voisikaan rakastaa?
laitan korvani nahkaasi vasten ja kuuntelen

tuhansien kyyhkysten kiljuntaa
ja vinkumista
sydämesi putkistoissa

(kakkaamisen idylliin sotkeutuu muistikuvia)
ding ding

jos se mitä olen, on liikaa
ota minusta kaikki liika pois, mitä jää jäljelle
on unelmasi

3.

tyhjällä paperilla kaikkea tarpeeksi, ajattelin
heittäväni tämän runon menemään, lopuksi
huomaan etten tehnytkään sitä

(vaikka viemäriin kohiseva vesi puhuu puolestani)
tällainen tästä tuli: ding dong

- - -

Yksinhuoltajakissan äidille:
( nimimerkillä mykkä elvis 11.10.2005 klo 16.42 )

Jääkaapit pestään tehtaassa ennen kuin
ne lähtevät ihmisille käyttöön.
Ja aikansa oltuaan
koiviston roskankuljetusautot
kuljettavat ne takaisin lähtökohtaansa,
luonnon suureen kiertokulkuun:

Kaatopaikalle,
jonka autereisessa auvoisuudessa
harakat, varikset ja naakat, hiiret ja rotat
ja lopulta tuhansien vuosien kuluttua
koppakuoriaiset ja madot
hajottavat ne alkutekijöihinsä.

Niin puhdas on jääkaappini silloin!
Kun maaplaneetta on pamahtanut kuin pimahtanut bimbo -
ja iankaikkisuudessa nämäkin kyyneleet
pyyhitty pois.
Ehkä jo ennen? Ehkä jo paljonkin

ennen maaplaneetan pamahtamista?
Jääkaappini pimahtaa ja viedään tunkiolle -
jossa rotat alkavat nuolla
sitä puhtaaksi.
Oi autuaat jääkaapit!

Mykkä elvis kadehtii
kiertokulkuun sulautuvia tyhjiä sydämiänne.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä santelipuukissa 10.10.2005 klo 00.05 )

palelevien sydänten puutarhassa
tuhannet mielikuvat väijyvät ohimoiden seutuvilla
odottaen pääsyä sisään

tuhannet epämääräiset tuntemukset

myrkyttäen kavalasti
nämä kaipaavat sielut jotka istuvat puutarhan penkeillä
kuutamon valossa

susien ulvonta naamioituneena kyyhkysten kujerrukseksi

oikeutetun kaipauksen varjolla ne marssivat sisään
kaikki itsesäälin variaatiot
ja säie säikeeltä kehittyvä katkeruus
tarjoten itsensä voimaksi

yksinäisen voimattomuuteen

ne kolkuttavat ohimoillasi
tunteellisuutesi sormin ja miltei luulet
että kieltäytyä kuulemasta niiden kujerrusta
olisi sama kuin kieltäytyisit ihmisyydestäsi ja kaikesta
mikä on kaunista ja tärkeää

kuuntelitko jo?
otitko vastaan myrkyllisen viestin?
päästitkö sen sydämesi maisemaan -

olisi ollut liian paljon vaadittu
suostua olemaan heikko
alaston ja niin tautisen yksinäinen tässä
palelevien sydänten puutarhassa

suostuisit siihen
voi, suostuisitpa kerrankin

vain sinä syyttämättä toista
vaatimatta häntä lämmittämään kylmenevää
kaipaavaa sinua

sinä
omana itsenäsi
mahdollisuus tutustua omaan sieluusi
löytää kätesi siinä
tulla todeksi

vain suurimman yksinäisyyden keskellä
ihminen voi havahtua olemaan läsnä

juuri minä vastuullisena
omalla penkilläni istuen vain minä
itseni myöntäen
kohotan kasvoni huomaan

eräs saapuu kuin tuuli
todempana kuin koskaan aikaisemmin
hän kietoo rakkautensa viitan ympärilleni ja
pukee minut lohdutuksella josta
en osannut edes uneksia

tämän hän tekee
miksi?
ihmiselle
palavan rakkautensa kohteelle

tekee että hän
ihminen
sitten lähtiessään puutarhasta ulos avaraan maailmaan
voisi mennä läsnäolevana itsenään

Kristuksen kanssa kaikkialle!

ja äkkiä tuo kova ja karkea maailma
jota pakenit puutarhaasi
onkin täynnä lupauksia ja kukkakedon tuoksua

tiedät
ettei sinun koskaan enää tarvitse
ottaa vastaan ohimoillasi kolkuttavia valheita
ei minkään hyvän tai oikeutetun varjolla
ei edes itsesäälin hekumassa

tarttua siihen voimaan
jolla vihollinen pukee alastoman ihmisen
ettei hän alastomuudessaan kääntyisi Kristuksen puoleen
eikä löytäisi itseään kokonaisena Hänessä

siis!
pois palakoon kukkakedot
joista pidimme kynsin hampain kiinni
kuin parhaista unelmistamme koska pelkäsimme kohdata
tätä kovaa maailmaa:
omaa raadollisuuttamme
omaa raadollisuuttamme

siis
tervetuloa todellisuus ja sen kylmät kasvot -
jotka Kristuksen kanssa kauniisti
avautuvat kukkakedoksi

Hänen kanssaan todellisuudessa on aina tuoksua
Hänen kanssaan todellisuus maistuu
Hänen kanssaan kaikessa on elämän tuntumaa
kipeyksienkin keskellä
Hänen kanssaan ihminen on aina ehyesti

tässä

kun äänet ohimoillasi kuiskivat:
tarvitset toisen ollaksesi kokonaisesti sinä

käännät kasvosi valoon ja sanot sielullesi rohkaisevasti:
minähän olen jo minä
minä joka kaipaan ja tarvitsen ja haluan

täyttyvätpä tarpeeni tai eivät
olen puettu Häneen jossa puutarhan on pakko
laulaa

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Hän kulkee. ( 10.10.05 )

Unta saamatta valvovat
monet yksinäiset ja pettyneet.
Ja huoneen synkistyvät varjot
värittävät muistoja yhä raskaammiksi kantaa.
Niiden painojen alla
on vaikea nukahtaa.

Unta saamatta
kulkee läpi pimeän kaupungin eräs,
väsymättömin, rakkaudesta kipein jaloin.
Kolkuttaa yksinäisten oville.
Joku avaa, joku ei.

Mitä kohtasin avatessani?
Golgatan ristin puu eteeni avautui!
Näkymä niin hirvittävä - sen edessä oma tuskani
unohtui, polvilleni putosin kärsimysihmeen
edessä - ja sieluani raateli näky:

Miljoonat. Miljoonat. Miljoonat.
Yksinäiset, pettyneet ja kiusatut sielut -
varjojensa kanssa, huoneissaan.
Kieltäytyen avaamasta.

Ja Hän joka huusi tuskasta ristillä:
Isä, miksi minut hylkäsit!
Huutaa yhä heidän kohdallaan -
täynnä tietoisuutta siitä, että kerran, valtaistuimen
edessä, hekin joutuvat Isän hylkäämiksi, koska
kieltäytyivät ottamasta vastaan
Hänen rakkauttaan.

Unta saamatta
hän kulkee läpi pimeän kaupungin.
Kolkuttaa.

Tahtoisi ottaa syliinsä.
Päästää pois raskaiden painojen alta.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

VALAISTUJA SILTOJA ( 15.10.2005 )

Siltoja yössä.
Valaistuja siltoja.
Ihmisen luota
toisen luo, sydämeltä sydämelle.
Sydänten siltoja?

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.

Rakennamme siltoja:
oppilauseilla, näillä suurilla ja
loistavilla varmuuksillamme, jotka hohkaavat
yössä kuin tulipunaiset kekäleet, silti
kykenemättä lämmittämään

palelevia sydämiämme.
Jos totta puhumme.
Saavat vain paremmin tuntemaan kylmyytemme.

Katselen alas tummanpuhuvaan veteen.
Ajattelen,
valoja joilla peitämme alleen valot,
siltoja joilla kätkemme sillat.

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.
On yhä olemassa, odottaa.

Löydettävissä.
Ihmisen luota toisen luo, sydämeltä
sydämelle.
Jotain joka on jo rakennettu,
ja jota emme voi tehdä - ainoastaan kätkeä,
peittää, ettemme löytäisi

palelevaa itseämme.
Jos totta puhumme, tunnustamme.
Sydänten silloilla?

Täytyy uskaltaa olla alaston,
tullakseen puetuksi.
Heittää koristellut takkinsa virtaan,
antaa suurten luulojensa mennä.

Mennä?
Että voisi tulla.
Tulla?

Omaksi itsekseen.
Lähelle toista.
Sillalla yössä, sydänten sillalla.
Ei rakentamallamme.

Itsessään olevalla.
Golgatan ristinpuulla rakennetulla.
Valmiiksi tehdyllä.

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Sepäs juuri onkin
( nimimerkillä Hairface 10.11.2004 klo 13.45 )

ihmeellistä, että tuo ruosteinen
kettinki, jonka toivoisimme
jo olevan katki, kestää, raastaen
kylkiämme tempoilevan meren
jokaisella riuhtaisulla,

kestää, sillä se saa voimansa
haavoista sielussamme,
sielussa, jota ihmisen on niin vaikea
luovuttaa Jumalan käsiin
tarpeineen kaikkineen,

noihin siunaaviin käsiin, jotka ainoana
voivat leikata poikki
riippuvaisuuksiemme
vihlovat säikeet -
ja edessä odottaisi avoin meri

- - -

niinkö?
( nimimerkillä santelipuukissa 20.10.2005 klo 01.15 )

Laiva myrskyaaltojen keskellä
pohjalaudat natisten
puskee eteenpäin, tämä elämän laiva,
jossa ihminen matkaa unelminensa
kaukaista rantaa kohti,
ja lokkien kirkuna tuulessa.

Sano sitä sieluksesi jos tahdot,
tai nimeä se elämäksi,
yhtä kaikki.
Mikä on käsissäsi, sellaista johon voit
vaikuttaa, sitä työstää puhuen
tai vaikenemalla -
kaikki se, mikä vastuullasi on,
taivaan alla:

Se on sinun laivasi.

Ja nyt pohdit tätä.
Kun kipeltä tuntuu, ja pysähtyä pitäisi!
Että tohditko? Uskallatko?
Kipunsa kohtaaminen - voi, se tekee liian kipeää!
Kaikki nuo uurteet ja raapaleet,
kivien kolhimat vammat, ulkopuolella ja
sisälläsi, tämä pimeyden kiusallinen ja hämmentävä
taakka -

Ihmisyytesi!
Ei, sinä pusket eteenpäin vain.

