Ote elämään puuttuu

Mua taas ei mikään todellakaan huvita. En lähetä edes joulukortteja kenellekkään ja jos mulle joku niitä sattuu lähettämään, niin revin ne pikku silpuksi jo postilaatikolla ja viskaan ojaan. Mua vihaa kaikki ja mä vihaan kaikkia. olen työmarkkinatuella ja odotan että saisin karenssin, ettei tarvis niitä työtön työtön lappuja täytellä. Viime viikolla mulla oli ilmoittautumispäivä ja menin ja murahdin päivää ja viskasin sen korttini pöydälle ja sanoin joo ja lähin pois ja paukatin oven kiinni. Minusta näytti, että tää työkkärin pimu mua vähä peljästy, kun se yritti söpöttää jotain, akvitointisuunnitelmasta, niin mulkaisin sitä todella vihaisesti ja yskäsisin, Niin menipä lärvi umpeen. Sitten kun kävelin sieltä pois, niin tunsin hetken mielihyvää, mutta vain hetken. Sitten menin sivaan ja siellä ei ollut puoleen hintaan kuin yks kaakaopurkki. 79 senttiä. Nyt murjotan koko joulun kotona ja sammutan kaikki valot. Onneksi katuvalto näyttää senverta, etten kävele huonekaluihin pahki. En osta kinkkua ja olen hankkinut olkkariini oikein paksut verhot, että voin TV.tä katsoa vaikka sekin suututtaa maajussille morsian ennenkaikkea. että näin mulle. Miten sulla ?

Masentunuthan sinä olet, kovasti.
Ensinnä kertoisin ettei psykologien kanssa keskustelu ole lainkaan kuvaamasi kaltaista, tiedän sen omasta kokemuksesta. Olen jo vuosia käynyt keskustelemassa, nykyisin n.kerran kuukaudessa.
On erittäin tärkeää, että hakeudut lääkäriin, sitä ei tarvii pelätä, jos mahdollista, niin psykiatrin luo. Mutta menepä ainakin TK hon.
Saat varmaan mielialalääkityksen, vaikutus alkaa vasta noin kahdenviikon, ehkä pidemmänkin ajan jälkeen. Vaikutusta ei ehkä tajua, kuin vasta myöhemmin, kun huomaakin ajattelevansa asioista erilailla, ja jokin asia tuntuu kiintoisalta, olo ei ole ihan niin tyhjä.
Kuten huomaat, tämä prosessi vie aikaa.
Lääkityksen lisäksi se keskustelu terapia on tarpeen ja aikaa sekin vie, heti tuskin tapahtuu muuta kuin helpotuksen tunne siitä, että on hoidossa. Eka kerta on enempi tutustumista toinen toisiinne ja kerrot oireet.

Nyt vauhdilla lähdet hoitoa hakemaan, uskon että muutaman kuukauden kuluttua olet jo aikalailla eri ihminen.
En tiedä onko tästä kirjoituksestani sulle hyötyä, mutta kirjoitan tämän täysin oman kokemuksen pohjalta, olen saanut apua!

NC, tunnistan hyvin tyhjyyden, jota kuvaat osuvasti. Olen joutunut elämään sen kanssa. Nuorena hain apua psykologeilta ja muiltakin. Tajusin aika pian, että apua ei tule, koska en tiedä, mikä minua vaivaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää tämä tyhjä elämä. Olen ollut koko elämäni ajan ainakin lievästi masentunut.

Nyt eläkeiän lähetessä tyhjyys nousi pelottavasti esille. Kirjastosta etsin kirjallisuutta ymmätääkseni itseäni. Kristerin kirjan Haavoittunut vanhemmuus luettuani sain oven auki omaan tyhjyyteni. Tajusin, että se tulee lapsuudestani. Kotini oli hyvä ja huolehtiva, mutta tunneyhteys oli köyhä. Minun ei tarvinnut syyttää ketään. Riitti, kun tajusin sen ja myönsin kodin puutteet.

Vuoden olen tehnyt töitä itseni kanssa. Olen kirjoittanut paljon ja ensimmäistä kertaa puhunt kodista sisarusteni kanssa. Tyhjyyden tunne on miltei kokonaan häipynyt arki tuntuu elämisen arvoiselta.

Näin minulle on käynyt. Kirjoituksesi kosketti.
Nykyaikana on tilanne toinen. Uskon, että nyt apua on saatavissa. Jo tämä kirjoittaminen on jotain, jota nuorena en voinut kuvitellakaan. Lääkärit ja psykologit ovat valmiimpia puuttumaan näihin kysymyksiin kuin ennen. Älä jää paikallesi, hae apua ja ole sinnikäs niin nämä asiat eivät tule vastaan vanhuudessa.

