Huutaminen ja ponnistusvaihe

en mä siinä paljoo huudellu, kun meinas happi loppua ponnistuksen aikana. Mut se hetki, kun imukuppi repi paikat auki alko tää mamma huutamaan ja lujaa.

ja auttaa hallitsemaan kipua. Itse toistin supistusten ajan aina OOO tai JOOOOOO äänteitä. Mitä voimakkaammat supistukset, sitä voimakkaampi huokaus. En ottanut mitään kipulääkitystä, pelkkä huokailu riitti koko 18 tunnin synnytysurakkaan. Ponnistusvaiheessa huokailu vaihtui jonkinlaiseen huutoon. Ei se niinkään johtunut kivusta, vaan supistusten voimasta. Ponnistussupistuksissa oli niin primitiivinen voima, ettei sille ääntelyllä voinut mitään.

Seuraavaankin synnytykseen valmistaudun samoin opeien, eli "laulaen" synnytetään taas.

Jaa mitenkähän vastaisin. Kyllä minä huusin kun ponnistin tytön maailmaan. Mutta jos en olisi heti synnytyksen jälkeen miettinyt huusinko vai enkö en muistaisi sitä. Mutta huudon syynä ei ollut kipu. Kipua en nimittäin siinä vaiheessa tuntenut olenkaan. Pikemminkin valtavaa tarvetta ponnistaa lapsi maailmaan. Muu kuin oma itseni hämärtyi merkityksettömäksi silloin kun aloin ponnistaa.

...

Voisin verrata ponnistettaessa tulevaa vaistomaista huutoa siihen kun keihäänheittäjä heittää keihään ja karjaisee. Ei siinä koske, mutta huuto antaa lisää puhtia.

Miltä se ponnistaminen tuntuu? Hmmm... se tuntuu siltä kuin se mitä teet on juuri oikein. Jotenkin konkreettisesti teet jotain josta on hyötyä. Ja minä ainakin tunsin tekeväni juuri oikein ja tunsin hallitsevani tilanteen (ponnistusvaihe kesti 8 min) ja tunne oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman luonnollista kun oli saanut lapsen pään maailmaan ja levähdin ennen kuin ponnistin lopun lapsesta ulos. Energinen olo. ja samalla tiikeriemo nosti päätään ja piti vahtia ketä on lähellä, ennen kuin ponnistin lopun vauvasta.

Siinä vaiheessa kaikki synnytyksen traumat katosi. ja pullea punainen ja kiukkuinen menninkäinen nostettiin syliin. Jälkeisiä en muista synnyttäneeni. Tarkkailin vauvaa niin kiinnostuneena. Kuulin sivukorvalla jotain mainintoja jälkeisistä, mutta siinä vaiheessa ne ei kiinnostanut yhtään.

Minä en huutanut...olin aivan hiljaa koko synnytyksen ajan. Olin tosi kipeänä ja yksinkertaisesti voimat eivät olisi riittäneet huutamiseen:)

Silloin en huutanut yhtään kun vauva liikkui hitaasti kun ponnistelin. Kun olin saanut pään ponnistettua, tuli niin voimakas supistus, että vauva tuli ulos ilman ponnisteluja. Silloin huusin ja lujaa, kipu oli silloin niin kovaa.

Onkohan rakenne jotenkin erillainen? Olen ponnistanut sekä puoli-istuvassa asennossa, että polviseisonnassa. Molemmissa asennoissa synnyttäessä tuntuu kuin häpyluu menisi murskaksi. Kipu on kertakaikkiaan järjetön. Tuntuu kuin kuolisi tai lähtisi ainakin taju. Lapsi on ollut aina ulkona parissa minuutissa ts kahdella työntöpoltolla. Osa ajasta on mennyt napanuoran irrotteluun. Kun ponnistusvaihe alkaa, en tee muuta kuin huudan. En ole kertaakaan aktiivisesti ponnistanut, kohtu on hoitanut homman. En voisi estää työntöpolttoja, vaikka haluaisin. Kipu on jatkunut vielä muutaman minuutin lapsen synnyttyä. Eli en ole kertaakaan havainnoinut lapsen syntymää. Pään ulos tuloa esim en ole huomannut olenkaan. Häpyluun kipu on niin järjetön. Lapset ovat olleet kooltaan 3200-3700g. Yksi tuli kasvot edellä, muut normaalisti raivotarjonnassa. Onko muilla vastaava tunnetta luiden murskaantumisesta?