Teoriassa kyllä,
myönnät että olisi varmaan
hyväksi kohdata kipunsa, pysähtyä, ehkä jopa mennä
telakalle vähäksi aikaa, pistää kaikki
suunnitelmat jäihin -
Antaisit Jumalan tulla.

Tulla, ei jonakin kuvana, ideana, vaatimuksena;
asiana asioiden joukossa
siinä kun
eteenpäin pusket
kaikkien asioidesi kanssa Jumalaan luottaen.
Ei sillä tavalla, toisin:
kohtaamisessa, jossa olet kaksin vain
sinä ja Hän.

Niin, se tekee kipeää.
Ja lokkien kirkuna tuulessa:
liian kipeää, liian kipeää se tekisi.

Ei, ei telakalle!
Ei itsensä kohtaamiseen.
Puhdistettavaksi, parannettavaksi?
Ei.
Puhdista tässä, Herrani, paranna minua tässä.

Vain tässä, kaikkine näine asioineni
joiden kanssa sinuun luotan, uskaltamatta
antaa niitä käsiisi.

Näethän että luotan?
Mutta että antaisin sinun käsiisi
nämä,
ei, se on liian kipeää -
Niin puskee eteenpäin elämän laiva,
pohjalaudat natisten.
Luotat armoon, joka kannattelee
ja vie läpi myrskyaaltojen ja ahdistavien
pimeiden vetten -

Halleluja!
kaukaiseen satamaan, rantaan,
toivosi täyttymykseen,
kotiin kerran.

Ikävää vain että elämä siinä matkalla
jää elämättä, se elämä
jonka olisit voinut saada, se täyteyden hehkuva
rikkaus, joka lasketaan puhdistettuihin
aluksiin, telakkavaiheiden kautta.

Lokkien kirkuna tuulessa,
poikkinapsahtavien lautojesi kuolemanlaulu -
Silloinko vastat olet valmis luovuttamaan käsiinsä kaiken?

Kun huomaat ettei armo tehnytkään
puolestasi sitä, mikä oli tehtäväksesi annettu,
ei estänyt pohjaasi syöpymästä puhki, kun sinun itse olisi
pitänyt antaa
henkesi lampuksi Hänen käteensä;
ja niin elämäsi olisi tutkittu, uurteet puhdistettu, eivätkä
ne olisi syövyttäneet

sieluasi hajalle.

Voi laivoja, laivojamme!
Ihmissieluja myrskyjen riepoteltavina,
sokeudessamme.
Hyvä jos silloin, silloin edes
suostumme armon kohtaamaan niin todesti ja
aitona, yksinäisessä tuskassamme.
Kun emme aiemmin.

Emme.
Se olisi tehnyt liian kipeää -

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä Uros Kala 21.10.2005 klo 07.32 )

Puhu minulle mitalin toisesta puolesta,
siitä joka on näkymättömissä.
Älä aina hymyile niin rakastuneesti, nainen.
Kerro että yrität sitoa rakkaudellasi, paljasta se
avoimesti,
lyö korttisi pöytään, pulu.
Tullaan todellisiksi.

Sitten ehkä voimme rakastaa ojennetuin käsin
yli pöydän.
Sillä minä tahdon uskoa hymyysi,
kaipaan sitä,
mutta en voi, ellet suostu.

Niin, en tahdo vain puolikasta, tahdon
koko naisen.
Rehellisesti, ja rispaantunein reunoin,
mustelmin jotka sanovat maalin alta:
me olemme täällä, kaikkien aikaisempien suhteiden vammat ja
tulemme kyllä vielä ilmaisemaan itsemme monin tavoin
sinulle, sinä petollinen mies, raadollinen pelle,
jätesäkki.

Siitä on hyvä jatkaa.
Se on kuin alku, tosi hymy.
Haikea silmänisku, oikeasti myönteinen
kosketus, avautuva ikkuna.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Tänä Yönä I. (joskus keskiyön jälkeen)

Nyt tiedän sen
keskellä maailman toiveiden, keskellä kaipauksien.
Tämän suurimman rakkauden Sinulta saada
voi ihminen. Täyttymyksen...
Siksi kiitän, ylistäen: oi suloinen Kristus! Immanuel!

Lahjaksi annoit kaiken sen,
köyhälle täyteyden, kun tulit laupeudessasi
puhdistaen. Hyväksyit
minut rikkinäisen.
Aloitit työsi armahtaen.

Jatkoit armossa
vieläkin parantaen, laupeudellasi
yhä vain eheyttäen. Kasvattaen. Ei suurempaa,
ei parempaa! Ei ihmeellisempää olla voi kuin olet Sinä
suloinen Kristus. Ihmisten ihana Immanuel.

- - -

Tänä Yönä II. (aamuyön lähestyessä)

Ajan valtimoilla tihkuvat
viilletyt haavat.
Lepakoiden kyyneleet
romahtaneiden katakombien
raivatuilla kujilla.
Uudistetut maailmat.

*

Historia ei toista itseään. Toistan:
ei historia, ei.
Laastaroidut ranteet, unohdetut
menneisyydet!

*

Maalasitko seinään ikkunan?
Katseletko kaunista maisemaa, alitajunnasta
kumpuavaa kiitosvirttä?
Ihmeellinen on tämä maailma, kuinka ihmeellinen!

Niin aivan, salli minun kysyä,
kuinka ihmeellinen?

*

Elämä kääriytyy siipien suojaan,
luolan katossa oliot
vieri vieressä nukkuvat kuin verenimijöiden
ihmiskunta.

Sitä romahtanutta, mikä raivattiin auki, ei ole
koskaan ollutkaan, vain tämä uusi
ja avattu
on, turvallinen maailma, runsas ruokapöytä.

*

Gloria.
Olen kyllä kuullut:
nauraessakin voi sydän itkeä.
Mutta voiko itkeä
sydämen nauraessa?

*

Aikajanat kääntyilevät
muistin viivastolla, kuvitelmat,
hetkittäiset välähdykset
ja valoläikät paperilla, mykät elokuvat.
Teräksen ääni...

Piikkilangoin toisiinsa sidotut rakkauskirjeet!
Tuhansia koskettavia sanoja
kirjepapereiden uumenissa, paperin kahina
kuin riisuisit naista vaatteista:
vain sinulle, sinua varten, ikuisesti
sinun.
Kaikki tämä täydellinen ja ihana.

Täydellisesti ihana.
Se kertoo että tämä yö on kaikki,
vain tämä yö on kaikki, kaikki on tämä yö.

*

Grogilasin reuna täyteläisiä huulia
vasten.
Hellimpien suudelmien puremat
pelästyneen ihmisen
kaulalla.
Kesken rauhallista ravintolailtaa ja
runonlausuntaa -
säpsähdys.
Kuin giljotiinin terä olisi viuhahtanut ilmassa,
näkymättömänä, vain juuri
ja juuri aistittavana, humalaisen mielen
havaintona:

Tässä.

*

Tässä se on, kaikkien lauseidemme
takana ja niiden alla.
Historia!

Mitä se sitten sisältääkään.

- - -

Tänä Yönä III. (aamuyöllä)

Todellisuus tulee jälleen itsekseen, kun -
vainoharhaiset tulkinnat putoavat
kuin
nyrkkiinpuserretusta kädestä irtoava kivi
otteen hellittäessä.

Sulkeutuvat kirjekuoret:
sanat menevät itseensä, mykkä elokuva liikkuu
ja lepakot räpsähtävät auki.
Vaikka myrskytuuli rummuttaa aina väsyneitä
ohimoitamme.

Raivoisasti se tuuli puhaltaa.

Ja vesi nielaisee sähähtelevät, pulisevat
sanat, hetken aikaa kehät
sisäkkäisinä pyörteinä veden kalvolla, sitten
tyyni pinta.

Peilityyni.

Samanaikaisesti:
repivää, sinne tänne tempovaa myrskyä
ja ihanan suloista hiljaisuutta,
ymmärryksen lepoa.

*

Nyt tiedän sen! Keskellä maailman toiveiden,
keskellä kaipauksien.
Olet sinä, Immanuel, haavoissasi vapauttaen, tarjoutuen
valoksi pimeyden keskelle, mahdollisuutena
iloon. Että näkisimme,
olet vapauttaen: minut itselleni
antaen. Ristilläsi
rakastaen, lahjoitat kaiken niin ihmeellisesti,
Kristus.
Armosi todellisuuden, läsnäolon.

Maailmassa meillä on ahdistus.
Sinussa rauha.
Nämä kaksi, kummatkin.

- - -

"aamu tulee niinkuin ennen" ( 6:55 )
( nimimerkillä santelipuukissa 21.10.2005 klo 06.55 )

Aamu tulee niinkuin ennen,
siihen voi eksyä,
luulla,
että kaikki kuitenkin jatkuu,
huomenna.

Loputtomina mahdollisuuksina, tienristeyksinä
joissa vielä on mahdollista
valita se oikea, hyvyyttä humiseva,
vaikka tänään
valitsisitkin väärin.
Ei -

Ei ole niin!
Vain tämä päivä on, annetaan.
Aamu.

Tahdon katsoa sinua kasvoihin,
arkinen aamu,
koskettaa taivaanrantaa, tuntea syksyisessä tuulessa
pyhän hymyilyn.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä Uros Kala 23.10.2005 klo 00.03 )

merivettä silmissä
kirvelee
pieru
laittaa veden poreilemaan

hoh hoijaa

ja itkut sanojen alla piilossa
tuhannet itkut
eihän mies itke, ei
lyö nyrkkiä pöytään

tahtoisin sukeltaa

armon valtamereen?
mikä se on
se armo

- - -

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000011368207
( keskustelussa nimimerkit Uros Kala ja mamabeard ovat minun )

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

puupääkatin painajaisuni
( santelipuukissa 26.10.2005 klo 20.49 )

Olen yksin kotona ja sieluani särkee.
Kävelen huoneessa
paikasta toiseen, asettaudun milloin
minnekin, yritän löytää sopivaa
asentoa, saada ajatukset paikoilleen.
On niin kovin pimeää
täällä.

Tassuttelen piirongin päällä
ja puikkelehdin valokuvien välistä,
hyppään hyllylle katonrajaan.

Oksat raapivat ikkunaa syksyisessä pimeydessä
kuin koukistuneet sormet, etsien reittiä
vapisevaan huoneeseen.
Huoneessa sysimustat varjot heittäytyvät
seinille ja huohottavat
ajatusteni keskelle
kauheita sanontojaan,
lausumattomiksi kelpaavia herjoja ja hihityksiä:
tekevät minut niin pieneksi että välillä
pelkään kokonaan hukkuvani varjoihin, liukenevani
olemattomiin.

