EC-tarinoita

Elikkä tämä tarina perustuu Jean M. Auelin Maan lapset sarjaan...kommentoikaa jos haluatte. Ja jos jaksatte lukea koko jutun....
-----------------------------------------------
JONDARIN TARINA

Luku 1

   Jondar mittaili katseellaan suurta johtaja hirvasta. Tuo olisi komea saalis! Mutta ei, se olisi aivan liian suuri kokemattoman metsästäjän ensimmäiseksi saaliiksi. Eikä häntä oikeastaan haluttanut ruveta mittelemään voimiaan noiden muidenkaan hirvien kanssa. Häntä pelotti, pelotti loukkaantuminen ja se, ettei hän saisikaan saalista, vaan joutuisi palaamaan kotiluolille tyhjin käsin. Jondar puri huultaan. Miksi hän kuvitteli että saisi hirven saaliikseen, ne olivat niin mahdottoman suuria! Miksei hän tyytynyt kokeilemaan onneaan niihin aiemmin päivällä näkemiinsä peuroihin? Jondar tiesi että hänen täytyisi tehdä kohta jotain jos haluaisi saada hirven saaliikseen, mutta hän vain odotti paikallaan. Nyt ei kannattaisi hätiköidä. Hän oli hyvissä asemissa tuulen alapuolella. Miten noloa se olisi jos hän yhdeksännen luolan päällikön poika palaisi tyhjin käsin kotiluolille. Hänen isänsä oli niin ylpeänä kehottanut häntä muistelemaan neuvojansa ja käyttämään oppimaansa ensimmäisessä kaadossaan. Miten häntä olikaan kehuttu ja kannustettu, kun hän lähti ylpeänä, itsevarmuutta uhkuen, ihmisten katsellessa hänen lähtöään. He olivat muistelleet hänen isänsä Jondalarin ensimmäistä kaatoa. Jondarin oli saatava parempi tai ainakin saman arvoinen saalis. Hänestä tuntui, että koko tulevan elämänsä aikana hänen täytyisi saavuttaa vähintään samat saavutukset kuin isänsä. Ihmiset vertailivat heitä aina. Jondar oli pienestä pitäen kuullut tarinoita isänsä saavutuksista, pitkästä matkasta jonka hän teki ja joka kesti viisi vuotta, keksinnöistä ja taidoista. Jondar oli aivan isänsä näköinenkin. Vaalea tukka, joka oli sidottu pään taakse nahkanauhalla, silmät, jotka olivat taivaan siniset. Naiset varsinkin olivat myytyjä noiden silmien katseessa. Hän oli pitkä ikäisekseen. Lihaksisto kehittyisi vielä ja hänestä tulisi luultavasti yhtä pitkä kuin isästään. Kasvojen piirteet olivat myös samanlaiset mutta Jondarin kasvoissa näyttivät vielä poikamaisilta. Jondar muutti asentoaan, koska hänen vasemman jalan lihakset alkoivat nykiä tiukasta kyykky asennosta. Hän tarkkaili laumaa ja huomasi nuoren hirvaan. Se ei ollut vielä vuottakaan ja oli suuren peuran kokoinen. Sitä kannattaisi yrittää nuo muut hirvet olivat kertakaikkiaan liian isoja yksinäisen metsästäjän saaliiksi, sitä paitsi, miten hän saisi edes tuon nuoren uroksen kotiluolille? No sitä voisi miettiä sitten jos hän saisi sen nitistettyä. Nuori uros erkaantui hieman laumasta, Jondar näki tilaisuutensa tulleen. Hän otti keihään käteensä. Toiseen käteen hän otti valmiiksi keihäänheittovipunsa ja ryntäsi eteenpäin. Hirvet lähtivät juoksuun. Hirvas jota hän tavoitteli kaarsi laumaa kohti. Jondar juoksi minkä jaloistaan pääsi hirven ja nopeasti pakenevan lauman väliin. Jondar huusi ja heilutti keihästään. Hirvi hidasti vauhtiaan ja yritti ohittaa nuorukaisen. Jondar juoksi hirven eteen ja löi keihäällään sen turpaan, saaden hirven pysähtymään pakenemisen. Se laski päänsä alas valmiina puolustamaan itseään suurilla sarvillaan, keihästä heiluttavaa nuorukaista vastaan. Jondar jäykistyi kauhusta, mutta onneksi vain hetkeksi. Hän kiersi nopeasti hirven sivulle, ja heitti keihäänsä hirven kylkeen. Hirvi mylvi tuskissaan. Se kääntyi hurjistuneena Jondaria päin. Hänen olisi pitänyt iskeä heti tappavaan kohtaan, mutta hän oli vielä kokematon metsästäessään suuria tasangon eläimiä. Jondar veti selkäkotelostaan uuden keihään samlla kun hyppäsi sivulle hirven sarvien tieltä. Tällä kertaa hän tähtäsi keihäänsä hirven kurkkuun. Jondar survaisi keihäänsä hirvaaseen. Se otti vielä muutavan haparoivan askeleen ennen kuin lysähti maahan. Jondar huohotti henkisen ja fyysisen ponnistelun takia. Sitten se täytti hänen tajuntansa. Hän oli tehnyt sen. Hän oli tappanut suuren hirven. Alkukantainen huuto nousi hänen syvältä hänen sisältään ja se kaikui tyhjällä arolla hänen voiton julistuksenaan. Jondar