Minä karjuin kanssa ponnistusten alussa mutta kätilö sanoi että "älä tuhlaa energiaa huutamiseen vaan siihen että saat lapsen ulos".. Siihen loppui huutaminen. Välilihaakaan ei tarvinnut leikata,eikä tikkejäkään laitettu.
Ponnistusvaihe kesti 54min ja syntyi 3010g ja 48cm poika :)

oli koko synnytksen "mukavin" osa (puolisen tuntia) - eikä tarvinnut varsinaisesti huutaa, mitä lie ähinää ja tuhinaa sitten kuulunutkaan (itse ei kiinnitä siinä vaiheessa huomiota epäolennaisiin...). Ponnistusvaihe ei tehnyt kipeää, kipu oli kauhein käynnistetyn synnytyksen avautumisvaiheessa, kun epiduraaliakaan ei ehditty laittaa! Silloin kyllä uloshengittäessäni päästelin tyhjentäviä ja rentouttavia äänteitä... :-)

Vähemmän taisin ponnistaessa huutaa, kuin sitä ennen tunteja supistusten aikana. Se äänenkäyttö tuli ihan luonnostaan ja jotenkin helpotti ja rentoutti. Eli vaikka se huuto voi kuulostaakin kamalalta toisen korvissa, niin se auttaa synnyttäjää eteenpäin :)

että en saanut muuta puudutusta kuin ilokaasua (jolla tuli lähinnä humalainen olo ja oksetti) ja kohdunsuun puudutuksen, eli en mitään jämympiä puudutuksia. Ponnistusvaihe oli kivulias, mutta ei siinä muistit mennyt eikä huuto kuulunut. Repeytymiäkin tuli. Viereisessä salissa ehti käydä useampi synnyttäjä, kun itselläni supistukset vaimenivat synnytyssaliin siirtymisen jälkeen ja niitä jouduttiin lääkkeellisesti voimistamaan. Ei sieltä mitään ulvontaa kuulunut sieltä viereisestä salistakaan.

Lapsi ei myöskään ole puoleksi sisällä ja puoleksi ulkona, kun ponnistetaan, vaan se työläin vaihen on saada se pää ulos. Kun pää on ulkona, kätilö auttaa lapsen hartiat ulos ja loppu tulee itsestään kätilön auttaessa lapsen ulos.

Minulle ainakin se kuva siitä huudosta jäi, mitä itsellä pääsi ja naapurista kuului, että se on kertaparkaisu ja se nimenomainen hetki, kun lapsen pää tulee ulos ja samalla seuraa lapsen ensiparkaisu. Ei mukava, mutta ei kauhukokemuskaan, etteikö uskaltaisi uudelleenkin synnyttää. Kivuliaampaa oli pari viikkoa synnytyksen jälkeen, kun repeymien takia ei pystynyt istumaan kunnolla ja wc-käynnit kirveli KAUHHHHHHHHHHEEEEEEEESSTI.

Ihme ja kumma, mutta en huuutanut kun ponnistin...ja ponnistusvaihe kesti 45min!!!

huusin ja kovaa.kätilö käski olemaan hiljaa,mutta ei onnistunut..taistelimme keskenämme huudanko vai en..huusin ekan 30min. jonka jälkeen 30min vaan hengittelin..siis ponnistusvaihe 1h.
lopulta käytetttin imukuppia..olisin kyllä alkanut huutamaan uudelleen jos olisi kestänyt vielä hetkenkin pidempään.

mulla esikon ponnistusvaihe kesti yhteensä 48 minuuttia. Sain epiduraalin vähän ennen kuin siirryttiin ponnistamaan, kipuja se ei vienyt mutta minkäänlaista ponnistamisen tarvetta ei ollut. Kätilö antoi todella kauan ponnistaa, kunnes sitten toisen kätilön kanssa totesivat ettei mahdu tulemaan ulos ilman välilihan leikkaamista. Episiotomiaan ommeltiin 17 tikkiä. Missään vaiheessa en huutanut.

Toisen lapsen ponnistusvaihe kesti 3 minuuttia ja minkäänlaisia kipulääkkeitä ei keretty antamaan. Ponnistamisentarve oli kova eikä ponnistamista pystynyt estelemään. Tässä synnytyksessä miehen mukaan huusin. Itselläni ei kyllä ole tuosta huutamisesta minkäänlaista muistikuvaa.

Jokatapauksessa ponnistusvaihe on oikeasti synnytyksessä mukava vaihe kun voi vihdoin ja viimein itse edistää vauvan syntymistä. Kun pään saa pihalle, olo on niin mahtava ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Mulla meni kyllä koko ponnistusvaihe hiljaa äheltäessä, ei kyllä kestänytkään kuin 15minuuttia. Mutta olin kyllä huomattavasti hiljaisempi koko synnytyksen ajan, kuin mitä etukäteen luulin. Mieskin oli jälkeenpäin yllättynyt, kun raukka luuli saavansa kunnolla huutia ;O)

Eli mulla meni ajatukset/voimat niin kivun kestämiseen supistuksesta toiseen, että "unohdin" pitää meteliä...