Pommikoneen jyrinää! Napalmia!
Vai onko se ainoastaan
vanhan talon natinaa tuulessa, en osaa
enää erottaa ääniä
toisistaan, levottomia
ajatuksia ja todellisuutta.
Kun todellisuus muovautuu
ajatuksistani tuhansien pelkojen muotoon.
Puikkelehdin sängyn alle.

Kunnes tulee niin pimeää että varjotkin
lakkaavat olemasta.
Enkä enää näe yhtään mitään.

Edes näillä kissansilmilläni, joista on sanottu
että ne näkevät pimeässäkin,
hah, ei sentään
täydellisessä pimeässä?

En edes yritä!
Asettaudun keskelle lattiaa, outoa
tässä pimeydessä on äkkiä
hyvä olla,
mittasuhteet asettuvat kohdalleen kun ei ole mitään
nähtävää, ei oikeastaan
mitään pelättävääkään, ja asiat
alkavat erottautua omanlaisinaan,
huokaan helpotuksesta.
Ei se ollutkaan kuolema, ei helvetti eikä kadotus
vain oma sydämeni
maalaili kauhukuviaan, kun kuuntelin
typerää ääntä.

Keskellä lattiaa
kehrään itsekseni, ihan vain
omaksi ilokseni.

Valo on sittenkin
olemassa, vaikka sitä ei aina huomaa,
pelkojensa keskellä, vasta
pudottuaan
sen kokee, puupääkissakin, on sydämessä
ja sielussa siellä
missä usko: hiljainen varmuus
yksi näkee ja olen Hänen sylissään yöni keskellä.

Pimeyden herjat ikkunaa vasten
ja valtavien koirien ulvonta ohimoilla
ovat enää pelkkiä
oksanraapaisuja ja huokauksia, kuin
tuulessa väsyneen puutalon
natinaa.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( santelipuukissa 23.1.2006 klo 12.23 )

ja niille jotka pilkkaavat
niitä jotka heitä pilkkaavat
minä sanon
ei heidän pilkkansa olisi voinut
teitä vahingoittaa

kuten seiniin piirretyt rivot kuvat
vahingoittavat vasta niitä
jotka alkavat niillä ruokkia itseään

vasta silloin he ovat
omilla kiistattomilla teoillaan
törmänneet vasten seinää
loukaten itsessään sellaista
mikä oli loukkaamatonta

DoghouseBlues kirjoitti:

( nimimerkillä Uros Kala 21.10.2005 klo 07.32 )

Puhu minulle mitalin toisesta puolesta,
siitä joka on näkymättömissä.
Älä aina hymyile niin rakastuneesti, nainen.
Kerro että yrität sitoa rakkaudellasi, paljasta se
avoimesti,
lyö korttisi pöytään, pulu.
Tullaan todellisiksi.

Sitten ehkä voimme rakastaa ojennetuin käsin
yli pöydän.
Sillä minä tahdon uskoa hymyysi,
kaipaan sitä,
mutta en voi, ellet suostu.

Niin, en tahdo vain puolikasta, tahdon
koko naisen.
Rehellisesti, ja rispaantunein reunoin,
mustelmin jotka sanovat maalin alta:
me olemme täällä, kaikkien aikaisempien suhteiden vammat ja
tulemme kyllä vielä ilmaisemaan itsemme monin tavoin
sinulle, sinä petollinen mies, raadollinen pelle,
jätesäkki.

Siitä on hyvä jatkaa.
Se on kuin alku, tosi hymy.
Haikea silmänisku, oikeasti myönteinen
kosketus, avautuva ikkuna.

Johan pistit pahan...

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

unet
( nimimerkillä mattinukku 16.2.2006 klo 21.48 )

tällä tavalla hevosen korahdus
aamu-usvassa
tulee maisemien läpi

nukun makeasti suolaista unta
vesi huuhtoo ikkunaa
ja verkkosukkahousut tuulessa
limittyvät
kuunvalo katiskassa

papereiden läpi

kavioden ääni
miltei jäätyneessä heinikossa

käännän kylkeä
kylki kylkeäsi vasten
en tiedä kumman kylkeä käännän
puhut unissasi uneni läpi
kostutan sormeani
selaan kirjaa

ja kun raotan silmiäni
taas uudeksi maisemaksi piirtyen
ihosi kirjoittaa kämmeneeni
sykkiviä sanoja

kyljet höyryten pakenee unen eläin
kavioiden ääni eteentyy
huomaan että sinäkin olet hereillä
tässä olemme sinä ja minä
ja kipeästi rakkaus jota ei voi uneksua kuin unta

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Uros Kala After Shave
( 16.2.2006 klo 22.57 )

Luulivat keskustelevansa.
Keskenään puhuivat itsekseen.
Pulp.

- - -

Kaksi runoa sarjasta Runon muotoutuminen, seikkailu.
(16.02.06)

IV.
Kauhistuin kasvojasi peilissä?

giljotiinin terä kaulalla
on sykkivä sydän
trapetsilla kulkevan sielu
kuin väriseväsiipinen kyyhkylintu
peläten että ne saavat tietää
influenssan jota kannan

tällaisen vierelle tulla
on itsemurhaa
ja säälin sinua minua sääliessäsi
kaikki mitä puhtaaksi rakkaudeksi sanotaan
pään pudotessa
mustinta verta pulppuaa

VII.
Viimeinen uni?

pyörteisiä kuvia tuulessa!
helvetillinen kirskunta
kuin tuhat pyöröovea sata vuotta paikoillaan
seisonutta,
ja nytkö pitäisi kulkea läpi jokaisen
pölyttyneen ja kätketyn
ajatuksen?

pyörähtää kuin joku
pirun mannekiini.
en tunne itseäni!
kuinka sitten sinua näillä käsillä
tunnustelisin -
hevoset, tulkaa hevoset!
teidän kavioidenne alla
olen hetken aikaa ihanasti ihminen.

so long.
sinähän pidit ratsastamisesta?
lakanat kasvoilla
hieroglyfit putoilevat kuin muinaiset
mustat toukat muodostavat
kirjoituksen silmäripsiin ja mustuaisten
aukoille.

minun piti kirjoittaa
että unet muotoutuvat edelleen
mutta kirjoitin väärin
mitäpä siitä, onhan muotuvatkin sana
surrealistisessa runossa
esineet loksahtavat paikoilleen
kuin leuat.
vieläkö?

ei!

- - -

haukkaava hippo
( nimimerkillä shake 16.2.2006 klo 23.24 )

Kädet taskuissa matkustaa menneisiin päiviin
silti kulkee huomista kohti
ajan pettämättömillä raiteilla
tiimalasin hiekan kohinassa.
Ottaa kouriinsa ajatuksia, kauan sitten ajateltuja
kuin sovittaisi hattua päähänsä
että pääkin hatun mukana nuorentuisi.
Mutta eivät kadotetun rakkauden muistikuvat
muuta nuoreksi rakastajaksi muistelijaa.
Niin se on, häpeästä vavahtaen vedän
ryppyiset käteni valoon vielä -
ei sovi työntyä toisten taskuihin.
Niin, levätkää rauhassa eilisteni haamut.

- - -

Kaksi runoa 19.02.06 kirjoitetusta sarjasta.

3. SHAKE HAAHUILEE

amsterdam kelsiturkissaan nukkuu sohvallani
liban tuoksu hiuksissaan
sydänkomeroissaan rokkoa
ja yhteenpuristetuissa kämmenissään joilla se minua hyväilee
foliopapereihin käärittyä mustaa pakia

5. VAIN YÖ VÄLILLÄMME, TOINEN KERTA

vain yö välillämme
ohut verho
jonka takana olet sinä
ja kun sen avaan
se onkin välillämme jälleen
läpipääsemätön musta kalvo
pimennetty silmäni

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Rakkaudesta.
( nimimerkillä tahnamäti 20.2.2006 klo 12.42 )


sanomattakin tiedän
että halla vie pelloilta viljan
ja että
puhuminen on tärkeää
ja oravat asuvat puissa

sanomattakin tiedän
että kosketus toisen iholla
saa aikaan assosiaatioita
jotka sanoiksi muuntuessaan
tuottavat uusia kosketuksia

sanomattakin tiedän
etteivät sähköiskut ole terveellisiä
ja kuitenkin lisään että eräs tuntemani henkilö
iskun saadessaan parantui
vaikeasta rytmihäiriöstä

sanomattakin tiedän
että olen useasti päättänyt kirjoittaa
runon viimeisen säkeistön ensimmäiseksi etten sitä unohtaisi
mutta taas kävi niin etten enää muista
kuinka tämän piti päättyä

sanomattakin tiedän
että näemmä jatkan vielä vaikka luulin
jo lopettaneeni ja että
puut ovat metsän reunassa ja metsät muodostuvat puista
ja rakkaus

on ennen sanoja
jo ennen kuin sanotaan olevan niin
tulee sellaiseksi vasta sanojen kautta
mutta sitä en tietäisi sanomatta
sillä rakkaus on

sanojen tuolla puolen
ja pellot vielä hallan jälkeenkin kasvavat viljaa
eivätkä oravat asu puissa
eivätkä sähköiskut paranna ketään
ja sanomattakin tiedän

pohtivani
onko puhuminen vaikenemisen merkki
koskettaessani toista
pakenen häntä
häneen

millä tavalla nämä limittyvät
kertoessani sinulle
miksi en sinua kosketa
sinua lähestyn ja juuri silloin pakenen
kun luulen ettet sanomatta mitään tiedä

sanomattakin tiedän
että jos jätän nämä sanat
harakanvarpaiksi kirjekuoren kääntöpuolelle jossa ne nyt ovat
huomenna enää vaivoin saan selvää mitä olen kirjoittanut
siksi olisi järjetöntä nyt kirjoittaa tämä puhtaaksi

sanomattakin tiedän
tekeväni juuri niin
ja että kaikessa järjettömyydessään juuri sen tähden
on kaikessa logiikka
koska logiikka on järjetöntä

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( katkelma kirjoituksesta rakkausrunot-palstalla, 20.2.2006, nimimerkillä mamabeard )

Hmm. Kirjoitanpa proosarunon:
Me jotka rakastamme olemme ihmisiä. Ihminen pelkää ja on rikki. Kuinka monta kertaa onkaan niin että tahtoisi, mutta ei osaa - ja toinen sanoo että et edes tahdo. Ja pelottavinta on ajatella että joku osaa, vaikka ei todella tahdokaan.
Kun rakkaus paljastuu peliksi ja valhenaamiot putoavat on jälleen seurauksena rikkinäinen ihminen. Uskaltaako sitten enää? Niin. Me jotka olemme ihmisiä olemme monin tavoin rikki.
Mutta vain ihminen voi rakastaa.
Ehjiä ei ole.
Mutta rehellisyyttä on opeteltava, rakkaudessakin. Me jotka rakastamme olemme ihmisiä. Ihminen pelkää ja on rikki.