otti veitsensä vyöltään ja laski veren hirvestä viiltäen sen kurkun auki. ”Kun palaat suuren maaemon luo, kiitä häntä puolestani”. Jondar hymyili, kuinka monta kertaa hän oli kuullut jonkun toisen lausuvan nuo samat sanat tapettuaan saaliin. Jondar teki hirveen viillon kurkusta mahan kautta peräsuoleen. Se auttaisi nahan pois vetämisessä. Sitten hän avasi mahalaukun päästäen ruumiin lihan pilaavat kaasut ulos. Jondar vihelsi pitkään ja kimakasti. Hän katseli hymyillen, kun poikkeuksellisen puhtaan valkoinen arohevonen ravasi näkyviin läheisten pensaiden takaa, joissa hän oli aiemmin väijynyt saalistaan. Se oli hieman vauhko kuolleesta hirvestä. Jondar silitteli sen turpaa ja puheli sille rauhoittavasti. Arohevonen rauhoittui lopulta. Jondar lastasi hirven ponnistellen aisa rekeen. Hän sitoi hirven siihen, mutta jätti sen suuren pään, sarvia lukuun ottamatta arolle. Jondar jäi kulkemaan hevosen vierelle lingoten aina välillä kiviä heitä seuraavien hyeenojen perään. Hyeenat ovat hyödyllisiä raadonsyöjiä, mutta nyt niistä ei ole mitään iloa. Ne muistuttivat häntä siitä, miten hänen äitinsä vihasi niitä. Jondar vähän ihmetteli äitinsä kummallista järjenvastaista suhtautumista niihin. Kun tutut maamerkit tulivat näkyviin Jondaria alkoi jännittää. Hän piti kyllä huomion keskipisteenä olemisesta, mutta häntä jännitti pitäisivätkö ihmiset hänen saalistaan suurena ja onnistuneena kaatona. Tietenkään Jondarilla ei ollut syytä epävarmuuteen, mutta hän oli vielä nuori, vasta 12-vuotias. Hän kehittyi varhain ja Doni oli jo ilmestynyt hänelle yöllä nuoren naisen hahmossa. Ensi kesän juhlilla Jondarin kuului emon ilon jakamista yhden tai useamman vanhemman naisen kanssa. Nyt kun hän oli kaatanut ensimmäisen suuren saaliinsa, hän tunsi itsensä jo hieman vanhemmaksi ja viisaammaksi.
Hyvän matkaa taivallettuaan Jondar sai näkyviinsä yhdeksännen luolan. Se oli niin suuri, että siellä mahtui helposti asumaan n.200 ihmistä ja tilaa jäi vielä paljon ylitse. Yhdeksännen luolan tunnisti aina helposti luolan leveän suuaukon yläpuolella olevasta kivenjärkäleestä, joka näytti putoavan, mutta se oli tiukasti kallion päällä, eikä se putoaisi, ellei sitten todella voimakas maanjäristys romahduttaisi sitä alas. Jondarin lähestyessä, hän näki ihmisten tulevan häntä vastaan, ja jotkut jotka olivat nähneet Jondarin kulkevan ohitseen saaliinsa kanssa, kiirehtivät katsomaan mitä yhdeksännen luolan päällikön poika oli tuonut mukanaan. ”Jondar on palannut! Ja hän on saanut saalista!” Jondar hymyili, kun hänen veljensä juoksi häntä vastaan. ”Sait saalista! Mikä se on? Hirvi! Noin suuri! Pelottiko sinua?” Jondar hymyili veljelleen. ”Saat auttaa minua irrottamaan hirven purilaista Thonolan.” Thonolan hymyili kiitollisena veljelleen. Hän oli Jondaria viisi vuotta nuorempi, ja oli päässyt jo isänsä mukaan metsästämään pienempää riistaa. hän ihannoi veljeään, ja piti tätä sankarinaan. Thonolan oli myös selvästi Jondalarin näköinen, mutta hänen silmiensä väri, oli lähempänä Aylan siniharmaata sävyä, ja hänen hiuksensa olivat tummemman vaaleat kuin veljellään. Ihmiset kerääntyivät katselemaan Jondarin saaliin purkua. Häntä onniteltiin, ja hänen saaliinsa kokoa kehuttiin suureen ääneen. Jondar meni hämilleen paljosta kiittelystä, vaikka yrittikin salata sen. ”Tulehan katsomaan millaisen saaliin tulisijasi poika on saanut otettua hengiltä, jondalar!” Eräs mies huusi, kun näki Jondalarin tulevan joukkoa kohti. Jondar katseli, kun hänen isänsä mittaili saalistaan arvioivasti, tutut huolenrypyt otsallaan. Saalis on suuri. Poika on luultavasti ollut vaarassa. Yksin ei pitäisi saalistaa noin suuria eläimiä, varsinkaan jos on nuori ja kokematon saalistaja. Toisaalta vaara kuuluu aina asiaan. Poika kunnostautui! Jondalar nyökkäsi päätään kuin päättääkseen arviointinsa, ja kääntyi poikaansa päin. ”Hieno saalis, tulisijani poika!” Jondar hymyili helpottuneena, kun hänen isänsä hyväksyi saaliin. Hän oli huojentunut, kun saalis kelpasi. ” Missä pikkusiskoni ja äiti on?” ” He ovat keräämässä parannus kasveja. Jonayla oppii nopeasti, kun äitisi ja Ensimmäinen opettavat