Ja mielestäni tuo kaikki on kyllä niin yksilöllistä, että turha noista äänistä ottaa itselleen huolta. Toiset kokee paremmaksi huutaa kipu pihalle ja toiset taas ahertavat hiljempaa. Eikä noista äänistä kyllä voi kivun kovuutta määritellä, lähinnä vain ihmisten erilaisuuden kivun reagointiin.

lienee osan tapa ilmaista itseään? Itse en missään nimesssä ole tahtonut huutaa missään vaiheess avaan keskittänyt voimani itse asiaan ennemmin kuin meluamiseen. Huuto nimittäin ainakin tietoni mukaan vie voimia aika paljonkin sillä ei se ääni ihna ponnisteluitt aulos tule..

Joillakin on tuo tapa ja osa ei tiedä niin edes tehneensä. Annetaan silti kaikkien kukkien kukkia niin niiden kiroajien kuin muidenkin tässä yhteydesssä jos se vain itse hommaa helpottaa?

Ponnistusvaiheessa ei repeämät sun muut tunnu vaan jalkovälissä on valtava paineen tunne ja kiristys joka tavallaan polttaa jossain vaiheessa ja ainoa visio on saada se tunne pois ponnistamalla se pentu sieltä ihmisten ilmoille. Tuo vaihe kestää harvoin pitkään ellei jotakin tapahdu ja homma pysähdy siihen. Omalla kohdallani hallitsin tilannetta ja toisella kerralla jo tiesin missä vaiheessa alkaa helpottaa eli kätilö saa vauvasta otteen ja vetää loput pihalle. Ponnistussuunta on myös joillakin hieman hukassa ja se voi aiheuttaa omaa showtansa...

Kun yhden synnytyksen aikaan makoilin vesisängyllä hyvän ystäväni ilokaasumaskin kanssa leppoisasti löhöillen alkoi naapurihuoneesta kuulua kamala karjunta. Tuo meteli oli niin häiritsevää, että kätilö hoksasi sen heti seurannoistaan ja kysyi pitääkö vaihtaa huonetta? Tosin palasi tovin kuluttua ja kertoi ettei kestä kuin minuutteja niin meteli ehtyy ja sen kyllä sitten vielä kesti. Tuo äiti varmaan osastolla ihmetteli mulkoilujani sillä hänellä oli tapana olla sielläkin äänessä ja kovassa..

Miulla kesti ponnistusvaihe kokonaisuudessaan 1h 11min,eli tunnin sain ite ponnistaa ja sit annettiin periks ku huomattiin ettei mahu tulemaan vaan piti imukuppia käyttää..ennen imukupin käyttöä en huutanu yhtään,ainakaan muistaakseni:)mut sit ku rupesivat imukupilla repimään ni sit kyl huusin,varsinkii siin vaihees ku sit vetivät lapsen ulos.tuntu siltä niiku oisin revenny kahtia ja kuollu siihen kipuun.kätilö kyllä sano ettei sais huutaa vaa pitäs keskittää kaikki voima siihen ponnistamiseen mut en välittäny sen puheista vaan huusin just niin paljon ku halusin:)

olin väsynyt ja pistin kaikki voimat ponnistamiseen..Välillä olis tehny mieli huutaa kun niin v(&(/)(/tti mutta en kivusta..

epiduraalin ja ponnistus vaihe oli jo täysin kivuton. Juttelin kätilön ja kandin kanssa siitä mitä tapauhtuu ja miten etenee.

ja kovaa. ponnistusvaiheeni kesti 54 min, poika tuli pää kallellaan takaraivo edellä mikä vaikeutti synnytystä. epiduraali vaikutti liian pitkään enkä tuntenut kokoaikana mitään tarvetta ponnistaa paitsi viimeisellä ponnistuksella jolloin kipu oli valtavaa koska pää oli ilmeisesti puoliksi ulkona, siinä vaiheessa en miettinyt muuta kuin poika ulos ja vtun äkkiä ja huuto oli sen mukainen, tuli ihan kurkku kipeeks

Aloitin kiljumisen, kun aloitin ponnistamaan, enkä oikein pysty selittämään sitä, että miksi näin tein :) Kipua en varsinaisesti siinä ponnistuksessa enää tuntenut tai sitten en sitä enää rekisteröinyt, ainut asia oli, mitä muistan, että tuntui kuin olisin kakannut ja yritin koko ajan pidätellä kakkaa, ettei se tulisi ulos :)

Se oli aivan kumma tunne, eikä kyse ollut tietenkään kakasta vaan lapsesta, kysyin synnytyksen jälkeen mieheltä, tuliko minulla kakkaa, hän sanoi ettei sellaista kyllä huomannut ollenkaan. :)

