Minä joka olen.

Tämä on kumma tunne, lähes lohdullinen, mutta silti siinä on kipeä terä, joka silloin tällöin pistää aika häijystikkin:
Minä en ole mitään.
En kenellekkään muulle, paitsi itselleni.
Tein sen, suojellakseni itseäni.


Kun synnyin, isosiskoni oli 3-vuotias.
Hänelle taisi olla kovapala, kun hän joutui kilpailemaan kanssani siitä, minkä hän ennen sai aivan pyytämättä.
En tiedä, ymmärsikö hän sen täysin, vai painuiko se vain alitajuntaan huomaamatta.
Minä vein häneltä kaiken.

Kun olin pieni, minulla oli valkeat kiharat ja siniset silmät.
Ensimmäiset elinvuoteni-kirjaan äitini kirjoitti; "ihana pikku prinsessa".
En muista, ettö minua koskaan olisi sanottu prinsessaksi, sillä minä olin mörkö.

Äiti huusi meille aika usein. Sisareni imi kaiken pahan itseensä ja kosti sen sitten myöhemmin minulle, painamalla minua jatkuvasti alas.

Olimme aina hirmuisassa sodassa, minä en koskaan aloittanut, mutta aina olin syypää siihen.
Olinhan vienyt sisareltani kaiken.

Olen aina ollut hyvin itsenäinen, päättäväinen ja kovaääninen. Ne piirteet tekevät minusta niin ärsyttävän.

Olin tarhassa, siis päivähoidossa puolitoista vuotta, ennen kuin menin kouluun.
Tarhassa oli hoitajatar, jonka oma äiti oli juuri hiljattain kuollut.
Tarhatädillä oli kummallinen tapa purkaa suruaan; hän valitsi kohteekseen minut, koska poikkesin muista. Olin jääräpäinen ja erilainen.
Hän sanoi, että vaatteeni olivat vääränlaiset,
tai jotakin vikaa niissä oli...
No mutta joka tapauksessa, hän etsi tarhanvaihtovaate laatikon ja sulki minut vessaan ja pakotti vaihtamaan omat vaatteeni tarhanvaihtovaatteisiin, jotka olivat epämukavia ja liian pieniä tai liian suuria.
Usein sain istua vessakopissa useita tunteja.
Muistan, kun kerran hän tuli hakemaan minut klo 12:sta aikaan, kun leikin muiden kanssa ja vei minut vessaan ja seisoi oven takana ja odotti.
En tiedä miksi, mutta olin kopissa tuntikausia,
ja hän huusi vähän väliä oven takaa, mutta silti vain olin kopissa.
Lopulta hän taisi kyllästyä. Muistaakseni hän avasi lopulta vessan oven ja sanoi että "hyvä on". Olin helpottunut.
Vanhempani olivat tulleet hakemaan minua ja kello oli puoli viisi.
Olin siis ollut vessassa lukittuna melkein viisi tuntia.
Ja sama toistui useasti, mutta useimmiten pääsin
kopista, kun suostuin pukemaan vaihtovaatteet ylleni. Vaatteet, jotka eivät olleet minun.
Tämä sai minut tuntemaan, että vaatteissani on vikaa. Ne ovat typerät, mitä ikinä päälleni puen, näytän typerältä ja kummalliselta.
Näin asiat ovat vieläkin ja varmasti tulevat olemaan aina.
Olen huonompi, kuin muut.
Tarhassa minulla oli elämäni ensimmäinen parasystävä, (vaikkapa:) "Saara".
Saara oli minua hiukan vanhempi ja aloitti koulun minua aikaisemmin. Luokseni jäi hänen pikkusiskonsa, jonka kanssa olin aijemmin ollut oikein hyvissä väleissä.
Nyt Saaran pikkusisko kuitenkin sanoi, ettei "saa olla kanssani enää". Olin aivan ihmeissäni moisesta ja yritin selvittää syytä.
Se oli tekosyy, tai sitten ei. Joka tapauksessa se tuntui pahalta.

Lapsuuteni yhtenä kesänä pääsimme siskoni kanssa viikoksi sukulaisten luo kylään, ihan kahteen pekkaan vain.
Sinä kesänä viha väistyi hetkeksi ja olimme ystäviä.
Se tuntui uskomattomalta, olin tuolloin 9 vuotias.
Paimensimme yhdessä pieniä kilejä,
annoimme niille nimet ja varjelimme niitä
sukulaisten koiralta, joka niin mielellään olisi liittynyt leikkiin, mutta kilit pelkäsivät sitä.
Muistan tuon viikon mittaisen loman vieläkin tarkasti. Aijemmin olin pelännyt sukulaisten koiria, mutta en tuona kesänä.
Astuin reippaasti siniharmaan toyotan kyydistä, enkä välittänyt, vaikka ennen niin pelottava olento pyöri jaloissa.

