Magitica

Luen tarinasi ja poimin ne asiat jotka itseäni häiritsevät, yritä ottaa ohjeeni vastaan avoimin mielin, en ronki tarinasi sisältöä vaan ulkoasua. Tämä ei siis ole sinuun kohdistuvaa sormella osoittamista, vaan yksinkertaisia totuuksia, joiden avulla saat lukijan pysymään tekstin äärellä helpommin.

Mutta sanalla aloittaminen heikentää lausetta, ensimmäisessä kappaleessa aloitat kaksi lausetta tuolla sanalla. Lausetta voi kokeilla useissa muodoissa, jolloin tuolta "toistolta" välttyy. Toisto on yksi lukijaa ärsyttävä tekijä, jos toistat sanaa alussa parikaan kertaa, lukija alkaa poimia toistoja eikä enää keskity itse tarinaan.

Toisessa kappaleessa toistat Brianin yksinäisyyttä, tuon asian voisi kertoa yhdessä lauseessa, lukija ymmärtää kyllä yksinäisyyden ja mitä se on, vaikkei sitä joka kulmalta tarkasti kerrottaisi.

Henkilökohtainen mielipide väliin, kirjoittaessa vältän voimakkaita sanoja, koskaan, ikinä, aina, jne. Nuo sanat voi huoletta pudottaa lauseesta ilman että sisältö kärsii.

Kolmen pisteen käyttö keskellä tekstiä näyttää naiivilta. Valmiissa tekstissä tuollaista voi käyttää kerran tai kaksi kirjassa, siellä täällä nakottuna pisteetkin ärsyttävät.

Lause "Hänelle hän itse oli mysteeri" on mainio, tuo nalkittaa lukijan tekstin ääreen. Ehkä tuosta kommentista voisi aloittaa koko tekstin. Brian oli mysteeri itselleen...

Orpokoti/perhe kohdassa poimisin asiat tarkasti aikajärjestykseen syntymästä tähän hetkeen ja kävisin kaiken läpi muutamalla lauseella. Nyt tekstistä näkee että olet ripotellut asiat näytölle sitä mukaan kun mieleesi tulevat. Tuota sanotaan "raakatekstiksi" Nyt kun tiedät missä järjestyksessä kaikki tapahtui, sinun on helppo kertoa se lukijalle "oikeassa" järjestyksessä.

Voisit kuvitella katsovasi Brianin tarinan tv:stä. Mieti miten kameramies olisi kulkenut pojan mukana, miten kohtaukset olisi järjestetty loogisesti, mikä on tarinan juoni, ketkä päähenkilöitä, miten henkilöt vaikuttavat toistensa elämään.

Tässä on hyvä alku, ehkei sivuja ole paljon, ehkä tarina ei vielä likikään ole valmis, tai ehket edes itse tiedä kuinka tarina päättyy.

Sillä hetkellä kun keksit lopun, koko tarina kaikkine hienouksineen avautuu eteesi ja voit kirjoittaa sen lopulliseen muotoon, oivalluksineen. Sitä ennen jatka tarinan raakaversion naputtelua omaan tahtiisi.

Näin ne tarinat syntyvät, eivät valmiina ja ehjinä vaan häiveinä jostain joka olisi voinut olla näin, kun juttua kirjoittaa pidemmälle hataruus katoaa ja tieto valtaa alaa. Jotta tarina kantaa, sinun tekijänä on tiedettävä henkilöistä kaikki. Vielä et tiedä paljoa, mutta jatka tutustumista, kirjoita.

Joskus tarinoille käy niin että päähenkilö vaihtuu, tapahtuma aika tiivistyy, tyyppejä kuolee tai uusia syntyy/herää henkiin, oikeastaan koskaan ei voi tietää alkaessaan millaisen tarinan tulee kirjoittamaan. Ainut mitä vaaditaan on jaksaa kirjoittaa niin pitkälle että tietää.

Ota tavoitteeksi vaikka sivu joka toinen päivä, tai viisi sivua viikossa, noinkin kirjasi on vuoden 2007 loppuun mennessä 260 sivua ja siinä on jo kokonainen tarina. Ei ehkä lopullisessa muodossa, mutta lopulliseen muotoon saattaminen on aina se helpompi puoli kirjan tekoa, vaikkakin se vaatii enemmän kärsivällisyyttä.

Alan viimein olla tyytyväinen tähän prologiin. Versiossa 2 minulla oli pakonomainen tarve selittää tyhjänpäiväisiä asioita, mutta tämä on minusta hyvä. Olennainen. Lisäksi liitin tähän kappaleet 2 ja 3. Kakkonen on vain nopea siirtymäkohta, jolla esitellään hieman kirjan "toiminnallisempaa" puolta, vaikka juoni avautuu kunnolla vasta kolmosessa. Toivottavasti pidätte!