Eli kiljuminen jotenkin helpotti oloani, ja minua ärsytti kun kätilö sanoi, että älä kilju, kun sulla menee kaikki puhti siihen kiljumiseen eikä ponnistamiseen.. no ponnistusvaihe kesti 25 min, kun itse tosiaan hidastin tahtia, enkä suostunut kätilöä kuuntelemaan.. ja selvisin täysin ilman repeämiä, ja välilihaa ei tarvinnut leikata ja synnytin siis ensimmäisen lapseni ja pelkän ilokaasun voimin. Ilokaasua käytin vain tunnin ajan ennen ponnistusvaihetta, että käytännössä oli ihan luomusynnytys, ja aivan upea kokemus :)

Älä turhaan pelkää, luota itseesi ja omiin tuntemuksiisi, tee niinkuin itsestä tuntuu, ole rauhallinen ja kilju, jos siltä tuntuu, ei sitä tarvitse ollenkaan hävetä ;)

Ei ponnistusvaihe ollut enää kivulias kun supistuskipua pystyi hallitsemaan ponnistamalla. Minulla käytettiin lopussa imukuppiakin ja leikattiin väliliha, mutta eivät ne kipua aiheuttaneet. Oli vain helpottunut olo kun vauva pääsi ulos pinteestä. Avautumisvaiheessa huutelin, kun ei tullut pyydettyä ajoissa kipulääkettä. Kun lääke vaikutti loppui huuto sillonkin. Tsemppiä sinulle. Älä kuuntele toisten pelotteluja ne on monella väritettyjä juttuja.

En todellakaan huutanut kun ponnistin lastani maailmaan. Minulle oli muutenkin mukavampi olla ihan hiljaa, enkä olisi halunnut edes kätilölle vastata kysyttäessä. tosin hän pakotti minut puhumaan :)

ponnistusvaiheessa, muuten olin aika hiljaa koko synnytyksen ajan. Ilman epiduraalia, lähinnä ilokaasun voimin mentiin. Etukäteen ajattelin, etten halua huutaa ja hävettää, jos kuudan, mutta en vain voinut sille mitään, eikä se siinä tilanteessa sitten hävettänyt. Paitsi vähän. Huusin ja puhuinkin ihan mitä sattuu, muistan epämääräisesti. Onneksi kätilö oli mukava. Olisi varmasti tehnyt mieli lyödä, jos olisi käskenyt olla hiljaa.

Kyllä minulla oli kuvailemasi olo, että on nurkkaan ahdistettu. Että on tilanteessa, josta on vain yksi poispääsy, eikä se onnistu. Koko homma oli kestänyt jo vuorokaden enkä ollut nukkunut pariin yöhön, joten olin ihan loppu, kipeä ja peloissani. Kumma kyllä aloin pelätä synnytystä oikeastaan siinä ponnistusvaiheessa vasta. Tuntui siltä, etten ikinä saa sitä ulos, se ei voi mahtua, enkä uskalla ponnistaa. Kuin sisällä olisi ollut kivimöykky, joka ei liiku, vaikka mitä tekisin. Pelkäsin repeämistä. Joku sanoi, että ei repeäminen tunnu, minä tunsin ensin välilihan leikkauksen terävän kivun ja sitten repeämisen sen perään, pehmeänä ja repaleisena kipuna, mutta se oli kyllä pikkujuttu se kipu. Pahinta oli pelko ja tunne, että on joutunut tilanteeseen, josta ei selviä. Suorastaan paniikki.
Sitten pää tulikin ulos. Ponnistusvaihe kesti 17 min, eli ei kovin kauaa. Olisin tietysti halunnut, että ponnistusvaihe olisi ollut myös "seesteinen" ja jotenkin hallittu, kun kysymys oli niinkin tärkeästä hetkestä. Sellainen, kuten näkemässäni synnytysvideossa, jossa äiti reippaan hiljaisesti kärsii ja ponnistaa lapsensa maailmaan hiljaa ja ilman suuria elkeitä. Olisihan se mukava sanoa jälkeenpäin, että ajattelin vain, että lapsi on niin mukava saada maailmaan ja niin tärkeä asia, että vain se oli tärkeää, ja keskityin vain siihen. Mutta ei, paniikissa oltiin... Minusta on yllättävää, että kukaan muu ei mainitse kokeneensa ap:n kuvailemaa nurkkaan ahdistetun tunnetta.

Oikeasti jos vielä synnytän, luulen, ettei enää tarvitse pelätä niin paljon. Kyllä se lapsi sieltä mahtuu tulemaan, vaikka miltä tuntuisi. Ja jos ei, niin kyllä ne varmaan siihen keinot keksivät. Siitä selviää kyllä, ja loppujen lopuksi olen ylpeä itsestäni ja koen kuitenkin, että synnytys oli kaikenkaikkiaan positiivinen kokemus ja meni hyvin. Tarkoitus ei ole pelotella, vaan kertoa, että kipu tms. ei ole niin kamalaa, ettei siitä selviäisi, sen takia ei kannata jättää lapsia tekemättä. Pahinta oli turhat pelot, eli ei kannata pelätä! (Tosin ymmärrän hyvin, että ei aina pysty kieltää itseään pelkäämästä..)

