Mitten kunnon burn outista voi toipua?

Hei, miksi sairastuit burn outtiin, taisi olla sama vuosi kuin minulla? Kiusattiinko sinua työpaikalla tms.? Menivätkö yöunet? Minulla nimittäin se pahin ongelma, aloin herätä aamukahdelta miettimään työpaikan vääryyksiä. Sitten tuli masennuskin ja sain Remeronia. Keväällä vakava depressio ja yritin itsaria, jouduin osastolle, vain sähköhoito auttoi. Ei ole töitä näköpiirissä, ei. Ansiosidonnaisia jäljellä enää 75 päivää. Kelan peruspäivärahalle tippuminen tosi pelottavaa, raha ei riitä kuin ruokaan. Töitä olisi saatava, mutta uupumus on niin kova. Nimenomaan tuo stressinsietokyky on nollassa! Samoin kaikenlainen rasituksensieto ja jopa kuuman sietokin, en enää voi käydä esim. saunassa. Herään aamuyöstä aina, siis krooninen väsymys myös päällä. Unilääkkeetkään ei auta, ainoastaan Diapam 5 tunniksi. Minulla on rakas 11-v. tytär josta pitäisi jaksaa huolehtia. Isäni sairastaa syöpää, tyttärellä 3 vuotta pahoja oireita joita tutkittu, nyt syy selvitetty. Kotona riitaisaa, siis parisuhde tulehtunut tai sitä ei enää ole. Työtä ei enää 44-vuotiaalle hevin löydy. Itselle tullut krooninen sairaus ja vielä dg:na jokin veren poikkeava immunologinen löydös. Jokin kokonaisvaltainen lääkäri tähän pitäisi saada, ei auta jos ramppaa erikseen psykiatrilla, sisätautilääkärillä, gynekologilla (esivaihdevuodetkin on) jne. Onko kellään kokemuksia hyvästä tällaisesta lääkäristä? Heitä on varmaan lähinnä vain Hesan seudulla. Kuinka vanha sinä muuten olet?

Toivotonko kirjoitti:

Hei, miksi sairastuit burn outtiin, taisi olla sama vuosi kuin minulla? Kiusattiinko sinua työpaikalla tms.? Menivätkö yöunet? Minulla nimittäin se pahin ongelma, aloin herätä aamukahdelta miettimään työpaikan vääryyksiä. Sitten tuli masennuskin ja sain Remeronia. Keväällä vakava depressio ja yritin itsaria, jouduin osastolle, vain sähköhoito auttoi. Ei ole töitä näköpiirissä, ei. Ansiosidonnaisia jäljellä enää 75 päivää. Kelan peruspäivärahalle tippuminen tosi pelottavaa, raha ei riitä kuin ruokaan. Töitä olisi saatava, mutta uupumus on niin kova. Nimenomaan tuo stressinsietokyky on nollassa! Samoin kaikenlainen rasituksensieto ja jopa kuuman sietokin, en enää voi käydä esim. saunassa. Herään aamuyöstä aina, siis krooninen väsymys myös päällä. Unilääkkeetkään ei auta, ainoastaan Diapam 5 tunniksi. Minulla on rakas 11-v. tytär josta pitäisi jaksaa huolehtia. Isäni sairastaa syöpää, tyttärellä 3 vuotta pahoja oireita joita tutkittu, nyt syy selvitetty. Kotona riitaisaa, siis parisuhde tulehtunut tai sitä ei enää ole. Työtä ei enää 44-vuotiaalle hevin löydy. Itselle tullut krooninen sairaus ja vielä dg:na jokin veren poikkeava immunologinen löydös. Jokin kokonaisvaltainen lääkäri tähän pitäisi saada, ei auta jos ramppaa erikseen psykiatrilla, sisätautilääkärillä, gynekologilla (esivaihdevuodetkin on) jne. Onko kellään kokemuksia hyvästä tällaisesta lääkäristä? Heitä on varmaan lähinnä vain Hesan seudulla. Kuinka vanha sinä muuten olet?

Lue lisää

Työni oli luonteeltaan sellainen, etten vain jaksanut mm. tulosvastuu kohtuuton, työaikoja ei ollut vaan töissä oli tavallaan aina kiinni, ilman koulutusta joutui tekemään työtehtäviä, jotka vaatisivat korkeakoulutasoisia tutkintoja usemmaltakin alalta ja työkavereitakaan ei ollut. Lisäksi perhetilanne oli silloin hankala (sairautta perhepiirissä).

Mitään kokonaisvaltaista lääkäriä ei taida löytyä. Kannattaa hakeutua työvoimatoimiston erityistyövoimaneuvojalle, josko häneltä saisi apuja sopivien töiden löytymiseen. Sinuna harkitsisin vakavasti sairasloman hakemista, jotta saisit aikaa itsellesi toipumiseen tuon työpaikka-asiasta stressaamisen sijaan.

Itsellä ikää 40 vuotta.

Hei. Olen alkanut kuntoillakin, 9 kk tauon jälkeen. Olen nyt 6 viikkoa käynyt joka aamu kävelylenkillä,nostanut vauhtia. Sitten jumppaan lähes joka päivä. Kävely auttaa joskus, tulee parempi mieli. Mutta vastapainoksi sitten kun olen niin uupunut, löhöän sohvanpohjalla ja yritän lueskella lehtiä ja katsoa telkkaria. Siinä tulee sitten popsittua herkkuja koko ajan. Paino ei ole noussut kuin ehkä 4 kg, mutta minulle se on paljon, vaikuttaa itsetuntoon. Kun on tarpeeksi väsynyt, ei vain jaksa "ottaa itseään niskasta kiinni". Ja kai nämä lääkkeetkin osaltaan tekevät sellaisen väsyneen olon ja lisäävät ruokahalua. Vielä 4 vuotta sitten olin tosi hoikka, hyväkuntoinen, energinen, eläväinen, iloinen, nauravainen, jaksava ihminen. En tunnista itseäni enää....
Yritän harrastaa venäjän opiskelua, mutta kun muistikin on huonontunut, tuntuu kuin vain istun siellä tunneilla pää sumeana, ei siitä mitään opi. On 10 hyvää ystävää joita yritän nähdä. Kissaakin silittelen päivittäin. Mutta tahtoisin työelämään takaisin. Se edellyttäisi 7 tunnin normaali-yöunia. Diapam ei niitä suo, ilman niitä ei olisi sitten yhtään. Sekin koettu viime talvena 2 kk jakso, aivan järkyttävää. Rakkaus voisi tehdä ihmeitä, mutta huonon stressinsiedon vuoksi ei voi edes rakastua. Ja kuka tällaiseen nykyminään rakastuisikaan. En olisi vielä v. 2002 uskonut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Mut yritän nyt edes jatkaa tuota kunnon kohottamista!

Toivotonko kirjoitti:

Hei. Olen alkanut kuntoillakin, 9 kk tauon jälkeen. Olen nyt 6 viikkoa käynyt joka aamu kävelylenkillä,nostanut vauhtia. Sitten jumppaan lähes joka päivä. Kävely auttaa joskus, tulee parempi mieli. Mutta vastapainoksi sitten kun olen niin uupunut, löhöän sohvanpohjalla ja yritän lueskella lehtiä ja katsoa telkkaria. Siinä tulee sitten popsittua herkkuja koko ajan. Paino ei ole noussut kuin ehkä 4 kg, mutta minulle se on paljon, vaikuttaa itsetuntoon. Kun on tarpeeksi väsynyt, ei vain jaksa "ottaa itseään niskasta kiinni". Ja kai nämä lääkkeetkin osaltaan tekevät sellaisen väsyneen olon ja lisäävät ruokahalua. Vielä 4 vuotta sitten olin tosi hoikka, hyväkuntoinen, energinen, eläväinen, iloinen, nauravainen, jaksava ihminen. En tunnista itseäni enää....
Yritän harrastaa venäjän opiskelua, mutta kun muistikin on huonontunut, tuntuu kuin vain istun siellä tunneilla pää sumeana, ei siitä mitään opi. On 10 hyvää ystävää joita yritän nähdä. Kissaakin silittelen päivittäin. Mutta tahtoisin työelämään takaisin. Se edellyttäisi 7 tunnin normaali-yöunia. Diapam ei niitä suo, ilman niitä ei olisi sitten yhtään. Sekin koettu viime talvena 2 kk jakso, aivan järkyttävää. Rakkaus voisi tehdä ihmeitä, mutta huonon stressinsiedon vuoksi ei voi edes rakastua. Ja kuka tällaiseen nykyminään rakastuisikaan. En olisi vielä v. 2002 uskonut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Mut yritän nyt edes jatkaa tuota kunnon kohottamista!

