Mä en halua mennä enää kouluun

”Äiti, en tahdo mennä kouluun
Äiti, saan aina olla yksin
Ei kukaan musta välitä
Saan aina yksin leikkiä
Äiti, miks toiset vaan kiusaa?”

Aamu valkeni taas ja kouluun olisi lähdettävä, mutta kun ei huvita, niin ei huvita. Päivä olisi taas aivan samanlainen kuin muutkin. Samat haukut, potkut ja kiusanteot, samat kiusaajat ja opettajat jotka katsovat vierestä, mutta eivät osaa puuttua.
Voi eikö tää voi loppua, ajattelen. Miksi juuri minä, enkö voisi vain nukkua pois ettei tarttis mennä enää kouluun. Mä en enää jaksa, mä en mee tänään kouluun sanon, mutta lopulta mun on luovutettava ja lähdettävä kouluun piinattavaksi.

Matkalla toivon, että jäisin auton alle tai tapahtuisi jotain, joka estäs mua menemästä kouluun. Mutta mitään ei tapahdu ja pian olen koulun pihalla. Seison yksin ja odotan, että kellot soisivat tunnin alkamisen merkiksi. Yritän pysyä huomaamattomana, etteivät ne huomaa mua ja aloita heti aamusta haukkumista ja tönimistä.
Ne huomaa mut kun kello soi ja alan hitaasti laahustaa kohti ovea. Mun eteen työntyy jalka ja mä kompastun ja lennän rähmälleni maahan. Tunnen kuinka kaikki tuijottaa mua ja kuulen kuinka mulle nauretaan. Pidättelen itkua ja nousen ylös ja olen kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Mä laahustan hitaasti luokan eteen ja viimeisenä luokkaan ja painun kauimmaiseen pulpettiin mahdollisimman etäälle muista. Tunnilla en viittaa enkä osallistu lainkaan, en vaikka maikka yrittääkin pakottaa mua. Tiedän, että vastasinpa mitä tahansa saan osakseni ivahuutoja ja naurua. Jokainen tunti on kidutusta ja jokainen hetki pelkkää piinaa, joka helpottaa kun pääsen kotiin, mutta tuntuu päivä päivältä pahemmalta, kun tiedän joutuvani tuohon julmaan leikkiin, jossa minä olen se jota potkitaan. Viimein päivä päättyy ja pääsen lähtemään kotiin ja yhä toivon, että tapahtuisi jotakin, joka estäisi mua menemästä kouluun huomenna.

”Voi kuinka koskee.
Kelle sen kertoisin.
Syvälle sydämeen sattuu.”

Illalla mietin miten voisin jäädä kotiin, ettei tarttis taas mennä kouluun. Voisinhan teeskennellä olevani kipeä, olisinpa edes yhden päivän rauhassa kiusaajiltani. Joten aamulla valitan huonoa oloa, mutta äiti ei usko. En osaa valehdella ja se näkee mun läpi, mutta miksi se ei huomaa, että mä kärsin.

Kampean itseni ylös ja laahustan keittiöön aamiaiselle, mutta en syö sillä ei ole nälkä. ’Äiti mulla on paha olla, etkö sä näe miten muhun koskee?’ Ajattelen, mutta en uskalla sanoa, sillä, ei se auta. Kiusaajat saavat vain jälkkäriä ja sitten ne kostavat mulle ja kiusaavat entistä enemmän.
Sitä en kestäis, joten olen hiljaa ja yritän kestää kaiken vaikka se onkin niin pirun vaikeeta. Apeana raahustan taas kohti koulua ja toivon ties kuinka monennen kerran ihmettä, joka pelastas mut kouluun menemiseltä. Mutta kuten aina mitään ei tapahdu ja olen taas koulun pihalla. Yksin.

Kaikki etenee taas niin kuin ennenkin ja taas mut kampataan, mutta tällä kertaa lyön pääni lujasti asfalttiin. Kaikki pyörii silmissä, enkä mä pääse ylös. Kuulen taas ivanaurun korvissani ja tunnen tuijotuksen, mutta en liiku. Porukka kerääntyy ringiksi mun ympärille ja lällättää jotain mistä en saa selvää. Tunnen kun joku potkaisee mua kylkeen, se sattuu, mutta en jaksa välittää, en enää. Äkkiä kaikki hiljenee ja kuulen askeleet jotka lähestyy ja opettajan terävä ääni käskee oppilaita hajaantumaan. Kun oppilaat väistyvät mun ympäriltä, hän huomaa että makaan maassa. Opettaja säikähtää ja käskee jotakuta hakemaan apua.

Opettaja kumartuu mun puoleen ja se kysyy jotain, mutta en jaksa vastata, yritän, mutta en pysty. Suljen silmäni ja kaikki menee pimeäksi. En herää enää milloinkaan ja olen vapaa, vapaa tästä kaikesta. Lennän jonnekin, missä mua ei enää kiusata.

”Voi kuinka koskee.
Toiset ei ymmärrä.
Syvälle sydämeen sattuu”


Tämä on tämmöinen raapustus, joka tuli mieleeni tuosta Tommi Läntisen kauniista kappaleesta. Itse aiheesta eli kiusaamisesta on omakohtaista kokemusta, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta.
Kommentoikaa tai antakaa palautetta, jos haluatte