Mun ponnistusvaihe kesti 1 tunnin ja 1 minuutin ja sinä aikana huusin vain muutaman kerran, koska kätilö sanoi että kaikki voimat tarvitaan ponnistamiseen, joten lopetin ja voin sanoa, että oikeassa oli, oli paljon helpompi ponnistaa, kun ei "tehnyt mitään muuta" siinä ohessa. Mun alkoi supistuksista loppua teho, jouduttiin antaan oksitosiinia tippaan niiden voimakkuutta auttaan, sen takia oli pitkä ponnistus. Vauvan päälaki kävi monta kertaa näkyvillä, mutta supistus loppui aina kesken ja pää vetäytyi takaisin. Mutta lopulta poitsu sieltä sitten tuli ihan ehjänä ja ilman puudutuksia (ilokaasu ja kaksi kohdunkaulan puudutusta, jotka eivät tehonneet ollenkaan) koko synnytys kesti yhteensä 4,5 tuntia ja poika oli 48 cm ja 2 935 g.

oivoivoi, kun piti sittenkin lukea tämä keskustelu.. todella hurjan kuuloista tekstiä paikka paikoin. varsinkin minulle muutenkin niin epäselvästä imukuppisynnytyksestä lukemisen olisi voinut jättää väliin. mikä siinä varsinaisesti niin repii? nopea vetäminen? itsellä nyt rv 25 menossa ja synnytys alkanut siis vähintäänkin jännittämään. mutta, luonnollinen tapahtumahan se on ja siihenhän vartalomme on suunniteltu joten eiköhän sen pitäisi luonnistua tavalla tai toisella. paitsi että eihän sen sokerin syömättä jättämisestä kai mitään haittaakaan olisi :)

Minä en huutanut yhtään synnytyksen aikaan.. itse asiassa se tapahtui niin pian että en kerennyt koko asiaa tajuamaan.. ilman kivunlievityksiä syntyi iso lapsi ja vieläkin ihmettelen että miksi se oli niin helppoa.. eli aina ei kuulu huutoa symyttäessä :)

En enää ponnistaessa huutanut, enemmänkin ähkin ja pungersin. Ponnistusvaihe ei muutenkaan ollut mielestäni mitenkään kivulias, avautumisvaiheessa tosin "kiljuin", eli pidin sellaista kimeää "iiiiii" ääntä. Se ponnistaminen oli lähinnä helpottavaa ja sellainen ihana-kun-tuo-lapsi-syntyy-fiilis päällä.

Koko homma oli muutenkin niin nopea(kolmisen tuntia, tunnin verran ponnistamista), että hyvä että osastolle kerettiin. Se kiljuminen kotona kyllä helpotti supistuskipuja, se oli sellaista vaistomaista.

en huutanut ollenkaan.. en tuntenut kipua. puudutus oli todella tehokas, mutta oli vaan sellanen olo et nyt pitää päästä vessaan isommalle hädälle :)

Mä mörisin avautumisvaiheessa sellasta matalaa mörinää, mikä rentoutti hyvin koko kroppaa ja sai supistukset tuntumaan kivuttomimmilta.

Ponnistusvaiheessa en huutanut. Ei siinä oikeen pysty huutamaan kun pitää vetää keuhkot täyteen ilmaan ja pitää ne siellä ja ponnistaa ja pikkuhiljaa päästää sit ulos ponnistuksen loppua kohden. Ja jos vielä saman supistuksen aikana ehtii niin äkkiä keuhkot taas tayteen ilmaa ja sama uudelleen.

Mä huusin kyllä siinä kohtaa kun pää tuli ulos ja ei tarvinnut enää ponnistaa. Se oli koko synnytyksen kivuliain kohta, mutta kesti sen sekunnin verran.