häntä. Jonayla on oppinut jo melkein kaikki emon tarut. Kuulitko, että Ensimmäinen on päättänyt ottaa hänet oppilaakseen heti kun hänestä tulee nainen, mihin ei varmaankaan mene enää montaakaan kesää.” Jondarin pikkusisko oli häntä pari vuotta nuorempi, näytti jo selvästi siltä, että Jonaylasta andoni. hänellä oli myös Jondalarin silmät ja vaaleat hiukset kuten vanhemmillaan, mutta hänen kasvonpiirteensä muistuttivat enemmän Zelandonien heimon naisten kasvonpiirteitä, kuin Aylan joka ei ollut syntynyt Zelandoniksi. ”Sieltähän he jo tulevatkin.” Jondalar sanoi, kun näki Aylan ja tyttärensä lähestyvän keräilykorit kasveja täynnä. ”Äiti, äiti! Katso! Jondar sai noin suuren hirven!” Thonolan sanoi ennen kuin kukaan ennätti sanoa mitään. Ayla hymyili Thonolanille. Sitten hän mittaili katseellaan Jondarin saalista. ”Hyvän kokoinen hirvi, ja se maistuu varmasti herkulliselta! Meillä on hyvä syy juhlamenoihin!” Ayla sanoi ja halasi poikaansa. Jondar meni hämilleen, kun hänen äitinsä halasi häntä niin julkisesti. Hän oli jo siinä iässä jossa lapset eivät enää välitä äitinsä halauksista, ainakaan julkisesti. Jondar tunsi uuden elämän liikkeet. Ayla hymyili. ”Odotukseni päättyy pian.” Jondalar kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Mitä nimeä olet muuten ajatellut?” ”Sinähän tiedät etten voi kertoa sitä ennen kuin vauva syntyy!” Ayla sanoi hymyillen. ”Mutta sinä siis olet jo päättänyt nimen?” Jondalar tivasi. Hän mietti minkä nimen Ayla oli mahtoi valita. ”Kyllä olen.” Ayla vain tyytyi sanomaan. ”Minä autan Jondaria siirtämään hirven lähemmäs luolaa, ja irrottamaan nahan.” Jondalar sanoi. ”Hyvä on. Menen Jonaylan kanssa lajittelemaan ja puhdistamaan keräämämme yrtit.” Ayla sanoi. ”Mitä pidät saaliistani Jonayla?” Jondar kysyi. Tyttö katseli saalista, ja sitten leveästi hymyilevää veljeään. ”Miksi päätit saalistaa noin suuren hirven? Pienempikin eläin olisi todistanut metsästäjän kykysi. Kehen yrität tehdä vaikutuksen?” Jondarin hymy muuttui kuivemmaksi. ”Ehkä sinä, pikkusisko olet kateellinen. Suuri saalis tuo kunniaa minulle ja koko tulisijallemme.” Jonayla tutkiskeli veljeään. Hän arveli tietävänsä todelliset syyt saaliin valitsemiseen. Jonayla oli vielä nuori, mutta ikäisekseen erittäin kypsä henkisesti. Hän tarkkaili ihmisiä, tosin huomaamattomasti, ja hänellä oli hyvä havainnointi kyky, ja kyky huomata asioita ja yhdistellä niitä toisiinsa. Juuri nuo kyvyt huomattuaan Ensimmäinen niiden joukossa jotka palvelivat emoa, oli alkanut aivan erityisesti opettaa häntä. Joayla arvasi että, Jondar valitsi hirven, koska halusi päihittää isänsä saavuttamalla suurempia saavutuksia kuin Jondalar. Jonayla oli huomannut tämän ja sääli veljeään. Isää olisi vaikea päihittää. Jondalar oli saavuttanut jo niin paljon. ”Tarkoitin vain että, yrität kai tehdä vaikutuksen yhdeksännen luolan tyttöihin.” Jonayla sanoi virnistäen. Hän rakasti veljeään, ja halusi peittää kysymyksensä merkitystä ja suoruutta. Jondar naurahti. ”Minä en piittaa siitä, mitä Emon omat ajattelevat saaliistani, tai sitten minusta!” Jonayla hymyili. ”Luulen, että piittaat. Varsinkin erään kaunokaisen, jolla on vihreät silmät ja vaalean ruskeat hiukset.” Ayla katkaisi hienotunteisesti keskustelun kun, näki poikansa punastuvan. ”Jonayla! Eikö sinua enää kiinnostakaan kiipijäyrtin vaikutukset?” Jonayla vilkaisi äitiään, ja muisti, että Ayla aikoi kertoa hänelle jotain hyvin tärkeää ja salaista. ”Kiinnostaa! Ehkä on parasta mennä sisälle opiskelemaan parannustaitoja, kun tulen niitä näköjään kipeästi tarvitsemaan. Suuruudenhullu isoveljeni metsästelee yksin hirviä! Kumma kun ei mammutteja. Saan kai vielä varautua siihenkin!!!” Jonayla jupisi, muka tuohtuneena, mutta ennen kuin hän kääntyi seuraamaan äitiään, hän virnisti ilkikurisesti veljelleen. Jondalar, ja molemmat hänen pojistaan, jäivät irrottamaan hirven nahkaa, ja pilkkomaan lihaa. Normaalisti heitä olisi tarjoutunut auttamaan joku sukulainen ystävä tai kuka tahansa luolan asukas, joka halusi auttaa, mutta pojan ensimmäisen saaliin teurastaminen oli kunniatehtävä, ja siihen osallistuivat vain perheenjäsenet.