Orpokodissa oli taas hiljainen päivä, ja Brian makasi vuoteellaan asioita miettien, kuten joka päivä. Tänään satoi, joten hän ei ollut ulkona kuten tavallisesti. Brian inhosi sadepäiviä, sillä ne tekivät hänen ennestäänkin tylsästä elämästään vielä tylsemmän. Miettimistä ja pohtimista, eikä Brian siltikään ymmärtänyt mitään.
Hänelle hän itse oli mysteeri, joka tuntui mahdottomalta selvittää. Hän kertaili tietoja itsestään päässään, haluten suunnattomasti selvittää, miksi hän tuntui niin oudolta ja joukkoon kuulumattomalta. Brianin nimi ei edes ollut Brian vaan Bright, mutta sen orpokodin, missä hän asui, tädit tuumasivat Brianin olevan parempi nimi; Brianille ei vain kerrottu miksi. Orpokodissa hän taasen oli, koska hänen vanhempansa olivat kuolleet, tai ainakin kadonneet. Brian ei vaivautunut kysymään heistä keneltäkään, ei siksi että kukaan ei tietäisi heistä mitään, mutta siksi, että hän ei voinut.
Siinä olikin yksi mysteeri. Miksi hän ei voinut? Miksi ei hän voisi nytkin mennä alakertaan ja jutella tätien kanssa, kysellä asioista, pitää hauskaa?
Hän ei mennyt. Ajatuskin tuntui mahdottomalta hänelle, mutta miksi?
Brian makasi toinen käsi pään alla ja toisen hän nosti ilmaan nähdäkseen sen paremmin. Oikean käden kämmenselässä oli aina tuntunut hienoista kipua, ja vaikka sitä miten yrittäisi parantaa, se pysyisi. Käsi sai hänet aina ajattelemaan, ellei hän sitä juuri silloin tehnyt.
Hän sulki silmänsä ja kertasi taas ne pienet tiedot itsestään. Niitä ei ollut paljoa. Lightin suku, hieman pelätty ja hyljeksitty perhe, oli siis kadonnut. Kukaan ei ollut valittanut, vaan suvun maat takavarikoitiin ja jätettiin oman onnensa nojaan. Lighthouse, kartano itse, tarvitsi hoitoa joka edellytti rahaa, luultavasti enemmän kuin Halen kaltaisen pikkukylän koko kaupungin kassassa oli. Se myytiin jollekin lontoolaiselle johtajalle kesäasunnoksi, eikä häntä ole ikinä näkynyt. Kartano ei kuitenkaan ole enää kaupungin huoli, ja sehän pormestarille passaa.
Brian oli löydetty metsästä päivä sen jälkeen kun muut Lightit olivat kadonneet. Hän pystyi muistamaan kuinka hän oli vielä silloin ollut kontrollissa, kuinka hän vielä pystyi tekemään mitä halusi. Tädit hekin käyttäytyivät normaalisti, kyselivät Brianilta asioita ja lohduttivat. Vihdoin hän meni nukkumaan, eikä paluuta entiseen ollut. Tällä sängyllä millä hän nytkin lepäsi, oli Brian menettänyt osan itseään, kuten hän tapahtumaa itselleen kuvaili. Elämä, siitä hän oli menettänyt osan.
Brian laski kätensä ja tarkensi katseensa kauemmas. Käännettyään päätään hieman hän näki ikkunan, jota sadepisarat piiskasivat ulkopuolelta. Salaman iskiessä näkyi ikkunasta silhuetteina sekunnin murto-osan ajan Halen taloja. Jossakin tuolla oli luultavasti Mariekin.
Marie oli Brianille hyvin erityinen ihminen. Ei väliä vaikka Brian ei tuntenut häntä, ollut puhunut hänelle tai tiennyt tästä mitään. Sillä hän oli silti hyvin erityinen ihminen.
Kerran seitsemän vuotta sitten Brianin ollessa kuuden ja jo silloin nykyisessä olotilassaan Brian oli kävelemässä kaupungin laidalla, yhä miettien asiota, kun hän oli tullut eräälle kadunkulmalle. Juuri kun Brian oli kääntymässä Marie kääntyi nurkan takaa, hän maahan tuijotellen, ja havahtui juuri ennen törmäystä. Hän nosti katseensa ja käänsi silmänsä Brianin silmiin, jotka katsoivat sekunnin takaisin. Ja sillä sekunnilla Brian huomasi, että tyttö oli tästä syvästi järkyttynyt. Sen näki hänen silmistään, vaikkei hän sitä ulkoisesti osoittanut. Tyttö oli sitten sanonut hämillisellä äänellä "anteeksi" ja jatkanut matkaansa, nyt hiemän tyhjällä ilmeellä. Brian taasen oli seisonut paikallaan tunnin miettien tuota viiden sekunnin välikohtausta. Tyttö oli nähnyt hänet, väistänyt häntä, puhunut hänelle, ja hänellä oli selvästi kaunaa Brianille. Eikä Brianilla ollut harmainta aavistusta miksi, mutta hän ei enää näyttäytynyt Marielle estääkseen tulevat ikävät välikohtaukset. Jos Marie ei halunnut Brianin seuraa, niin ei sitten. Brian sen sijaan halusi ainakin tietää jotakin näin erikoisesta ihmisestä. Viimeisen seitsemän vuoden aikana Marie oli vallannut alaa hänen ajatuksissaan. Ainainen perheen ja oman menneisyyden pohdinta saivat vaihtoehdon, joka tuntui mukavalta. Brianin käytös tänä aikana muistutti jopa pakkomiellettä, hän oli seurannut Marieta, tarkkaillut, ja silti pitänyt huolen ettei hän näkisi tätä. Brianin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että kovinkaan monella ei ole samankaltaista elämäntilannetta, ja Marien tapauksessa hän oli edistynytkin toisin kuin oman itsensä kanssa. Tietoja oli saatu, nimi, asuinpaikka, koulu ja sukupuoli (joka tosin ei ollut ollut kovin vaikeaa). Vielä erään seikan Brian oli huomannut. Kun Marie oli iloinen tai nauroi, se ei tuntunut oikealta ilolta. Omituiset väreet menivät aina Brianin selkäpiitä pitkin, kun Marie hymyili. Se saattoi tosin olla sääkin joka laittoi Brianin nyt ajattelemaan niin, sillä sade tosiaan masensi häntä. Hän ajatteli vielä mielessään kuinka hyödytön tämäkin ajattelukerta oli ollut, ei edistystä, ei mitään muuta kuin sitä samaa vanhaa. Niinpä hän lopettikin tältä päivältä ja kävi lepoon.
Aamun ensisäteiden osuessa Brianin silmiin hän avasi ne konemaisesti ja nousi ylös. Sade oli ainakin lakannut, hän tuumi ja meni käytävään. Kukaan muu ei ollut herännyt, niinkuin ei ollut ennenkään koska Brian heräsi ennen muita lähes poikkeuksetta. Vaikka Brian olikin saanut levättyä hän tarvitsi silti ruokaa ja suuntasi kohti rappusia mennäkseen alas. Rappusten alapäässä näkyi jotakin, mitä ei siellä ennen siihen aikaan ollut ollut, ja Brian kiinnitti siihen heti huomiota - jotakin oli tapahtumassa. Siellä seisoi orpokodin ylihoitaja rouva Saddle, joka katsoi ankarasti Brianin kasvoja näiden tullessa esiin. Brian ei ollut ikinä nähnyt Wenlaa vihaisena, mutta ei tehnyt muuta kuin meni tämän eteen ja katsoi tätä silmiin. Wenla katsoi Briania koko ajan vihaisemmin ja hengitys kiihtyen, kunnes hän aivan yhtäkkiä veti nyrkkinsä heidän väliinsä ja herisytti sitä Brianin naaman edessä. Brian veti päätään taaemmas ja näki, että kädestä roikkui jonkinlainen naru. Saddle hellitti otteensa ja naru putosi, Brian otti sen vaistomaisesti kiinni. Se ei ollut naru vaan riipus, jossa oli pieni valkoinen kivi. Brian nosti katseensa taas rouva Saddlen kasvoihin, jotka olivat nyt punaiset, ja hän sai hädin tuskin sanottua mitään.
-"Ota se äläkä ikinä palaa." Tuon hän sai sanottua, ja Brian katsoi häntä vielä hetken jennen kuin totteli. Kiinnitettyään riipuksen hän katsoi vielä kerran rouva Saddlea, joka räjähti "ULOS!" ja osoitti ovea. Brian meni ovelle, laittoi kengät jalkaan ja astui ovesta ulos.