Ja mulla ponnistusvaihe kesti 1h 10min...enkä tarvinut/ottanut mitään lääkkeellisiä kivunlievityksiä, en edes ilokaasua kun se maski tuntu niin ahdistavalta naamalla.

en minä ainakaan huudellut ponnistusvaiheessa koska kaikki keskittyminen meni siihen että sain happea tarpeeksi ennen ponnistusta, ja musta ponnistus vaihe ei sattunut ja meni yllättävän nopeasti.. Mutta nää kivut mitä on 6kk vielä synnytyksen jälkeenki ni voi jösses!

miten suuri merkitys ponnistamisen kannalta on sillä, että keuhkot on täynnä happea?

hei,

minä huusin ponnistaessa, se kuulosti varmasti kamalalta, mutta oli minulle voimaannuttavaa, antoi siis voimia tilanteeseen. minulla ponnistusvaihe, siis se huutovaihe ei sattunut, supistukset/avautuminen sen sijaan sattui. omassa tapauksessani huutaminen/karjuminen/kiljuminen oli siis jotain positiivista. en tiedä, olisinko voinut olla huutamatta, mutta en kokenut siis tarvetta pidätellä mitään, vaan annoin luonnolle vallan. lopuksi kasasin viimeiseen ponnistukseen tosi paljon voimia, sillä ajattelin, että nyt haluan "sen" ulos sieltä. se oli siis tietoinen ajatukseni ja päätökseni kasata kaikki jäljellä olevat voimat yhteen ponnistukseen.

avautumisvaiheessakin kannattaa vaan antaa avautua, ei taistella vastaan eikä hätääntyä. ajatella, että vauvalle avautuu reitti ulos.

synnytys oli posiiivinen kokemus. ei kannata kauheasti suunnitella etukäteen eikä ihmetellä, jos kaikki ei suju ihannetapauksen mukaan. oma vauvani ei alkanut imeä lainkaan. kesti kk:n ennen kuin oppi imemään rintaa.

En huutanut. Ponnistin 2,5 tuntia, loppuvaiheessa hiki ja kyyneleet valuivat itsestään, tuntui jo henkisestikkin ettei enää jaksa. Lopulta kätilö suostui kutsumaan lääkärin, joka leikkasi välilihan ja sen jälkeen vauva tuli ulos parilla ponnistuksella..

Ponnistin 2h josta 30 minuuttia oli kätilön mukaan aktiivista ponnistamista eli vauva liikkui alaspäin. Kokemus oli traumaattinen, koska kaksi saamaani epiduraalia ja pudendaali eivät auttaneet ja tunsin kivun karmeuden. Kamalinta oli se, kun en ymmärsin, että tilanteesta en pääse pois, koska meidän sykkeet olivat niin vahvat, että apuvälineitä ei voitu käyttää. Huusin kuin syötävä ja mieheni sanoi myöhemmin, että sanoin kuolevani, että kipu on niin järkyttävä. Koko synnytys lapsivesien menosta syntymiseen kesti 18,5h. Sain vain 6 tikkiä, mutta ensimmäiset 2 viikkoa synnytyksen jälkeen virtsatessa meni itkiessä ja peräsuoli falskasi 3 viikkoa. Kävimme synnytyksen kulun läpi kätilön kanssa seuraavana päivänä ja hän sanoi, että itselle ei ollut ikinä tullut vastaavanlaista synnytystä vastaan jossa kipu on noin huima ja he eivät voineet auttaa. Olen entinen kilpaurheilija joten kipukynnystä minulla on, asteikolla 1-10 sanoisin synnytyksen kivun olleen edelleen 1000, vaikka synnytyksestä aikaa kuukausia. Lohduttavaa on se, että tapaamani lääkärit ovat sanoneet, että noin pitkä ponnistus on todella harvinaista. Olen itse päätellyt, että vaikka vauva oli neuvolan mukaan ollut laskeutunut jo kauan niin pikkulantioni ei kuitenkaan ollut avautunut samaa vauhtia. Vauvan pää oli suippo syntyessään ja siinä oli noin 9 "raitaa" vauhdikkaasta laskeutumisesta.. Hän tosiaan oli 4kg ja 50cm ja reippaasti yliajalla. En enää ikinä synnytä alapään kautta.:(

En huutanut, ei ollut mitään tarvetta huutaa,enkä olisi edes jaksanut huutaa. Vaikka kipeetä se ponnistaminen teki, epiduraali ei enää siinä vaiheessa vaikuttanut. Itkin kyllä kun sattui mutta huutaminen olisi vain vienyt minulta viimeisetkin voimat enkä olisi jaksanut ponnistaa. Ja tosiaan teki mieli karata siinä ponnistusvaiheessa. Työntää vauva takasin ja juosta pois...

En itekään huutanut ponnistaessa kivusta. Ehkä siks, kun se homma ei sattunut.. Avautumisvaiheessa ennen epiduraalia tuli melkeen huudettua, ei nyt ihan suoraa huutoa mutta semmosta valitusta. Se meinaan sattui. Ponnistaessa kyllä ääntä tuli, varsinkin kun ponnistus oli loppumassa niin se hengen pidättäminen ja ponnistaminen sai sellasen murinan aikaan kurkussa.

