Olen aina rakastanut isääni, ollut hänelle erittäin lojaali, tehnyt niinkuin hän on pyytänyt. Uskonut ennemin isää kuin äitiä. Nuorempana luulin, että se on tulos "hyvästä" kasvatuksesta.
Nyt, vuosia myöhemmin sairastuttuani masennukseen, olen käynyt lapsuuteni ja nuoruuteni läpi. Isä ja äiti erosivat kun olin vajaan kolme. Jäin veljeni kanssa isälle. Oikeaa äitiä en tavanut sen koomin kunnes 16 vuotiaana sitten otin häneen yhteyttä. Se oli virhe, tiedän sen nyt. Vaikka lapsella on oikeus tietää ja tuntea biologiset vanhempansa, olisin toivonut, että isä olisi tuolloin minua kieltänyt! Mutta hän ajatteli, että olen jo iso tyttö ja tiedän mitä haluan. En todellakaan halunnut tajuta, että oikealla äidillä ei koskaan mahdollisesti ole ollut äidillisiä tunteita minua tai veljeäni kohtaan, miksi muuten hän olisi jättänyt käyttämättä viikonloput, jotka olisi meidän kanssa saanut viettää? Miksi muuten hän jätti joulu- ja syntymäpäiväkortit lähettämättä? Miksi muuten hän ei koskaan soittanut?
Isä meni hyvin pian uusiin naimisiin, lapsuuttani varjosti alkoholi, niin isän kuin uuden äidinkin osalta, silloin se ei ollut "paha" asia, isä ei koskaan lyönyt meitä tai äitiä tai ollut muutenkaan pelottava. Mutta kuitenkin pelkäsin, silloinkin, vaikken sitä osannut näyttää. Kun kasvoin, muistan kuinka minulle sanottiin mummolaan tms sukulaisiin mennessä, että koti asioista ei puhuta. Ei saanut itkeä, pelätä, vihata... Kaikki ihmisen perus tunteet piti tukahduttaa. Vaikka tiesin ja tiedän, että isä rakastaa minua. En koskaan ole itse sitä oppinut näyttämään, rakkaus tulee minusta ulos takertumisena ja läheisriippuvuutena. Kaipaan koko ajan ja jatkuvasti hyväksyntää omalta mieheltä, vierailta, kavereilta, mistä vain.
Pienenä minun ainainen pelko oli, että isäkin jättää. Lupasin isälle monet kerrat olevani kiltti ja tekeväni mitä tahansa kunhan voisin lähteä isän mukaan, ettei minun tarvitsisi mennä päiväkotiin. Kuinka ekstra kiltti lapsi voisi olla vielä kiltimpi? Jos itketti, se piti peittää, itku oli pahasta. En olisi isin kiltti tyttö jos isä näkisi pahan oloni, tuskani jota en ymmärtänyt!
Kuinka isä sinua rakastankaan. Ja samalla viha ja sääli sinua kohtaan taistelee tietä ulos sisältäni. En tahdo vihata sinua, mutta minun täytyy, että en voi enää huonosti! En koskaan kerro sitä sinulle, että vihaan, olethan minulle maailman rakkain. Oikeaa äitiäni vihaan, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta miksi minun täytyy rakastaa jos minua ei rakasteta? Miksi minun täytyy olla kiltti ihmiselle joka ei ole minulle kiltti? Miksi minun täytyisi esittää välittäväni jos minua ei oikeasti kiinnosta pa**an vertaa?
Minä voitan tämän taistelun, minä pystyn vielä sinuakin, isäni, vihaamaan vaikka rakkaus on voimakkaampi! Olen vieläkin pieni tyttösi!
Nyt, vuosia myöhemmin sairastuttuani masennukseen, olen käynyt lapsuuteni ja nuoruuteni läpi. Isä ja äiti erosivat kun olin vajaan kolme. Jäin veljeni kanssa isälle. Oikeaa äitiä en tavanut sen koomin kunnes 16 vuotiaana sitten otin häneen yhteyttä. Se oli virhe, tiedän sen nyt. Vaikka lapsella on oikeus tietää ja tuntea biologiset vanhempansa, olisin toivonut, että isä olisi tuolloin minua kieltänyt! Mutta hän ajatteli, että olen jo iso tyttö ja tiedän mitä haluan. En todellakaan halunnut tajuta, että oikealla äidillä ei koskaan mahdollisesti ole ollut äidillisiä tunteita minua tai veljeäni kohtaan, miksi muuten hän olisi jättänyt käyttämättä viikonloput, jotka olisi meidän kanssa saanut viettää? Miksi muuten hän jätti joulu- ja syntymäpäiväkortit lähettämättä? Miksi muuten hän ei koskaan soittanut?