Lue lisää

hei toivoton,

oletko kysynyt lääkäriltäsi jos lääkkeitä voisi vaihtaa? ehkä joku toinen lääke tai lääke yhdistelmä toisi paremman avun.

olen myös sitä mieltä että sinun kannattaisi nyt hakea sairaslomalle, et ole selkeästi työkykyinen. on hyvä että sinulla on halua tehdä töitä mutta työkyvytön ihminen ei ole kykenevä tekemään töitä. pitää antaa itselleen aikaa parantua ja sitten rauhassa palata työelämään. sairaslomalla tulot on taattu ja jos tarve vaatii pitempää paranemista voit hakea sairaseläkettä. sitten kun tunnet itsesi vahvaksi voit siirtyä sairaseläkkeeltä pois takaisin työhön. pienin askelin eteenpäin.

itse sairastuin myös burn outtiin ja sitä kautta masennukseen. pomoni oli aivan mielipuoli ja elämäni ainoa päämäärä oli olla työpaikan käytettävissä 24/7. vastuu alueina yrityksen tulosvastuusta wc tilojen siisteyteen asti. lopullinen stoppi tuli kuin nurkan takaa, ajattelin että vielä jaksan. hain uutta työpaikkaa kaiken keskellä. Hakeuduin hoitoon vihdoin kesäkuussa kun työpaikalla en enään pystynyt pitämään itseäni kasassa, näyttelemään että kaikki on hyvin. Pelkäsin myös että teen itselleni jotain, halusin jäädä auton alle tai hypätä ikkunasta ulos että joutuisin sairaalaan, sielä saisi levätä. Onneksi en tehnyt mitään minua ei nimittäin ehkä enään olisi. miesystäväni ja perheeni oli jo kuukausia pyytänyt minua menemään lääkäriin. nyt pikkuhiljaa alan palautua unesta, kirjoitus taito on palautunut ja pikkuhiljaa kaikki muukin. kuukausien nukkumattomuus on saatu nukuttua takaisin mutta vieläkin nukun noin 15h päivässä. painoni laski 20kiloa burn outin aikana. nyt olen pikku hiljaa saannut 5 kiloa takaisin lihaa luiden ympärille. paluu työelämään on vielä edessä, ensin pitää opetella arvostamaan itseään, lopettaa häpeäminen ja pelkääminen.

sairasloma toi tarvittavan rauhan elämään, onneksi ihmiset oli ympäirillä pitämässä huolta koska en pystynyt itse tekemään mitään. ruokaa sai lusikoitua suuhun kun joku vahti ja piti huolen siitä. Pomoni sen sijaan teki siitä yhtä helvettiä, ensin he lähettivät työvuoro listoja, häiriköi päivittäin kiristämällä eri asioilla, lopulta irtisanoi minut laittomasti ja jätti palkat maksamatta. onneksi kuuluin liittoon joka hoitaa asioistani, työpaikkalääkäri myös on pitänyt puoliani ja olen saannut hyvän hoidon kaikesta huolimatta. myös perhe ja ystävät jotka ovat tukeneet minua henkisesti ja rahallisesti.

tällä hetkellä puin tunteitani terapeutilla ja syön masennuslääkitystä. elämä alkaa näyttää ihan hyvältä mutta ihmettelen vieläkin miten tässä näin kävi. omaan kotiin pitäisi pikkuhiljaa palata ja alkaa elämään normaalia elämää. olen myös miettinyt vaihdanko alaa. tämä olisi jo 3 kerta elämässäni. se on suhteellisen paljon jos miettii että olen alla 30 vuotias. toisaalta 6 vuoden koulutus menisi hukkaan. annan itselleni nyt aikaa opetella elämään uudestaan ja askel askeleelta palaan vielä työelämään. puuhastelen vanhempieni puutarhassa ja liikun joka päivä sen verran kun jaksan, välillä se on tunti joskus monta tuntia. sen jälkeen menen nukkumaan jos väsyttää, sitten taas jaksaa paremmin. elän vain päivä kerrallaan, ja kun taas jaksan alan miettimään "tulevaisuutta". vaikka yhteiskunta on syövyttänyt mieleeni että minun tulisi palata pikimmiten työelämään ei se vain ole mahdollista vielä.

oli mukava lukea muiden tunteita burn outista, jotenkin se helpottaa että tietää muiden käynneen saman läpi. että se on normaalia että ihminen kuluu loppuun liian raskaassa työssä.

anna itsellesi aikaa, joskus burn outin paraneminen vie vuoden joskus 10 vuotta. toivon sinulle paljon voimia jatkaa eteenpäin ja tsemppiä.

neitiväsynyt 27 kirjoitti:

hei toivoton,

oletko kysynyt lääkäriltäsi jos lääkkeitä voisi vaihtaa? ehkä joku toinen lääke tai lääke yhdistelmä toisi paremman avun.

olen myös sitä mieltä että sinun kannattaisi nyt hakea sairaslomalle, et ole selkeästi työkykyinen. on hyvä että sinulla on halua tehdä töitä mutta työkyvytön ihminen ei ole kykenevä tekemään töitä. pitää antaa itselleen aikaa parantua ja sitten rauhassa palata työelämään. sairaslomalla tulot on taattu ja jos tarve vaatii pitempää paranemista voit hakea sairaseläkettä. sitten kun tunnet itsesi vahvaksi voit siirtyä sairaseläkkeeltä pois takaisin työhön. pienin askelin eteenpäin.

itse sairastuin myös burn outtiin ja sitä kautta masennukseen. pomoni oli aivan mielipuoli ja elämäni ainoa päämäärä oli olla työpaikan käytettävissä 24/7. vastuu alueina yrityksen tulosvastuusta wc tilojen siisteyteen asti. lopullinen stoppi tuli kuin nurkan takaa, ajattelin että vielä jaksan. hain uutta työpaikkaa kaiken keskellä. Hakeuduin hoitoon vihdoin kesäkuussa kun työpaikalla en enään pystynyt pitämään itseäni kasassa, näyttelemään että kaikki on hyvin. Pelkäsin myös että teen itselleni jotain, halusin jäädä auton alle tai hypätä ikkunasta ulos että joutuisin sairaalaan, sielä saisi levätä. Onneksi en tehnyt mitään minua ei nimittäin ehkä enään olisi. miesystäväni ja perheeni oli jo kuukausia pyytänyt minua menemään lääkäriin. nyt pikkuhiljaa alan palautua unesta, kirjoitus taito on palautunut ja pikkuhiljaa kaikki muukin. kuukausien nukkumattomuus on saatu nukuttua takaisin mutta vieläkin nukun noin 15h päivässä. painoni laski 20kiloa burn outin aikana. nyt olen pikku hiljaa saannut 5 kiloa takaisin lihaa luiden ympärille. paluu työelämään on vielä edessä, ensin pitää opetella arvostamaan itseään, lopettaa häpeäminen ja pelkääminen.

sairasloma toi tarvittavan rauhan elämään, onneksi ihmiset oli ympäirillä pitämässä huolta koska en pystynyt itse tekemään mitään. ruokaa sai lusikoitua suuhun kun joku vahti ja piti huolen siitä. Pomoni sen sijaan teki siitä yhtä helvettiä, ensin he lähettivät työvuoro listoja, häiriköi päivittäin kiristämällä eri asioilla, lopulta irtisanoi minut laittomasti ja jätti palkat maksamatta. onneksi kuuluin liittoon joka hoitaa asioistani, työpaikkalääkäri myös on pitänyt puoliani ja olen saannut hyvän hoidon kaikesta huolimatta. myös perhe ja ystävät jotka ovat tukeneet minua henkisesti ja rahallisesti.

tällä hetkellä puin tunteitani terapeutilla ja syön masennuslääkitystä. elämä alkaa näyttää ihan hyvältä mutta ihmettelen vieläkin miten tässä näin kävi. omaan kotiin pitäisi pikkuhiljaa palata ja alkaa elämään normaalia elämää. olen myös miettinyt vaihdanko alaa. tämä olisi jo 3 kerta elämässäni. se on suhteellisen paljon jos miettii että olen alla 30 vuotias. toisaalta 6 vuoden koulutus menisi hukkaan. annan itselleni nyt aikaa opetella elämään uudestaan ja askel askeleelta palaan vielä työelämään. puuhastelen vanhempieni puutarhassa ja liikun joka päivä sen verran kun jaksan, välillä se on tunti joskus monta tuntia. sen jälkeen menen nukkumaan jos väsyttää, sitten taas jaksaa paremmin. elän vain päivä kerrallaan, ja kun taas jaksan alan miettimään "tulevaisuutta". vaikka yhteiskunta on syövyttänyt mieleeni että minun tulisi palata pikimmiten työelämään ei se vain ole mahdollista vielä.

oli mukava lukea muiden tunteita burn outista, jotenkin se helpottaa että tietää muiden käynneen saman läpi. että se on normaalia että ihminen kuluu loppuun liian raskaassa työssä.

anna itsellesi aikaa, joskus burn outin paraneminen vie vuoden joskus 10 vuotta. toivon sinulle paljon voimia jatkaa eteenpäin ja tsemppiä.