Sama ruotsiksi:

Kuinka monta kertaa onkaan niin
että tahtoisi,
mutta ei osaa - ja toinen sanoo
että et edes tahdo.

Pelottavinta ajatella -
että joku osaa,
vaikka ei todella tahdokaan.

Kun rakkaus paljastuu peliksi
ja valhenaamiot putoavat
on jälleen seurauksena
rikkinäinen ihminen.

Uskaltaako sitten enää?

Niin. Me jotka olemme ihmisiä olemme
monin tavoin rikki.
Mutta vain ihminen voi rakastaa -
Ehjiä ei ole.

Rehellisyyttä on opeteltava.
Rakkaudessakin!

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä Hoo Ilmakasvo 4.4.2006 klo 08.16 )


Kaikki mikä vaikenee
on hiljaa
Laajenneita mustuaisia
ympäröivä kirkkaus
Heijastuu aamuyön kristallipallossa
viikatteen pumpulinpehmeä terä

Polarisoituneita unelmia
ja kymmenen unohdettua sanaa
etääntyvissä askelissa soratiellä
rakkauden sinfonia
Kämmenelle kiteytyvät ajatukset
sen noustessa ohimolle

Vaivihkaa haparoiva katse
kertoo että
Surullisimmassakin laulussa
on jotakin kaunista

Tihkuvat hikenä sammuvaan yöhön

Kaikki mitkä huipentuvat kadotessaan
putoaa helähtävä pisara ammottavaan astiaan
Kaikki mitkä lakkaavat kun virta
kytketään pois päältä

Eivätkä ole koskaan
olleetkaan:
rakastumisen nousuhumalassa
kirjoitetut lyyriset laulut
Kaikki mikä vaikenee
on hiljaa

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Huusin
( hairface 4.4.2006 klo 08.40 )

Huusin ääneni käheäksi
vasten suutani painuvaan kämmeneen
Saamatta ääntäni kuuluville
ärjyin vastalauseen
Jokaiselle esteelle joka pidätti kiihkoani
karjuin vielä te väistytte
Hullut perkeleet

Otan kämmenen suultani pois
Nyt, nyt on helpompi
hengittää

Ja laulaa
Aamuyön autereisessa usvassa
jossa auringonvalo puiden takaa jo kimaltaa
Vaikka sitä ei vielä näy
kuin kuplisi sydämeni hiljainen ilo

Ääneni käheyttä häpeämättä
minä paljon anteeksi saanut tyynenä lepään
kasvot kalliota vasten:
se ei tukahduta vaan tukee

- - -

Osia runosta RAKKAUS EI AINA SAMMU
( Uros Kala 5.4.2006 klo 02.39 )

Rakkaus, palava rakkaus ei aina
sammu ristiriitojen aallokkoon, väärinymmärrysten
kipeyteen, jäätävään sateeseen
Erehdyksiä ja eksymistä

Näillä tunteiden herkillä poluilla
joilla sielumme huutavat
hyväksytyksi tulemista, arvokkaana olemista

* *

Ei, ei sielujemme orastava kevät
aina hautaudu räntäsateen ja viiman alle, kuole
satuttavien sanojen voimalla pois,
joskus

Se hautautuu liian huumaaviin tuoksuihin
ja kuolee syleilyjemme
voimassa

* *

Rakkaus, palava rakkaus ei aina
sammu ristiriitojen aallokkoon, väärinymmärrysten
kipeyteen, jäätävään sateeseen
Erehdyksiä ja eksymistä

Palava rakkaus sammui
intohimoisiin
suudelmiin, poltti itsensä karrelle, käpristyi
kuin hiiltynyt paperi
Jota pidän tummuneissa sormissani,
kyynelteni kostuttama

Se on palava enää vain
muistoissani

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( nimimerkillä kalansilmäkuutio 9.5.2006 klo 10.33 )


Päivien mittainen äänettömyys poskipäillä
Runot sanattomat kuin hampaaton
suu tai ikkuna
Jonka läpi näkyy vain mykkään itseen,
maisema heijastelee haljenneen katseen siivillä
Sumuun raukenevia ajatuksia

Olivatko kosketukset joskus tuoreet, olivatko
kosketukset joskus todet?
Nyt ne ovat vain tympeät
harmaudessaan, niin kuin silloinkin, pitäisikö
ehkä kiittää että näen menneisyyden
ilman kiihkeitä illuusioita, tunteiden pettävää
maalailua?

Kuinka tympeästi kosketamme toisiamme
puiden takana, tuolla kauempana!
Minun täytyy oikein siristää silmiäni -
Melkein kuin olisimme siellä, nauruni
keittiössä kuulostaa kuivalta yskähdykseltä
enkä laita kättä
suulleni

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( 09 05 06 )


Oven reunaan ajan rattaasta pudonnut lovi
kilahtaa säveliksi,
muistellessani
veistä pitelevää lapsenkättä
Kun se kaiversi puumerkin

Nyt tämä ahavoitunut miehen käsi,
niin paljon koskettanut lapsuuden päivien jälkeen
ja kosketuksistaan rauennut,
lapsuuskotini raunioilla, ovi
alimmaisen saranansa varassa, mietin -
että olen vähän kuin raunio itsekin

Sivelee herkkää jälkeä,
ja raunioiden läpi jostakin kaukaa
kuin viattomuudesta
tulevat tuoreet sävelet, näin se on
Minä olen elossa, ja että
tunnen turtaa kipua, tarkoittaa jotakin

Josta vain tummunut lovi,
avoin silmä
aikojen taitekohta
voi saada kiinni, huokaan sumuiseen
aamuun

Ajatus tavoittaa poskella kyyneleen,
mykkyys murtuu
Tästäkö jatkan vielä -
niin, kyllä minä

Kirjoitan taas
tämän kipuni tuuleen,
ja kasvot kohottaen kohti menosuuntaa
Astun pihamaalle

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

(09 05 06)

Joskus rakkaus kuolee ennen kuin on syntynytkään
Sisällämme asuvat muumiot laulavat
seireenien laulun,
eksyttäen vielä toivovat sielumme
Ja tälle autioimmalle ulapalle
paratiisisaaria nousee syvyyksistä
tiheään

Joskus niin tiheään
Toiveiden karikoita joihin
murskaudumme

Voiko kuollut synnyttää jotakin elävää?
Kerro minulle, voivatko haaveet
joihin paetaan kylmän ja elottoman todellisuuden kohtaamista
synnyttää jotakin
kaunista?

Seireenien laulussa se kyllä vaikuttaa niin! Sellaiselta -
Ja muumiot kätkeytyvät lehvien alle
vaatettaen itsensä rönsyliljoilla

Onko aina näin
Vasta kun paratiisin huumaava tuoksu haihtuu
ja suudelmat kulminoituvat repiviksi kiviksi
raastaen riekaloituvaa lihaani
herään, herään
ympärilläni aavan meren autius,
ja nuo tuhannet naurettavat kangastukset sätkynukkeineen

Mutta kuinka kertoisin sen heille?
Sanovat minun olevan kyyninen, omaa syytäni pettynyt mies,
sanokoot, yritin ainakin varoittaa ja
vaikenen
Itkettää nyt intohimoiset ja syleilevät katseensa
joilla toisiinsa katsovat
Näenhän toki heidän kuolleet silmänsä, joita he itse luulevat
eläviksi katsellen kangastuksiaan

Aikanaan heräävät

Ei, ei ihminen ilojensa huipulla
huomaa kuinka
kuoleman kyytä kantaa povessaan riemullinen ja
autuas onni
Sitten vasta kun pilveen on mennyt aurinko
ja kylmät vedet huuhtovat pohkeitaan

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Sataa vettä ties monennettako päivää
( kalansilmäkuutio 26.5.2006 klo 08.35 )

Sataa vettä ties monennettako päivää
tuuli kylmä kuin kesän helle
Peipposet visertävät takaperin
tävätresiv tesoppeip

Ja kuolaimet helkkäävät kuin aisakello astiassa
josta pestyt kasvot heijastuvat,
rauta kuparista tai kivi kallion kyljestä
veisaaja laulaa

Tyhjiä sanoja kaikkeuden virta:
Ikkunaa valuva vesiputous, rakkaan luiseva sormi,
läpinäkyvä kulissi, on rintaliivin pitsinen kaari
Ja häpykukkulan häivähdys yön taotussa hopeassa

tässä: tadhonu tunim isasseatteksok
Eroksen minareeteista huhuilee bassoäänellä
huomenna eunukki
Sela

Kasvojen tunto helähtäessä tiimalasin läpi
sanon, vuosien kiertokulussa
hauraiksi mielikuviksi repeytyvän vaatteen
paperiääni, rikkinäiseen puettu eheys

Vielä

Morfoosi on kosketus. Syksyisten lehtien hunaja.
Pleonastinen takygrafia.
Minä tulen syliisi ruumiini täynnä
vereviä lauseita

halusi punaamina pirstaleina
Enkä mitään muuta

Kuolema
on jokainen elävä suudelma,
kuuma hengitys
Koskettaessasi minut unohdat, peipposet visertävät

- - -

en coré
( kalansilmäkuutio 26.5.2006 klo 09.11 )

( VIIMEINEN BALLADI )

Kuolema.
On jokainen elävä suudelma,
kuuma hengitys
kasvoillani, tai minun hengitykseni

kasvoillasi. Kupariin iskeytyvä unohdus.
Ja vihreyttä versovat silmut
uusien keväiden
puistonpenkillä, kirjoitan.

Rintaliiviesi uurteissa, riisutun
unelman kätköissä.
Olet minulle kuolema.
Sukkanauhojen hirttosilmukka.

Ihosi pehmeä hunaja!

Sulautuessani sinuun lakkaan olemasta minä,
kuin talvi kesään sulautuessaan
eikä vuodenaikoja enää ole.
Takovat morseaakkosten lailla

poiskulumattomia tapahtumia.
Muusa.
Voisinpa tulla itsekseni.
Se on paradoksi.

Sillä:
Ihminen on aina vajaa. Onanoiva on
aina vajaa, mutta löytäessään täyttymyksen
toisessa, pieneksi hetkeksi

vajaa lakkaa.
Siksi tahdon olla yksin,
onanoimatta. Entä onko kirjoitus
itsetyydytyksen korvike?

Laitan muistilehtiön taskuun, kynän maahan
kuin kellon - Easy Riderissa.
Hymiö.
Kytken virran pois päältä.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

...


