Auttaisitteko?

Tuolla miestenlogiikassa eräässä keskustelussa tuli linkki vastaan Tukiaseman, oletko masentunut, testiin. Koska olen monesti puhunut miehelleni tuntemuksistani ja epäillyt että voisin olla pikkiriikkisen masentunut -ajoittain ainakin, tein testin huvikseni. Tulokseksi sain arvion siitä että olen vakavasti masentunut.

Olenko vähätellyt vaivojani? Tulos pysäytti minut. Voisiko se olla totta? Ovatko nämä testit yleensä paikkansapitäviä? Kuinka moni on saanut testistä vakavasti masentunut-arvion ja vielä päälle diagnosoinnin samalla kaavalla?

Onko todellakin käynyt niin, että totuttuani näihin tuntemukseen, olen pitänyt niitä jollain tasolla normaaleina, kuin että maailma nyt vain on julma minua kohtaan, thats it? Minua ihan itkettää tätä kirjoittaessani -olen jotenkin niin hämmästynyt. Olenko kärsinyt 4 vuotta masennuksesta edes tajuamatta että kidutan elämällä itseäni ihan turhaan?
Vastausta en tiedä, mutta jos joku jaksaisi lukea tämän loppuun ja peilata tilannetta vaikka omaan tilanteeseensa. Olenko todellakin masentunut ja vielä vakavasti?

Minulla on kolme tunneasteikkoa jolla seikkailen. Ensimmäinen on täysin tyhjä; en tunne mitään, elämä vain on. Toinen on surullisuus ja ahdistus jonka alkuperää en tiedä. Kolmas on suoranainen epätoivo. Kumpikaan näistä kahdesta ei ole pitkäikäinen (korkeintaan päivän mittainen) ja sitten ei taas tunnu miltään.

Tiedän etten ole onnellinen, koska sitä onnen tuntua ei vain ole olemassakaan, korkeintaan innostun jostakin muutamaksi tunniksi. Innostus on fyysisesti aktiivista. Tunnen miten sydän hakkaa nopeasti, en malta pysyä paikallani vaan asiaa josta innostutaan, täytyy tehdä tauotta kunnes innostus häviää -eikä palaa. Asiat jää kesken.

Minulla on avomies jota rakastan. Minun on todella hyvä olla hänen lähellään, mutta en halua suudella koska suutelu johtaa seksiin enkä edes ajattele seksiä koskaan. Tai jos ajattelen niin ahdistuneena koska tiedän että minun ikäiseni nuoren naisen tulisi tykätä seksistä, varsinkin kun tykkään miehestänikin.
Miehen adhd on myös suuri painolasti suhteessa. Elämme hänen ja hänen sairautensa ehdolla ja minusta tuntuu että kaikki omat tarpeeni syrjäytetään, että minulta odotetaan loputonta ymmärrystä ja anteeksiantoa miehen huonoa käytöstä kohtaan (raivokohtaukset, tiuskiminen, etäisyys -haluaa olla lähellä vain seksissä.) Lisäksi mies on ylikontrolloiva ja latistaa ne harvat innostuksen pilkahdukseni haukkumalla lapselliseksi tai suuttumalla. Minun on oltava tarkka siitä mitä sanon koska muuten hän suuttuu. Ja minä tunnen syyllisyyttä hänen suututtamisestaan, siitä etten halua häntä.

Minulla on ollut tarve puhua ongelmistanne, mutta hän on kieltänyt puhumasta. Kun en kuitenkaan kestä ilman purkautumista jollekin, tunnen syyllisyyttä koska olen rikkonut hänen lupauksensa. Ja sitten pelkään, että kertomani asiat paljastuvat ja minulle taas suututaan.

Tunnen etten saa olla oma itseni tai pitää huolta omasta henkisestä terveydestäni vaan kaikki energia pitää laittaa hänen tervehtymiseen ja hänen tyytyväisenäpitämiseen. Olen hukannut kaiken itsestäni mitä vielä nuorempana olin.

Lisäksi valmistuin kohta neljä vuotta sitten ja olen ollut vain 2v töissä tuon ajan aikana, osa-aikaisena. En tunnu kelpaavan kellekään työläiseksi vaikka työvoimatoimistossa ihmettelevät monipuolista ja työteliästä cv:tä. Pääsen kyllä haastatteluun, mutta koskaan en tule valituksi. Olen siis ihan jätekamaa jostakin syystä työmarkkinoilla.

Ei töitä -ei siis rahaa. Kaikki ylimääräinen, esim. limun osto kaupasta aiheuttaa syyllisyyttä kun sekin raha olisi tarpeek laskujen maksamiseen. Mies elättää mut ja on ite rahavaikeuksissa. Siitäkin paha olo. Aika hyödytön olen. Raha-asiat kiristää miehenkin hermoja.

Joskus tunnen tyydytystä, kuten kauniina päivänä aamulla kun menen ottamaan aurinkoa. Aurinko hälventää pahaa oloa. Sitten tulee surulllinen olo siitä että kesä on kohta loppu.