Kun työ oli tehty, Jondar lähti purolle huuhtelemaan käsiään, ja peseytymään aron pölystä ja hirven lannasta, jota oli hieronut ruumiiseensa peittääkseen oman, hirviä hermostuttavan, ihmisen hajunsa. Kun hän oli peseytynyt, Jondar veti housut jalkaansa, ja käveli läheiselle niitylle. Hän kävi maahan selälleen, nauttien alkukesän vihreydestä ja lämmöstä. Kun oli lepäillyt mielestään tarpeeksi, hän nousi seisomaan ja suuntasi kulkunsa takaisin luolan suuntaan. Hän päätti kuitenkin kääntyä pieneen metsikköön johtavalle polulle. Hän säikäytti liikkeelle jäniksen. Jondar katseli sen menoa. ”Kiitos vaan!!! Jäljitin jänistä pitkään ja aioin juuri yrittää sitä!” Jondar käänsi päänsä sanat kuullessaan, ja huomasi tuijottavansa tytön vihaisiin vihreisiin silmiin. ”En huomannut sitä, se oli vahinko. Anteeksi.” ”Vai niin!” Tyttö tuhahti. Hän ei ollut vielä leppynyt, vaikka ei syyttänytkään Jondaria enää. ”Usko nyt, Lanana! En huomannut sitä.” ”No uskonhan minä. Jäljitin sitä vain niin kauan.” Jondar nyökkäsi. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Siinä seisoi nyt se tyttö, johon hän oli ihastunut. Hän mietti mitä sanoisi, mutta Lanana ehti ensin. ”Joko tulit metsästämästä? Saitko saalista?” Jondar nyökkäsi. ”Sain hirven. Äiti sanoi, että järjestämme lähiaikoina juhlan ensimmäisen kaatoni kunniaksi.” Jondarista tuntui mukavalta, kun hän sai sanoa Lananalle, ettei joutunut tulemaan tyhjin käsin kotiluolalle. ” Vai niin, no onneksi olkoon.” Lanana sanoi hymyillen. ”Oletko menossa luolalle? Voimme kai kävellä sinne yhdessä?” ”Totta kai, kävellään vaan.” Jondar sanoi. He kävelivät vierekkäin niityn poikki. Kumpikaan ei sanonut mitään. He vilkuilivat välillä toisiaan. ”Tuota…isä kertoi, että alkaisit opetella piikiven lohkomis taitoja. Opettelemme sitten kai yhdessä.” Jondar sai vihdoin sanottua. ”Niin isäsi sanoi, että minulla olisi kykyjä siihen, kun näki pari lohkomaani kiveä. Hän sanoi, että jos harjoittelisin lisää, minusta tulisi ehkä yksi parhaimmista.” ”Niin varmasti, uskon sen.” Jondar sanoi, ja tarkoitti sitä. Tuskin Jondalar olisi sanonut niin, jos se ei olisi totta. Hän katsoi tyttöä. Ei vain kasvoja, vaan myös kokonaisuutta. Lananalla oli melko kapeat, kulmikkaat kasvot, syvän vihreät silmät. Pitkä ohut vaaleanruskea tukka, kauniin muotoiset huulet, ja pitkä kaula. Lanana oli pitkä ja laiha. Hänen ruumiinsa ei ollut vielä täydellisesti kehittynyt naisen vartalo, mutta hänelle kehittyisi kyllä kaunis ja jäntevä vartalo. Nyt vielä 12-vuotiaana näkyi vain lupaus tulevasta naisesta. Jondar piti häntä kauneimpana tyttönä, jonka oli koskaan nähnyt. Hän hymyili tytölle. Lanana huomasi Jondarin tuijottavan katseen, ja punastui, kun ymmärsi miten Jondar katsoi häntä. Lanana hymyili ujosti. ”Minä alan opetella kivenlohkojaksi tänä kesänä. Äiti sanoo että, minun pitää alkaa miettiä tulevaisuuttani. Nyt kun tänä kesänä minulla on ensimmäisen ilon juhla, minusta tulee pian nainen, ja voin saada lapsia, ja perustaa perheen jonkun nuoren miehen kanssa.” Jondar naurahti hermostuneena. Hänkin ajatteli kesäjuhlaa ja osuuttaan siihen. He saapuivat luolan ympärille levittäytyvälle aukiolle. Lanana hymyili. ”Taidan mennä etsimään Shananaa. Hei sitten.” Jondar heilautti kättään tytölle, ennen kun meni sisälle luolaan.

Luku 2

   Jondar venytteli käsiään. Hän vilkaisi vierellään makaavaa nuorta, vaaleaa naista. Hän hymyili, kun muisti edellisyön kiihkeät hetket. Jondar nousi seisomaan ja puki päälleen. Tuntui, kuin vasta eilen hän olisi jakanut ensimmäistä kertaa Emon ilon, naisen kanssa. Voiko siitä olla jo kolme vuotta? Hän kohautti olkapäitään. Aika oli rientänyt. Jondar hiipi ulos luolasta. Hän jäi harvoin nukkumaan naisen viereen, ja lähti vielä kun tämä nukkui. Se oli helpompaa niin. Tämä oli hänelle tuttua ja hän nautti kesäjuhlien lukemattomista mahdollisuuksista maata naisen kanssa. Talvella ei ollut niin paljon väkeä, ja jos hän kierrätti useita naisia, he huomasivat pian, että Jondar ei sitoutuisi kehenkään heistä kovin vakavasti. Jondar oli kasvanut, ja nyt 15-vuotiaana hän oli nuorten, ja joidenkin vanhempienkin, naisten unelma. Komea, lihaksikas ja erityisen taitava Emon iloissa. Hän käytti tuota suosiota hyväkseen. Jondarista oli tullut ylpeä ja itsekäs. Naiset merkitsivät hänelle ruumiin iloja, mutta oli eräs nainen, jonka kanssa hän jakoi taljansa useamminkin. Lanana, oli sen kesän jälkeen, jona he alkoivat yhdessä opetella kivenlohkojiksi, tullut hänen virallinen valittunsa, mutta Jondarin ihastus oli hiipunut, kun taas Lanana oli rakastunut häneen. Jondar piti Lananaa itsellään lähinnä tottumuksesta. Jondarista oli tullut sietämätön mahtailija, josta ei yleisesti paljoakaan pidetty. Jondar oli tosin sitä mieltä ettei, hänessä ollut mitään vikaa, muut vain olivat kateellisia. Hänen äitinsä oli huolissaan hänestä. Ayla tiesi, ettei tilanne voinut jatkua sellaisena, kun se oli, mutta ei halunnut vielä puuttua asioihin.
