Hei,
Varsinaisesti ongelma ei ole minulla, vaan vanhemmillani. Nuorin lapsista on muuttanut pois kotoa jo viitisen vuotta sitten, asumme kaikki eri kaupungeissa ja välimatkaa on useampi sata kilometriä. Perhesuhteet ovat olleet koetuksella kerran jos toisenkin aiemminkin ja aina on vakuuteltu että asiat muuttuvat. Mikään ei muuttunut mihinkään sinä aikana kun itse asuin kotona, tuskin on muuttunut nytkään.
Luulen, että tilanne on se että äiti on vihdoin ja viimein täysin kyllästynyt isään ja hänen narsistiseen itsekeskeisyytensä eikä enää suostukaan passaamaan ja laittaman kuten tähän saakka. Isään on ihan turha koettaa saada mitään kontaktia, väittää aina yrittävänsä kaikkensa vaikka todellisuudessa kysyy ehkä kerran viikossa mitä kuuluu eikä siihenkään kuuntele vastausta. Yhteisiä harrastuksia ei ole eikä tule, äiti ulkoilee, harrastaa käsitöitä ja kotiaskareita, isä katsoo televisiota, polttaa tupakkaa ja lukee kirjaa. Äiti puolestaan on vuosien myötä muuttunut täysin itsetunnottomaksi, eikä varmasti ottaisi mitään asiaa puheeksi edes kysyttäessä vain välttääkseen mahdollisia "turhia riidanaiheita".
Pariskunta lähestyy jo eläkeikää, enkä usko että enää eroavat vaikka mikä olisi. Toisaalta, en kyllä jaksaisi ikuisesti kuunnella jomman kumman valitusvirsiäkään. Olisi hienoa, jos kaksi aikuista ja fiksua ihmistä osaisi puhua asioista, mutta henkinen epätasapaino tuossa huushollissa on jo niin syvää, etteivät he sitä varmasti itse enää pysty muuttamaan. Kaikki pysyi suunnilleen kulissien mukaisessa kunnossa, kunnes välimatka kaikkiin meihin lapsiin jokin aika sitten muuttui pitkäksi eikä äiti enää pystynyt keskittymään meidän "hoivaamiseemme".
Mitä minä voin tehdä? Ei hirveästi tekisi mieli seisoa sivussakaan. Tietääkö kukaan mitään avioliittoterapeutteja tai vastaavaa? Tai kirjoja, ehkä isän voisi pistää lukemaan jonkun asiaa käsittelevän teoksen. Äiti tarvitsisikin sitten käytännön harjoituksia... Kaikki neuvot ovat tervetulleita, ennen kuin taas joulun perhehelvetti on käsillä. Vaikuttaa jo omaankin parisuhteeseen noiden käytös...
Varsinaisesti ongelma ei ole minulla, vaan vanhemmillani. Nuorin lapsista on muuttanut pois kotoa jo viitisen vuotta sitten, asumme kaikki eri kaupungeissa ja välimatkaa on useampi sata kilometriä. Perhesuhteet ovat olleet koetuksella kerran jos toisenkin aiemminkin ja aina on vakuuteltu että asiat muuttuvat. Mikään ei muuttunut mihinkään sinä aikana kun itse asuin kotona, tuskin on muuttunut nytkään.
Luulen, että tilanne on se että äiti on vihdoin ja viimein täysin kyllästynyt isään ja hänen narsistiseen itsekeskeisyytensä eikä enää suostukaan passaamaan ja laittaman kuten tähän saakka. Isään on ihan turha koettaa saada mitään kontaktia, väittää aina yrittävänsä kaikkensa vaikka todellisuudessa kysyy ehkä kerran viikossa mitä kuuluu eikä siihenkään kuuntele vastausta. Yhteisiä harrastuksia ei ole eikä tule, äiti ulkoilee, harrastaa käsitöitä ja kotiaskareita, isä katsoo televisiota, polttaa tupakkaa ja lukee kirjaa. Äiti puolestaan on vuosien myötä muuttunut täysin itsetunnottomaksi, eikä varmasti ottaisi mitään asiaa puheeksi edes kysyttäessä vain välttääkseen mahdollisia "turhia riidanaiheita".