Masennukseni alkoi seiskaluokan jälkeen. Sitä kesti n. kolme vuotta. En ole hakenut mitään apua, ja nyt kadunkin sitä, koska en tavallaan tajunnut olleeni masentunut. Olen nyt 18, ja tuntuu että elämänilo on palannut tässä pikkuhiljaa, eli omalla kohdalla oon jotenkuten itse rämpiny siitä suosta selville. Kaikki oli sillon ku ilmaa vain, mikään ei tuntunu miltään. Olin sisältä kauttaaltaan turta. Kaikki on aina nähny mut iloisena, johtuen varmaan siitä etten ole halunnut näyttää pahaa oloani kellekään.
Osa kuitenkin huomasi selkeän muutoksen persoonassani, mutta jostain ihmeen syystä vakuutin kaiken olevan kunnossa, vaikkei ollut. En halunnut vaivata muita ongelmillani. Oon miettiny noita syitä, ja osa syynä saattoi olla että muutin kotoa jo 13vuotiaana. Sitä ennen mua kiusattiin ala-asteella, itse kiusasin, purin pahaa oloani toisiin.
Kotona jatkuva riitely ja tappelu oli päällä, isän ja äidin välillä, mikä vaikutti minuun paljon. Äidin kanssa tuli myös riideltyä päivittäin, muutenkin lapsuudenkodissa oli helvetin kieroutunu tunnemaailma. Olin henkisesti tosi epävarma, ja pelokas, mutta jollain tapaa kuitenkin minulla kavereita oli. Seiskaluokalla erosin myös ekasta poikakaverista, joka oli mulle tärkeä, koska ei ollu vanhempia tukena, eikä ketään muutakaan. Sen eron jälkeen surin aika kauan ja sit en enää jaksanu vaan olla enää iloinen. Yläasteen jälkeen muutin taas uudelle paikkakunnalle yksin. Oon nyt miettiny, tässä ihan päiviä sitten, että vois hakeutua psykologille, ihan vain purkamaan kaiken pois.
Vaikka paha olo onkin helpottanut, niin pelkään että jos en puhu kellekään, ongelmat saattaa seurata mua vielä myöhemmin. En tahdo enää siihen tyhjään maailmaan =( Toivon vain että olisin aiemmin ymmärtäny, että munkin hyvinvoinnilla on merkitystä. Et vain jos siitä on apua niin aion ainakin kokeilla, ja toivon muillekin jaksamista yrittää löytää elämänilo takaisin.

Vielä kysyisin jos joku osaisi kertoa että liittyykö masennukseen tavallisesti myös fyysinen ahdistus ja "epämukavuus"? Kun itselläni on tietyllä tapaa fyysisesti tosi epämukavaa ja ikään kuin heijastaisin henkisen pahan olon fyysiseksi ongelmaksi.Henkinen on siis sen fyysiseen takertumisen syy, mutta myös sen jälkeinen seuraus. Noidankehä. Nimittäin henkisen aiheuttama fyysiseen takertuminen tekee taas henkisestä tasostakin vielä sekavamman ja ahdistavamman...Ikään kuin ajattelisin että en voi elää elämääni kokonaisena kun minulla on fyysisesti pämukavaa, vaikka mielestähän se on kiinni. Olen siis neuroottinen...

Mulla ollut kans parivuotta samanlainen tunne hetkittäin tulee pieniä ilon hetkiä. Mutta kuitenkin sisältö ja tarkoitus elämältä puuttuu. Olen töissä käyvä nuorimies ja kavereitakin on varmaan kymmenkunta joiden kanssa olen aktiivisesti tekemisissä. Silti usein tulee tunne kunpa voisi lakata olemasta. Usein käynyt jopa itsemurha mielessä mutta tahtoisi kuitenkin elää mutta kun kaikki sisältö ja mielenkiinto puuttuu. Tuntuu että tää elämä on vaan tasapaksua paskaa missä ei ole mitään järkeä eikä päämäärää. Mielessä on joko tyhjyys tai vit*t*s tai suunnaton vit*t*s. Tuntuu että teini iässä ja ennen armeijaa pystyi vielä iloitsemaan ja nauttimaan pienistäkin asioista ja hetkistä ja elämä oli jotenkin täyteläistä mutta ei enää ja mitään syytä tähän ei keksi vaikka kuinka pohtii. Onko tämä nyt sitä masennusta? Terapiaankaan ei uskalla hakeutua kun illalla vit*ttaa niin paljon että ajattelee huomenna soitan ja hakeudun hoitoon sitten aamulla on kuitenkin parempi mieli ja ajattelee että mitä minä siellä terapiassa kun ne kysyy mikä sulla on ongelma ja vastaus on ei mulla oikeestaan oo mitään ongelmaa. Eikä lääkärillekkeen viitsisi puhua jos tuleekin sairaslomaa miten sen selität lähipiirille "mulla on päässä vikaa muttei kuitenkaan mitään ongelmaa sen takia nyt vaan makoilen kotona" lisäksi koeaika uudessa työpaikassa nyt menossa..... Miten täältä pallolta voisi lähtä tyylillä ja kunnialla?

Se oli siinä, ei olisi kannattanut elää ollenkaan.

Eipä ollut maailmassa, eikä edes mielikuvituksissa, eikä elokuvissakaan yhtään sellaista asiaa minkä takia olisi kannattanut olla olemassa.