Kanarialta Karibialle

Monenlaista kommenttia eri otsikoilla on ollut valtameripurjehduksesta ja siellä liikkuvien veneiden ominaisuuksista.

Kelit menomatkalla Kanarialta Barbadokselle tai St Lucialle ovat nykyään hyvin vaihtelevat viimeistä viikkoa lukuun ottamatta.

Kanarialta lähdettäessä on yleensä tuulta vaihtelevista suunnista reippaasti, joka voimistuu öisin. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua tulee heikkojen tuulten alue, jolla voi esiintyä vastaisiakin tuulia.

Tällä vyöhykkeellä voi hermot kiristyä, ellei ole hyvää psyykkistä valmistautumista ja tietoa, että loppumatkasta tuulta kyllä riittää. Veneessä aletaan jo laskea muonien ja polttoainevarastojen riitttämistä. Se on vakava paikka.

Kun päästään varsinaisiin pasaateihin, riittääkin tuulta ja reippaasti. Tuuli on myötäistä ja aallokko on usein 4-6 metriä korkeaa, mutta täysin erilaista Itämereen verrattuna. Se on pitkää, eikä siinä ole vain yhtä aaltoa, vaan korkealle aallolle muodostuu useit pienempiä väliaaltoja.
Kun Keski-Atlantin matalapaineiden aikaansaaman aallokon pohjoiskoillisesta tuleva swelli tulee sekoittamaan takaa puhaltavaa tuulta on meno melkoista keikutusta ja aaltojen lyönnit veneen kylkiin tulevat kuin tykin jysäykset. Se hermostuttaa varmasti eniten, jos et voi luottaa veneen rakenteen kestävän sitä hurjaa keikutusta ja veden iskuja.
Sitä se viimeinen 1000 mailia nimittäin tosissaan on.
Ihmettelen, kun esitellään komeita veneiden kelakajuuttoja, jossa on upea molemmilta sivuilta avoin makuualttari. Se on kuitenkin varmaa, että siinä vuoteessa ei voi nukkua valtamerellä, kuin erittäin hyvällä säällä. Kyllä ainoat unipaikat ovat keskiveneen meripunkat ja suojan puolen perähytissä, kun fyllää hyvän pesän. J
os lepo ei ole riittävää, alkavat psyykkisen väsymyksen oireet tehdä pelottavia temppuja. Niiden ehtiessä pitkälle, ei järki enää riitä niiden kumoamiseen.
Näihin edelläkuvattuihin tuoreisiin kokemuksiin, ei ole olemassa yhtä hyvää venettä eikä runkomallia. Rungon on oltava vääntöjäykkä, että kova sekava aallokko ei saa aikaan rakenteiden elämistä. Tätä on hyvä seurata esimerkiksi ovien toimimisena. Jotkut kertoivat, että kovimpien tuulten aikana ei esim. vessan ovi tahtonut toimia, koska runko eli voimakkaassa swellissä. Tämän kokeminen ei varmaan lisää purjehduksen turvallisuuden ja rentouden tunnetta.
Itse kiersin joka aamu veneen kannella terkastuskierroksen, jossa kävin läpi puomin, sen kiinnityksen mastoon, vanttiruuvit ja tarkastin maston suoruuden. Kiikarilla näkee hyvin vanttien mastokiinnityksen, josko vaijerin säikeitä on näkyvissä.

Tällä yksinkertaisella toimenpiteellä voi lisätä turvallisuutta, ja ennakoida, jos jotain epäilyttävää on näkyvissä.

Kilpailussa pyritään tietysti maksimivauhtiin, mutta siihen eivät nykyiset sarjatuotantoveneet, merkistä riippumatta, valtameren jatkuvassa röykytyksessä pitkiä aikoja ole suunniteltu, vaikka luokituskategoria olisi kuinka suuri A tahansa.

Veneen päällikön viisautta kuvaa se, kun vene pääsee turvallisesti perille, tulkoon sitten vuorokauden ennen tai jälkeen tosia.

Tämän vuotisessa ARC:ssä on ollut poikkeuksellisen paljon valitettavia tapahtumia. Nähtäväksi jää, kuinka kilpailuorganisaatio niihin suhtautuu, ja mitä muutetaan, esim katsatuksessa. Jo viime vuoden jälkeen oli Karibian alueella julkaistavassa ilmaisjakelu CARIBBEAN COMPASS-lehdessä hyvin kriittinen artikkeli ARC:hen osallistuvien veneiden rakenteiden lujuudesta erityisesti mastojen ja ohjailujärjestelmien osalta.

Valaisiin törmäämistä ei voi usein millään välttää. Silloin rakaisee veneen runkorakenne, ja erityisesti kölin ja peräsimen kiinnitykset. Vain yhdestä pisteestä tuettu peräsin on tietysti herkin vaurioitumaan.

Valtamerellä on lähes toivotonta yrittää rakentaa kestävää hätäohjausta. Kyllä ainoa keino on purjeiden ja erilaisten laahusten käyttö ohjailussa. Näistä olikin jokin aikaa sitten hyvää keskustelua.

Vuoden 2005 ARC:ssä kaksi suomalaisvenettä törmäsi valaiden kanssa.

Toinen HR 43 oli pysähtynyt lähes seinään, mutta pystyi kuitenkin purjehtimaan omin avuin St Lucian edustalle saakka, josta sitten sai hinausavun satamaan. Akselivetoisena akseli oli niin vääntynyt, että se ei pyörinyt. Peräsin kuitenkin säilyi lähes ehjänä.

Toinen oli SWAN 371, joka ratsasti jonkun hetken velaan selässä. Tässäkin tapauksessa veneen tukevuus pelasti tilanteen ja sillä voitiin purjehtia Barbadokselle, jossa vääntynyt halkaisijaltaan 35 mm:n potkuriakseli suoristettiin. Tämän veneen kippari totesi, että jos veneessä olisi ollut S-vetolaite, niin ratsastuksen aikana se olisi varmaan tullut pohjan läpi.

Tämä stoori on vähän pitkä, mutta lyhyempäänkään muotoon en näitä kokemuksia saanut ympättyä, ja paluu Pohjois-Atlantin kautta on sitten aivan eri juttu.