Silloin tapahtui merkittävä muutos. Brian tosiaan ajatteli. Ei kuten kymmenenä viime vuotena konemaisesti, vaan niinkuin normaalit ihmiset. Ihan mitä vain, ja hän oli kontrollissa. Liikuttelipa hän käsiään ja jalkojaankin ihan miten halusi. Sitten hän havahtui. Hänellä oli paljon selvitettävää, ja hän myös aikoi selvittää ne. Hän päätti aloittaa Halesta ja perheestänsä, ja oli juuri ylittämässä katua kun auto tuli. Brian odotti sen menevän ohi, mutta auto hidasti ja päästikin Brianin ensin. Tämä merkitsi sitä, että nyt muutkin kuin Marie näkivät hänet, eikä hän voinut olla onnellisempi.
Brian tajusi pian, että kyllä voisi. Brian kyseli ihmisiltä Lighteista, mutta vastaukset tulivat kuin humalaisten suusta. Ihmiset tuntuivat saavan äkillisiä kohtauksia puhuessaan aiheesta. Hänellä oli kuitenkin runsaasti aikaa miettiä sitä, joten hän siirtyi vihdoin jonkin muun aiheen pariin, eli Haleen. Sen verran hän sai kuitenkin selville, että pitkälle etelään jatkui Lightin suvun nummia.
Kylän muu ympäristö ei ollut ihmeellinen: idässä oli Kilroy-järvi, joka oli kuulemma huono kalastus- ja veneilyvesi karien takia, jotka olivat jo monta venettä upottaneet, eikä se uimavedeksikään sopinut runsaiden leväkukintojen takia. Brian kävi kuitenkin kivikkoisella rannalla, mutta elleivät "uiminen kielletty"-kyltti tai kuolleet kalat olisi jotakuta säikäyttäneet, niin sen olisi tehnyt viimeistään viereinen kaatopaikka hajullaan.
Lännessä taasen oli Olktrazian metsä Brian ei ollut käynyt siellä vielä, ja ajatteli tutkivansa aluetta. Metsä ei ollut sen ihmeempi kuin Brian oli kuvitellut, puita, kasveja ja kiviä, mutta oli se silti hänelle uskomaton juttu. Brianin rämpiessä siellä hän kuuli kauempaa ääniä. Brian meni äänien suuntaan varovaisesti, ja vähän aikaa hiiviskeltyään huomasi Marien silitelemässä eläimiä. Hän ei ilmeisesti ollut nähnyt Briania, Ja Brian jäi väijyksiin. Eläimet lähtivät pian, mutta Marie jäi, ja niin jäi myös Brian, joka kirosi mielessään sitä että oli jäänyt kyykkyyn eikä mennyt polvilleen eläinten vielä metelöidessä siellä. Jos hän nyt liikuisi, Marie kuulisi hänet. Joten hän kärsi hiljaa Marien istuskellessa kannolla. Marie venytteli, ja Brian huomasi erään asian. Marien kaulassa oli samanlainen riipus kuin Brianilla, mutta sen kivi oli vihreä. Lisäksi Brian huomasi Marien synkähkön ilmeen. Hän ei hymyillyt, vaan enemmänkin yritti näyttää juuri synkältä.
Tuntien kuluessa Brianin kipeät polvet puutuivat, ja hämärä alkoi laskeutua. Brianilla oli hyvä ilmeisesti pimeänäkö, mutta hän alkoi epäillä, että koko tuskainen päivä Marien synkistelyä katsellessa oli ollut maailman parasta ajanhukkaa, ja oli iloinen Marien viimein noustessa ylös ja lähtiessä menemään. Brian lepuutti hetken jalkojaan, ja niihin palautui tunto. Sitten vasta hän muisti, ettei hänellä ollut enää paikkaa minne mennä, ja hän olisi jäänyt siihen lepäämään, elleivät valtavat kylmät väreet olisi saaneet häntä ponkaisemaan pystyyn. Hän ei enää halunnutkaan olla metsässä. Jokin sai Brianin tuntemaan, että metsä oli paha, ja hän lähti kohti kylää. Hän ei kuitenkaan tajunnut tulleensa perille kuin vasta kun hänen jalkansa osui asfalttiin. Kylän yllä lepäsi paksu sumu, eikä talojen silueteista loistanut valoa. Varovasti hän lähti kulkemaan kylän läpi arvioiden tilannetta. Kaduilla ei ollut mitään, ei humalaista äijää tai kujakissaa, vain kuin unikaasuna kylän ylle levittäytyvää sumua. Vihdoin hän tuli pohjoisesta kiviportista ulos, ja muisti nyt, mitä oli unohtnanut tarkistaa. Poiterwaqin kukkula.
Poiterwaqin kukkula, tai enemmänkin kallio, oli jyrkkä ja rosoinen, eikä Brian ollut ikinä käynyt sielläkään. Eikä kovin moni muukaan sen jälkeen kun pikkupoika putosi sieltä kolme vuotta sitten. Tapaus oli järkyttänyt kyläläisiä siinä määrin, että kaikkia lapsia kiellettiin menemästä sinne. Tosin myös aikuisilta oli pääsy kielletty: poliisi oli kieltänyt alueella liikkumisen. Mutta tuoreet jalanjäljet mudassa todistivat jonkun rikkoneen tätä käskyä, eikä kovin kauaa sitten. Ja koska Brianilla ei olut enää mihin mennä, hän voisi yhtä hyvin kiivetä ylös.
Hän saavutti kukkulan juuren ja alkoi kiivetä. Kivet olivat liukkaita, ja kallio sortui alta helposti. Hän ruhjoi kyynärpäänsä ja polvensa, ja löi päänsä kallioon. Siinä vaiheessa hän ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaan jatkoi matkaansa rauhallisesti mutta varmasti. Otettuaan kiinni viimeisestä kivestä hän ponnisti lopuilla voimillaan, ja kiskoi itsensä kalliolle. Noustuaan pystyyn hän näki kukkulan huipun, joka oli täynnä sankkaa metsää -tai vain pientä ryteikköä, illalla ei erottanut- jonne Brian meni jalanjälkiä seuraten. Risut ja piikit repivät ihoa, jalat kastuivat märässä ruohossa ja hyttyset piinasivat, mutta Brian ei välittänyt näistä ruhjeista kuin vasta, kun oksa ruhjaisi hänen oikeaa kämmenselkäänsä. Kun Brian tunsikin tällä alueella kipua, hän tajusi vanhan kivun haihtuneen jo tunteja sitten. Verinen haava sattui, mutta ei kauaa, ja pahempiakin tuli muihin paikkoihin.
Viimein hän näki valoa. Brian lähti etenemään sitä kohti, ja huomasi tulleensa pienelle aukealle, jonka keskellä oli suurista kivistä rakennettu Stonehenge. Kuu loi paikkaan pientä valoa, joka loisti paksun puupeitteen alta. Hän huomasi kuitenkin, ettei ollut yksin. Kauempana oli toinen hahmo, jota ei pimeässä nähnyt kunnolla, mutta jonka hän silti erotti. Brian kiersi tämän taakse ja siristi silmiään, ja tajusi nähneensä nuo punaiset hiukset ennenkin. Siinä seisoi Marie.
Kello lähestyi luultavasti jo puoliyötä, mutta Brian oli kadottanut metsässä ajantajunsa. Jokin kuitenkin sai hänet seisomaan hievahtamatta vähän matkaa Marien takana, kenties selvittääkseen mitä tekemistä tällä oli Poiterwaqin kukkulalla niin myöhään ja oudoissa olosuhteissa.
Sitten alkoi tapahtua.
Tuuli yltyi, ja se puhalsi oksat pois tähtitaivaan tieltä. Sitten taivaalla näkyi tähti, joka varmasti välkähti voimakkaammin kuin tähdet tavallisesti. Nämä tapahtumat hävisivät silti kirkkaasti sille, mitä seuraavaksi tapahtui.
Stonehengen sisälle ilmestyi pieni pyörre, joka muuttui vähitellen suuremmaksi. Lakattuaan pyörimästä se asettui stonehengen keskelle väreileväksi, värilliseksi seinämäksi, kuin oveksi. Marie meni seinämästä sisään katsottuaan ensin haikeasti kylän suuntaan, huokaisten. Brian lähestyi omituista ilmiötä ja hän selittämättömästi tunsi, että tuon oven toisella puolella on Brianin oikea paikka, koti.
Brian tarttui riipukseensa, veti viimeisen kerran tämän maailman ilmaa keuhkoihinsa, sulki silmänsä, ja astui portaaliin.