Isä meni hyvin pian uusiin naimisiin, lapsuuttani varjosti alkoholi, niin isän kuin uuden äidinkin osalta, silloin se ei ollut "paha" asia, isä ei koskaan lyönyt meitä tai äitiä tai ollut muutenkaan pelottava. Mutta kuitenkin pelkäsin, silloinkin, vaikken sitä osannut näyttää. Kun kasvoin, muistan kuinka minulle sanottiin mummolaan tms sukulaisiin mennessä, että koti asioista ei puhuta. Ei saanut itkeä, pelätä, vihata... Kaikki ihmisen perus tunteet piti tukahduttaa. Vaikka tiesin ja tiedän, että isä rakastaa minua. En koskaan ole itse sitä oppinut näyttämään, rakkaus tulee minusta ulos takertumisena ja läheisriippuvuutena. Kaipaan koko ajan ja jatkuvasti hyväksyntää omalta mieheltä, vierailta, kavereilta, mistä vain.
Pienenä minun ainainen pelko oli, että isäkin jättää. Lupasin isälle monet kerrat olevani kiltti ja tekeväni mitä tahansa kunhan voisin lähteä isän mukaan, ettei minun tarvitsisi mennä päiväkotiin. Kuinka ekstra kiltti lapsi voisi olla vielä kiltimpi? Jos itketti, se piti peittää, itku oli pahasta. En olisi isin kiltti tyttö jos isä näkisi pahan oloni, tuskani jota en ymmärtänyt!
Kuinka isä sinua rakastankaan. Ja samalla viha ja sääli sinua kohtaan taistelee tietä ulos sisältäni. En tahdo vihata sinua, mutta minun täytyy, että en voi enää huonosti! En koskaan kerro sitä sinulle, että vihaan, olethan minulle maailman rakkain. Oikeaa äitiäni vihaan, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta miksi minun täytyy rakastaa jos minua ei rakasteta? Miksi minun täytyy olla kiltti ihmiselle joka ei ole minulle kiltti? Miksi minun täytyisi esittää välittäväni jos minua ei oikeasti kiinnosta pa**an vertaa?
Minä voitan tämän taistelun, minä pystyn vielä sinuakin, isäni, vihaamaan vaikka rakkaus on voimakkaampi! Olen vieläkin pieni tyttösi!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Lue Tommi Hellstenin "elämän lapsi". Suosittelen lämpimästi. T.puolestaan isätön tyttö
Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa, ja voi sitä itkun määrää... Pitää vähän aikaa sulatella sitä, ennenku uskallan toista samanlaista alottaa.
monilla ei ole edes sitä ja yhtä huonot suhteet "isään". eli ei ole ketään.
keskity hoitamaan oma perheesi (sinä miehesi mahd. lapset) asiat kuntoon ja anna äijän olla oloissaan.
Nuo asiat on mun pään sisällä, eikä ne tuu fiksusti ulos, on mun ja miehen suhdekkin vähän (lue paljonkin) kärsinyt. En uskalla päästää miestä yksin minnekään, pelkään ettei hän tule takaisin ja muuta yhtä typerää... Ei kukaan jaksa sellaista ripustautumista.
Mutta olen hakenut apua, ja toivottavasti sitä saan ja siitä on hyötyä!
kotivammaisuudesta, en nyt äkkiseltään muista nimiä...olikohan kotivammaisuus ja toinen kotivammaisuuden synty
Mulla on ainakin kirjahyllyssä Martti Paloheimon "Suomalaisen lapsuuden haavat" ja "Kotivammaisuuden synty". Hyviä kirjoja molemmat.
Kannattaa myös lukea Anna-Liisa Valtavaaran kirjoja. Toinen on ainakin nimeltään " Ainako anteeksi?". Kysy toisen nimi kirjastosta.
Kirjastovirkailijat muutenkin neuvovat mielellään lisää alan kirjallisuutta. Aika paljon niitä löytyy suomeksikin.