Levottomasti pyörteilevä tuuli.

Lapset ratapihalla nukkuvat sanomalehtiin
kääriytyneinä, ja ulapalla vinkaisee
kaukaisen laivan torvi.

Kuin painomuste voisi syöpyä ihojensa huokosiin
lähtemättömiksi kirjaimiksi joista
luemme sortuvan maailman uutisia, niin luen
uutisia lasten kasvoilta.

Ja levottomasti pyörteilevä tuuli,
vaikka on pelkästään vain tuuli, myös levottomuuteni
heijastus.

Ulapalle katsellen tyynnyn:
Laivan jo kadottua näköpiiristä, tiedän
sen yhä olevan, annan olla.

Jalkani vahvistuivat bulgarialaisella ratapihalla.
Kun ymmärsin, etten voi lievittää kaiken maailman kärsimystä
ja tuskaa, en edes antaa lanttia palelevan taskuun.
Aina.

Teen sen mitä teen! Olen askel kerrallaan.
Näiden tuulien keskellä.

( kirjoitettu toukokuussa 2006 )

- - -

HALIT kaikille monikulttuurisia suhteitaan pohdiskeleville.
Elämä on!
:-)

DoghouseBlues kirjoitti:

...


Levottomasti pyörteilevä tuuli.

Lapset ratapihalla nukkuvat sanomalehtiin
kääriytyneinä, ja ulapalla vinkaisee
kaukaisen laivan torvi.

Kuin painomuste voisi syöpyä ihojensa huokosiin
lähtemättömiksi kirjaimiksi joista
luemme sortuvan maailman uutisia, niin luen
uutisia lasten kasvoilta.

Ja levottomasti pyörteilevä tuuli,
vaikka on pelkästään vain tuuli, myös levottomuuteni
heijastus.

Ulapalle katsellen tyynnyn:
Laivan jo kadottua näköpiiristä, tiedän
sen yhä olevan, annan olla.

Jalkani vahvistuivat bulgarialaisella ratapihalla.
Kun ymmärsin, etten voi lievittää kaiken maailman kärsimystä
ja tuskaa, en edes antaa lanttia palelevan taskuun.
Aina.

Teen sen mitä teen! Olen askel kerrallaan.
Näiden tuulien keskellä.

( kirjoitettu toukokuussa 2006 )

- - -

HALIT kaikille monikulttuurisia suhteitaan pohdiskeleville.
Elämä on!
:-)

Ja kiitos siitä että pilasit melkein yhden työpäiväni. Maanantait pitäisi muutenkin kieltää.
Olen vain lukenut ja kuolannut, odottaen seuraavaa...
Askel kerrallaan mennään.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

Kylläpäs sinä ahkeroit! :)

Hyvä, hienoa! Laita lisää vaan!

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( äitiparta, palstalla rakkausrunot 17.6.2006 )


Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
yön syliin, katseita pakoon!
Mennään käsi kädessä sinne:
missä sade lyö pelkomme lakoon.

Sinne! Missä soittavat vapauden tuulet
sielumme herkintä harppua,
jos vain laitat korvasi sieluuni kiinni -
annat unelman tarttua.

Siellä emme vaatia voi, voimme kauniisti
toisemme antaa.
Ja aamun tullessa hymyillen
meitä Kerberos kotiin kantaa...

- -

Ah! Kuule syvimmät toiveeni,
annathan niiden hälventää
jokaisen epäilyn sumusi, joka vielä
matkaamme estää.

Tartu käteeni kiinni ja katso,
näethän edessä kultaisen tien!
Hellimmät suudelmat huulille painan,
jos annat - sinut huipulle vien.

Älä katso silmiin, rakkaani!
Katso leukaan tai poskeen, runoja hehkuvaan sieluun. Tule tyttöni,
heittäydy - yhdessä onnemme suloiseen nieluun
nautinnon kuohuvaan koskeen.

- - -

Kun pelkosi olen jo hälventänyt, kun aurinko
kohta taas nousee, minä pelkoni
nauraen yhä vain kätken ja peitän, yön sylissä
sylisi voimaan jään, sinua koskettaen.

Älä silmiini katso, älä -
katso sormeni liikeeseen, kun se soittaa
halua syvää, ja ruumiini ruumiisi lämmittää
tämä hetki on ainoa pyhä.

Minä tulen, tulen ja sinut
tulella peitän! Kuoleman ääni jo korvissani,
kaiken hetkestä maksan ja heitän:
Nyt tulen – silmiisi katsoen.

- - -

Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
matkalle maapallon yli.
Ja kun maailma allamme kaareutuu
olet minulle turvaisa syli.

Jokaisen kukan tien viereltä poimin
ja väristen sinulle annan!
Voi kunpa jo oltaisiin huipulla, siellä:
korkeammalle sinua kannan -

Nyt laineillasi keinuen, hetken aikaa onnea suurta
tunnen kuin sieluni pakahtuisi, sinä kuiskaat,
et tunne muuta, on nimeni huulillasi - ja - huuliisi uppoudun.
Ethän saavu vielä, Kerberos!

- - -

Kun tähdet tuikkivat yllämme -
Minä tartuin lihaasi kiinni,
tartuin kiinni ruumiisi aukkoihin
etten syöksyisi tyhjyyteen.

Minä tartuin ruumiisi ulokkeisiin,
kuin hullu hukkuvaan laivaan.
Minä heittäydyin valoon huikaisevaan,
vaikka tiesin: se johtaa vaivaan.

Annatko minulle anteeksi?
Kysyn hiljaa kun Kerberos saapuu.
Painan tuskan silmillä silmiisi,
nyt tiedät, me mursimme taivaan.

- - -

Silloin silmäsi avautuvat,
sinun kehosi allani kuolee.
Ruohosta madot nousevat
ja liekki korvaasi nuolee.

Siis onko rakkaus sen arvoista?
se minkä onneksi luulemme.
Ei rakkaani, ei – sulje suloiset korvasi
tai ainakin kuule oikein:

Lähde kanssani matkalle vuoristoon,
matkalle erehdykseen.
Lähde matkalle kirkkaimpaan valoon:
mielemme pimeyteen?


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017253484

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

hyvä prosciutto
(kohmeessa eemeli 27.7.2006 klo 07.39)

sinun ilmakuivattuun kinkkuusi
hampaani upottaa haluaisin
tihkuisiko rasva raatelujäljistä
pohdin miltei jo ryhtyen toimeen

olen kahden asunnon loukussa
vanhasta en ole vielä päässyt
ja voi olla että uusikin
jättää ennen kuin sinusta pääsen

tekisi mieli sanoa kaikelle piut paut
antaa periksi hulluudelleni
tulehan tänne tyttöseni
kuorrutan lihasi sinapilla ja yrteillä


lisäys 1.
(nimimerkillä kohmeessa eemeli 27.7.2006 klo 07.59)

olen PERfektionisti
sinä ainoa nainen
SE jota rakastan

HUOnosti sinua kohtelin
tunnustan tässä
keRIPUKKIa liikkeellä


tussua kanssa, possu!
(nimimerkillä kohmeessa eemeli 27.7.2006 klo 08.06)

keväällä lähtivät jäät
kirjoittavat sormet kuin koukut
kun katselen ikkunasta
ajan kulumista

tutkin kuinka tympeitä sanoja
voin vielä kirjoittaa
eläytyen itseeni
melkein kuin tarkoittaisin sitä

aika kuluu kuin siivillä
kaikki mitä on sanottu
palaa paperin läpi sieluuni
joka menee vesien mukana

ryskyen häipyvät tehdyt tarkoitukset
alajuoksulla totuus odottaa
näpeissäni ei mitään muuta
vain vastuu puhutusta


helakanpunainen lohi
(nimimerkillä eemeli kohmeessa 27.7.2006 klo 08.20)

...

UNESSA

helakanpunainen lohi
pöydällä
tykytti kuin silmä
sisältä näkyivät ruodot


Rantapallo 1.
(nimimerkillä eemeli kohmeessa 27.7.2006 klo 08.25)

Kaikki se
Mihin sinussa kyllästyin
Olet minä itse

- -

Peilikuvassa valkoiset varjot
Maidonpimeä yö
Kosketusten risteyskohdassa

Tajuaminen säpsähdyttää
Kuin karille osuessaan
Vasta pääsisi liikkeelle

Pilvet valuvat ohimoille
Ja ohimoilta alas
Riisuva sade

Jättää minut vaatteitta tuuleen
Rannalle jossa paljastun
Enkä enää tiedä

- -

Onko tämä hyvä
Hyvä juuri näin kysyn
Tuntuuko hyvältä


Rantapallo 2.
(nimimerkillä eemeli kohmeessa 27.7.2006 klo 08.30)

PURENTAVIKA À LA TOTUUS (KO?)

en sitten voinut sinua syödä
sellaisena kuin olisin tahtonut
mielikuvissani pidellen
kuin belleä

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

(7.8.2006)


Ja koivikossa järvien keskellä
pesiytyvät rullalle kiertyneet käärmeet
Niitä ruokkii hän
joka olisi voinut ne polkea jalkoihinsa
jos olisi tahtonut
Mutta hän ei tahtonut

Parantumisen sijasta hän valitsi mieluummin
nämä käärmeet

Ja nyt käärmeiden myrkky
pursuaa hänen suustaan kuin visva
Se polttaa hänen omaa sieluaan jokaisella sanalla
jonka hän suustaan syytää
ja mitä enemmän se hänen sieluaan polttaa
sitä enemmän hän syytää sanoja niitä kohti jotka
häntä polttavat

Sillä kerälle kiertyneet käärmeet hänen sydämensä sopukoissa
sanovat hänelle hiljaa piiloistaan
jossa ne rauhassa paisuvat itsensä näkymättömiksi tehneinä:
nämä ihmiset sinua polttavat, nämä ja heidän tekonsa

Kun he sinua tällä tavalla väheksyvät
Kun he tällä tavalla sinulle valehtelevat
Kun he sinua pilkkaavat näin
Kun he sinun sanojasi vääristelevät
Kun he aina hylkäävät
Kun he aina petkuttavat
Kun he leikkivät sinun tunteillasi

Ja niin hän
jolle eräiden päivien vaiheissa annettiin
mahdollisuus havaita ja polkea käärmeet jalkoihinsa
Nyt syytää myrkkyä ympärilleen
koivikosta järvien keskeltä

DoghouseBlues kirjoitti:

(7.8.2006)


Ja koivikossa järvien keskellä
pesiytyvät rullalle kiertyneet käärmeet
Niitä ruokkii hän
joka olisi voinut ne polkea jalkoihinsa
jos olisi tahtonut
Mutta hän ei tahtonut