Mies eteni isossa hallissa. Halli oli pitkulainen, suuri ja sen reunoja peitti ihmiskasat joiden päällä seisovat kauhean näköiset otukset, jotka outoja ääniä pitäen mulkoilivat miestä, joka oli täysin tyyni ottaen huomioon että hän käveli paikassa joka muistutti hyvin lähelle Helvettiä. hän avasi suuret päätyovet, joissa oli hirveitä kaiverruksia ja astui saliin. Hänen silmänsä kääntyivät suureen olioon, joka istui valtavalla istuimella. Olio oli suuri, punainen, liekehtivä, sarvipäinen, vihainen ja muutenkin demonimainen. Olio katsoi miestä, hupullistä miestä, joka oli juuri kävellyt tämän valtaistuinsaliin.
-"Mitä teet täällä, ihminen?" olio kysyi syvällä ja kovalla äänellä.
-"Olen täällä Mestarini toimesta."
-"Tekemässä mitä?"
-"Tarjoamassa mahdollisuutta liittyä meihin."
Olio piti tauon ja mulkoili miestä. Sitten se alkoi nauraa karmealla äänellä.
-"Pieni, arvoton ihminen uskaltautuu mailleni ja jopa omaan halliini, ja esittää minulle loukkauksen. tuosta hyvästä, ihminen, kuolet hyvin hitaasti ja tuskallisesti."
Mies ei ollut moksiskaan, vaan sanoi mitä kohteliaimmin: "Tarkoittaako tuo ei? Sanot ei vaikka et edes ole kuullut asiaani kokonaan."
Olio sanoi vihaisesti: "Minua eivät ihmisten asiat kiinnosta" ja tarttui valtavaan kirveeseensä.
-"Vastauksenne on otettu huomioon." Mies sanoi hieman kireämmällä äänellä. Silloin olio heilautti kirvestään kauheasti karjuen.
Kuului monta terävää ja nopeaa sivallusta, ja olio huusi tuskasta. Kirves osui kohtaan, missä mies oli hetki sitten ollut, mutta nyt hän oli siirtynyt olion alle. Viimeinen terävä näpäys juuri oikeaan kohtaan tämän kaulassa, ja olio kaatui kuolleena maahan miehen viereen. Maa tärisi sen osuessa lattiaan, mutta muut oliot, jotka juuri todistivat "mahtavan" johtajansa kuolemaa, tärisivät vielä pahemmin. Mies hyppäsi olion elottoman ruhon päälle.
-"Onko uusi johtajanne miettinyt tarjoustani?" mies huusi muille otuksille, jotka sähisivät ja karjuivat raivosta, mutta pikkuhiljaa jokainen pieni hirveä pää kääntyi maahan päin osoittamaan kunnioitusta. Otukset olivat hyväksyneet.
-"Hyvä." mies tokaisi ja lähti niine hyveineen.