Lue lisää

välimerkkejä oikein. Pisteet, pilkut, isot alkukirjaimet ym. ovat tärkeitä oikeinkirjoituksessa jo ihan lukemisen ja tekstin ymmärtämisen kannalta. Näin kunnioitat muita palstaihmisiä. Kiitos.

neitiväsynyt 27 kirjoitti:

hei toivoton,

oletko kysynyt lääkäriltäsi jos lääkkeitä voisi vaihtaa? ehkä joku toinen lääke tai lääke yhdistelmä toisi paremman avun.

olen myös sitä mieltä että sinun kannattaisi nyt hakea sairaslomalle, et ole selkeästi työkykyinen. on hyvä että sinulla on halua tehdä töitä mutta työkyvytön ihminen ei ole kykenevä tekemään töitä. pitää antaa itselleen aikaa parantua ja sitten rauhassa palata työelämään. sairaslomalla tulot on taattu ja jos tarve vaatii pitempää paranemista voit hakea sairaseläkettä. sitten kun tunnet itsesi vahvaksi voit siirtyä sairaseläkkeeltä pois takaisin työhön. pienin askelin eteenpäin.

itse sairastuin myös burn outtiin ja sitä kautta masennukseen. pomoni oli aivan mielipuoli ja elämäni ainoa päämäärä oli olla työpaikan käytettävissä 24/7. vastuu alueina yrityksen tulosvastuusta wc tilojen siisteyteen asti. lopullinen stoppi tuli kuin nurkan takaa, ajattelin että vielä jaksan. hain uutta työpaikkaa kaiken keskellä. Hakeuduin hoitoon vihdoin kesäkuussa kun työpaikalla en enään pystynyt pitämään itseäni kasassa, näyttelemään että kaikki on hyvin. Pelkäsin myös että teen itselleni jotain, halusin jäädä auton alle tai hypätä ikkunasta ulos että joutuisin sairaalaan, sielä saisi levätä. Onneksi en tehnyt mitään minua ei nimittäin ehkä enään olisi. miesystäväni ja perheeni oli jo kuukausia pyytänyt minua menemään lääkäriin. nyt pikkuhiljaa alan palautua unesta, kirjoitus taito on palautunut ja pikkuhiljaa kaikki muukin. kuukausien nukkumattomuus on saatu nukuttua takaisin mutta vieläkin nukun noin 15h päivässä. painoni laski 20kiloa burn outin aikana. nyt olen pikku hiljaa saannut 5 kiloa takaisin lihaa luiden ympärille. paluu työelämään on vielä edessä, ensin pitää opetella arvostamaan itseään, lopettaa häpeäminen ja pelkääminen.

sairasloma toi tarvittavan rauhan elämään, onneksi ihmiset oli ympäirillä pitämässä huolta koska en pystynyt itse tekemään mitään. ruokaa sai lusikoitua suuhun kun joku vahti ja piti huolen siitä. Pomoni sen sijaan teki siitä yhtä helvettiä, ensin he lähettivät työvuoro listoja, häiriköi päivittäin kiristämällä eri asioilla, lopulta irtisanoi minut laittomasti ja jätti palkat maksamatta. onneksi kuuluin liittoon joka hoitaa asioistani, työpaikkalääkäri myös on pitänyt puoliani ja olen saannut hyvän hoidon kaikesta huolimatta. myös perhe ja ystävät jotka ovat tukeneet minua henkisesti ja rahallisesti.

tällä hetkellä puin tunteitani terapeutilla ja syön masennuslääkitystä. elämä alkaa näyttää ihan hyvältä mutta ihmettelen vieläkin miten tässä näin kävi. omaan kotiin pitäisi pikkuhiljaa palata ja alkaa elämään normaalia elämää. olen myös miettinyt vaihdanko alaa. tämä olisi jo 3 kerta elämässäni. se on suhteellisen paljon jos miettii että olen alla 30 vuotias. toisaalta 6 vuoden koulutus menisi hukkaan. annan itselleni nyt aikaa opetella elämään uudestaan ja askel askeleelta palaan vielä työelämään. puuhastelen vanhempieni puutarhassa ja liikun joka päivä sen verran kun jaksan, välillä se on tunti joskus monta tuntia. sen jälkeen menen nukkumaan jos väsyttää, sitten taas jaksaa paremmin. elän vain päivä kerrallaan, ja kun taas jaksan alan miettimään "tulevaisuutta". vaikka yhteiskunta on syövyttänyt mieleeni että minun tulisi palata pikimmiten työelämään ei se vain ole mahdollista vielä.

oli mukava lukea muiden tunteita burn outista, jotenkin se helpottaa että tietää muiden käynneen saman läpi. että se on normaalia että ihminen kuluu loppuun liian raskaassa työssä.

anna itsellesi aikaa, joskus burn outin paraneminen vie vuoden joskus 10 vuotta. toivon sinulle paljon voimia jatkaa eteenpäin ja tsemppiä.

Lue lisää

Hei, kiitos kirjoituksestasi. On meitä kohtalotovereita sitten! Itse asiassa, unohdin mainita aiemmin, että olen jo ollut sairaslomalla 11.1. alkaen eli se loppuu 31.12. Joko menen ilmoittautumaan työkkäriin ja päivärahoja 75 pv jäljellä tai haetaan sitä määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Sitä vain tulee koko ajan vanhemmaksi ja työnsaantimahdollisuudet vähenevät. En uskalla enää olla vuotta kotona! Eikä tämä sairaslomalla olo oikein paranna. Tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi kaikesta. Olen rakentanut kyllä päivärytmin, ensin syön hyvän aamupalan lehden luvun kera (talvella otan valolamppua), sitten meikkaan ja käyn netissä, sitten klo 9 menen lenkille, sitten jumppaan, käyn ruokakaupassa ja syön lounaan. Sen jälkeen usein lähden kaupungille tai työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (reuma, epilepsia, masennus) ystäväni luokse (muut ovat päivisin tietty töissä). Lapsi tulee koulusta ja laitan välipalaa. Sitten teen ehkä kotitöitä tai luen kirjaa ja käyn taas netissä. Sitten kauniit ja rohkeat, dr.phil, uutisia ja salkkarit illalla, samalla luen lehtiä ja valitettavasti popsin niitä herkkuja. Klo 21 yömaito, Remeron, iltatoimet, klo 21.30 rentoutuskasetin kuuntelu, klo 22 Diapamit ja magnesiumit nassuun ja toistaiseksi olen nukahtanut hyvin. Herään vain aina aamuyöstä eikä uni enää tule. Välillä käyn vanhempieni luona ja muiden ystävien luona myös, joskus meillä käy joku. Kissan kanssa seurustelen. Mutta ei tämä tosiaan riitä oikein elämänsisällöksi! Ennen olin vaativassa työssä, joka todellakin vaati...keskityin siihen täysin, olin liian sitoutunut siihen, hoidin sitä kuin omaa firmaa, se tuntui toiselta kodilta. Siksi kiusaaja-pomo pääsi liiaksi nahan alle. Romahdin täysin, se oli aivan totaalinen loppuunpalaminen. Sitä oli kyllä edeltänyt v. 2002 aikamoinen menoputki, kun tein kolmen ihmisen työt, hoidin lapsen ja kodin, harrastin, luin kauppatieteen maisterin pääsykokeisiin (jäin 1 pisteen päähän), innostuin nettikirjeenvaihdosta 10 miehen kanssa, joita tapailin ja yhden kanssa oli lyhyt suhdekin, kärsin huonosta omatunnosta, miehen kanssa parisuhdeongelmia ja riitoja ja koko ajan laihdutuskuurilla ja pidin painoni väkisin 56 kg:ssa (olen 170 cm). Vähemmästäkin kai elimistön voimavarat alkaa hiipua. Tätä ennenkin oli vaikeuksia, v. -99 isälläni todettiin parantumaton syöpä, -98 aloin ihastua muihin miehiin ja halusin tehdä itseni viehättäväksi ja miellyttää heitä (mikä oli rasittavaa!!!!), kiusaajapomo tuli v. 2000 ja toimenkuvani alkoi mennä alaspäin, olin monta vuotta nettikirjeenvaihdossa parin miehen kanssa joihin olin mukama niin ihastunut jne. Elämä olisi kannattanut rauhoittaa, mutta en tajunnut, kunnes lopullinen stoppi tuli keväällä 2003.
Nyt olen jo vähän viisaampi, mutta uupunut myös. Tässä tarinani!