En mieti miettimällä itsemurhaa mutta joskus se vaan nousee mieleen yllättäen. Kuten tänään, neutraalin olon päivänä. Ajelin moottoritietä kotiin ja äkkiä kallioleikkauksen ohi ajaessani välähti vain mielessä, että se ei varmaan tekis edes kipeää. Kaikki tämä tunteminen ja miettiminen vaan loppus. Mutten mä jaksa vaivata itseäni itsemurhalla. Hirveästi hommaa ja en kehtaa toisen autoa rutata. Puhumattakaan miten hirveetä se olisi perheelleni. Sitäpaitsi mä olen paremmassa jamassa kun kaksi vuotta sitten. Silloin en jaksanut muuta kuin itkeä ja nukkua. En hakenut apua sillä tuo pahimman morkkiksen selkä taittui kun pääsin osa-aika töihin ja ihmisten seuraan.

Töistä seurasi niin lennokas vaihe, niin kohta huomasin olevan kolmen työn loukussa ja pahasti vammautin vielä yhen ruumiinosan. Tein kolmee työtä vaikka pystyin tuskin liikkumaan. Luulin stressiksi kun aamut alko itkulla enkä kyennyt muistamaan yli 4 numeroisia sarjoja saati mitään lupaamaani. Sitten mut erotettiin ja pääsin leikkaukseen. Siitä lähtien ollu tätä tasasen surkeeta -parempaa ku ennen - mutta epätoivon hetket pahimpia. Silloin toivoo oikeasti kuolevansa pystyyn. Tai ei kuolevansa tai tappavansa itsensä vaan että lakkais vain olemasta.

Kaikkien velvollisuuksien aloittaminen on vaikeeta. Jos pääsen vauhtiin on vaikea lopettaa. vain kiire pitää mut virkeenä ja iloisena; mua tarvitaan tähän.

Olen ollut intohimoinen "kirjailija". Enää ei huvita kirjoittaa, edes surullisista asioista. Tuotan tekstiä vain näille foorumeille ja tylsistyn ja sitten väsyttääkin jo ihan hirveästi.

En kuitenkaan ole täysin laiska. En voi, syyllistän muuten itseäni. Ulkona on pakko olla kun on kesä, olenki nyt yhdistänyt nukkumisen pihakeinuumme. kaksi kärpästä.

Minulla on myös luonnoton suhde ihmisiin. Pidän seurasta ja kun vieraat lähtee, on tosi vaikeeta. Viimeviikonloppuna äiti ja sisko oli kylässä, vaivuin ahdistukseen kahdeksi päiväksi kun ne lähti pois. En kuitenkaan uskalla avautua ja jutella luontevasti edes ystävieni kanssa. Ajattelen ettei niitä kiinnosta mun asiat ja on vaikea myöntää että on vaikeeta. Ne kun luulee että olen tyyni ja sinut itseni kanssa. Loukkaannun myös helposti ystävilleni, aihetta tosin monesti on, mutten koskaan kerro tai näytä sitä. Kaikki on sisällä eikä kukaan tiedä. Minulla ei oo niin montaa ystävää että olisi varaa suututtaa niitä.

Ruokahalu on yhtä hyvä ku ennenkin (herkkuja tekee mieli) ja jos lupaan itselleni esim. lasillisen limpparia, maailma on pikkuhetken valoisampi. Ihan konkreettisesti. Lihon helposti.

Nyt kun mut on leikattu ja kipu on pois. oon tosi tarkka terveydestäni -siis fyysisestä. Pelkään ihan kaikkea. Enniten kipua.

Surullisinta on etten oikein tiedä onko tämä masennusta vaan että onko mun elämä vaan tällaista, tarkoituksellisen vaikeaa taistelua ihan joka edusta. Ei oo itsetuntoo työasioissa, ei oikeastaan henkilökohtaisissa asioissakaan. Olen tylsä ja tyhjä. Tasanen jotta kukaan innostuisi seurassani. Miellytän muita olemalla ekstra ystävällinen jotta saisin itselleni seuraa edes hetkeksi. paikkakunta jolla asun on uusi, eikä täällä ole kavereita. Tai on muutamia, mutta niidenkin tapaaminen on vaikeeta. On niin helppo olla kotona meikittä kun ei tartte yrittää keskustella jne... Tykkään hiljaisuudesta.

Kertokaa te jos tunnette tarvetta, onko tämä normaalia? Suurimmaksi osaksi en tunne mitään ja siksi oon ajatellu etten mä ole kuin "osa-aika" masentunut. Pitäisikö mun hakea nyt apua? Jos pitäisi niin mistä löydän sitä?

Ajoin viikko sitten kolarin. Shokin jälkeinen jossittelu keskittyi siihen kauhuun että olin vähällä tappaa viattomia ihmisiä. Oman kuoleman mahdollisuus ei tunnu miltään.