ihana minä

olin se isin lempi tyttö joka tyydytti tarpeensa kun muut olivat poissa.surua tuskaa ja pelkoa koko lapsuuden äidin uusi mies hakkasi ja kuittaili kaikesta ja sain selkään ilman syytä kuhan saa vaan lyyä jo lähdin kadulle.alotin narkkaamisen suoraan heroiiinistä ja kaikkea vaan millä saa poään sekasin..hakkasin ja tuskailin muille vihaani en tajunnut että koulussa pelättiin ja vihattiin minua...poltin pilveä koulussa ja join vedin kaikkea ja silti mitään ei tapahtunu koulun puolesta.elin niin hetkwen ja jouduin koulukotiin ja olin kaks vuotta tuskaani helpotin lääkkeilllä ja salaa tehdyllä kiljulla.kun pääsin omaan kämpppään jatkoin elämääni muka normaalina elikkä joskus maattiin sängyssä viikkokin ku oli tuhdit lääkitykset miehiä ramppasi tyydyttämässä tarpeensa ja aina silloin tunsin itteni rakastetuksi ja halutuksi.painoin olemattomasti ja kaverit sano siitä mutta näin itseni lihavana mitä olin nuorempana ollu.kerran sammuin kuumeessa hankleen ja heräsin mummon luota joka olisi halunnut viedä sairaalan mutta kielsin.mietin eräänä iltana mitä kaikkea olin tehnyt uhakillut perhettä kaikin tavoin ja siskon laskuun soitellu ja käyttäny puhelinta ja koskaan en maksanut mitään vaikka saldoni oli 100mk.ja sisko kävi töissä että sai sen maksettua.valehtelin ja pidin itseäni parhaana ja viisaana...mitä kaikkea paskaa sitä olikin tehny...päätin että nyt loppuu tää poaska viikon itkin ja hikoilin anelin kavereita tuomaan mitä vaan mutta kidutin itseni henki hieveriin....ku aloin lihoomaan pidin taas itseäni ei kiihottavana.se oli pätkä elämääni nykyään kun aattelen asioita niin olen tyytyväinen että ite osasin jotenkin lopettaa kaiken ja kunka paljon tuli tehtyä paskaa ja tuskaa muille.nyt on paiunoa ja itse tuntoa ihana mies pömppö maha ja ihana poika joka nyt ei asu luonani mutta on syy jatkaa eteen päin elämää.kaikki elämäni miehet on situnu tai muuten vaan narkkareita ja hulluja...onneksi osaan päästää irti...enkä halua vaanb sitä että joku musta välittää vaaan asiat tärkeys järjestykseen.yksin ollu koko elämän ja oppinu vaikeimman kautta asiat.ja naureskellu kuinka moni koulu ajan tutuista on tullu nyt vasta juttelemaan kun olen hoikka ja kaunis iloinen tyttö...ei tarvii puhua nytkään kun silloin ei seura kelvannu....nyt ainakin osaan pitää puoliani ja osaan jo erottaa oikeat vääristä.elämä on kuitenkin ajoittain elämisen arvoista vaikka sairastankin vakavasti mutta pelko siitä että ei olekkaan mitään tai jos vielä olisi jotain mitä pitäisi kokea auttaa jatkamaan olen niin heikko ees tekemään mitään ja parempi niin kun oma äiti on nostanu jojosta..tukea ja iloisia ajatuksia kaikille elämä voittaa menee siihen sitte vuos tai kolme.kun jaksaa yrittää saavuttaa paljon