Huusin ja kovaa. Tunnin ponnistamisen jälkeen menin jo paniikkiin ja huusin kauhusta kun vauvaa ei ulos tullut. En ollut yli vuorokauteen nukkunut ja voimat oli loppu. Vihdoin kätilöt kutsuivat lääkärin, väliliha leikattiin ja imukupilla vedettiin terve 4kg poika ulos jolla oli tarjontavirhe. Muistan että kätilö huusi jotakin että olisin hiljaa, taisin huutaa niin kovaa että keskittymine oli jossain ihan muualla pakomatkalla.. Ponnistuksesta ei hajuakaan, onneksi pääsen tällä kertaa synnytystapa-arvioon.

Tuli huudettu koko 3min mitä ponnistin suoraa huutoa niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Syöksysynnytys nääs, raju ja kivulias ilman kipulääkitystä.

Sattui ihan pirusti ja tunsin kuinka repesin sisältä. Epiduraalia ei suostuttu enää antaa kun ponnistusvaihe oli alkamassa.
33 min kesti ja huusin kerran. siinä vaiheessa muistaakseni kun päätin ponnistaa pään ulos, sillä vit**** niin paljon kun tuntu ettei meinannut millään tulla.

Mies kertoi jälkeenpäin, kuinka olin tiedustellut ponnistaessa hänen vointiaan ja ihmetellyt eikö hänellä ole tylsää? Tästä ei muistikuvia:)

Synnytys oli yhtä tuskaa, mutta minusta tuskaisempaa oli siitä toipuminen pahan repeämän vuoksi.

En huutanut ponnistusvaiheessa, kipuja ei ollut ollenkaan.

Avautumisvaihe kesti n. 8h. Sinnittelin ilman mitään kivunlievitystä 8 cm:n saakka, kivut olivat toki kovat, mutta siedettävät hengähdystauoista johtuen. Tässä vaiheessa mies sai minut ylipuhuttua ottamaan kivunlievitystä, häntä hirvitti :) Kätilö ehdotti spinaalia, epäili että vauva saataisiin maailmaan kahdessa tunnissa, joka on spinaalin vaikutusaika. Spinaali laitettiin, enkä tuntenut enää mitään kipuja.

En tuntenut mitään hirveää ponnistamisentarvetta, jonkinlaista painetta kylläkin kun tuli aika ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti tunnin, vauvan pää tuli kauan aikaa näkyviin ja vetäytyi taas takaisin. Tunti meni kuitenkin mielestäni nopeasti, supistusten välissä keskustelimme kätilön ja miehen kanssa kaiken maailman asioista :D Tunnin ponnistamisen jälkeen olin täysin voimissani, olisin jaksanut vielä toisenkin tunnin. Vauva painoi 2,5kg.

Spinaali vei todella kivut ja oikeastaan tuntemukset yleensä kokonaan pois. Repesin vähän ja minulle ommeltiin 5 tikkiä. Mitään traumoja ei jäänyt. Odotan nyt toista lasta, olen miettinyt pyytäväni spinaalia tälläkin kertaa.

spinaalipuudutus on hyvä puudutus vaikutukseltaan.

Ei kokemusta synnytyksen aikana, mutta synnytyksen jälkeen repeämäni tikattiin leikkaussalissa spinaalissa. vei tunnon vyötäröstä alaspäin niin etten kyennyt liikuttamaan edes varpaita.

Joten sen aion pyytää seuraavaksi synnytyksessä Epin lisäksi juuri jossain 8 cm kohdalla niin eipä pitäis mitään tuntua. Toki en ole vielä päättänyt toista hankkia, mutta jos ja kun hankin:)

Ensimmäisen lapsen kohdalla ponnistusvaiheessa pään tullessa ulos änähdin vähän. Ei jäänyt mitään traumoja ja hyvillä mielin lähdin toista synnyttämään.
Toisen lapsen kohdalla joka oli kilon isompi ja puudutukset menneet päin P:tä huusin kun tapettava kun pää syntyi. Tuska ja kipu oli niin infernaalinen, että nähnyt painajaisia synnytyksestä monen monta kertaa.

En huutanut. Minulla tuo ponnistusvaihe oli helpompi kuin avautumisvaihe. Oli helpottavaa kun vauva tuli ulos. Varmasti ihmisillä on paljon erilaisia kokemuksia ponnistamisesta, riippuen vauvan koosta, omista voimista tuossa vaiheessa....