Parantumisen sijasta hän valitsi mieluummin
nämä käärmeet

Ja nyt käärmeiden myrkky
pursuaa hänen suustaan kuin visva
Se polttaa hänen omaa sieluaan jokaisella sanalla
jonka hän suustaan syytää
ja mitä enemmän se hänen sieluaan polttaa
sitä enemmän hän syytää sanoja niitä kohti jotka
häntä polttavat

Sillä kerälle kiertyneet käärmeet hänen sydämensä sopukoissa
sanovat hänelle hiljaa piiloistaan
jossa ne rauhassa paisuvat itsensä näkymättömiksi tehneinä:
nämä ihmiset sinua polttavat, nämä ja heidän tekonsa

Kun he sinua tällä tavalla väheksyvät
Kun he tällä tavalla sinulle valehtelevat
Kun he sinua pilkkaavat näin
Kun he sinun sanojasi vääristelevät
Kun he aina hylkäävät
Kun he aina petkuttavat
Kun he leikkivät sinun tunteillasi

Ja niin hän
jolle eräiden päivien vaiheissa annettiin
mahdollisuus havaita ja polkea käärmeet jalkoihinsa
Nyt syytää myrkkyä ympärilleen
koivikosta järvien keskeltä

Miksi väität
minua käärmeiden lumojaksi
käärmeitten pää on murskattu!

sisimpäni huutaa yksinäisen naisen
rakkauden kaipuuta
jota mies koiranleuka
ei ymmärrä

DoghouseBlues kirjoitti:

( kirje rakkaalle 20.8 2003 )

Jos olisin meri tahtoisin tulla
sinuun kuin hyökyaalto
täyttäen kaikella voimallani
Kuin hiljainen sade
kevyesti pisaroiden, kaikella herkkyydelläni
hyväillen, pitkään väreillen
sinussa

Kuin rauhalliset, päättymättömät laineet
joiden lempeä loputtomuus
huuhtoo pois
ikävän ja hylkäämisen pelot

* *

Mutta olen ihminen ja tiedän
ettei sielustani ole taivaaksi, kenellekään
Ei minuun voi kääriytyä kuin
lämpimään peitteeseen
suojaksi kylmintä yötä vastaan!

* *

Herra, ota hallintaasi
sieluni kiihkeä, voimakas meri, joka joskus
velloo niin omituisin, tummin sävyin
Anna armosi auringon värittää
ristiriitaiset laineeni, jotta ne soljuisivat
asettamiisi uomiin
tuottaen iloa ja lohdutusta
ei tuskaa eikä pettymystä koskaan

ja vaikka nyt katsonkin
kauempaa, häntä jonka silti tunnen
lähellä, toivon ja rukoilen

Ole sinä peitto rakkaani suojana
varjellen hänet itsekkäiltä käsiltä, myös
minun käsiltäni, etten yrittäisi omistaa, enkä
avata aarretta, jonka kuuluu säilyä salaisuutena
löytäjäänsä varten;

pidä hänet koskemattomana
kunnes aika tulee
jolloin kaksi sielua yhtyvät
rakastavan peitteesi alla
kuin erilliset virrat jotka
meressä sulautuvat

ja arkipäivässä
aaltoilevat kauneutesi voimaa
kuin yksi

Jospa voisin olla tuo toinen?
Virroista toinen?

Mutta Herra, älä anna minun olla mitään
irrallaan sinun suunitelmastasi
sinun johdatuksestasi
sillä ilman sinua
menettäisimme kaiken
Ja taivaallinen tuuli meren yllä vaikenesi
syvimmistä, täydellisimmistä
äänistään

* *

äänistä jotka murtavat, äänistä jotka
riisuvat, äänistä jotka kertovat ristin tapahtumista

niin siunatun väkevästi, että sielussa syntyy
loppumaton laulu
täyttymätön ja hetkittäin täyttyvä
kaipaus
mennä ja rakastaa, mennä
ja julistaa
kaikille niille jotka
maailman kylmässä yössä palelevat suojaa vailla

* *

Oi, Herrani, sinä näet kaipaukseni olla
kuin hyökyaalto, kaipaukseni
olla pisaroiva sade, kaipaukseni olla kuin
tyynnyttävä, hiljaa väräjävä lampi
hänelle, joka avaisi rantansa
ottamaan minut vastaan
koko laajudeltani, hyväksyen
ihmisenä lähelleen kasvamaan

Mutta, Herra, Herrani, ole sinä suurin
kaipaukseni, ole suojamuuri
aaltojeni ympärillä;
sinä näet, tiedät ja tunnet
minut ja kaipaukseni kokonaan
se riittää

Johda minne ikinä tahdot
jotta voisin elää koko persoonallani
tätä yhteyteesi
lunastetun elämää;
ja se, mikä elämättä jää, aallot, jotka
eivät pääse vapauteen, muuntukoon sisälläni
voimaksi, ymmärrykseksi ja rakkaudeksi
niitä kohtaan joiden
menetykset ovat kipeät

* *

En tiedä, kyselen...

Rukoilen ja luotan armoon, jonka suojissa
tie selkenee, selkenee!
Oi kunpa minulla olisi sanat, sanat
joilla siunata sinua
kaikella sydämeni rakkaudella, siunata
Isän syliin, hyväksyvään syliin, siunata kaikella
voimallani, kaikella herkkyydelläni
niin ettet koskaan epäilisi vilpittömyyttä
tunteideni aitoutta

Oi, Jumalani, ole hänelle hyvä
Jumalani, ole hänelle hyvä tänään!

* *

Jos olisin meri...
mutta, annathan minun olla vain ihminen?

raiskattu
niinkuin sydämeni
joka heitettiin nurkkaan
sinne äänettömän huoneen
rikkoutuneen peilin viereen
jossa lasinsirut repivät
tuskaisesti sydämen herkkiä ääriviivoja

raiskattu
jo pienenä tyttönä
kun kasvoilleni laulettiin:
- enkelin, sait kasvot pienen sievän enkelin
auki revitty puhtauteni
viilletyt haavanjäljet
sieluni syvimpiin piiloihin

raiskattu
ja viety rakastumisen valheen tietä
syytösten osuessa herttasuorana silmään
väittäen, ethän sinä et taaskaan!

ja käärmeet
se kobra joka katsoi suoraan
ison letukan takalasista
niin elävänä
liian elävänä!

kuka polkisi käärmeen?
kuka irrottaisi kahleet?
kuka häkin oven aukaisisi?
kuka auttaisi kohtaamaan itseni?

luuletko sinä -
tietäväsi
tai tuntevasi
ihmisen sielun tai mielen

luuletko sinä -
kokevasi tuskan
jota hylkääminen
tuo joka hetki
ryöstäen elämän sykkeen valtimoistani
ryöstäen lämmön iholtani

mistä sinä tiedät?

likaisuus sylkee hampaanvälit
täyteen hirvenkarvaa
tuulilasissa missä tämä
iso otus tuli suuhun ja korviin

aivan kuin nyt

raiskattu ihmisyys!
poljettu rakkaudettomuuteen
vaatimusten korkeille huipuille
niinkuin valkohäntäpeura
joka pyllistää ruohoa syödessään

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

( 060806 22:40 - 22:55 )


Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään


- - -

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000018445173

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

EPILOGI ( 7:05 - 7:18 )

nekrofiilien kuningatar
istuu suunnattoman ruumiskasan päällä
käskee meitä syömään
lounaaksi päivän mehevimmät juorut

kun pomo lähtee huoneesta
ja keskustelu työläisten välillä vapautuu
sanat alkavat sinkoilla huoneen poikki kuin mustat varikset
ulostaen sisuksistaan

median informaatiokäärme
kaukaisten maiden kiehtova tanssijatar
istuu olkapäilläsi ja kietoo sinua kuin syleilevä python
arkipäivän pauhussa

jonka rytmittävät mielikuvat
ja oikeutettu halu
toteuttaa itseä niin kuin se nyt on
tullut

tässä loukossa jossa elämisen tunne
rakentuu kuolleiden luista ja
värikkäästä ulosteesta jota paperilautasilta ahmitaan
mielikuvameren kiihkeässä kohinassa

läpi ajattelevan kallosi
kun sinäkin
makaat jäsenet värähdellen
nekrofiilien kuningattaren alla

(kirjoitettu 31.08.06 klo 7:05-7:18)


- - -


EMMALLENI (29.08.06)

1/5

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.

Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.

Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.

(kirjoitettu päivällä 29.08.06.)
(Rakkausrunot-palstalle nimimerkillä äitiparta 29.08.06 klo 16:00)


- - -


EMMALLENI (29.08.06)

2/5

Vein sinut asunnolleni.
Olit kiinnostunut kaikesta mikä on minun.
Onko siitä vasta kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet pitkään.
Aina.

Tutustuit tarkkaan -
kuinka asun,
tunnustelit huoneissani
miltä tuntuu täällä, tämän miehen kodissa.
Minua vain huvitti uteliaisuutesi, ja olin levollinen:
ei tarvinnut pelätä että paljastuisin
ja lähtisit pois.
Kaikki oli avointa välillämme.

Kaikki oli avointa välillämme heti.
Emma.

- -

Käteni liikkuvat selässäsi
ja sinä työnnät kielesi korvaani.
Minä nauran, sysään sinua hellästi kauemmas.
Sinä tulit maailmaani kuin ihme,
ja linnut visertävät:
Emma.

(kirjoitettu päivällä 29.08.06)
(Rakkausrunot-palstalle nimimerkillä äitiparta 29.08.06 klo 20:19)


- - -


KESKUSTELUA RAKKAUSRUNOT-PALSTALLA OTSIKON "EMMALLENI" ALLA, I.

terve äitiparta
(nimimerkki Rellu äitiparralle 30.8.2006 klo 07.31)

olen aina lukenut runosi, olen aina ollut
yhtä äimän käkenä, niin nytkin.
En tiedä, miten osaan kommentoida, mutta
yritän kuitenkin jotenkin.

Tyylisi on erikoinen, joskus ronskikin
ollut muistaakseni.
Runosi ovat pitkiä, mutta ei puuduttavia,
ajatuksia herättäviä aina, ne jaksaa lukea
loppuun kuitenkin, ja mielenkiinto säilyy.

Nämä Emma-runot olivat aidon oloisia,
lienevätkin aidosti Emmalle kirjoitettuja.
Lauseet on melko pitkiä, mutta ne kulkee
silti hyvin, ja sointuvat toinen toisiinsa.

Tunnen itseni/runoni aloittelijan tekeleik-
si omiesi rinnalla, mutta jatkan silti
runojeni rustaamista.
Ehkä kasvan vielä isommaksi tytöksi ja opin
itsekkin parempia tekemään.