Kun kesäjuhlat olivat edenneet puoleen väliin, saapui joukko, jota moni uskonut enää näkevänsä. ” Dalanar! Mitä sinä täällä teet?” Jondalar huusi, kun tunnisti joukon kärjessä lähestyvän miehen. ” Tulin tietysti sinua ja luolaasi katsomaan. Kai me olemme tervetulleita?.” Vanha mies sanoi kun, Jondalar saavutti lähestyvän joukon. Miehen hiukset ja parta olivat jo kokonaan valkoiset, Jondalar huomasi. Hänen isänsä oli vanhentunut sitten viime näkemän. Hänen otsansa huolen rypyt olivat uurtuneet syvälle ja lihaksisto ei ollut enää entisensä, iho oli jopa alkanut roikkua hiukan. No, ei hän itsekään ollut enää kovin nuori. ”Totta kai olette tervetulleita. Lanzadonit ovat aina tervetulleita Zelandonien yhdeksänteen luolaan. ”Päätimme tulla tänä kesänä, kun te yhdeksäs luola järjestätte kesäjuhlat, mutta viivymme vain vähän aikaa. Menemme sitten omille heimojuhlillemme.” Dalanar sanoi ja halasi lämpimästi henkensä poikaa. Muodollisia esittelyjä ei välttämättä tarvittu. He olivat samasta hengestä, ja niin läheiset kuin isä ja poika, jotka asuvat suuren jäätikkö vuoren molemmin puolin, voivat olla ( Lanzadonit olivat muuttaneet jäätikön toiselle puolelle, Klaanin vaadittua vuosia sitten Lanzadonien aluetta takaisin itselleen) ”Dalanar! Me olemme samaa heimoa. Siitä ei ole kauankaan kun sinä perustit uuden heimon, ja suurin osa sen ihmisistä on alunperin Zelandoneja.” Jondalar sanoi. ”Ei Jondalar, emme ole. Emme enää. Toki on totta, että suurin osa meistä on ollut Zelndoneja, mutta nyt tunnemme olevamme Lanzadojeja. Luolamme on kasvanut nopeasti, siihen on liittynyt lisää ihmisiä. Nytkin jotkut Zelandonit, joiden elintilat ovat ahtaita, tahtoisivat liittyä heimoomme, se on myös yksi syy miksi tulimme tänne tänä kesänä. He lähettivät juoksijan kertomaan siitä meille. Olen ajatellut, että jos he liittyvät heimoomme, heidät voisi sijoittaa Lanzadonien toiseen luolaan. Jotkut nuoret tahtovat perustaa toisen luolan jonkin matkan päähän ensimmäisestä. Se onkin hyvä ajatus, sillä luolamme alkaa käydä ahtaaksi. Jondalar nyökkäsi. ”Olet oikeassa Dalanar, mutta sinä olet kai kuitenkin yhtä mieltä siitä, että heimomme muistuttavat toisiaan paljon.” ”Olet oikeassa, mutta joskus tulee vielä aika, jolloin meillä ei välttämättä ole enää paljoakaan yhteistä. Ei ehkä vielä meidän, tai seuraavan tai sitäkään seuraavan sukupolven aikana, mutta erkaneminen tapahtuu väistämättä.” ”Tapasitteko Klaani kansaa, kun tulitte toista reittiä?” Jondalar kysyi. Hän halusi muuttaa puheen aihetta. Heimojen eriytyminen tuntui hänestä surulliselta aiheelta. ”Kyllä, ja kävimme kauppaa heidän kanssaan. Sen takia on tärkeää, että ihmiset jotka liittyvät heimoomme ovat suvaitsevia Klaania kohtaan, ja se on yksi heimoomme liittymisen ehdoton edellytys. Selitimme heille, että olemme menossa sinua tapaamaan, ja he lähettivät sanan, että olisivat kiinnostuneita käymään kauppaa teidänkin kanssanne.” ”Hyvä tietää, kaupan käynti Klaanin kanssa on hyvä tapa pitää rauha heimojemme välillä. Kaikki eivät vieläkään pidä heitä ihmisinä. Typerää jääräpäisyyttä!!!” ”Jondalar! Eikö sinulla ole tapoja? Päästä heidät istumaan, ja aterioimaan. He ovat varmasti väsyneitä matkasta.” Ayla sanoi, kun tuli lähemmäs joukkoa, jonka oli huomannut tullessaan ulos luolasta. Hän halasi Dalanaria, ja sen Jälkeen Jerikaa. ”Mukava nähdä teitä!” Ayla huomasi Joplayan, ja tervehti tätä muodollisesti, nostaen kätensä kämmenpuolet ulos päin. Joplaya tarttui niihin. ”Zelandonien yhdeksännen luolan päällikön puoliso tervehtii sinua Joplaya, Lanzadonien heimon päällikön tytär, tuleva Lanzadonien ensimmäisen luolan päällikkö, ja mestari piikiven lohkoja, jonka taidot tunnetaan laajalti jäätikön molemmin puolin.” Joplaya vastasi muodolliseen sävyyn. ”Tervehdin sinua Ayla, Zelandonien yhdeksännen luolan päällikön puoliso, aikaisemmin tunnettu Ayla Mamutoiden heimosta mammutin tulisijalta, paras parantaja nainen, luolaleijonan