Brian iskeytyi kovaan lattiaan. Hän oli kontillaan, sillä hän ei voinut ollenkaan hyvin; häntä särki, oksetti, pelotti, unetti, nälätti, ja samalla myös ilotti, surutti ja vihatti. Hän nosti katsettaan ylös, ja näki tummia hahmoja-hän ei nähnyt kunnolla. Hyvin pian yksi hahmoista kivahti:
-"Kuka HEMMETTI tuo on?"
-"Oliko hän sinun kanssasi?" toinen hahmo kysyi kolmannelta.
-"Ei" sanoi hyvin kylmä ääni, ja se oli jälleen Biranin viimeinen muistikuva, kun neljäs hahmo löi häneltä tajun kankaalle.
Brian avasi silmänsä puoliksi. Hän ei jaksanut avata niitä kokonaan, ei olisi halunnut avata ollenkaan, sillä niin mukava oli sänky, jolla hän makasi. Hän paransi asentoaan, mutta silloin palasi kipu. Mutta kipu ei ollut hänen oikean kätensä kämmenselässä. Itse asiassa, siihen ei sattunut ollenkaan. Särky oli päässä, mutta se sattui silti ilkeämmin kuin käden kipu oli ikinä sattunut.
-"Minusta tuntuu kauhealta." Hän sanoi itsekseen hieroen päätään. Hän virnisti, ja irvisti, sillä päähän sattui silti. Hän oli saanut suuren inhimillisyysannoksen tullessaan portaalista, ja uskalsi jopa sanoa, että oli nyt täydessä kontrollissa. Kirous oli haihtunut. Äkkiä hän kuuli äänen vasemmalta puoleltaan. Huoneen ovi oli auennut, ja ovensuussa seisoi iäkkäämpi nainen, kamarineidon röyhelontäyteisessä asussa. Tämä ei ollut kovin iloisen näköinen nähdessään Brianin.
-"Tuota, umm, päivää..." Brian aloitti, muttä kamarineito nyrpisti nenäänsä. Brian vaikeni.
-"Teidät toivotaan tavattavan. Olisi suotuisaa, jos tulisitte heti." Kamarineito sanoi nopeasti, mutta tietyllä kipakkuudella ja koppavuudella. Tämä röyhisti rintaansa, ja kääntyi poispäin.
-"Hei, odotas vähän..." Brian aloitti taas, ja hyppäsi pois sängystä: päätä ei enää särkenyt. Hän katsoi vaatekertaansa, ja huomasi t-paidan, verkkareiden ja lenkkareiden vaihtuneen vaatekerraksi, johon kuului pellava-asu ja eläimen nahasta tehdyt liivit niiden päälle. Housut istuivat myös ihmeen hyvin ollakseen samaa materiaalia. Nahkasandaalit eivät hiertäneet ollenkaan. Hän tutki hyvin keskiaikaista asukokonaisuuttaan vielä hetken, kunnes hyytävä ahkäisy havahdutti hänet jälleen.
-"Oi, anteeksi, tulen heti..."
Brian lähti kulkemaan kamarineidon vanavedessä, ja he astuivat käytävään. Seinillä oli paljon maalauksia ja ovia, ja katosta roikkuivat kyntteliköt, mutta ikkunoiden puute harmitti hieman Briania -hän oli äkkiä kovin innokas pääsemään ulos. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi joidenkin taulujen edessä olevan myös pieniä tai suurempiakin patsaita. Hän myös huomasi seikan, että hänen kulkiessaan ohi ihmiset alkoivat supattaa kiihkeästi, heittämään ilkeitä silmäyksiä, ja kääntymään poispäin hänestä. Hänestä tuntui epämukavalta, ja hän kiihdyttikin askeliaan. He tulivat pian käytävän päähän, suurehkoille kaksoisoville, jotka kamarineito työnsi vaivattomasti auki. He astuivat sisään tuohon hyvin isoon huoneeseen.
Brian huomasi ensi silmäyksellä, että huone oli tarkoitettu korkea-arvoisille. Juhlavat ripusteet seinillä ja kaikki se kimallus niistä monista jalokivistä, jotka huoneen marmoriin oli upotettu loivat hienon tunnelman. Mutta enemmän häntä kiinnosti ovien vastakkainen seinä. Päädyssä oli viisi istuinta, joista keskimmäinen oli muitä hieman isompi, ja istuinten yläpuolella oli suuri viisikulmio, yksi kärki ylöspäin. Vasemmassa alanurkassa oli suuri, vihreä jalokivi. Oikeassa alanurkassa oli toinen jalokivi, mutta se vaihtoi väriä aika-ajoin, keltaiseksi, siniseksi, punaiseksi ja valkoiseksi. Vihreän yläpuolella oli valkoinen jalokivi, kun taas sitä vastapäätä oli musta jalokivi. Ja ylöspäin osoittavassa nurkassa säteili muita suurempi jalokivi, joka loisti pikemminkin kultaista kuin keltaista valoa. Kaikki hohtivat, mutta Brian ei pitänyt siitä hohteesta. Hänestä ne voisivat loistaa paljon kirkkaamminkin.
Brian käänsi katseensa alas, takaisin istuimiin, ja huomasi että keskimmäisessä niistä istui joku. Tämä mies nojasi käteensä, ja tällä oli samanlainen vaatekerta kuin Brianillakin, hyvin vaatimaton talonpoikaisasu.
-"Herra, olen tuonut hänet." Kamarineito sanoi rikkoen hiljaisuuden.
-"Olen huomannut." Mies sanoi. Näillä sanoilla oli Brianiin suuri vaikutus. Brian lamaantui, sillä missään hän ei ollut kuullut tuollaista ääntä. Ääntä, joka tihkui vihaa, raivoa, epätoivoa, surua ja silti suurta tyhjyyttä, kuin puhe olisi ollut onttoa. Brian jäi odottamaan jatkoa, mutta kamarineitoon eivät miehen sanat olleet mitenkään vaikuttaneet. Sen sijaan hän sanoi:
-"Tuonko toisenkin luoksenne?"
-"Kyllä." Mies sanoi jälleen pelottavalla äänellään. "Mutta poika jää."
-"Tietysti, herrani." Kamarineito sanoi ja kumarsi. Tämän jälkeen hän lähti, sulkien ovet perässään ja jättäen Brianin yksin tuon miehen kanssa.
Mies liikkui. Brian valmistautui kaikkeen henkisesti ennalta. Hän oli vuorenvarma, ettei tuo mies enää yllättäisi häntä toista kertaa. Silti hän ei pystynyt valmistautumaan siihen, mikä häntä odotti miehen noustua seisomaan ja näytettyään kasvonsa.
Brian ähkäisi. Hänen teki mieli perääntyä muutama askel, muttei perääntynyt. Vasta vuosia myöhemmin hän myöntäisi, ettei vain uskaltanut.
Mies näytti, kuin olisi ollut hereillä vuosia. Hänen silmiensä alla oli hyvin mustat alueet. Miehen pupillit olivät lähes kadonneet. Hänen ruskeat hiuksensa repsottivat. Kasvot olivat lommoilla, ja hän näytti nälkiintyneeltä. Brian ei silti ikinä pystynyt väittämään, että olisi pitänyt häntä rumana. Vain pelottavana. Hänen silmänsä, jotka olivat lukkiutuneet Brianin silmiin, tuntuivat ryöstävän hänen sielunsa. Silmät, jotka toisaalta näyttivät väsyneiltä ja kuluneilta, näyttivät myös pelottavilta, vihaa, sääliä, surua, raivoa ja epätoivoa tihkuvat silmät.