Kiitokset Emma-runoista, todella pidin.


terve
(nimimerkillä äitiparta Rellulle 30.8.2006 klo 08.36)

Ole sinä vaan se Rellu joka olet. Kyllä asia lienee niin että minun runoni ovat sanahelinää ja kikkailua sinun runojen rinnalla. Luon illuusioita aidoista tunteista, mutta sun runoissa sentään on oikeasti aitoja tunteita. Huomaan.

Ja tuskinpa sun täytyy isommaksi kasvaa jotta oppisit parempia runoja tekemään...
Ole vaan sinä ite. :-)
Kasvua kyllä tarvitsee jokainen. Omaksi aidoksi itsekseen tulemista. Sen löytämistä mitä aidoimmillaan on.
Joskus siihen tarvitaan kylmiä tuulia. Ne voivat saada käpristymään, menemään kuoreen ja kasvattamaan panssarin sielun ympärille - mutta toisaalta, jos uskaltaa, voi astua kalliolle sielu vereslihalla kasvot tuulta vasten:
Ah, elämää - minä olen ja hengitän, ehkä kyyneleet kasvoillani mutta sittenkin, kiitos elämästä!

Täytyy vaan kohdata itsensä niitä toisia syyttelemättä.
Eikä itseäänkään ole hyvä loputtomiin syytellä.
Siinä se on? Kohdata elämän raadollisuus sulkematta silmiään toisten ja omalta itsekkyydeltä, mutta siitä huolimatta - ja juuri sen tähden - luovia läpi menettämättä uskoaan elämään.

Runoistani vielä. Jos tyyliäni tulkitsen jotenkin...
Niiden aitous ehkä on siinä että ne on oikeiksi tunteiksi pukeutuvaa merkityksetöntä sanakikkailua antaen rivien välistä ymmärtää että takana sittenkin on aitoja tunteita joita sanakikkailuun paetaan?

Ehkä laitan Emmalleni-runon loput tuohon vielä. Mietin.
Tällaisen tänä aamuna herättyäni kirjoitin:

USKALSIN OTTAA SINUA KOHTI

uskalsin ottaa sinua kohti
haparoivan askeleen
ja rohkaiseva hymysi
auttoi jatkamaan

kunnes kaikki
uskaliaasti ja herkkänä rakennettu
lähti kuin dominopalikat kaatumaan
ja sieluni käpristyi

sitä muistelen väkisinkin
ja tahtoisin selittää
mutta en uskalla
kun nainen nyt katsoo kysyvin silmin

hän varmaan lähtee kohta
luulee ettei minua kiinnosta ja kohauttaa olkapäitään
puren huultani

niin syntyi kaamoksen pimeyteen kevät
vihreät lehdet ja kaivattu laulu
alkoi värähdellä ja pulputa sisälläni elämän tuntu

kunnes kaikki uskaliaasti ja herkkänä rakennettu
lähti kaatumaan
sieluni vetäytyi piiloon ja käpristyi
tähän pelokkaaseen ja vastustavaan asentoon

kaikkea aikaisempaa muistelen väkisinkin
ja tahtoisin selittää

kun uusi kevät pitkän talven jälkeen näyttää
ensimmäisiä merkkejään
tämä sisälläni padottu virta
hitain ja haparoivin liikkein
tempoilee vapauteen

miksi väistän kosketustasi
ja käännyn kätesi ulottuvilta

varmaan luulet kohta ettei minua kiinnosta
ja lähdet
tahtoisin nyt avautua ja itkeä syliäsi vasten
menneet pettymykset mutta
kuinka uskallan sen tehdä

puhun seinälle

kuuletko nainen
minä tahtoisin mutta ymmärrä toki

anna minulle aikaa
ehkä uskallan ja sinä olet vieläkin siinä
ja linnut laulavat

hänen mentyään puhun seinälle

ja kuvat sulavat yhteen
kaikki on taas poissa
ympärilläni tuttu autius kuin
talvinen viima puhaltaisi nurkista
yksinäisyyteni maastoon


turhaan
(nimimerkki Rellu äitiparralle 30.8.2006 klo 09.19)

alennat itseäsi, eivät runosi ole sanahelinää
kikkailusta puhumattakaan, eikä kannata
tehdä edes vertailuja sun runot/mun runot vaikka
itse otinkin sen esille kommentissani, niin
loppujen lopuksi kirjoitamme kumpikin niillä
eväillä mitkä omaamme.
Kiitän kuitenkin kommentoinnistasi omiin
runoihini. Eivät ole omat runonikaan aina
edes elävästä elämästä, haavetta, unelmaa,
tuskaa kaiken sekoitusta, välillä omasta
elämästä syntyneitä tuntemuksia, toisinaan
jonkun muun/muiden elämästä kertovia.

En ole lähellekkään tyytyväinen omiin tuot-
toksiini. Osassa onnistun, siis omalla arvos-
teluasteikollani mitattuna, melko hyvin ja
osa on väkisin synnytetyn oloista, kun luen
niitä jälkeenpäin, so ?
Tehty mikä tehty.

Sitä kasvua tarvitaan jokainen, eikä tässä
runoilussa tule koskaan niin isoksi, etteikö
vielä olisi vara kasvaa, niin se vaan on.
Kehitystä toivon mukaan kuitenkin ajan oloon
tapahtuu, sitä kasvua.

Kommenttisi oli niin hienoilla sanavalinnoilla
höystelty, kuten
* Joskus siihen tarvitaan kylmiä tuulia.
Ne voivat saada käpristymään,
menemään kuoreen ja kasvattamaan
panssarin sielun ympärille - mutta toisaalta,
jos uskaltaa *
jne, luin nautinnolla jokaisen rivin, jokaisen
kappaleen, kaikki - kiitos.

Tämä Emma runo jätti haikean olon ja kaipauksen,
tunteen, että pitää ottaa syliin ja antaa itkeä
ne tunteet, jotka sisälläsi myllertää.


- - -


TOINEN 30.08.06. RELLULLE JA MUILLE.

sinä sanoit että rakastat minua
ja sielusi on tulessa
etkä koskaan käännä kelkkaasi
jos mukaani lähdet
et koskaan jätä

tässä sitä nyt ollaan
kahden ja puolen vuoden jälkeen
minä joka tunsin itseni niin vahvaksi
kun seisoimme rinnakkain kallion laella
huohotan tuhkaksi palaneena

sinun liekehtivän sielusi paineessa
todellakin
et kääntänyt kelkkaasi
sinä syöksyit ja yhä syöksyt suoraan yli
raastat minut riekaleiksi

- -

PEACE. Pitäkää toisistanne huolta. :-)
Hyvää elämää ja kaunista kesän jatkoa, syksykin on ihana vuoden aika.
T:
äitiparta

(kirjoitettu 30.08.06 klo noin 8:45 - noin 8:50)
(Rakkausrunot-palstalle nimimerkillä äitiparta 30.08.06 klo 8:51)


- - -


KESKUSTELUA RAKKAUSRUNOT-PALSTALLA OTSIKON "EMMALLENI" ALLA, II.

heiiiiiiii,,, :))
(nimimerkki Anskuliini äitiparralle 30.8.2006 klo 09.09)

Kiitos ja niiaus runoistasi,
pidin niistä todella paljon,
mielenkiinnolla ja innostuneena jaksaa lukea loppuun asti,,, :))

kaikkea hyvää sulle, kaunis on sielusi :))

rakkaudella Anskuliini siipiään havisuttaa,,,


Kiitos
(nimimerkki Rellu äitiparralle 30.8.2006 klo 09.27)

sanattomaksi menee jälleen hän,
kun lukee runoasi - huoks.

En enempää enkä vähempää siitä sano,
uskon että edellä mainitulla olen
sanonut tarpeeksi siitä, mitä mieltä
runostasi olin.

Syksy on parhaimmillaan, kun ruska puhkeaa
kauneimpiin kukkiinsa.

Kaikkea hyvää äitiparta, rakkautta elämääsi
toivon, halaan ja kiitän.


Kiitos
(nimimerkillä äitiparta Rellulle 30.8.2006 klo 09.41)

kauniista toivotuksistasi ja halauksesta.
Kumartaen poistuu hän,
jonka sisällä on paljon itkemättömiä itkuja.
Sydämellinen halaus myöskin sinulle arvokas Rellu, sekä Anskuliinille, kaikille teille rakkaat ystävät, koette sitten runoni ja toivotukseni kuinka tahansa, lämpimästi
peace.

DoghouseBlues kirjoitti:

Omille on kyllä vaikea antaa pisteitä. :-)
Nää mun runot on paikoitellen erittäin suoraan oman sydämen kokemuksista, mutta sitten on joukossa vähän sekavampaakin, sellaista puolifilosofista pohdiskelua ja ihmiselämän ristiriitoihin eläytymistä. Kait näissä kaikissa jotakin on itsestäni silloinkin kun en ihan suoraan kuvaa omaa tilannetta ja kokemusta.
Joku vois sanoa että pakenen ihmissuhteita (ja elämän kipeiden realiteettien kohtaamista) kuvitelmiin Jumalasta ja Vapahtajasta? No, mene ja tiedä. Voi joskus olla vähän sitäkin...

Kokemukseni kyllä on, että nimenomaan Hänessä olen löytänyt sen, mitä ihminen joskus erheellisesti etsii toisesta ihmisestä: TÄYDELLISTÄ ymmärtäjää ja lohduttajaa, sisäisen kaipauksen täyttymystä.
Jos suhde Jumalaan on aito ja rehellinen, olen huomannut, että silloin ei voi paeta lähimmäisiä ja ihmissuhteita, sillä ne saa ja oikeastaan täytyy kohdata Jumalan kanssa. Muuten on kyse pelkästä omaehtoisesta uskonnosta jossa ihminen "uskoo omalla tavallaan". Jos tahtoo uskoa todelliseen Jeesukseen ja kulkea sydän avoinna Hänelle, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin avata sydän myös lähimmäiselle, sillä siihen Jeesus johtaa.
Elämä ei kuitenkaan ole kiinni lähimmäisestä. Ei edes siitä kaikkein läheisimmästä ja rakkaimmasta. Ainoastaan Jeesus on Rakkain. Käytännön kokemukseni on että Hänen rakkauteensa sitoutuneena ihmiset voi rakastaa toisiaan aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään riistämättä kuitenkaan toisen vapautta. Kun elämäni ei ole kiinni hänessä jota rakastan, voin antaa hänen tehdä omat päätöksensä enkä yritä rakkaudellani manipuloida ja hallita häntä.