Sinä kesänä satoi lunta.
Muistan, kun siskoni kanssa seisoimme aitauksessa ja ulvoimme riemusta, kun vesisade vaihtui lumeksi. Silloin oli kai jo heinäkuu ja ilma oli lämmin.
Kilit söivät hupparini nyörit vihreiksi.
En olisi halunnut koskaan palata kotiin. Tuntui, kuin olisin astunut takaisin todellisuuteen, kun isä tuli hakemaan meidät kotiin.

Aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut, siskolla oli nyt taas omat kaverinsa, eikä hänen tarvinnut urpon pikkusiskon kanssa kaveerata.
Sotamme jatkui ja minä olin häviöllä.

Sitten siskolleni tuli kaikennäköisiä ongelmia,
hän lintsaili koulusta, seurusteli jotenkin häiriintyneen pojan kanssa.
Kaikki kääntyi selin minuun ja syöksyin tyhjyyteen.
Koulussa minulla oli ystävä, jonka seurassa viihdyin hyvin.
Hänellä oli kuitenkin jo paras ystävä, jonka paikkaa en voinut koskaan korvata, vaikka heidän välinsä olivatkin katki vähän väliä.
Olin "lohduke" ja "paras ystävä" silloin, kun se hänelle sopi.
Mutta en välittänyt.
Minulla oli paljon muitakin ystäviä, mutta pian jouduin valitsemaan tämän lauman ja tuon yhden välillä. Valitsin hänet, sen yhden.

Kutsukaamme häntä vaikka Kertuksi.
(Vaikka se tuntuukin omituiselta)
Kertulla oli siis parasystävä jo ennestään, minä olin hänelle vain varakaveri.
Noh, hänen parasystävänsä (esim:) "Liisa"
vihasi minua aivan kamalasti, vaikka syytä ei moiseen vissiin ollut..
"Liisa" kuitenkin jossain vaiheessa, aivan yhtäkkiä muutti mielipiteensä minusta ja
sain olla kolmaspyörä.
Olin heikko jo ennestään ja pian olin "liisan vallassa". Hän käytti minua hyväkseen,
pisti ostamaan joulu-syntymäpäivä-pääsiäis yms-lahjoja, mutta kertaakaan hän ei ostanut minulle mitään.
Minusta tuli hyvin hiljainen ja puhuin vain kaveriporukassa.
Oman luokan keskuudessa en ollut järin suosittu,
tytöt kadehtivat minua, koska minulla oli pitkät kiharaiset hiukset.
Olin "omahyväinen", jos pidin hiuksiani auki.
Mutta en välittänyt, sydämmeni oli rikki jo.

Rinnakkaisluokan suosituin poika "Erkki"
ihastui minuun ja seurustelin hänen kanssaan kokonaisen vuoden vain siksi, koska hän oli koulun suosituin, siksi koska oli komea.
Oikeasti hän oli aivan urpo kaveri,
enkä minä hänestä välittänyt.
En minä pystynyt välittämään kenestäkään.
Vajosin vain syvemmälle siihen mustuuteen.

Kuudennen luokan keväällä jokin sammui kokonaan.
Ei ollut mitään, minkä vuoksi elää.
Kuljin silmät ummessa, enkä tuntenut mitään.
Menin ensimmäiselle tunnille ja itkin, ääneti ja yksin. Silmäni vuosivat ja jos joku kysyi,
sanoin, että se on silmätulehdus.
uskomatonta, kukaan ei nähnyt suruani.
Aloin lintsata ja lintsasin 2 kuukautta putkeen.
Halusin olla vain yksin.
Maaimassani ei ollut enää ketään, ei edes minua.

Keväällä oli luokkaretki särkänniemeen, sille osallistuin. Opettajani katsoi minua hieman hämmästyneenä, kun olin ollut poissa niin pitkään ja yhtäkkiä vain pölähdin koulun pihalle ja änkesin retkibussiin.
kerttu ja hänen parasystävänsä olivat aivan innoissaan, kun näkivät minut.
Koko matkan ajan kuitenkin istuin yksin.
Se taisi kestää kolme tuntia ja bussi pysähtyi kerran, jotta kakarat pääsivät
ostamaan jätskiä huoltoasemalta ja käymään vessassa.
Mikäpä siinä, sain maksaa kertulle ja hänen ystävälleen jätskit ja siihen päälle huoltoaseman täti huijasi minua, vaikkakin vain kympin verran. (MK)

