Lainattua muisteloa

Tämä on tarina pienestä Pohjois- Karjalaisesta kylästä aivan maamme Itärajalla. Tarina senasukkaista sodan varjoissa vuosina 1939-1945.Vietin lapsuus- ja nuoruusvuoteni tällä kylällä, olen syntynyt sodan jälkeen v.-46. Minun täytyivanheta ensin yli 50- vuotta, ennen kuin aloin ymmärtää edes vähän tapahtunutta. Syy lieneepainajaisunissani . Aloin nähdä painajaisia vasta sen jälkeen kun olin jo muuttanut kotikylästänikauas etelään. Näin usein unia sodasta, olin vielä pieni lapsi, kotipihani oli vihollisten piirittämä,sotilaita joka puolella, tunsin suurta ahdistusta herättyäni, koska uneni tuntuivat niin todellisilta.Aloin pohtia syytä uniini, ja silloin tajusin kuinka lähellä sodan varjot olivat minunkin elämääni.Vain kaksi vuotta ennen syntymääni Suomi taisteli itsenäisyydestään ja puolusti henkeen ja vereenItäistä rajaamme suurta ja ylivoimaista Neuvostoliittoa vastaan. Kylän asukkaat olivat joutuneetmonta kertaa olemaan valmiit jättämään kotinsa, paetakseen vihollisen jaloista. Pienen kylän kaikkiyli 18-vuotiaat ja alle 65-vuotiaat oli kutsuttu puolustamaan maatamme. Miehistä 28 ei palannutkoskaan. Monessa perheessä oli suru jättänyt näkymättömän julman varjon.Nämä ihmiset olivat eläneet sodan pelossa jo vuodesta –38, kun Neuvostoliitto alkoi esittäävaatimuksia maa-alueista Karjalassa ja Laatokalla. Kun Suomi ei suostunut luovuttamaan maataanvapaaehtoisesti, Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme 30.11-39. koko Itäisen rajamme pituudelta.Myös kotipitäjäni Tohmajärvi joutui 8-12 päivä joulukuuta tuhoisan pommituksen kohteeksi. 13.31940.rauhan ehdot olivat ankarat, Kannas ja Laatokan Karjala menetettiin, kotikyläni jäi rajanpintaan, onneksi omalle puolelle.Kylän elämä kuitenkin jatkui, vaikka pelko kyti varmaan kaikkien sydämissä, mahtaako Itä-naapurityytyä siihen mitä otti vai haluaako enemmän? 26.6.1941. peloista tuli totta. Neuvostoliitto hyökkäsijälleen Suomen kimppuun, kansamme taisteli kuin David Goljattia vastaan. 5.9-44 päättyi sotaNeuvostoliiton kanssa, joka jatkui kuitenkin Lapin sotana Saksalaisia vastaan 15.9.-44-25.4.-45.Sotatila katsottiin Suomessa päättyneeksi vasta12.04.1954.Saimme säilyttää itsenäisyytemme, toisin kuin Baltian maat. Mutta veteraani sukupolvemme saimaksaa meidän vapaudestamme raskaat lunnaat. Talvi- ja jatkosodassa kaatui 83 000. miestä jahaavoittui yhteensä 255 000. 10 000 lasta jäi orvoiksi ja Suomi velvoitettiin maksamaanNeuvostoliitolle sotakorvauksia 226,5 miljoonaa dollaria. Velka maksettiin viimeistä penniä myöten vuosina 1944-52. Ei sovi myöskään unohtaa kaikkia niitäKarjalaisia perheitä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja kaiken mitä omistivat, paetessaan julmaa jasuurta vihollista, joutuakseen pakolaisiksi omassa kotimaassaan.Vaikka kotikyläni ei joutunutkaan pahimmaksi taistelutantereeksi, silti vihollisen koneet lensivätkylän yllä, pudottivat jonkun pomminkin ja desanteiksi kutsuttuja tiedustelijoita, jotka hyppäsivätlaskuvarjoilla siviilialueille. Muistan mummoni kertomukset, kuinka hän joutui monesti tulkiksi.Hän osasi venäjää, kun oli syntynyt Kannaksella, ja ollut nuorena tyttönä apulaisena Pietarissa.