valitsema, luolakarhun suojatti, mestari lingon käyttäjä, ja eläinten ystävä.” Ayla huomasi hänen äänensävyssään hiukan ivaa, mutta vain hän huomasi sen, eikä tarttunut siihen. Joplaya ja Ayla eivät tulleet toimeen. He sietivät toisiaan, he puhuivat vain kun oli asiaa, ja silloinkin hyvin lyhyesti. Joplaya ei koskaan kokonaan toipunut siitä, että Jondalar oli saapunut pitkältä matkaltaan eksoottisen, kauniin muukalaisen kanssa. Hän rakasti vieläkin pitkää, komeaa, vaaleaa miestä, vaikka heidän liittonsa ei olisi koskaan ollut mahdollinen. He olivat sisko ja veli, saman miehen tulisijalle syntyneitä, eri naisen synnyttämiä tosin. Sen takia heidän heimonsa piti heitä serkkuina, itse asiassa lähempinäkin kuin serkkuina. Serkut eivät solmineet liittoa, eivät varsinkaan saman miehen tulisijalle syntyneet. Ayla katseli, kun Jondalar tervehti muodollisesti Joplayaa. Jondalar ei tiennyt vieläkään Joplayan tunteista. Hän ihmetteli, miksi tämä käyttäytyi häntä kohtaan vain muodollisesti. Heillä oli Jondalarin näkökulmasta ollut lämmin ystävyys suhde, kun he olivat nuorina opetellet piikiven lohkojiksi yhtä aikaa. Joplayan oli pakko itsensä takia pitää heidän suhteensa asiallisen viileänä, niin oli helpompaa hänelle itselleen. Hän oli tyytyväinen siitä, että heitä erotti jäätikkö, eikä heidän tarvinnut tavata usein. Joplaya oli solminut liiton samana kesänä kuin Jondalar. Hän oli aiheuttanut suuren kohun, koska solmi liiton puoliksi klaani kansaa ja puoliksi omaa väkeään olevan miehen kanssa. Monet olivat kauhuissaan miten kukaan Joplayan asemassa oleva nainen, voisi solmia liiton puoliksi ihmisen ja puoliksi eläimen kanssa. Silloin Lanzadonit olivat vielä käyneet Zelandonien kesäjuhlilla solmimassa liittonsa, mutta nyt heillä oli oma tietäjä, joka toimitti tuon tehtävän. Joplaya sai lapsen, ja oli melkein kuolla synnytykseen. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli metsästys retkellä, lapsen ollessa neljän vanha. Joplaya solmi uuden liiton pari vuotta Echozarin kuoleman jälkeen. Mies oli tullut toisesta heimosta. He rakastuivat ja mies liittyi Lanzadoneihin. He solmivat liiton, ja mies oppi myös rakastamaan Joplayan poikaa, ja nyt heillä oli myös kaksi yhteistä lasta.
Ihmiset tervehtivät toisiaan, ja istuivat sitten aterioimaan. ”Kylläpäs Jondar on kasvanut! Hän on jo melkein mies!” Dalanar sanoi, ja läimäytti nuorta miestä selkään. ”Niin, hän on jo sen ikäinen, että voisi solmia liiton ja asettua aloilleen.” Jondalar sanoi ylpeänä. ”Hänestä on myös tullut taitava piikiven lohkoja, tosin lisä oppi ei olisi pahitteeksi.” ”Vai niin.” Dalanar sanoi, ja katsoi nuorta miestä arvioivasti. ”Minua kiinnostaa eri menetelmät, ja haluaisin tulla parhaimmaksi.” Jondar sanoi. ”Jonain päivänä vielä päihitän teidät vanhat ukot!” Dalanar nauroi. ”Oletpa sinä kova poika uhoamaan! Luulen kylläkin, että jos haluat tulla parhaimmaksi saat kyllä harjoitella vielä paljon. Minun tai isäsi päihittämiseksi pitää olla todella taitava, etkä sittenkään ole paras. Luulen että, Joplaya on tällä hetkellä paras ja hänen tyttärensä on hyvää vauhtia kehittymässä yhtä hyväksi. Vaikka luulen, että häntä kiinnostaa enemmän Emon kuvien veistäminen mammutin luusta.” ”Missä hän muuten on? Entä hänen veljensä? Miksi he eivät ole teidän mukananne?” Jondalar kysyi. ”He eivät tahtoneet lähteä mukaamme. Luolaamme jäi suuri joukko ihmisiä, jotka valmistelevat kesän juhlaa ja uuden luolan vihkimisseremonioita.” Jerika sanoi hymyillen. Hänkin oli vanhentunut paljon sitten viime näkemän Jondalar ajatteli. Ennen niin mustaakin mustemmissa hiuksissa näkyi siellä täällä ohuita valkoisia raitoja. ”Kuinka vanha Joplana on? Eikö hän olekin vuotta paria Jondaria nuorempi?” Ayla kysyi Joplayalta, joka ei ollut vielä osallistunut keskusteluun. ”Hän täytti vasta 13-vuotta. Hänellä on ensimmäisen ilon juhla tänä kesänä. Senkin takia viivymme vain jonkin aikaan täällä.” Joplaya sanoi haluamatta jatkaa keskustelua. Hänen puolisonsa kuitenkin teki sen hänen puolestaan. Anlardi oli vain hitusen lyhyempi kuin Joplaya.