En sanonut mitään, palasin vain bussiin ja olin hiljaa.
Särkänniemeen kun päästiin,
muut olivat aivan innosta soikeina.
Kävin tasan yhdessä laitteessa, mutta muuten vain katsoin kertun ja hänen kaverinsa tekemisiä.
Särkänniemessä oli jonkinnäköinen kauppa ja "liisa" muisti, etten ole ostanut hänelle vielä syntymäpäivälahjaa.
Ei hänkään ollut minulle mitään ostanut, mutten osannut sanoa mitään.
Viisieuroa meni johonkin pikkuruiseen pehmoleluun, hyvä, ettei enempää.
Luokkatreffit oli sovittu delfinaarion pihaan ja koko muu luokka meni katsomaan delfiinejä.
Minä en mennyt, vaan hipsin yksin särkänniemen eläinpuistoon.
Alkoi sataa hiljalleen ja kun katsoin aitauksessa olevaa ruskeaa aasia, minua alkoi ahdistaa, oli pakko päästä pois sieltä.
yritin soittaa kotiin, mutta saldoni oli mennyt,
joten yritin tavoittaa liittymä-guruja, jotta saisin pari markkaa lisäsaldoa, ja voisin soittaa kotiin.
Olin jonotus listalla pitkään ja luurissa soi
jokin kappale, jossa mies lauloi.
"would you cry if i told you to cry? Would you laught, oh, pleace tell me this.." ja sillä lailla.
Siinä sateessa, pienessä liukumäkikopissa kuunnellessani tuota hirveää rätinää, päätin että selvä. Suljin puhelimen ja lähdin kävelemään portille päin.
Sen enempää ajattelematta hipsin ulos särkänniemen alueelta. Juoksin, kun pelkäsin "jääväni kiinni".
Vähän matkaa juostuani pysähdyin, kun puhelin soi. Opettajani halusi tietää, missä olen.
Valehtelin olevani portilla.
Selvä.
Seuraava soitto tuli puolentunnin päästä.
Kaikki olivat jo bussissa ja odottivat minua.
Hortoilin tampereen keskustassa ja löysin juna-asemalle.
Kun nousin helsinkiin menevään junaan,
puhelimeeni oli tullut tekstiviesti.
"Susta on tehty katoamisilmoitus poliisille".

Junalippu oli kallis ja rahat menivät siihen.
Pääsin kuitenkin tampereelta kotikaupunkiin,

Juna-asemalta kävelin kotiin.

Kotona oli vastassa isä ja siskoni. He olivat aika vihaisia.
Äitini oli lukittautunut vessaan, kun hän tuli sieltä pois, näin, että hän oli itkenyt.
Asia oli sillä selvä, eikä siitä enää puhuttu.

Parin viikon päästä viilsin ranteeseeni haavan.

Kun koko maailma kääntää selkänsä ja jättää yksin, ei siinä jaksa enää välittää siitä, mitä muut tykkäävät.
En minä ainakaan tullut edes ajatelleeksi läheisiäni. Elin vain mustuudessa, jota en enää kestänyt.
Olin suljetulla osastolla kaksi viikkoa.
Menetin vapauteni, enkä saanut enää liikkua mieleni mukaan, se oli kamalaa.
Tajusin tuolloin, että kaikki, mikä elämässä oikeasti merkitsee, on vapaus.
Halusin tuntea olevani vapaa ja kun pääsin osastolta, en tahtonut enää minkään rajoittavan elämistäni.
Koulun kevätjuhlassa kaikki, jotka olivat
painaneet minua syvemmälle siihen mustuuteen, josta nyt olin päässyt nousemaan,
olivat helpottuineita.
Opettajani oli kertonut koko luokalle kaiken sen, mitä olin tehnyt, joten minuun suhtauduttiin aikamoisella varauksella.
Kiitoksia vain, ope!

Enää en välittänyt muista ihmisistä, he olivat olemassa, mutta suojelen itseäni, enkä
muodosta enää lujaa suhdetta kehenkään.
En halua olla enää kenellekkään ystävä, koska tiedän sen sydämmessäni, että pian tuo ystävä kääntää minulle selkänsä ja hylkää minut, kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.
On ollut ihmisiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita minusta ja olen ollut ihan hämilläni. Haluatko todella olla minun seurassani? Silloin tulee stoppi.
Olen ystävällinen ja hyväntuulinen, mutta samalla myös vilpillinen.
Juttelen hänelle avoimesti, mutta siihen se jää.
Minä itse hylkään hänet jo ennen, kuin side kehittyy.

Siksi pidän vieraista ihmisistä, viihdyn heidän seurassaan, mutta ystäviä en enää halua.
Minulla on ystävät, jotka ovat olleen aina minun kanssani ja uusia en halua.
Olen mieluummin yksin.