Ja kuitenkin ihmisellä, uskovallakin ja oikeastaan juuri hänellä, koska hän joutuu kohtaamaan itsensä ja raadollisuutensa Jumalan valossa, on omat kipunsa ja haavansa.
On helppo sanoa että aloitetaan uusi suhde puhtaalta pöydältä. Niin ei kuitenkaan ole. Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään kipuineen ja vaikeine kokemuksineen, jos sellaisia on ollut: hylätyksi tulemisen kokemuksia ym.
Siksi toinen täytyy hyväksyä sen menneisyyden kanssa joka hänellä on.
Jumala ei ratkaise ihmisen ristiriitoja automaattisesti. Sellainen ei olisi elämää. Mutta minun oma henkilökohtainen kokemukseni on että juuri Jeesuksen Kristuksen seurassa saan oppia kohtaamaan ristiriitaista itseäni ja maailmaa elämän realiteetteja pakenematta. Juuri tällä tavalla opin löytämään tosiasiat taivaallisesta näkökulmasta ja rakkaudesta käsin, joka on suurempi kuin oma inhimillisyydessäni monta kertaa liian rajallinen ja ehdollinen rakkauteni.

Yksi teema on sekin että ihminen voi sulkea sisimpänsä todelliselta Jeesukselta, ja uskovan elämässä voi käydä että hän alkaa käyttää "Jeesusta" epärealistisena ja uskonnollisena pakopaikkana jolloin usko vääristyy kuvitelmiksi, seurauksena on ehkä pyrkimystä yrittää hallita toisia uskonnon avulla jne.
Mutta tuollaisistakin karikoista ja erehdyksistä olen nähnyt Jumalan parantavan ja johtavan kristittyä aidompaan ja avoimempaan uskoon, kun vaan suostuu hiljentymään omien asioidensa kanssa Jumalan eteen ja ottaa omakohtaisen vastuunsa todesta.

Tällaisista jännitteistä, toisaalta syvästä rauhasta Jumalan yhteydessä ja toisaalta omista tunne-elämän kivuista, pettymyksistä ja erehdyksistä, menneen elämän muistoista - näistä nousevat runoni.
Takanani on villiä ja sekavaa nuoruutta, matkustelua ja haaveilua ympäri Eurooppaa, sitten sekoilua aineiden kanssa, hylätyksi tulemisen kokemuksia ihmissuhteissa, avioliitto ja kohta ero jolloin jäin yksinhuoltajaksi pienen pojan isänä, useita vuosia yksin ja sitten hurja ihastuminen ja kiihkeä suhde joka jo alun alkaen oli tuomittu haaksirikkoon, taas seitsemän vuotta yksin ja sitten lupaavasti alkanut seurustelu, joka päättyi (kahden vuoden seurustelun jälkeen) vuosi sitten. Siinä on se henkilökohtaisten kokemusten maasto josta rakkausrunoni syntyivät.
Niin että uskovan ihmisen ja nimenomaan Jeesukseen uskovan miehen "parisuhderunoja" tässä.

- - -


EMMALLENI (KOKO RUNO)

1/5

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.

Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.

Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.

2/5

Vein sinut asunnolleni.
Olit kiinnostunut kaikesta mikä on minun.
Onko siitä vasta kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet pitkään.
Aina.

Tutustuit tarkkaan -
kuinka asun,
tunnustelit huoneissani
miltä tuntuu täällä, tämän miehen kodissa.
Minua vain huvitti uteliaisuutesi, ja olin levollinen:
ei tarvinnut pelätä että paljastuisin
ja lähtisit pois.
Kaikki oli avointa välillämme.

Kaikki oli avointa välillämme heti.
Emma.

- -

Käteni liikkuvat selässäsi
ja sinä työnnät kielesi korvaani.
Minä nauran, sysään sinua hellästi kauemmas.
Sinä tulit maailmaani kuin ihme,
ja linnut visertävät:
Emma.

3/5

Ainoastaan yksi asia sinulle täytyy
vielä opettaa:
että jätät kaluni rauhaan.
Yritän olla kanssasi kärsivällinen
siinäkin, Emmani.
Entiseen heilaani verrattuna toki -
vaikka yksin jäätyäsi järsitkin kaikkea,
etunasi on tämä:
kun tulen illalla kotiin minun ei tarvitse
juurta jaksaen selittää ja perustella
kenen kanssa olen ollut,
missä ja miksi.
Hyväilen selkääsi hieman: sinä värähdät ilosta -
rapsutan korvasi takaa ja olet tyytyväinen.

Sinä olet tyytyväinen Emma,
taivaan lahja ihmiselle:
miehen paras toveri, kalakaveri
ja iltojen ilo.

4/5

Onko siitä tosiaan vain kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme aina...
Katson sinuun ja hymyilen.
Heilutat häntääsi,
painaudut jalkaani vasten.
Marianne täytyi viedä kahville, elokuviin -
milloin minnekin,
sinulle riittää pieni lenkki
pari kertaa päivässä.

5/5

Minä muistan sen aina Emmani,
se oli rakkautta, rakkautta ensi silmäyksellä!
Täytimme paperit entisen isäntäsi kanssa,
ja kun hän lähti vilkuttaen
et edes katsonut hänen peräänsä.
Linnut visersivät nimeäsi - ja visertävät yhä uudelleen.

Yhä uudelleen visertävät linnut.
Emma.
Me olemme alusta asti
luodut toisillemme.

- -

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.

Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.

Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.

- -

Tarina oli siis tämä. Runoilija kirjoittaa runoa kuinka hän hankki koiransa, ihanan Emman. Tietysti, kirjoittaa varsin liioitellen ja ilkikurisestikin, kuin kirjoittaisi rakkausrunoa, käyttää samanlaisia sanoja ja ilmauksia.
Mistä kuka tietää onko hän kirjoittanut naiselleen vai koiralleen? Ei mistään. Ainoastaan hän itse joka kirjoittaa, tietää asiansa. Koirastahan minä!

Runo on osittain autenttinen ja tosi.
Äitiparta todellakin kirjoitti koiran hankkimisesta, liioitellen ja hieman ilkikurisesti. Tapansa mukaan pohdiskellen, kuinka luettu teksti saa merkityksensä lukijan mielessä ja muuntuu hänen mielikuviensa mukaiseksi, niin.
Kuitenkin kyseessä on fiktio. En ole hankkinut koiraa.

Kyseessä on siis kuvitelma runoilijasta joka koiran hankittuaan kirjoittaa kyseisestä tapauksesta runon, pohdiskellen ihmisten tapoja käyttää sanoja, kirjoittaa ja lukea. Runo on fiktiota ja faktaa.

(runo kirjoitettu päivällä 29.08.06, loppukommentit 30.08.06 klo noin 9:30)
(Rakkausrunot-palstalle nimimerkillä äitiparta 30.8.2006 klo 9:31)


- - -


29.08.06

Kämmenten uurteissa on likaa
ja kynsinauhojen alla
Voitko suudella minua
vaikka sieluni on mustempi

Kaikki mikä sattuu
johtaa katsomaan kipua
silmästä silmään
Niin kuin erämaassa

Kansa napisi Moosekselle
Miksi toit meidät
Egyptin lihapatojen ääreltä tänne
kuolemaan

Ja sen sijaan
että olisivat päätyneet Luvattuun Maahan
he kuolivat erämaan poltteessa
koska eivät menneet itseensä

Sinä katsot peiliin
ja sanot: tällainen minä olen
Itsesäälissä ja katkerana niitä kohtaan jotka
näkevät sinut oikein

Katsoisitpa peiliin erämaassasi
ja näkisit
Itsesi kuinka pakenet rehellisyyttä
itsesääliin ja katkeruuteen

Israel olisi voinut erämaassa
mennä itseensä ja kiittää Jumalaa
ehkä Moosestakin
siitä mahdollisuudesta

Kun saivat nähdä omat kasvonsa -
että tällainen on ihminen
Enhän minäkään Jumalan enkä totuuden tähden
lähtenyt vaellukselle Luvattua kohti

Itsekkyydessäni lähdin kun ajattelin tulevaa iloa
ja pelastuksen etuja
sitä saavutettavaa
kirkkautta

Jospa olisimme rakastaneet Jumalaa
enemmän kuin Hänen lahjojaan
Erämaassa nöyrtyneet ja
menneet itseemme

Ehkä ei ole myöhäistä vieläkään?
Illuusiot kyllä romahtavat
mutta siinä sielu sielua vasten
ihminen kun ei enää pakene uurteitaan

(kirjoitettu päivällä 29.08.06)
(Rakkausrunot-palstalle nimimerkillä äitiparta 30.08.06 klo 9:45)


- - -


Jos vaikka kuka
Mutta minkä verran
Hermoon viiltävä kipu
Kun ei osaa päättää

Kukkaset lakastuvat maljakossa
Nopeutettu filmi: pilvet taivaan yli kiitävät
Minä nojatuolissa
Hakkaan kämmenellä otsaa

Täytyisi tehdä päätöksiä
Suunnitelmia ja ratkaisuja vaikka minkälaisia
Kelaan kuvaa taaksepäin ja ne liikkuvat
Takaperin

(kirjoitettu päivällä 29.08.06)

Olen kulkenut tietäni yksin. Ilman äitiä, ilman isää. Olen niin kaivannut syliä johon käpertyä, kun maailmassa ei ole tilaa elää vapaana kuin taivaan lintu. Minä rakkautta kaipaan, janoan sitä hullun lailla, koska se on ainoa asia, jonka vuoksi kannattaa elää. Rakkaus antaa voimia jaksaa tämän kaiken keskellä.

Elän rakkautta varten, haluan sen valtaavan mieleni kokonaan. Oi jospa saisin joskus hellyyttä osakseni. Edes vähän, niin elämäni saisi uuden suunnan. Se ei huojuisi sinne tänne, vaan sillä olisi joku tietty päämäärä, rakkauden kohde. Ihminen, joka huolisi minut itsenäni, huolineni ja murheineni.

Hän jaksaisi lohduttaa minua. Hän löytäisi aina oikeat sanat. Hän osaisi ennalta aavistaa tunteeni. Tuntisi minut läpikotaisin, paremmin kuin minä itse. Tietäisi mitä minä tarvitsen. Ja hän olisi kokonaan minun kunnes kuolema meidät erottaa, vai erottaako koskaan?

Aika raadollista rakkautta... ja raadollisuuteen hyvin sopiva härski kuvaus.
Runossa on kuitenkin taustalla katkera vire, tietoisuus siitä, että elämä tällaisena on rajallista. "kauanko meikä jaksaa?" Joten on pakko jatkaa kuin viimeistä päivää. Jospa huomenna ei enää nousekaan...
Onko Cathi silloin vielä vieressä vai jääkö kirjoittaja yksin rakkautensa kanssa?