Brian räpäytti. Ja kuin ihmeen kaupalla miehen vaikutus laantui. Hän sulki silmänsä ja veti pari kertaa syvään henkeä, ja rauhoittui heti. Hän avasi silmänsä uudestaan, ja suuntasi katseensa takaisin noihin silmiin, jotka eivät enää olleet niin järkyttävät, ja otti uhmakkaamman asennon. Mies puhui, mutta nyt varsin normaaliin, kenties jopa masentuneeseen mutta silti vaaralliseen sävyyn.
-"Sinä." Brian ei tiennyt ollenkaan, mitä mies tarkoitti, vaan keskittyi katsomaan miestä silmiin. Kului muutama tovi, kunnes ovet avautuivat jälleen. Kamarineito tuli edellä, ja hänen takanaan tuli juuri se henkilö, jonka Brian sieltä odotti tulevankin: Marie.
Mutta tämä Marie ei edes yrittänyt hymyillä. Hän käveli topakasti, kuin olisi kävellyt tällä tavalla monesti ennenkin. Hänellä oli paljon hienommat vaatteet kuin Brianin siihen asti tapaamilla, ja vaatteet sopivat hänelle mainiosti. Mutta tuo Marie ei silti ollut se Marie, jonka Brian tunsi toisella puolella. Tai ehkä hän nimenomaan olikin. Tämä oli oikea Marie, joka ei nauranut tai puhunut liikaa, se Marie, joka oikeasti asusti tuon naamion alla, jonka Brian oli riisunut häneltä jo kauan aikaa sitten.
-"Olen tuonut toisenkin, Herra." Kamarineito sanoi ja kumarsi. "Palaan nyt tehtäviini."
-"Odota hetki." sanoi mies. "Magia, tarvitsetko sinä opastusta?"
Brian luuli, että mies tarkoitti kamarineitoa, ja yllättyi, kun seuraavaksi puhuikin Marie.
-"Minä pärjään kyllä. Ja Sir, arvostaisin sitä, että käyttäisitte minusta nimeä Marie." hän sanoi hillityllä äänellä.
Magia. Miten se liittyi Marieen? Mies puhutteli häntä tällä nimellä - mitä oikein tapahtui? Missä hän oli? Kysymykset pyörivät hänen päässään, eikä hän osannut valita sopivinta. Hänen mielenkiintonsa nämä ihmiset kuitenkin olivat saaneet, se oli varmaa, ja hän halusi tietää missä mentiin ja päätti odottaa vielä.
-"Pyyntö on hyväksytty, Marie. Voitte molemmat poistua." mies sanoi ja katsoi heitä paljon lempeämmin kuin oli katsonut Briania.
Ja he lähtivät. Jälleen he olivat kaksin, mutta nyt Brian alkoi suuttua.
-"Voisiko arvon herra ystävällisesti kertoa mitä hittoa täällä tapahtuu?" Brian kysyi ärtymystä pidätellen "Mikä tämä paikka on? Kuka sinä olet? Ja mitä tekemistä minulla ja Mariella täällä on?"
Mutta mies heilautti kättään ja pyysi Briania seuraamaan. Ja Brianhan seurasi.
-"Oletan, että sait riipuksesi hiljattain." mies sanoi heidän kävellessään käytävästä toiseen.
-"Eilen, luulisin." Brian sanoi toivoen tämän kaiken johtavan johonkin.
Mies ei reagoinut mitenkään, vaan sanoi:
-"Sinulle täytyy siis selittää kaikki." Hän avasi taas yhden oven, joka ei näyttänyt eroavan muista. He astuivat sisään pieneen, tyhjään puolipallon muotoiseen huoneeseen.
-"Tässä voi mennä jonkin aikaa." Mies sanoi.
-"Ei hätää, ei minulla ole kiirettä." Brian sanoi turhautuneella äänellä.
Mies piti vielä hetken tauon, ja alkoi sitten tarinansa.
-"Et ole enää Halessa"
-"Ai, en huomannutkaan" Brian heitti, mutta vaikeni. Mies jatkoi:
-"Kauan sitten, tuhansia vuosia taaksepäin, täällä eli kehittynyt rotu." mies sanoi ja heilautti kättään. Kattoon ilmestyi panoraamakuva kauniista maisemasta, jonka keskellä oli pieni kylä. "Kukaan ei tiedä, miltä nämä olennot näyttivät, joten esitän heidät ihmisinä." Ihmisiä ilmestyi kylään. "Tämä rotu eli tässä maailmassa, ensimmäisessä maailmassa. He olivat hyvin pitkälle kehittyneitä taian suhteen, mutta tiesivät kyllä teknologiaakin."
-"Anteeksi?" Brian kysyi ällistyneenä. "Taika? Teknologia? Mitä hem-"
-"Vuosien työn jälkeen tämä laji onnistui päämäärässään." mies jatkoi kuin ei olisi kuullut Briania. "He onnistuivat, taian avulla, ymmärtämään elämän ja kuoleman salaisuudet. He muuttuivat puhtaaksi energiaksi, olennoiksi, joita paremman sanan puutteessa voisi kutsua jumaliksi." hän heilautti kättään, ja kuvasarja näytti ihmisten katoavan kylästä, kirkkaan valon loisteessa.
Brian ei sanonut mitään, vaan kuunteli tarkasti.
-"Ja vasta tässä vaiheessa olennot alkoivat miettiä, olisiko teknologiasta ollut yhtään mihinkään. Ja he huomasivat, että olisipa ollut hyvinkin paljon. Lähemmin tarkastellessaan he huomasivat, että se oli hyvin kilpailukykyinen vaihtoehto taialle, ja etteivät ne voisi elää yhdessä. Joten luotiin uusi maailma, paljon laajempi kuin edellinen."
Jälleen kuvasarja, joka esitti galakseja, tähtijärjestelmiä, tähtiä ja lopulta planeettoja. Brian aavisti, minne tämä olisi menossa.
-"Jumalat loivat koko toisen maailman, ja ripottelivat elämää ympäriinsä, ja antoivat niille avaimet kehittymiseen. Monta uutta rotua syntyi, kauas toisistaan."
Nyt kuvasarja näytti hyvin tuttua sarjaa evoluutiosta, jossa yksisoluiset eliöt kehittyivät aina vain monimutkaisemmiksi.
-"Jumalat huomasivat yhden rodun kehittyvän nopeammin kuin muut. Tämä laji oli ihminen."
Ja kattoon ilmestyi hyvin futuristinen kuva ihmisistä, jotka ajoivat lentävällä autolla ja asuivat megalomaanisessa kaupungissa. Kompastuneen haava umpeutui itsestään, luultavasti nanokoneiden avulla, ja mikä hämmästyttävintä missään ei näkynyt merkkiäkään väkivallasta.
-"Jumalat olivat hyvin ihastuneita, ja päättivät kopioida ihmisen mallin luodakseen ihmisen myös taikamaailmaan. Me synnyimme." Tässä taian puolta esittävässä kuvasarjassa oli aina kesä, ihmiset olivat alasti ja he asuivat taivasalla. Ruokana oli kaikenlaisia kasveja, kompastunutta hoidettiin pitämällä käsiä haavan päällä haavan umpeutuessa itsestään, eikä missään edelleenkään ollut väkivaltaa. "Meille annettiin taian hallitsemisen avaimet, ja meidät esiteltiin teknologian puolen ihmisille. Siitä hetkestä eteenpäin ei jumalista enää kuultu. He luultavasti lähtivät pois tietäen, että ihmiset pian saavuttaisivat saman kuin hekin."
Kuvasarja esitti kahden ihmisen, toinen valkeaan kokovartalopukuun ja toinen -ilmeisesti kunnioittaakseen toista- valkeaan kaapuun sonnustautuneen, kättelyä, kun taustalla näkyneet vaaleat hahmot häipyivät pois.
-"Ja näin jatkui monta vuosisataa. Rauhallista rinnakkaiseloa."
-"Kunnes?" Brian sanoi hyvin skeptisesti.
-"Kunnes." mies sanoi ja piti tauon. "Kolmas osapuoli tuli."
Taas tauko.