käyttäkää kirjoitti:

välimerkkejä oikein. Pisteet, pilkut, isot alkukirjaimet ym. ovat tärkeitä oikeinkirjoituksessa jo ihan lukemisen ja tekstin ymmärtämisen kannalta. Näin kunnioitat muita palstaihmisiä. Kiitos.

Lue lisää

niin tärkeää ole.

käyttäkää kirjoitti:

välimerkkejä oikein. Pisteet, pilkut, isot alkukirjaimet ym. ovat tärkeitä oikeinkirjoituksessa jo ihan lukemisen ja tekstin ymmärtämisen kannalta. Näin kunnioitat muita palstaihmisiä. Kiitos.

Lue lisää

olen pahoillani, tiedän että teen virheitä mutta valitettavasti johtuu vain tämän hetkisestä tilasta.. kyllä se pikkuhiljaa palautuu, oikeinkirjoittamisen taito

Kun luin ketjun alkupään viestejä, niin huomasin että samassa jamassa olen itsekin. Taustalla on koulutus ja pitkä työkokemus teknisellä alalla, asiantuntijatehtävissä, niinkuin siellä sanotaan. Joskus vuonna 2000 alkoi tuntua että nyt loppuu voimat ja motivaatio koko tähän meininkiin (työ parisuhde elämä). Ystäväni suosituksesta hakeuduin yksityiselle psykiatrille ja sieltä heti lääkitys päälle. Pari vuotta menikin ihan mukavasti, koska psykiatri oli kokenut ja pystyi säätelemään lääkitystä nopeasti tarpeen mukaan. Joskus 2002 tuntui että olen juoksemassa täyttä vauhtia päin seinää, vaikka ulkoisesti menikin vielä ihan OK. Syyskuussa 2002 tuli KELAsta kirje missä kerrottiin että lääkkeiden vuotuinen omavastuuraja (600e) oli tullut minulla täyteen, joten loppuvuoden lääkkeeni ovat 100% korvattavia. En ollut enää pitkään aikaan pystynyt miettimään raha-asioitani, mutta lääkkeitä meni todellakin hirveitä määriä. Lääkärin ohjeen mukaan aamulla ja päivällä annokset Aurorixia joka auttaa jaksamaan, töistä lähtiessä pari Xanoria naamaan että pystyy irtautumaan siitä stressistä. Kotona sitten vielä annos Rivatrilliä, että jotenkin rauhoitun yöksi. Ennen nukkumaanmenoa vielä Stilnoct, jotta uni tulisi. HUH!

Vuonna 2003 alkoi lopunalku, lähtölaskenta. Olin niin loppu että en pystynyt hoitamaan edes sellaisia työtehtäviä joiden luulisi olevan minun kokemuksellani ihan pikku juttuja. Aloin jännittämään töihin tulemista, suunnittelin työviikkoa ja panikoin että mitä teen jos en pysy tavoitteissa. Stressi otti fyysisen muodon. Työmatkalla aamulla aloin voida pahoin, vaikka söin saman aamupalan kuin aina ennenkin. Joskus kävin bussipysäkin takana oksentelemassa, ennenkuin pääsin työpäaikalle. Vuonna 2003 alkoi firmassa rajut vähennykset ja YT-neuvottelut, tiesin että saan potkut. Työsuoritukseni eivät olleet yltäneet tavoitteisiin viimeisen vuoden aikana. Kun se irtisanomispaperi tuli lopulta eteen, tunsin pitkästä aikaa todellista vapaudentunnetta. Kolme kuukautta olin vielä töissä irtisanomisajalla, mutta lähinnä vain kävin siellä näyttämässä naamaani ja tekemässä loppuun hommia joista oli sovittu. Viimeinen työpäivä päättyi kl.12 pomon kättelyyn ja avainten ja kulkukortin palauttamiseen. Olin pitkästä aikaa onnellinen! Tuntui kuin rangaistuslaitoksen ovi olisi juuri sulkeutunut takanani ja olin vapaa mies. Istahdin autoon ja kuuntelin vain radiota autossa vartin verran firman parkkipaikalla, ajattelin että nyt minulla ei ole enää kiire minnekää eikä ole pakko ehtiä minnekään.

Olin työttömänä vuoden. Sinä aikana vain lepäsin, nukuin ja rentouduin. Totuttelin siihen että ei tarvitse yleensä lähteä mihinkään kellon mukaan, vaan sen mukaan miltä itsestä tuntuu. Ennen elin kuin minuuttipeliä, minne ehtii ja minne pitäisi. Nyt vain tunnit merkitsivät, oli rentouttavaa sopia asioista asioista sen mukaan että minä päivänä ne tekisin.

Vuoden 2004 lopulla hakeuduin työvoimakoulutukseen ja sitä kautta ihan toisenlaiseen ammattiin. 4kk koulutusjakso oli ihan helppo, mutta 2kk työharjoittelujaksolla jouduin panemaan kaikki peliin että pärjäisin. Vuorotyö, vastuullinen työ joka tehdään yksin. Olen varmaan ikuinen "kiltti lapsi" koska suoriuduin siitäkin hyvin arvosanoin vaikka olin koko jakson ajan täysin lopussa. Muistan kuinka ylempi esimies soitti minulle kesken päivän ja tarjosi vakituista työtä firmassa. Olin niin väsymyksestä loppu että vaan mumisin jotain luuriin, esimies ihmetteli että enkö olekaan innostunut, vaikka harjoittelujakso oli mennyt kaikkien mielestä tosi hyvin ja että minulla on kuulemma hyvä motivaatio ja ote työhön. Kiitin kohteliaasti ja sovittiin että jatkan samassa hommassa, mutta nyt ihan palkattuna työntekijänä. Kuukauden jaksoin samaa, mutta sitten vaan väsymys ja uupumus vei ylivallan, jälleen kerran. Tein ajohommia ja keskellä kirkasta päivää vaan ajoin kolarin ihan typerässä paikassa, omaa syytä, en vaan nähnyt että sieltä tuli toinen auto. Siinä oli minulle miettimisen paikka. Kävin lääkärissä ja sain 2vko:a saikkua masennuksen ja uupumuksen takia. Koko tuon ajan vain nukuin ja lepäin. Sen jälkeen olin yhden päivän töissä tajutakseni että olin JÄLLEEN TAAS burn-out tilassa! En jaksa tai pärjää niissä hommissa mitkä harjoittelijana meni ihan hyvin. Irtisanouduin työstäni, koska olin vielä koeajalla. Syyksi ilmoitin "henkilökohtaiset syyt". Olin jo ehtinyt viihtyä ja pitää uudesta työstäni, vaikkakin se oli raskasta ja heikommin palkattua kuin edelliset hommat. Raskainta tässä päätöksessä oli se että jouduin tunnustamaan oman epäonnistumiseni. Jaksoin ja pärjäsin työssäni, mutta sitten vaan alkoi ote lipsumaan, voimat lopussa.

Vuoden 2005 uin syvissä vesissä, en tehnyt enää mitään.