(Joplaya oli pitkä nainen) Hän oli voimakasrakenteinen lihaksikas mies. Hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, hänen leukansa oli vahva. Anlardilla oli vaalean ruskeat silmät ja mustat suorat hiukset. Hän oli kotoisin Losadunain heimosta, ihmisten jotka asuivat kuumien lähteiden lähellä. Anlardi oli lähtenyt matkalle, määränpäänään äärettömän veden rannikko, hän oli tahtonut nähdä meren, joka oli joidenkin päivämatkojen päässä Zelandonien luolilta. Hänen matkansa oli kuitenkin katkennut, kun hän tapasi Joplayan. Toki hän oli sittemmin käynyt määränpäässään. ”Missä ensimmäinen tyttäresi on?” Anlardi kysyi. Ayla hymyili miehelle. ”Jonayla on keräämässä yrttejä. Hänellä on tänä kesänä ensimmäisen ilon juhla. Hän on nyt 13-vuotias. Ensimmäinen sanoo, että hän on emon valittu ja että, hänestä tulee vielä joskus Zelandoni.” ”Niinkö? Joko hän on päättänyt alkaa Zelandonin oppilaaksi?” Dalanar kysyi. ”Ei hän ole ainakaan minulle mitään sanonut.” Ayla sanoi. ”Tuolta hän tuleekin!” Jondalar sanoi ja heilautti kättään Jonaylalle. ”Tule tervehtimään Dalanaria, ja hänen väkeään.” Jonayla hymyili Dalanrille ja muille. ”Tervetuloa yhdeksänteen luolaan. Hän nosti kätensä kämmenpuolet ulos päin. Dalanar tarttui niihin. ”Toivotan sinut Dalanar Lanzadonien heimon päällikkö, paras piikivien lohkoja, parhaimman piikivi louhoksen haltija ja tulisijani miehen hengen hengen mies, tervetulleeksi Zelandonien yhdeksänteen luolaan.” Jonayla sanoi arvokkaasti. ”Kiitän sinua henkeni lapsen, hengen lapsi, yhdeksännen luolan päällikön tytär, tuleva Zelandoni ja luolan kaunein nainen.” Dalanar vastasi. ”Muuten meni oikein, mutta en tiedä vielä tuleeko minusta Zelandoni.” Jonayla vastasi hymyillen. ”Sinusta on tullut hyvin kaunis ja viehättävä nuori nainen, sillä aikaa kun olen ollut poissa.” Dalanar sanoi ja tarkoitti sitä. Jonayla kuuluikin epäilemättä luolan kauneimpiin naisiin. Hän ei tosin ikinä itse maininnut asiaa. Jos joku kehui häntä kauniiksi, hän ei kieltänyt sitä. Jonayla tiesi olevansa kaunis, mutta sillä ei ollut hänelle suurta merkitystä. Hän ajatteli, että kauneus oli Emon lahja. Hän ei ollut itse sitä saavuttanut. Hiukan samoin hän tunsi tietäjän taipumuksistaan, ne olivat myös syntymälahja, joten hän hiukan epäröi käyttää niitä, koska ne eivät olleet itse saavutettuja, eikä hän ollut sen takia vielä päättänyt mitä niillä tekisi. Jondar mietti mitä sanoisi, että keskustelu kääntyisi taas häneen. Jonayla on kaunis, mutta niin on Lananakin. Hän on myös hyvin taitava piikiven lohkoja.” Dalanar katsoi nuorta naista, jonka Jondar oli vetänyt lähemmäs itseään. ” Olet oikeassa, hän on myös hyvin kaunis nuori nainen ja vielä piikivien lohkoja. Onko teidät luvattu toisillenne?” ”Emme ole vielä päättäneet asiasta.” Jondar sanoi yllättyneenä kysymyksestä. Lanana hymyili kuivasti. ”Nähtävästi kukaan ei saa Jondaria antamaan lupausta!” Lananaa ärsytti, se miten Jondar kohteli häntä, kuin jotain piikiveä, josta voisi ottaa kunnian itselleen. Lanana kuitenkin rakasti Jondaria, ja antoi sen takia kohdella itseään kuin esinettä. Lanana toivoi, että Jondarin suhtautuminen muuttuisi. He olivat jo keskustelleet lupauksen antamisesta, mutta Jondar ei suostunut, sanoi vain, että ei ollut vielä kokenut tarpeeksi. Sanoi että, oli vielä liian nuori asettumaan aloilleen, ei ollut vielä kokenut tarpeeksi, vaikka useat hänen ikäisensä miehet olivat jo alkaneet solmia liittoja, ja heillä oli ehkä jo lapsi tulisijallaan. Lanana tiesi, että Jondar vietti öitään monien naisten taljoilla, mutta niin kauan kun Jondar tuli useimmin hänen viereensä, hän tyytyi tilanteeseen. Hänen äitinsä sai taivutella, maanitella, motkottaa, huutaa ja pyytää kauniisti, että Lanana jättäisi Jondarin, turhaan, mikään ei tepsinyt. ”Nuoret miehet haluavat ensin seikkailla, ennen kuin asettuvat