-"Tämä rotu ei ollut yksi niistä, jotka jumalat loivat. He eivät olleet teknologisesti yhtä kehittyneitä, mutta heillä oli jotakin, mitä ihmisillä -tai edes jumalilla- ei ollut. Sota."
Pitkä tauko.
-"Kaikki rodut luotiin rauhaa rakastaviksi. Mutta ilmeisesti jumalat eivät ottaneet huomioon sitä vaihtoehtoa, että jokin rotu loisi itse toisen, täysin uuden rodun. Ja tästä rodusta tulisi väkivaltainen ja sotaisa, ja valloittaisi monia tähtijärjestelmiä tappaen paljon niitä, jotka jumalat loivat, puolustuskyvyttömiä kaikki. Ja tämä rotu tuhosi myös ihmiset. Yhdellä valtavalla pommilla, joka pudotettiin maahan, ja joka tappoi valtavasti ihmisiä ja eläimistöä. Maan asemakin aurinkoon nähden muuttui kaltevaksi, aiheutui luonnonmullistuksia ja tulivuortenpurkauksia, ja räjähdyksen voimasta ilmaan sinkoutui tonneittain pölyä. Aurinko peittyi, tuomiten Maapallon vuosien kylmyyteen."
-"Voi taivaan vallat." Brian sanoi kuivasti. "He muuttivat maan akselin kaltevaksi, aloittivat jääkauden ja tuhosivat vielä dinosauruksetkin."
-"Taikamaailma oli shokissa. Kaikki yhteydet ja portaalit suljettiin. Kaikki uskoivat ihmisten olleen tuhoutuneen. Kuten tiedät, näin ei käynyt. Ihmiset selvisivät, emme tiedä miten. Heidän kehityksensä oli kuitenkin hyvin erilainen. Sillä nyt heidän tuhoajiensa perintö oli myös ihmisillä, he tiesivät tasan tarkkaan, mitä on julmuus, ahneus, pahuus ja tappaminen."
Brian yritti pysyä parhaansa mukaan kärryillä, kun mies jatkoi.
-"Ihminen kehittyi juuri niin kuin olet kuullut sen kehittyvän. Antiikki. Keskiaika. Renesanssi. Vain kerran on tuhon jälkeen käynyt teidän maailmassanne taian puolen ihminen."
-"Joka on?"
Mies veti pari kertaa henkeä.
-"Merlin. Oletan, että olet kuullut hänestä."
-"Merlin?" Brian sanoi ällistyen. "Hän on ainakin saduissa jonkin sortin velho, mutta hänen väitettiin eläneen tuhat vuotta sitten, joten kukaan ei ole enää varma elikö hän oikeasti."
-"Tarkkaa vuosilukua ei kukaan jaksa muistaa, mutta kyllä hän oli todellinen. Merlin, suuret voimat omaava velho ja utelias idealisti, oli ensimmäinen, joka uskalsi käydä toisella puolella tuhon jälkeen. Ja hän-kaikesta ihmisten pahuudesta huolimatta-ihastui teihin aivan kuin jumalat aikoinaan. Palatessaan takaisin hän mullisti koko taian maailman." Kuvasarja esitti komeaa nuorta miestä keskiajalla katsellen ihmeissään ympärilleen, ja toinen sarja näytti kuinka hän selitti luolissa ja majoissa asuville taian puolen ihmisille näkemästään. "Syntyi valtava innostus." Kuvassa näkyi nyt, kuinka keskiaikaista linnaa ja kaupunkia rakennettiin. "Lähes kaikki otettiin ihmisen maailman makkista. Vaatteita alettiin käyttää. Rakennettiin kaupunkeja ja kaivoja. Raha otettiin käyttöön. Ja kauhein asia, mitä Merlin meille esitteli, oli tämä."
Kattoon ilmestyi miekka.
-"Miekka?" Brian kysyi ihmeissään. "Miten se muka mullisti teidät?"
-"Et näe kokonaisuutta, tyhmä poika!" mies melkein huusi. "Miekkaa käytettiin taistelemiseen, tappamiseen ja sotaan, aivan kuin sitä käytettiin toisella puolella! Miekka edustaa juuri kaikkea tätä! Kun me niin sanoakseni pääsimme veren vakuun, monta muutakin tapaa tappaa keksittiin, muun muassa taistelutaiat. Ja näin Merlin lukuisista uudistuksista huolimatta kirosi taian maailman ihmisten olennaiseen pahuuteen. Meistä tosiaan tuli ihmisten kaltaisia."
Kuvat katossa näyttivät linnoja, joihin hyökättiin, palavia kaupunkeja, syrjäkujalle tapettuja ryysyläisiä, köyhiä, tauteihin kuolleita ja paljon muuta kamalaa. Utopia oli selvästi särkynyt.
-"Viimeinen asia, mitä Merlin teki ennen lähtöään pois, oli Arkanian uusi hallitusmuoto: Suuret Perheet."
-"Mikä Arkania?" Brian kysyi.
-"Arkania on Merlinin antama nimi tälle maalle, ja myöhemmin myös sen pääkaupungille, jossa Suuret Perheet kokoontuivat."
Katossa oli nyt samanlainen viisikulmio kuin valtaistuinsalissa, ja jalokivet hohtivat.
-"Suuret Perheet ovat:" mies sanoi ja osoitti kutakin jalokiveä sanoessaan sen nimen. "Natura(vihreä), Element(väriä vaihtava), Dark(musta), Power(kultainen) ja-" mies piti tauon, sormi osoittaen valkoista ja katse Brianissa, kunnes tämä tajusi...
-"-Light."
Pitkä tauko seurasi. Brian yritti ymmärtää sitä kaikkea. Mutta mies jatkoi:
-"JArkania yritti tulla toimeen miten parhaaksi pystyi. Itse asiassa Merlinin hallitusmuoto oli niin tehokas, että kaikki sodat pysähtyivät. Suuret perheet onnistuivat yhdistämään tämän maailman, joka oli repeytynyt moneen pieneen palaan. Muodollinen rauha seurasi. Suuret perheet hallitsivat ominaisia alueitaan. Natura läntisiä, Element itäisiä, Light eteläisiä ja Dark pohjoisia alueita. Power oli hallitsijaperhe, voimakkain muista, joka asui täällä Arkanian kaupungissa, joka on myös pääkaupunki ja kaiken keskus. Jokainen perhe siis hallitsi itsenäisesti, mutta oli silti Powerin käskyn alla. Kaikki oli hyvin."
-"Mutta?" Brian sanoi yhtä skeptisesti kuin viime kerralla.
Mies näytti miettivän mitä sanoisi, kunnes lopulta alkoi taas puhua.
-"Tämä yksi Powerin jäsen, Richard Power, meni naimisiin Elementin perheen naisen, Mercuryn, kanssa."
-"Oliko tällainen kiellettyä?"
-"Ei." mies vastasi. "Mutta Richard petti vaimoaan erään Darkin naisen, Fatiman, kanssa. Molemmat synnyttivät poikalapsen. Syntyi kauhea skandaali, kun asia selvisi. Perheiden välinen luottamus mureni, ja valtakunta joutui lähes sodan partaalle. Jotta tällainen tapahtuma estettäisiin, päätettiin odottaa, kunnes lapset olisivat täysikasvuisia, jotta valtakunnan kruunun perijä voitaisiin päättää. Mutta tosiasiassa kaikki tiesivät, että perijä olisi Mercuryn lapsi, koska hän oli puhtaasti syntynyt. Ikävä vain, että tämä jäi kertomatta lapsille. Lopulta kohtalokas päivä koitti."