Vuoden 2006 alussa otin uuden työn johon uusi ammattini ja parin kuukauden kokemus antoi mahdollisuuden. Firmassa oli pitkät työvuorot, mutta vastaavasti pitkä viikottainen vapaa-aika. Parin viikon jälkeen olin täysin loppu, vaikka olin hoitanut kaikki asiat ihan mallikelpoisesti. Uupumuksen takia jätin menemättä töihin ja sain kutsun esimiehen luokse keskusteluun, luulin että potkut tulee heti. Yllättäen esimieheni halusikin minun kertovan minkälaisia työvuoroja voisin tai haluaisin tehdä. Heillä ei yleensä ole tapana että heti alussa voi vaikuttaa työaikaan, mutta kun minä olin painanut sen pari viikkoa ihan kympin arvoisella työsuorituksella niin he halusivat antaa tällaisen mahdollisuuden. Jatkoin firmassa muutaman viikon, mutta sama uupumus painoi taas niskaan. Oli poissaoloja yms. ja lopulta päättyi työsuhde. Tälläkertaa pyysin työnantajaa antamaan minulle potkut, koska siten voisin välttää työttömyyskorvauksen karenssin.

Nyt eletään jo syksyä 2006, olen henkisesti täysin lopussa ja koen että olen menettänyt elämässäni kaiken. On vaikea katsoa eteenpäin, kun ei ole voimia. Katson vain taaksepäin: Jaksoin opiskella ja ponnistella saadakseni työn mistä pidin, oli hyvä palkka, parisuhde, koti, ystävät ja harrastukset. Nyt masennus ja työuupumus on vienyt minulta kaiken sen minkä eteen olin tehnyt töitä. Plakkarissa on pätevyys ihan toiseenkin työhön, mutta huomasin että en pärjää edes siinäkään.

Byrokratiassa on jotain hyvääkin, sillä puoli vuotta kestänyt luukulta luululle juokseminen (Työkkäri-KELA-Terkkari) on tuottanut tulosta. Minut on vihdoin todettu vajaakuntoiseksi, joten sen myötä työkkäri on velvollinen tarjoamaan minulle normaalia laajempia palveluita. Terkkari ei halunnut antaa minulle lähetettä psykiatriseen hoitoon, mutta "onneksi" keskellä yötä iskenyt voimakas ahdistus ja käynti psy. päivystyksessä poiki lähetteen psykiatrian polille. Nyt voidaan jo keskustella siitä hoitosuunnitelman teostakin. Työkkärissä ymmärrettiin yskä, sain ajan erityistyövoimaneuvojalle. Hänkin oli tilanteen tasalla ja nyt odotan vain "paperisodan" päättymistä voidakseni aloittaa mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa työpaikassa. Tarkoitus on että 6kk kokeillaan miten jaksan työssä ja sitten jos kaikki OK niin työkkäri hommaa jonkun työllistämispaikan minulle. Tai siis ainakin väliaikaisesti.

Suurin ongelma on kuitenkin se että olen jotenkin menettänyt uskon koko elämään ja olen itsetuhoinen. Olen kohta nelikymppinen mies joka saavutti elämässään sen mitä työllä ja uurastuksella voi saavuttaa, mutta menetti sitten sen koko poti. Motivaatio koko tähän elämään on ihan nollassa, ei kiinnosta tai uskalla yrittää mitään uutta parisuhdetta vaikka niin kovasti haluaisinkin. Pelkään tulevaisuutta. Tiedän että lyhytkestoista stressiä siedän todella paljon, mutta pitkäkestoisen stressin sietokyky hipoo nollaa. Pari rankkaa päivää niin multa on paukut loppu. Työelämä on rankkaa joka alalla (tai sanotaanko suoraan: paskaa), mutta pitäisi löytää edes joku sellainen kevyt homma missä pärjäisin.

Mielessä on käynyt osa-aikainen työ haluamaltani alalta, mutta eipä taida kannattaa. Osa-aikainen kun tienaa jo sen verran että menee kaikki tuet nollaan, joten nettoansio on sama kuin olla tekemättä mitään. Miksi raadan, jos en mitään voi saavuttaa?`

Onko mitään ideoita, mitä tekee keski-ikäistyvä mies jolta vaan on jo loppu panokset piipusta? Kaikkeni yritin, mutta se ei vaan riittänyt!

Speedball kirjoitti:

Kun luin ketjun alkupään viestejä, niin huomasin että samassa jamassa olen itsekin. Taustalla on koulutus ja pitkä työkokemus teknisellä alalla, asiantuntijatehtävissä, niinkuin siellä sanotaan. Joskus vuonna 2000 alkoi tuntua että nyt loppuu voimat ja motivaatio koko tähän meininkiin (työ parisuhde elämä). Ystäväni suosituksesta hakeuduin yksityiselle psykiatrille ja sieltä heti lääkitys päälle. Pari vuotta menikin ihan mukavasti, koska psykiatri oli kokenut ja pystyi säätelemään lääkitystä nopeasti tarpeen mukaan. Joskus 2002 tuntui että olen juoksemassa täyttä vauhtia päin seinää, vaikka ulkoisesti menikin vielä ihan OK. Syyskuussa 2002 tuli KELAsta kirje missä kerrottiin että lääkkeiden vuotuinen omavastuuraja (600e) oli tullut minulla täyteen, joten loppuvuoden lääkkeeni ovat 100% korvattavia. En ollut enää pitkään aikaan pystynyt miettimään raha-asioitani, mutta lääkkeitä meni todellakin hirveitä määriä. Lääkärin ohjeen mukaan aamulla ja päivällä annokset Aurorixia joka auttaa jaksamaan, töistä lähtiessä pari Xanoria naamaan että pystyy irtautumaan siitä stressistä. Kotona sitten vielä annos Rivatrilliä, että jotenkin rauhoitun yöksi. Ennen nukkumaanmenoa vielä Stilnoct, jotta uni tulisi. HUH!

Vuonna 2003 alkoi lopunalku, lähtölaskenta. Olin niin loppu että en pystynyt hoitamaan edes sellaisia työtehtäviä joiden luulisi olevan minun kokemuksellani ihan pikku juttuja. Aloin jännittämään töihin tulemista, suunnittelin työviikkoa ja panikoin että mitä teen jos en pysy tavoitteissa. Stressi otti fyysisen muodon. Työmatkalla aamulla aloin voida pahoin, vaikka söin saman aamupalan kuin aina ennenkin. Joskus kävin bussipysäkin takana oksentelemassa, ennenkuin pääsin työpäaikalle. Vuonna 2003 alkoi firmassa rajut vähennykset ja YT-neuvottelut, tiesin että saan potkut. Työsuoritukseni eivät olleet yltäneet tavoitteisiin viimeisen vuoden aikana. Kun se irtisanomispaperi tuli lopulta eteen, tunsin pitkästä aikaa todellista vapaudentunnetta. Kolme kuukautta olin vielä töissä irtisanomisajalla, mutta lähinnä vain kävin siellä näyttämässä naamaani ja tekemässä loppuun hommia joista oli sovittu. Viimeinen työpäivä päättyi kl.12 pomon kättelyyn ja avainten ja kulkukortin palauttamiseen. Olin pitkästä aikaa onnellinen! Tuntui kuin rangaistuslaitoksen ovi olisi juuri sulkeutunut takanani ja olin vapaa mies. Istahdin autoon ja kuuntelin vain radiota autossa vartin verran firman parkkipaikalla, ajattelin että nyt minulla ei ole enää kiire minnekää eikä ole pakko ehtiä minnekään.

Olin työttömänä vuoden. Sinä aikana vain lepäsin, nukuin ja rentouduin. Totuttelin siihen että ei tarvitse yleensä lähteä mihinkään kellon mukaan, vaan sen mukaan miltä itsestä tuntuu. Ennen elin kuin minuuttipeliä, minne ehtii ja minne pitäisi. Nyt vain tunnit merkitsivät, oli rentouttavaa sopia asioista asioista sen mukaan että minä päivänä ne tekisin.