Pariskunta lähestyy jo eläkeikää, enkä usko että enää eroavat vaikka mikä olisi. Toisaalta, en kyllä jaksaisi ikuisesti kuunnella jomman kumman valitusvirsiäkään. Olisi hienoa, jos kaksi aikuista ja fiksua ihmistä osaisi puhua asioista, mutta henkinen epätasapaino tuossa huushollissa on jo niin syvää, etteivät he sitä varmasti itse enää pysty muuttamaan. Kaikki pysyi suunnilleen kulissien mukaisessa kunnossa, kunnes välimatka kaikkiin meihin lapsiin jokin aika sitten muuttui pitkäksi eikä äiti enää pystynyt keskittymään meidän "hoivaamiseemme".
Mitä minä voin tehdä? Ei hirveästi tekisi mieli seisoa sivussakaan. Tietääkö kukaan mitään avioliittoterapeutteja tai vastaavaa? Tai kirjoja, ehkä isän voisi pistää lukemaan jonkun asiaa käsittelevän teoksen. Äiti tarvitsisikin sitten käytännön harjoituksia... Kaikki neuvot ovat tervetulleita, ennen kuin taas joulun perhehelvetti on käsillä. Vaikuttaa jo omaankin parisuhteeseen noiden käytös...
Vastaukset 4
Vanhimmat
miksi ihmeessä menette ollenkaan heidän kanssa yhteistä joulua viettämään...se on heidän elämä ja ette saa vaikuttaa siihen...he on aikuisia ihmisiä ja heidän on se elämä ei teidän...mutta olisitte kiitollisia että teillä on vielä vanhemmat jotka on elossa...voisihan niinkin olla että he olisivat jo kuolleet...ehkäpä sitten arvostaa vasta heitä...se kaiken nähnyt äiti...sydämellä rauhaisaa joulua kaikille kuitenkin...olin ehkä kova mutta toisen elämään puuttuminen on vaikeaa eikä meillä ole oikeus tehdä aina niin...
Jos sitä kuule voisikaan katkaista noin vain välinsä sukulaisiinsa niin tottahan sen olisi jo tehnyt. Valitettavasti kuitenkin heidän elämänsä liittyy meihin yhtä paljon kuin toisin päin. Enkä lapsiltanikaan haluaisi isovanhempia pois ottaa, vaikka vielä ovatkin sen ikäisiä, etteivät asiasta mitään ymmärrä.
Muutenkaan tuollainen "se on niiden elämä ja ongelma" mentaliteetti ei ole mistään kotoisin. Jos lähimmäisillä on ongelmia, varsinkin minulle rakkailla ihmisillä, miksen koettaisi auttaa heitä jollain tavalla? Jos katkaisen siteeni vanhempiini kokonaan, miksi minun pitäisi olla onnellinen että he ovat elossa mutta voivat huonosti? Jotta käsittäisit omien sanojesi mielettömyyden, hyvä vastaaja, helpompaahan se minulle olisi etteivät olisi enää elossa. Voisi vain muistella niitä hyviä hetkiä, eikä tarvitsisi omien ongelmien lisäksi kantaa vielä heidänkin ongelmiaan.
Minusta perheenjäsenillä on paitsi oikeus, myös velvollisuus puuttua asioihin ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Tiettyyn rajaansa tietenkin, mutta tumput suorassa vierestä katseleminen on minusta täysin idioottimaista. Vaikka se onkin perinteinen suomalainen tapa hoitaa asiat.
Dr. Philin parisuhdekirja voisi olla hyvää taustamateriaalia vanhemmillesi! :)
Minusta on ihan oikein että välität vanhemmistasi ja heidän suhteestaan, mutta ei kuitenkaan liikaa kannata murehtia. Auttaa saa, mutta pidä mielessäsi ettet välttämättä ihan kaikkea kuitenkaan heidän suhteestaan tiedä. Avoimeen keskusteluun voisi kannattaa rohkaista.
enhän minä käskenyt kokonaan katkaista suhteita vain jouluna olla kokoontumatta ...näin kaikki tulevaisuudessa osaisi käyttäytyä kunnolla silloin kun taasen ollaan yhdessä...ja usko pois se on lopullista kun he on kuolleet ...minulta jo on ja olen asunut kolmen sukupolventalossa lapsuuteni ja se onnistui hienosti, sopua on kaikkien osattava jakaa yksi ihminen ei yksin sitä voi tehdä vaan se tehdään yhdessä...sydämellistä joulua Teille kaikille mutta toivottavasti osasin kertoa sitä jotakin...josta olisi hyötyä kaikille..