-"Toinen." Mies sanoi ja vaihtoi kuvaa katossa. "Oli Morgan Dark. Älykäs ja mukava." Mies sanoi tämän kireästi, mutta Brian tutki Morganin kasvoja niin innokkaasti, ettei huomannut tätä. Morganilla oli pikimustat pitkähköt hiukset ja ruskeat silmät. Hänen kasvonsa kokonaisuutena osoitti selvästi älykkyyttä ja viekkautta - tätä miestä ei helposti huijattaisi. Hän näytti Brianista juuri oikealta ihmiseltä johtamaan valtakuntaa, sen vain näki tämän kasvoista.
-"Ja toinen" Mies sanoi nyt syvää vihaa osoittavalla äänellä, ja hän käänsi katseensa lattiaan. "Arthur Element."
Ja kattoon ilmestyi kuva miehestä, jonka Brian oli nähnyt ennenkin. Arthur oli hänen kansaan samassa huoneessa. Mutta tuo katon Arthur ei yhtään muistuttanut niin nykyistä Arthuria kuin Morganiakaan. Hän näytti huolettomalta, välinpitämättömalta kakaralta, joka olisi mieluusti tehnyt kaikkea muuta kuin johtanut valtakuntaa. Sitten kuvaan tuli kaunis nainen, jota Arthur suuteli. Naisella oli pitkät, mustat hiukset ja lempeät silmät. Naisen alla oleva nimilappu kertoi tämän nimen olevan...
-"Diana Dark?" Brian sanoi ällistyneenä. "Olitko sinä-"
-"Diana oli Fatiman lapsi, muttei Richardin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Elementin tai Powerin kanssa." Arthur sanoi, mutta Brian tajusi olla kyselemättä enempää. Hänen äänensä oli pelottava, eikä tämä selvästikkään halunnut puhua tästä enempää.
-"Kun Morgan kuuli tuomion, hän oli selvästi hyvin katkera, mutta kaikki olettivat hänen nielleen sen. Morgan sai kuitenkin tietää kaiken järjestetyn ennalta. Ja hän kuuli myös Arthurin ja Dianan suhteesta. Hän katosi."
Brian ei kysynyt, miksi Arthur puhui itsestään kolmannessa persoonassa.
-"Ja kuusi kuukautta siitä eteenpäin raportoitiin ensimmäisistä elävistä kuolleista. Siitä viikko, ja koko valtakunta oli tuhon partaalla. Naturat, Elementit, Darkit ja Powerit olivat tuhoutuneet. Epäkuolleet lähestyivät Arkanian kaupunkia, joten Arthur teki viimeisen mahdollisen eleen pelastaakseen edes muutaman ihmisen, ja nostatti valtavan vuorijonon Arkanian kaupungin alueiden ylle. Loppu jäi Morganin armoille. Kaikki alueet olisi menetetty, mutta Diana uhrasi itsensä ja heikensi samalla veljeään. Kuolleet heikentyivät suuresti, mutta eivät silti tarpeeksi tuhoutuakseen täysin. Se pelasti silti muun Arkanian täydelliseltä tuholta, kun Morgan ei pystynyt käskyttämään niin suurta armeijaa."
-"Miksi sinä... tai siis Arthur ei tehnyt mitään?" Brian yritti kysyä äänellä, joka ei kuulostaisi syyttävältä. "Ja miksi Morgan olisi tuhonnut oman perheensä?"
-"Darkit eivät olleet millään lailla Morganin puolella. Päin vastoin, he kielsivät hänet. Ja he olivat järkyttyneitä, kun kuulivat Morganin olevan tuon vitsauksen takana. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, ettei hän ollut puhdas Dark. Perheet kun ovat varsin tarkkoja näissä asioissa" Arthur sanoi vastaamatta vielä ensimmäiseen kysymykseen, mutta sanoi sitten:
-"Arthur oli hölmö. Hän ei uskonut, että Morganista tai epäkuolleista olisi vaaraa. Voi kuinka hän järkyttyi, kun sitten eräänä päivänä metsässä Dianan kanssa Morgan tuli heidän eteensä ja hyökkäsi. Täysin valmistautumaton Arthur lyötiin maahan, ja olisi kuollut, ellei Diana olisi puolustanut häntä. Hän iski Morgania kaikella voimallaan, mihin Morgan ei ollut varautunut. Morgan haavoittui pahasti ja pakeni. Diana kuoli Arthurin silmien edessä, ja samalla kuoli myös Arthur."
Brian ymmärsi Arthurin käyttäneen kuvainnollista kieltä.
-"Arthur heräsi henkiin myöhemmin, mutta ei enää omana itsenään. Siitä lähtien hän on valmistautunut toiseen taisteluun Morganin kanssa, samalla kouluttaen muita taistelijoita. Siinä suunnilleen koko tarina"
Mutta Briania ihmetytti vielä yksi asia.
-"Entä Lightin perhe?"
Arthur nosti katseensa. "Niin. Petturit."
-"Anteeksi?"
-Lightin perhe pakeni Teknologian maailmaan sodan alussa. Olet pettureiden perillinen. Eli siis myös petturi!"
Brianista se tuntui todella epäoikeudenmukaiselta, ja mahdottomalta: Hänen vanhempansa eivät voineet olla pettureita.
-"Et kai sinä ole niin tyhmä että pitäisit minua vastuussa vanhempieni-" Brian aloitti, mutta Arthur keskeytti. "Älä sinä sano minua tyhmäksi!"
Brian nieli sen karvaasti, mutta antoi olla.
-"Vielä yksi kysymys. Miten tämä liittyy Marieen?"
-"Hänen nimensä on Magia. Magia Natura, sukunsa viimeinen. Lightit sieppasivat hänen äitinsä ennen lähtöään ja ottivat mukaansa."
Brianista tämä oli uskomatonta. Mutta taas hän keksi kysymyksen.
-"Jos Marie on myös täältä, niin miksi hän tuntui käyttäytyvän normaalisti?"
-"Tuollaiset riipukset ovat harvinaisia. Niissä on sisällä hieman taikaa. Teknologian maailmassa, jossa ei taikaa ole, me emme selviä. Tuollainen riipus estää velhon nääntymisen, muttei silti anna tarpeeksi taikaa suuriin taikoihin. Marien äidillä, Florinalla, oli muistaakseni tuollainen. Synnytettyään Marien hän kaiketi kertoi tälle Arkaniasta, Mutta seitsemän vuotta sitten hän kuoli, koska oli antanut riipuksen Marielle tämän tarvitessa sitä yhä enemmän."
-"Mutta minä sain riipukseni vasta äskettäin, miksi en ole kuollut?" Brian kysyi yrittäen olla miettimättä seitsemän vuotta vanhaa välikohtausta.
-"Uskallan sanoa, että ennen kuin perheesi nääntyi, he muuttivat itsensä taiaksi, voidakseen seurata sinua ja varmistaa turvallisuutesi. Siksi kaikki käyttäytyivät kuin sinua ei olisi ollut, mutta eivät heidän henkensä silti pystyneet samaan kuin tuollainen riipus. Rouva Saddlen piti pitää sinusta huolta ja antaa riipus sinulle, kunnes tulisi tilaisuus tänne pääsyyn."
-"Miksei hän sitten antanut sitä minulle?"
-"Hän luultavasti vastusti taikaa tarpeeksi kauan, pitääkseen sinut mahdollisimman kauan entisessä olotilassasi. Ymmärrettävää-tuskin kukaan haluaisi itseään ohjailtavan. Ja nyt olet kuullut kaiken tämän paikan historiasta. Tule huomenna valtaistuinsaliin, niin päätämme tulevaisuudestasi."
Arthur lähti jättäen Brianin omiin ajatuksiinsa.

Kuinka tälle kirjan alulle kävi?

Hyvin kävi. Kirjoitin valmiiksi erään toisen sivuston puolella. Kuusi vuotta, 150 000 sanaa.

http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=531.0