Vuoden 2004 lopulla hakeuduin työvoimakoulutukseen ja sitä kautta ihan toisenlaiseen ammattiin. 4kk koulutusjakso oli ihan helppo, mutta 2kk työharjoittelujaksolla jouduin panemaan kaikki peliin että pärjäisin. Vuorotyö, vastuullinen työ joka tehdään yksin. Olen varmaan ikuinen "kiltti lapsi" koska suoriuduin siitäkin hyvin arvosanoin vaikka olin koko jakson ajan täysin lopussa. Muistan kuinka ylempi esimies soitti minulle kesken päivän ja tarjosi vakituista työtä firmassa. Olin niin väsymyksestä loppu että vaan mumisin jotain luuriin, esimies ihmetteli että enkö olekaan innostunut, vaikka harjoittelujakso oli mennyt kaikkien mielestä tosi hyvin ja että minulla on kuulemma hyvä motivaatio ja ote työhön. Kiitin kohteliaasti ja sovittiin että jatkan samassa hommassa, mutta nyt ihan palkattuna työntekijänä. Kuukauden jaksoin samaa, mutta sitten vaan väsymys ja uupumus vei ylivallan, jälleen kerran. Tein ajohommia ja keskellä kirkasta päivää vaan ajoin kolarin ihan typerässä paikassa, omaa syytä, en vaan nähnyt että sieltä tuli toinen auto. Siinä oli minulle miettimisen paikka. Kävin lääkärissä ja sain 2vko:a saikkua masennuksen ja uupumuksen takia. Koko tuon ajan vain nukuin ja lepäin. Sen jälkeen olin yhden päivän töissä tajutakseni että olin JÄLLEEN TAAS burn-out tilassa! En jaksa tai pärjää niissä hommissa mitkä harjoittelijana meni ihan hyvin. Irtisanouduin työstäni, koska olin vielä koeajalla. Syyksi ilmoitin "henkilökohtaiset syyt". Olin jo ehtinyt viihtyä ja pitää uudesta työstäni, vaikkakin se oli raskasta ja heikommin palkattua kuin edelliset hommat. Raskainta tässä päätöksessä oli se että jouduin tunnustamaan oman epäonnistumiseni. Jaksoin ja pärjäsin työssäni, mutta sitten vaan alkoi ote lipsumaan, voimat lopussa.

Vuoden 2005 uin syvissä vesissä, en tehnyt enää mitään.

Vuoden 2006 alussa otin uuden työn johon uusi ammattini ja parin kuukauden kokemus antoi mahdollisuuden. Firmassa oli pitkät työvuorot, mutta vastaavasti pitkä viikottainen vapaa-aika. Parin viikon jälkeen olin täysin loppu, vaikka olin hoitanut kaikki asiat ihan mallikelpoisesti. Uupumuksen takia jätin menemättä töihin ja sain kutsun esimiehen luokse keskusteluun, luulin että potkut tulee heti. Yllättäen esimieheni halusikin minun kertovan minkälaisia työvuoroja voisin tai haluaisin tehdä. Heillä ei yleensä ole tapana että heti alussa voi vaikuttaa työaikaan, mutta kun minä olin painanut sen pari viikkoa ihan kympin arvoisella työsuorituksella niin he halusivat antaa tällaisen mahdollisuuden. Jatkoin firmassa muutaman viikon, mutta sama uupumus painoi taas niskaan. Oli poissaoloja yms. ja lopulta päättyi työsuhde. Tälläkertaa pyysin työnantajaa antamaan minulle potkut, koska siten voisin välttää työttömyyskorvauksen karenssin.

Nyt eletään jo syksyä 2006, olen henkisesti täysin lopussa ja koen että olen menettänyt elämässäni kaiken. On vaikea katsoa eteenpäin, kun ei ole voimia. Katson vain taaksepäin: Jaksoin opiskella ja ponnistella saadakseni työn mistä pidin, oli hyvä palkka, parisuhde, koti, ystävät ja harrastukset. Nyt masennus ja työuupumus on vienyt minulta kaiken sen minkä eteen olin tehnyt töitä. Plakkarissa on pätevyys ihan toiseenkin työhön, mutta huomasin että en pärjää edes siinäkään.

Byrokratiassa on jotain hyvääkin, sillä puoli vuotta kestänyt luukulta luululle juokseminen (Työkkäri-KELA-Terkkari) on tuottanut tulosta. Minut on vihdoin todettu vajaakuntoiseksi, joten sen myötä työkkäri on velvollinen tarjoamaan minulle normaalia laajempia palveluita. Terkkari ei halunnut antaa minulle lähetettä psykiatriseen hoitoon, mutta "onneksi" keskellä yötä iskenyt voimakas ahdistus ja käynti psy. päivystyksessä poiki lähetteen psykiatrian polille. Nyt voidaan jo keskustella siitä hoitosuunnitelman teostakin. Työkkärissä ymmärrettiin yskä, sain ajan erityistyövoimaneuvojalle. Hänkin oli tilanteen tasalla ja nyt odotan vain "paperisodan" päättymistä voidakseni aloittaa mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa työpaikassa. Tarkoitus on että 6kk kokeillaan miten jaksan työssä ja sitten jos kaikki OK niin työkkäri hommaa jonkun työllistämispaikan minulle. Tai siis ainakin väliaikaisesti.

Suurin ongelma on kuitenkin se että olen jotenkin menettänyt uskon koko elämään ja olen itsetuhoinen. Olen kohta nelikymppinen mies joka saavutti elämässään sen mitä työllä ja uurastuksella voi saavuttaa, mutta menetti sitten sen koko poti. Motivaatio koko tähän elämään on ihan nollassa, ei kiinnosta tai uskalla yrittää mitään uutta parisuhdetta vaikka niin kovasti haluaisinkin. Pelkään tulevaisuutta. Tiedän että lyhytkestoista stressiä siedän todella paljon, mutta pitkäkestoisen stressin sietokyky hipoo nollaa. Pari rankkaa päivää niin multa on paukut loppu. Työelämä on rankkaa joka alalla (tai sanotaanko suoraan: paskaa), mutta pitäisi löytää edes joku sellainen kevyt homma missä pärjäisin.

Mielessä on käynyt osa-aikainen työ haluamaltani alalta, mutta eipä taida kannattaa. Osa-aikainen kun tienaa jo sen verran että menee kaikki tuet nollaan, joten nettoansio on sama kuin olla tekemättä mitään. Miksi raadan, jos en mitään voi saavuttaa?`

Onko mitään ideoita, mitä tekee keski-ikäistyvä mies jolta vaan on jo loppu panokset piipusta? Kaikkeni yritin, mutta se ei vaan riittänyt!

Lue lisää

Hei. Tutulta kuulosti tuo tarinasi ja tuntemuksesi. Minulla siis burn out v. 2003 ja alamäkeä sen jälkeen. Olen tajunnut, että sitähän edelsi jo kolmen vuoden erittäin stressaava jakso töissä: tein kolmen ihmisen työt, olin liian sitoutunut firmaan (hoidin kuin omaani, se tuntui toiselta kodilta jne.) ja uusin nuorempi naispuolinen esimies kiusasi sen kolme vuotta ja ajoi tehtäväni alas ja puuttui persoonaani törkeällä tavalla jne. Voimat lähtivät aivan kokonaan, ihan kuin ne olisi imuroitu pois supertehokkaalla koneella. Ei ole enää voimakas olo henkisesti, vaan jotenkin ohut ja lattea. Mitään stressin sietoa ei ole. Reagoin heti totaalisella unettomuudella. Nyt käyn kerran viikossa terapiassa ja nyt vasta voin aloittaa tuon työpaikasta luopumisen menetyksen käsittelyn. Ehkä se ajastaan auttaa. Olen kai ollut myös liian kunnianhimoinen ja tunnollinen luonne. Ajoin siinä myös itse itseni piippuun. En osannut ottaa töissä rennosti ja ottaa välimatkaa siihen kaikkeen. Se pääsi ihon alle kaivertamaan. Yritin täydentäviä opintoja viime vuonna ja atk-osuus meni hyvin, sitten vain iski se kaikkein pahin masennus että jouduin sairaalaan itsetuhoisena. Olin ajanut itseni piippuun vuosien mittaan myös kotirintamalla ja tekemällä kaikkea tyhmää missä voimat hiipuivat myös, siis liikaa, pyrin samaan aikaan kauppatieteen maisterin muuntokoulutukseen, keksin netistä kirjeenvaihdot ja lopulta kirjoitin kymmenen miehen kanssa ja tapailin kolmea jne. eihän sellaista kukaan tasapainoisen järkevä ihminen tee ja samalla vielä kärsi pomon pottuilusta ja mieti että mitä tulevaisuudessa tekisi: vaihtaisi työpaikkaa, lähtisi opiskelemaan, jäisi paikalleen vai jäisikö sairaslomalle. Eikä voinut myöntää itselleen että mikään olisi pielessä. Ei ihme että voimat menivät.
Sinulle sanoisin, että koeta olla armollinen itsellesi ja käydä terapiassa kokoamassa itseäsi uuteen kuosiin, erilaiseen kuin se vanha. Että oppisit rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet, että työ ei ole ihmisen mitta, ei omaisuus eikä mikään ulkoinen. Kaikki arvokas elämässä on maksutonta. Koeta etsiä rauha sisimpään ja muutama hyvä ystävä, koeta jaksaa lenkkeillä päivittäin ja nähdä jotain pientä hyvää joka päivässä. Elämä on annettu lahja, ei siltä oikeastaan pidä vaatia mitään. On jo etuoikeus että on saanut syntyä ja nähdä millaista täällä telluksella on. Uudenlainen asenne siis loppuelämään entisen oravanpyörän sijaan. Sitä minäkin tässä yritän opiskella pienin haparoivin askelin. Meitä burn outin kokeneita on varmaan paljon, emmekä ole yhtään huonompia kuin tukka putkella siinä oravanpyörässä juoksevat. Ehkä olemme jopa herkempiä, fiksumpia ja ymmärtäväisempiäkin kuin he, kokemustemme takia.

