Novelli: Jään valo.

Minun olisi pitänyt varmaankin laittaa tämä jatkonovellit -foorumiin mutta en halua että toiset jatkavat tämän kirjoittamista.

ENSIMMÄINEN OSA: TALVI KESÄSSÄ.

PROLOGI: Talven lamppu, enkeli yössä.
Sataa lunta. Mutta niinhän sataa aina. Minä en näe sitä, mutta minä tiedän sen. Oln oppinut tuntemaan lumen.
Usein minulla on yksinäinen olo. Mutta eihän täällä lumen ja jään maassa ole ketään muuta kuin minä. Olen tottunut siihen.
Joskus haaveilin että pääsisin pois täältä. Mutta nyt kahdentoista vuoden kuluttua minä ymmärrän, etten koskaan tulisi poistumaan lumisesta vankilastani. Niin on tarkoitus.
Kaksitoista vuotta sitten minut suljettiin lumesta muovattuun luolaan, ja siellä minä vieläkin olen. Eikä kukaan ole tullut pelastamaan minua.
Yhtäkkiä havaitsen särön lumessa. Lumeen painautuvat jäljet. Minä hätkähdän ja kohotan katseeni. Kutsun kauan uinunutta voimaani, ja pakotan lumen ja jään maahan tulleen olennon saapumaan luokseni. Ja ottamaan paikkani.

LUKU 1. Joannan matka 1/2
Hän taitteli kartan ja laittoi sen takaisin autosa hansikaslokeroon. Sitten hän käänsi avainta ja painoi kaasua. Auto käynnistyi.
Mutkitteleva hiekkatie tiheän metsän vieressä, jonne ei voisi mennä autolla. Hän mietti miten pääsisi metsän ohi, sen toiselle puolelle. Aika oli lopussa. Hänellä oli kiire.
Vihreäsilmäinen pitkähiuksinen blondi Joanna River oli matkalla ystävänsä Wendyn luokse. Wendy, Joannan paras ystävä, oli muuttanut kuukausi sitten uuteen taloon, ja oli kutsunut Joannan kylään. Hänen olisi pitänyt olla perillä klo 12, mutta kello oli jo 12.46. Hänellä oli kiire.
Hän otti lierihattunsa pois päästään ja avasi takkinsa napit. Auton lämpömittari näytti 38 astetta lämmintä.
Hänellä oli vaaleanharmaan, pitkähelmaisen takkinsa alla vaaleanpunainen paita jossa luki mustin kirjaimin POMO.
Joanna ajoi ylinopeutta. Hän huomasi ajonopeutensa vasta kun hän oli ajanut jonkin ison esineen päältä niin että auto oli melkein loikannut ilmaan.
Joanna meni paniikkiin. Hän menetti autonsa hallinnan, ja liukui tietä pitkin pöheikkoon. Auto oli vähällä joutua ojaan. Hän jarrutti niin että hänen kasvonsa osuivat rattiin. -Mikä ihme se oli? hän ajatteli samalla kun ajoi auton tien sivuun ja avasi oven. Hän astui ulos autosta.
Joanna vilkuili ympärilleen. Hän otti muutaman askeleen taaksepäin ja sitten juoksi sinne missä hänen autonsa oli osunut johonkin.
Hän katsoi maahan, eikä voinut erehtyä. Vaikka oli keskikesä, ja oli lähes 40 astetta lämmintä, maassa oli suuri kasa jäätä.
Yhtäkkiä Joanna huomasi, että oli tullut tavattoman kylmä. Hän napitti takkinsa ja ajatteli lämpimiä vaatteitaan jotka olivat autossa. Hän katseli ympärilleen samalla kun käveli varuillaan autoon. Hän näki miten maa alkoi muuttua valkoiseksi. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. -Tämä on mahdotonta, hän kuiskasi kun hänen kämmenelleen putosi lumihiutale. Oli tullut talvi.

LUKU 2. Joannan matka 2/2
Joanna meni autoonsa ja laittoi oven kiinni. Hän yritti käynnistää autonsa, mutta mitään ei tapahtunut. -Himputti, hän sadatteli. Hän kosketti ikkunaa, ja hänen sormensa tarttui siihen kiinni. Ikkuna oli jäässä. Lämpömittari näytti -32 astetta.
Hän kurkotti kätensä takapenkille ja otti sieltä reppunsa. Siellä oli pitkähihainen pusero ja farkut. Hän puki ne ylleen.
Sitten Joanna meni ulos autosta. Hän huomasi miten vaikeaa oven avaaminen oli, koska se oli melkein jäätynyt kiinni. -Mitä täällä oikein tapahtuu? hän ihmetteli. Häntä pelotti.
Joanna tiesi, että hän ei voisi jäädä paikalleen, sillä hän voisi paleltua. Hänen kätensä sujahti taskuun, ja otti sieltä esiin kännykän. Joanna näppäili Wendyn numeron. Hän antoi puhelimen hälyttää kuusi kertaa ennen kun sulki sen. Kännykkä oli kylmä.
Otan askeleen, ja kuulen lumen narskuvan allani. Lunta on kerääntynyt maahan niin paljon, että siihen jää syvä jälki. Yhtäkkiä minulla ei ole niin kamalan kylmä.
Kuulen salaperäisen äänen kutsuvan minua. Ymmärrän, että minun on mentävä metsään. Katson lumiseen, pimeään metsään ja lähden matkaan.