Teoria ikävästä

Tämä on tällainen pieni pohdiskelu jokaiselle kaukosuhteessa elävälle tutuksi tulleesta käsitteestä, ikävästä.

Minun kaukosuhteeni on väliaikainen, 7 kuukauden mittainen koettelemus, joka alkoi syyskuussa ja päättyy maaliskuun lopussa, kun minulla alkaa lukuloma. Näemme 2-3 viikon välein ja podemme kovaa ikävää. Olemme myös pohtineet ikävän syvintä olemusta useampaan otteeseen..

Milloin ikävä tulee?

Ikävä tulee aina iltaisin, harvoin muulloin. Iltaisin on ikävä sitä fyysistä läsnäoloa. Puhumme joka ilta 1-2 tuntia puhelimessa (kiinteä hinta...), mesetämme pitkin iltaa päivän asioita, ja päivällä viestittelemme, jos jotain akuuttia sanottavaa ilmenee. Henkisesti olemme siis hyvinkin lähekkäin, vaikkei meset ja puhelimet tietysti yhdessäoloa korvaakaan. Fyysinen ikävä sen sijaan on kova. Minun on vaikea nukahtaa illalla, halaan peittoa ja yritän kuvitella hänen kätensä lantiolleni - pitämään kiinni - niinkuin aina yhdessä nukahtaessamme. Fyysinen ikävä iskee myös silloin, kun toinen sanoo jotain höpsöä puhelimessa, nolostuu ja minun tekisi halata ja suukottaa häntä. Tuollaisissa tilanteissa puhelin tuntuu riittämättömältä.

Fyysinen ikävä on pahimmillaan muutamat ensimmäiset päivät. Sen jälkeen saa taas nukuttua paremmin, väsymys puskee ikävän ylitse, ja sänkyyn vain rojahtaa kuvittelematta mitään käsiä minnekään. Itselläni fyysinen ikävä hellittää yleensä noin viikon kuluessa edellisestä yhdessä nukutusta yöstä.

Henkinen ikävä?

Jos näemme kahden viikon välein, henkistä ikävää ei ehdi edes kunnolla syntyä. Itselläni puhelin ja mese alkavat tuntua riittämättömiltä suunnilleen viikon päästä. Tulee jokin asia, jota ei saa millään selitettyä puhelimessa, tilanne, jolloin toinen kuulostaa väsyneeltä ja itseäkin harmittaa, tai sitten vain itse kyllästyn puhelimessa puhumiseen. Kuitenkin tämän sattuessa saan lohdutettua itseni ajatuksella, että näemme taas muutaman päivän päästä, ja voin sitten selittää asiani paremmin. Tämä toimii siis, jos eroa on kahden viikon verran.

Jos taas ero venyy kolmeen viikkoon, iskee henkinen ikävä todella. Aika on niin lyhyt, että sen pystyy hahmottamaan päivinä, tapahtumien määrinä, mutta kuitenkin niin pitkä, että se tuntuu ylivoimaiselta kestää erossa. Silloin puhelin tuntuu riittämättömältä, itkeskely valtaa illat jne..

Entä sitten pidemmät erot?

Uskon, että jos ne ihmiset, jotka näkevät todella harvoin, vaikkapa 2kk tai 4kk välein, eivät voi tuntea samanlaista ikävää, kuin minä tunnen 3 viikon eron aikana. He varmastikin oppivat elämään ikävänsä kanssa, tottuvat yksinoloon ja käsittelevät tunteita eritavoilla. He todennäköisesti osaavat myös järjestää itselleen paremmin tekemistä, rutiineita myös viikonloppuihin, jotka esimerkiksi minulla ovat aina ne pahimmat kompastuskivet. Jos olen poikaystäväni kanssa yhdessä lähes joka toinen viikonloppu, en voi muodostaa rutiineita niihin loppuihin viikonloppuihinkaan, rutiineita, jotka auttaisivat minua elämässä...

En todellakaan tarkoita, että heillä, jotka joutuvat olemaan erossa pitkiäkin aikoja, olisi helpompaa, tai että heidän ikävänsä olisi jossain määrin laimeampaa. Toisaalta myöskään heidän, ei pitäisi ajatella, että meillä olisi jotenkin helpompaa, kun näemme useammin. Molemmat ovat omalla tavallaan raastavia.

Milloin ikävä on pahimmillaan?

Olen vastannut jo edeltävissä pohdinnoissani osittain tähänkin kysymykseen, mutta jatkan sitä vielä omana kysymyksenään.

Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen sietorajansa. Minulla tuo sietoraja menee n. 1,5 viikossa. Kun eroamme sunnuntaina ja näemme "viikon päästä perjantai", väliin jää tuo suunnilleen 1,5 viikkoa, ja siedän sen hyvin, jopa erinomaisesti. Kun ikävä todella iskee, jäljellä olevat päivät voi laskea yhden käden sormilla ja se lohduttaa. Ns. sietoraja on jokaisella ihmisellä henkilökohtainen ja riippuu varmasti monesta asiasta, jokuhan voi kokea jo muutaman päivän eron hyvin ahdistavaksi.

Kun sietoraja ylittyy 1-2 viikolla (tai enemmällä tai vähemmällä; henkilökohtaista taasen) ikävä on pahimmillaan. Minulla, ja varmasti myös monilla muilla samanlaisessa elämäntilanteessa olevilla tuo sietoraja ylittyy sopivasti, kun eroaikaa on 3 viikkoa. Silloin iskee ikävä ja kaiken järjen vastaisesti ikävä ei vaivaa pelkästää tuota ylittynyttä aikaa, vaan kiusaa sinua koko eroajan, minun tapauksessani tuon 3 viikkoa. Se on äärimmäisen epämiellyttävää aikaa, ja sitä myös vältän, jos vain suinkin mahdollista.

Jos taas sietoraja ylittyy pitkällä ajalla, koko ikävöinnin luonne muuttuu, aivan kuten aiemmin kuvasin. Ikävän kanssa opitaan elämään ja korvaavia rutiineja ja toimia löydetään. Myös muuta sosiaalista elämää vireytetään aivan eri tavalla (jos nyt siis halutaan päästä vähällä eikä riutua itsesäälin pyörteissä) ja ikävästä tulee osa elämää, se ei enää raasta hengiltä.

Uskosin siis, että kaikkein vaikein tulee, kun tuo oma sietoraja ylittyy lyhyellä ajalla. Mitä mieltä muut ovat? Osuuko pohdintani oikeaan? En ole itse elänyt pitkiä aikoja erossa, joten pohdintani tuolta osin on spekulaatiota, miten muuttaisit käsityksiäni?