ketjun aloittaja kirjoitti:

Hei. Tutulta kuulosti tuo tarinasi ja tuntemuksesi. Minulla siis burn out v. 2003 ja alamäkeä sen jälkeen. Olen tajunnut, että sitähän edelsi jo kolmen vuoden erittäin stressaava jakso töissä: tein kolmen ihmisen työt, olin liian sitoutunut firmaan (hoidin kuin omaani, se tuntui toiselta kodilta jne.) ja uusin nuorempi naispuolinen esimies kiusasi sen kolme vuotta ja ajoi tehtäväni alas ja puuttui persoonaani törkeällä tavalla jne. Voimat lähtivät aivan kokonaan, ihan kuin ne olisi imuroitu pois supertehokkaalla koneella. Ei ole enää voimakas olo henkisesti, vaan jotenkin ohut ja lattea. Mitään stressin sietoa ei ole. Reagoin heti totaalisella unettomuudella. Nyt käyn kerran viikossa terapiassa ja nyt vasta voin aloittaa tuon työpaikasta luopumisen menetyksen käsittelyn. Ehkä se ajastaan auttaa. Olen kai ollut myös liian kunnianhimoinen ja tunnollinen luonne. Ajoin siinä myös itse itseni piippuun. En osannut ottaa töissä rennosti ja ottaa välimatkaa siihen kaikkeen. Se pääsi ihon alle kaivertamaan. Yritin täydentäviä opintoja viime vuonna ja atk-osuus meni hyvin, sitten vain iski se kaikkein pahin masennus että jouduin sairaalaan itsetuhoisena. Olin ajanut itseni piippuun vuosien mittaan myös kotirintamalla ja tekemällä kaikkea tyhmää missä voimat hiipuivat myös, siis liikaa, pyrin samaan aikaan kauppatieteen maisterin muuntokoulutukseen, keksin netistä kirjeenvaihdot ja lopulta kirjoitin kymmenen miehen kanssa ja tapailin kolmea jne. eihän sellaista kukaan tasapainoisen järkevä ihminen tee ja samalla vielä kärsi pomon pottuilusta ja mieti että mitä tulevaisuudessa tekisi: vaihtaisi työpaikkaa, lähtisi opiskelemaan, jäisi paikalleen vai jäisikö sairaslomalle. Eikä voinut myöntää itselleen että mikään olisi pielessä. Ei ihme että voimat menivät.
Sinulle sanoisin, että koeta olla armollinen itsellesi ja käydä terapiassa kokoamassa itseäsi uuteen kuosiin, erilaiseen kuin se vanha. Että oppisit rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet, että työ ei ole ihmisen mitta, ei omaisuus eikä mikään ulkoinen. Kaikki arvokas elämässä on maksutonta. Koeta etsiä rauha sisimpään ja muutama hyvä ystävä, koeta jaksaa lenkkeillä päivittäin ja nähdä jotain pientä hyvää joka päivässä. Elämä on annettu lahja, ei siltä oikeastaan pidä vaatia mitään. On jo etuoikeus että on saanut syntyä ja nähdä millaista täällä telluksella on. Uudenlainen asenne siis loppuelämään entisen oravanpyörän sijaan. Sitä minäkin tässä yritän opiskella pienin haparoivin askelin. Meitä burn outin kokeneita on varmaan paljon, emmekä ole yhtään huonompia kuin tukka putkella siinä oravanpyörässä juoksevat. Ehkä olemme jopa herkempiä, fiksumpia ja ymmärtäväisempiäkin kuin he, kokemustemme takia.

Lue lisää

Speedballille ja ketjun aloittajalle (ja muillekin): Näitä tapauksia on aivan järjettömästi nykyään. Siis meitä! Työelämässä ajetaan jengi niin uuvuksiin, ettei mitään rajaa. Pomoina häärää alalla kuin alalla sellaset tyypit, jotka elää vain työlleen ja pätevät sen kautta. Sitten ne vaatii alaisiltaankin samaa. Ja kaikkein tunnollisimmat, kilteimmät ja tietyllä tavalla fiksuimmat puurtavat itsensä näännyksiin. Kun pitäis elämän ruuhkavuosina sentään jaksaa vielä jotain harrastaakin ja elää perhe-elämääkin mahdollisesti. Lisäks monella omakotitalotyömaat, asuntovelat ynnä muut virvokkeet siinä sivussa.
Itsellä samantapaisia kokemuksia kuin teillä. Kolmisen vuotta sitten paha burnout seittemän vuoden kiireisen työputken jälkeen. Pieni lapsi herätteli vielä öisin, ja parisuhde alkoi olla yhtä kinaamista. Voimat meni täysin. Unihäiriöillä alkoi, ja jatkui rinnanahdistuksella, ruokahaluttomuudella, palelulla ja totaalisella väsymyksellä. Ja tietenkin kelaamisella, että on vakavasti sairas fyysisestikin ja henki lähtee piakkoin.
Sairaslomaa 3 kuukautta ja mielialalääkitys. Sitten paluu töihin ja vaihteleva olotila muutaman kuukauden (ihan työkykyisenä kyllä). Sitten tein loistavan ratkaisun, josta päätös oli kypsynyt jo sairasloma-aikana. Sanoin itseni irti, aloin tehdä töitä yrittäjänä omaan tahtiini ja rakennella itse omat viikkoaikatauluni. Tästä muutoksesta pari vuotta aikaa. Seitsemän kuukautta olin välillä jo ilman lääkitystäkin, mutta viime talvena aamuväsymysten takia otin taas serotoniinitasoja ylläpitävät lääkkeet käyttöön, kun oli stressiä ihan muista syistä. Ei onneksi kehittynyt burnoutiksi, ja pian lääke jo auttoikin. En lopeta lääkitystä ainakaan tämän talven aikana, koska ei siitä tunnu haittaakaan olevan. Pitää vireystason parempana ja mielialan myös. Liikuntaharrastukset auttavat, eli satsatkaa niihin, jos suinkin jaksatte. Edes vähän kerrallaan. Ja tehkää lähinnä sellaisia asioita, joista nautitte. Älkää akuuttivaiheessa mitään, mikä on väkinäistä ja vastenmielistä. Kyllä se olo siitä lähtee uuteen nousuun. Ja jos on sopiva lääkitys löytynyt, käyttäkää sitä säännöllisesti. Jos ei, yrittäkää asiantuntijoiden kanssa sellainen löytää. Pirteämpää loppuvuotta!

zekelöf kirjoitti:

Speedballille ja ketjun aloittajalle (ja muillekin): Näitä tapauksia on aivan järjettömästi nykyään. Siis meitä! Työelämässä ajetaan jengi niin uuvuksiin, ettei mitään rajaa. Pomoina häärää alalla kuin alalla sellaset tyypit, jotka elää vain työlleen ja pätevät sen kautta. Sitten ne vaatii alaisiltaankin samaa. Ja kaikkein tunnollisimmat, kilteimmät ja tietyllä tavalla fiksuimmat puurtavat itsensä näännyksiin. Kun pitäis elämän ruuhkavuosina sentään jaksaa vielä jotain harrastaakin ja elää perhe-elämääkin mahdollisesti. Lisäks monella omakotitalotyömaat, asuntovelat ynnä muut virvokkeet siinä sivussa.
Itsellä samantapaisia kokemuksia kuin teillä. Kolmisen vuotta sitten paha burnout seittemän vuoden kiireisen työputken jälkeen. Pieni lapsi herätteli vielä öisin, ja parisuhde alkoi olla yhtä kinaamista. Voimat meni täysin. Unihäiriöillä alkoi, ja jatkui rinnanahdistuksella, ruokahaluttomuudella, palelulla ja totaalisella väsymyksellä. Ja tietenkin kelaamisella, että on vakavasti sairas fyysisestikin ja henki lähtee piakkoin.
Sairaslomaa 3 kuukautta ja mielialalääkitys. Sitten paluu töihin ja vaihteleva olotila muutaman kuukauden (ihan työkykyisenä kyllä). Sitten tein loistavan ratkaisun, josta päätös oli kypsynyt jo sairasloma-aikana. Sanoin itseni irti, aloin tehdä töitä yrittäjänä omaan tahtiini ja rakennella itse omat viikkoaikatauluni. Tästä muutoksesta pari vuotta aikaa. Seitsemän kuukautta olin välillä jo ilman lääkitystäkin, mutta viime talvena aamuväsymysten takia otin taas serotoniinitasoja ylläpitävät lääkkeet käyttöön, kun oli stressiä ihan muista syistä. Ei onneksi kehittynyt burnoutiksi, ja pian lääke jo auttoikin. En lopeta lääkitystä ainakaan tämän talven aikana, koska ei siitä tunnu haittaakaan olevan. Pitää vireystason parempana ja mielialan myös. Liikuntaharrastukset auttavat, eli satsatkaa niihin, jos suinkin jaksatte. Edes vähän kerrallaan. Ja tehkää lähinnä sellaisia asioita, joista nautitte. Älkää akuuttivaiheessa mitään, mikä on väkinäistä ja vastenmielistä. Kyllä se olo siitä lähtee uuteen nousuun. Ja jos on sopiva lääkitys löytynyt, käyttäkää sitä säännöllisesti. Jos ei, yrittäkää asiantuntijoiden kanssa sellainen löytää. Pirteämpää loppuvuotta!

Lue lisää

Niin, valitettavasti näyttää siltä, että tämän päivän työelämä sairastuttaa herkemmät ja vähän vahvemmatkin ihmiset.

Itse sairastuin työuupumukseen v. 2000 kevättalvella. Sain mielialalääkityksen ja olin 7 viikkoa sairauslomalla. Syyt työuupumukseen juontuvat vuosien taakse, jolloin minut siirrettiin toisiin työtehtäviin. Uusi työ oli minulle liian vaativaa, eikä minulta kysytty, haluanko ko. työhön, se oli vain ilmoitusluontoinen asia.

Ensimmäinen vuosi uudessa työssä meni niin, että aina aamuisin itkun ja yökkäilyn säestykellä lähdin töihin. Lisäksi lähin työ"kaverini" on vaikea persoona, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen, hän tyrannisoi koko yksikköämme, puhuu pahaa seläntakana, on vienyt minulta kaikki alkuperäiseen työhöni kuuluvat työtehtävät ym. kivaa pikku työpaikkakiusaamista.

Pikkuhiljaa minulle alkoi tulla erilaisia ruumiillisia oireita ja lopulta sairauksia, mm. ruokatorven tulehdus, migreeni ja nyt viimeisimpänä "herkkuna" kilpirauhasen vajaatoiminta.

En ole tuon sairauslomatalven jälkeen tullut entiselleni, koska uupumukseen johtaneet asiat työpaikallani ovat ennallaan ja osin vielä pahentuneetkin. Esimiehellä ei ole kykyä eikä halua yrittääkään korjata tilannetta työpaikalla, jossa jo muutkin kärsivät tilanteesta (hän vain tuumaa, että ei hänellä ole mitään vaikeuksia ko. henkilön kanssa). Lääkityksen avulla vain sinnittelen päivästä toiseen, vaikka mielenkiintoa ei ole enää mihinkään asiaan, enkä saa hoidettua työtehtäviäni kunnolla ja kotona on kaikki asiat rempallaan. En yksinkertaisesti pysty keskittymään enää mihinkään!

Miksi olen vielä tällaisessa työpaikassa? Kait sitä pitää yrittää säilyttää kulissit vaikka henki menisi! Minusta on niin pirun väärin, että minun pitäisi luopua oikeudestani tehdä työtä vain sen vuoksi, että yksi tyranni siihen pyrkiikin. Kuulin toiselta työkaverilta, että tämä tyranni on aiemmin saanut savustettua oman kolleegansa pois työstä juuri samoilla keinoilla, mitä hän yrittää minunkin kohdallani.

Saapahan nähdä kuinka tässä vielä käy, kauanko jaksan tätä jokapäiväistä paskaa!

Särkynyt kirjoitti:

Niin, valitettavasti näyttää siltä, että tämän päivän työelämä sairastuttaa herkemmät ja vähän vahvemmatkin ihmiset.

Itse sairastuin työuupumukseen v. 2000 kevättalvella. Sain mielialalääkityksen ja olin 7 viikkoa sairauslomalla. Syyt työuupumukseen juontuvat vuosien taakse, jolloin minut siirrettiin toisiin työtehtäviin. Uusi työ oli minulle liian vaativaa, eikä minulta kysytty, haluanko ko. työhön, se oli vain ilmoitusluontoinen asia.

Ensimmäinen vuosi uudessa työssä meni niin, että aina aamuisin itkun ja yökkäilyn säestykellä lähdin töihin. Lisäksi lähin työ"kaverini" on vaikea persoona, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen, hän tyrannisoi koko yksikköämme, puhuu pahaa seläntakana, on vienyt minulta kaikki alkuperäiseen työhöni kuuluvat työtehtävät ym. kivaa pikku työpaikkakiusaamista.

Pikkuhiljaa minulle alkoi tulla erilaisia ruumiillisia oireita ja lopulta sairauksia, mm. ruokatorven tulehdus, migreeni ja nyt viimeisimpänä "herkkuna" kilpirauhasen vajaatoiminta.

En ole tuon sairauslomatalven jälkeen tullut entiselleni, koska uupumukseen johtaneet asiat työpaikallani ovat ennallaan ja osin vielä pahentuneetkin. Esimiehellä ei ole kykyä eikä halua yrittääkään korjata tilannetta työpaikalla, jossa jo muutkin kärsivät tilanteesta (hän vain tuumaa, että ei hänellä ole mitään vaikeuksia ko. henkilön kanssa). Lääkityksen avulla vain sinnittelen päivästä toiseen, vaikka mielenkiintoa ei ole enää mihinkään asiaan, enkä saa hoidettua työtehtäviäni kunnolla ja kotona on kaikki asiat rempallaan. En yksinkertaisesti pysty keskittymään enää mihinkään!

Miksi olen vielä tällaisessa työpaikassa? Kait sitä pitää yrittää säilyttää kulissit vaikka henki menisi! Minusta on niin pirun väärin, että minun pitäisi luopua oikeudestani tehdä työtä vain sen vuoksi, että yksi tyranni siihen pyrkiikin. Kuulin toiselta työkaverilta, että tämä tyranni on aiemmin saanut savustettua oman kolleegansa pois työstä juuri samoilla keinoilla, mitä hän yrittää minunkin kohdallani.

Saapahan nähdä kuinka tässä vielä käy, kauanko jaksan tätä jokapäiväistä paskaa!

Lue lisää

TUTTUA ON hullu paljon työtä tekee......ELÄMÄ yhtä helvettiä,olen ollut 3vuotta sairaslomll olen katkera itselle koko perhe kärsii kapinoin.....En hyväksy tilaani ,ei ystäviä kukaan ei jaksa kuunnella minua, taas kokeillaan työhön paluuta-pelottaa-töissä kiusataan ja kytätään ja valitetaan joka asia pomolle, haluaisin paeta???? minne???Irtisanomisella uhataan jos en kuntoudu nyt ja näytä että kykenen työhön!!!!!!!Halaisin vain kuolla pois. Ennen niin iloinen ja onnellinen olin.Jotenkin on sellainen tunne että minut halutaan sanoa irti kun sairasloma katkeaa nyt,lääkäri on sitä mieltä että olen työkykyinen.MINULLA on niin PAHA OLO !!!!!!!! ja raha pula!!!!!HÄpeäni itseäni,eläkettä haenko???? millä pärjään sitten entä jos en saakkaan -kortisto??? koko ajan silmät auki mitä muuta tekisin??????