aloilleen. Kyllä hän vielä taipuu Lanana ja antaa lupauksensa sinulle.” Dalanar sanoi lievittääkseen kireää tunnelmaa. ”Ja jos hän ei anna lupaustaan sinulle, löydät aina jonkun joka ei rynnistele naisten taljoille yhtenään, tai juoksentele jossain juomassa kavereidensa kanssa Barmaa!” Jonayla napautti terävään sävyyn. Jondar mulkaisi häntä vihaisesti. Että tuon pitikin aina laukoa totuuksia väärässä paikassa väärään aikaan. ”Siitä tulikin mieleeni. Haluaisiko joku Barmaa? Sitä on vielä paljon jäljellä.” Ayla sanoi. ”Tulisitko hakemaan sitä kanssani Jonayla!” Jonayla kuuli äitinsä hienovaraisesta äänenpainon muutoksesta, että hänen olisi parasta olla jatkamatta keskustelulinjaansa. Hän nyökkäsi ja nousi nopeasti seisomaan. Naiset palasivat Barma mukanaan, ja keskustelu jatkui yleisenä. Jonayla kyllästyi pian, ja lähti etsimään ystäviään. Ayla lähti tervehtimään muita saapuneita luolia. Hän jätti Izan Jondalarin huostaan. Monet muut ihmiset lähtivät myös pian, kuka minnekin tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään tai tekemään arki askareitaan. Jäljelle jääneet ihmiset keskustelivat metsästyksestä. He miettivät pitäisikö heidän koota metsästysjoukko, koska sää näytti hyvältä ja liha olisi aina tarpeen. Iza alkoi kitistä Jondalarin sylissä, niin että hänen oli vaikea keskittyä retken suunnitteluun. ”Thonolan! vie siskosi kotiin. Luulen, että hän tarvitsee nyt unta, hän kiukuttelee siihen malliin.” Jondalar ojensi kolmivuotiaan tyttärensä Thonolanille. ”Eikö joku toinen voisi viedä Izaa?” Thonolan sanoi pettyneenä, hän menettäisi mielenkiintoisen keskustelun. 10-vuotias poika oli erittäin kiinnostunut metsästyksestä. ”Minä vien hänet!” Lanana sanoi lopulta, hän ei ollut erityisemmin kiinnostunut juuri silloin ja hän tiesi että suunnitelma selitettäisiin vielä monta kertaa niille, jotka osallistuivat retkeen. ”Kiitos Lanana.” Jondalar sanoi tyytyväisenä naisen avusta. Hän oikeastaan halusi, että Thonolan jäisi. Pojan oli hyvä kuulla mahdollisimman paljon metsästykseen liittyviä asioita, se olisi hyvä tapa oppia. Lanana hyssytteli kitisijää. Hän tarjosi tytölle ruokaa, mutta Iza ei huolinut sitä. Lanana laittoi tytön taljoille ja lauloi hiljaisella sointuvalla äänellänsä, kunnes Iza nukahti. Lanana katseli nukkuvaa lasta. Iza oli kuin ilmetty Ayla. Silmien väri, kasvojen muoto. Tyttö oli kuin Ayla pienoiskoossa. Lanana mietti minkä näköinen hänen lapsestaan tulisi. Hän toivoi että saisi lapsen. Hän oli pyytänyt sitä Emolta. Lasta, Jondarin hengen lasta, jolla olisi yhtä siniset silmät, kuin Jondarilla. Lanana huokasi. Kunpa Jondar asettuisi aloilleen, kun kuulisi että hän odottaisi lasta. Siksi Lanana lasta toivoikin. Hän uskoi, että lupaus olisi sillä selvä, ja hän voisi perustaa tulisijan Jondarin kanssa.
Ilta alkoi hämärtyä ja ihmiset alkoivat siirtyä sisätiloihin. Jondar mietti minne menisi viettämään yönsä. Hän ei ollut tänä iltana etsinyt naista jonka viereen menisi. Jondaria ei oikeastaan houkutellut mennä Lananankaan taljoille. häntä vaivasi päivällä puhutut asiat. Lanana odotti, että hän antaisi lupauksensa elää yhdessä hänen kanssaan. Jondar pudisti päätään. Ei Lananan, mutta kenen muun kanssa hän sitten perustaisi tulisijan? Jondar tunsi, että olisi aivan sama kuka siinä oli, Lanana tai joku muu niistä useista naisista, joita hän tunsi yhden yön perusteella. Ehkä hänen pitäisi muuttaa jonkun muun naisen tulisijalle. Lanana alkoi ahdistella häntä vaatimuksillaan liikaa. Kai se on aivan sama vaikka hän antaisi lupauksensa Lananalle. Tarvitseeko minkään muuttua sen takia? Emon lahja on tarkoitettu jaettavaksi, mutta yhtä hyvin hän voisi antaa asioiden jäädä entiselleen. Jondar haukotteli ja kulki Lananan taljoja kohti.
Dalanar ja muut Lanzadonit tekivät lähtöä, kun oli kulunut pari viikkoa heidän saapumisestaan Zelandonien kesäjuhlille. ”Dalanar! Tahtoisin puhua kanssasi!” Jondalar sanoi. ”Hyvä on Jondalar, mistä?” Jondalar vei Da