--------------------------------------------------------------------------------
Page 2
Voin tuntea sielussani myötätuntoa ja samaistumista kyläni ihmisiin. Vaikka sodasta ei paljonpuhuttu, yritettiin vain elää eteenpäin. Oli säännöstelyn aikaa ja pulaa oli kaikesta, silti kukaan eivalittanut. Vaikka tuska ja suru raastoivat rintaa, eteenpäin oli elettävä. Yritettiin vain olla siitäiloisia mitä jäi, ja puskettiin vaan töitä entistä ankarammin. Vaan luulen että pahimpana varmasti olivieläkin pelko, onko tämäkään rauha pysyvää, vaan vieläkö kaikki kauhut täytyy kestää uudelleen?Isänikin oli sitä ikäluokkaa, -20 syntynyt, että hän joutui sotimaan vuodesta 1939- 45. En minähänen sotajuttujaan muista, eikä hän varmaan niitä kaikkia kauheuksia kertonut kenellekään. Senmuistan kun olin jotain päälle kymmenen, kuinka naapuritalojen pojat kokoontuivat meille harva seilta kuuntelemaan, kuinka isä kertoi sotaseikkailuistaan. Hän kertoili juttujaan huumorin pilkesilmäkulmassaan, minua oikein kyllästytti kuunnella koko tarinoita! Hän sai kaiken kuulostamaanniin kuin kysymyksessä olisi ollut vain mikä tahansa huviretki. Vasta aikuisena minä ymmärsin,kuinka isäni oli vain luultavasti purkanut sodan kauhuja mielestään. Kuitenkin niinelämänmyönteisellä tavalla!Isä oli joskus kertonut aivan kuin vitsinä, kuinka hän taistelutantereilla, kaiken kauhun jahävityksen keskellä oli tullut toivoneeksi, ettei vain Luojamme siunaisi häntä yhdelläkään pojalla,etteivät nämä joutuisi koskaan kärsimään sodasta niin kuin hän. Mutta kun perheeseemme olisyntynyt jo viides tyttö, näin anteeksipyytävän ja alistuneen ilmeen hänen silmissään, hän syytivarmaan itseään että oli mennyt sellaista toivomaan. Vielä 60-luvulla maaseudulla, talolla ei ollutmitään virkaa, jos isäntä ei saanut yhtään poikaa aikaiseksi, oman työnsä jatkajaksi.Myös nootti kriisin aikaan, v.-61 elettiin pelonsekaisia aikoja kotikylälläni. Olin silloin 15-vuotiasja muistan sen oikein hyvin. Kuinka isä oli melkein kauhun lamauttama. Hän totesi melkeinkyyneleet silmissä :” Eikö jo riitä? Pakko se on minunkin taas sinne lähteä! ” Luottamus itäiseen ”naapuriin” ei ollut korkealla, siksi sodan uhka tuntui olevan niin pelottavanlähellä ja todellinen. Onneksi siltä uhkalta vältyttiin.Isäni sai elää rauhan vuosia 65-vuotiaaksi. Hän menehtyi 1985 suuren keuhkoleikkauksen jälkeiseensydän veritulppaan. Hän oli sotamies, ei mikään kenraali, silti hän, niin kuin tuhannet miehet hänenlaillaan olivat etulinjassa puolustamassa maatamme. Kunniamerkiksi ja muistoksi sodassa olostaan,hän sai vain kranaatin sirpaleen keuhkoonsa, sen kunniamerkin hän vei hautaan mukanaan. Olen miettinyt usein näinä yltäkylläisyyden ja itsekeskeisyyden aikoina. Kuinka kaikki hyvä onmeille itsestään selvä asia. Miten paljosta olemme kiitollisia isäni ikäkauden ihmisille? Miehillejotka panivat henkensä ja terveytensä alttiiksi meidänkin vapautemme puolesta. Niille urheillenaisille, jotka tekivät uutterasti työtä, että puolustuksemme jaksoi pitää. Heidän täytyi tehdä kaikkine miesten työt jotka jäivät miehiltä tekemättä maamme puolustamisen. Kaikille 15-vuottatäyttäneille nuorille, tytöille ja pojille, jotka määrättiin palkattomaan työpalvelukseen, tekemääntyötä mihin pystyivät ja mitä parhaitten osasivat. Kotiin ei jäänyt juuri muita kuin vanhuksia jalapsia, huolehtimaan kotirintaman tarpeista.Nämä kaikki tänään elossa olevat veteraanit alkavat iästään johtuen olla aina vain harvalukuisempijoukko. He eivät ole koskaan pitäneet itsestään suurta ääntä, eivät koskaan ole rehvastelleet, mitäovat joutuneet kestämään ja kokemaan.
--------------------------------------------------------------------------------
Page 3
Mielestäni meidän jälkipolvien kuuluisi kaikin mahdollisin tavoin osoittaa näille ihmisille kuinkasuuressa kiitollisuuden velassa saamme olla heille. Kuinka suuresti kunnioitamme heidänuhrauksiaan ja kärsimyksiään, että meillä on tänä päivänä vauras ja kehittynyt yhteiskunta. Nämävanhukset ovat sen meille puolustaneet ja rakentaneet.Meidän elämämme voisi olla aivan yhtä hyvin samassa kehitys vaiheessa, kuin Baltian mailla tänäpäivänä. Toisin kuin me, he menettivät vapautensa kesäkuussa –44, neuvostoliiton miehittäessäheidän maansa.Lopuksi haluan lainata tekstiä joka on kirjoitettu kotipitäjäni, Tohmajärven kirkkomaalla lepääviensankarivainajien muistolaattaan: ”Mitä vaatii vapaus maan, se isästä poikaan maksetaan!”