Huusin ja kiroilin, mua ei ole ikinä sattunut niin paljon, kun synnytys supistukset sattuivat, ponnistusvaiheessa huusin myös, mutta se kiellettiin, eli ponnistaessa piti olla hiljaa (se ei kyl kovin hyvin onnistunut).
Synnytys oli käynnistetty yliaikaisuuden vuoksi, käynnistykseen mennessäni paikat oli epäkypsät ja niitä kypsyteltiin laittamalla cytotecia kohdunsuulle ja sitten ku se auttoi, annettiin supistuksia vauhdittamaan tipalla oksitosiinia. Lisähappea mulle annettiin ponnistusvaiheessa myös. Ponnistusvaiheessa tuntui siltä, etten olisi läsnä ollenkaan kehossani ja muistan että toivoin vaan, että vauva selviää. Vauvan sydänäänet laskivat silloin ponnistusvaiheessa ja jouduttiin käyttämään imukuppia. Kun vauva vihdoin oli maailmassa 24 min ponnistuksen jälkeen, odotin vain että se itkee ja itkihän se hetken päästä, ihana poikamme oli syntynyt ♡

Ei ponnistusvaiheessa käsketä olla hiljaa;) silloin saa vaikka kiroilla, kunhan lapsi tulee ulos! Niin kätilökin toivoo, nopeaa ja tehokasta ponnistusta! Siinä vaiheessa nainen ei todellakaan ajattele saati tottele, saako huutaa!

Ponnistusvaihe on ollut aina helpompi kuin avautumisvaihe.

Hmm... Jännä juttu. Mä ulisin kivusta avautusmisvaiheessa. Se oli ihan tuskaa, ja kyllä se ulina jotenkin helpotti olotilaa. Siis en huutanut niin paljon kuin kurkusta lähti, vaan valitin ja ulitin kohtuullisen kuuluvalla äänellä. Olen synnyttänyt kolme kertaa, valitettavasti minulla on vain kaksi lasta.:( Mutta jokainen synnytys on kestänyt yli 30 tuntia, ja jotenkin se ulina auttoi sietämään sitä väsymystäkin.

Ponnistusvaiheessa en ole sitten päästänyt pihaustakaan. Voimat menee siihen ponnistamiseen! Keskityn ja työnnän. Se on niin eri hommaa. Mua ei siinä ole huuto auttanut, vaan hetki on ollut tosi hiljainen.:)

Heh, hassua että miinukset jo 3 siitä, kun kirjoitin saamistani puudutuksista. :D Kipua ei mun mielestä voi vertailla, kuitenkin kaikilla on erilainen kipukynnys.
Koen, että mulla supistukset oli todella kovia, eikä niiden välillä ollut kovinkaan pitkiä taukija ja spinaali annettiin lääkärin päätöksellä kiireellisenä, koska lääkäri ei saanut muuten pistettyä epiduraalia useista yrityksistä huolimatta.
En sitten tiedä supistusten voimakkuuksista, jos kyseessä olisi ollut ns.normaali synnytys.. mun kohdalla kun sairaalaan menin, paikat oli täysin epäkypsät ja niitä jouduttiin cytotecilla kypsyttelemään. Jälkeenpäin oon lukenut juttuja siitä, et edes sen lääkkeen valmistaja ei suosittele sitä lääkettä synnytyksen käynnistämiseen.. jos olisin sen tiennyt, ni voi olla et olisin vaatinut päästä sektioon.. Siinä vaan ei kovin vaihtoehtoja ollut, kun ei tarjottu muuta ja viikkoja oli jo 42 0, joka täällä päin on raja siihen että synnytys käynnistetään yliaikaisuuden vuoksi.
Ja kyllä mua käskettiin olemaan hiljaa ponnistusvaiheessa, jotta voimat keskittyisi ponnistukseen eikä huutoon.

Se tuntuu luonnottomalta, jos ei ponnistaessa kuulu synnyttäjästä mitään ääntä. (HUOM! Synnytyksessä, jossa ponnistamisen tarve tulee ja tuntuu äidissä).

Mä ainakin vaan hengittelin ja puhisin ja ähisin. Ja koitin parhaani mukaan kuunnella kehoani ja kätilöä ja kertoa miltä nyt tuntuu, ponnistuttaako jne. Ilman lääkkeellistä kivunlievitystä synnytin, avautumisvaiheessa lämmitettävät pussit mahalla ja selässä auttoivat kipua, kuten myös kävely, pöytään nojaaminen lantion heijaaminen edestakaisin ja sivuille. Esikoisesta kyse. Enkä käynyt yhtään ainutta synnytysvalmennusta. Luotin kehooni ja kätilöihin.

itse ainakin vain ähisin ponnistus vaiheen alettua, ja avautumisen kiemurtelin sängyssä kipujen takia, toki se ponnistuskin sattui mutta en käyttänyt viimeisiä voimia enää huutamiseen,

En huutanut ollenkaan. Kirosin kyllä muutaman otteeseen, mutta muuten en saanut ääntä tulemaan, läähätin ja puuhkutin vain tiuhaan. Taju lähti heti ku siitä ylös sitte pääse nousemaan. Sen siittä saa kun ei hengitä syvään ja rauhassa, heh..

Odotan esikoistani ja laskettu aika on 26.3 ensin en ottanut oikeastaan paineita synnytyksestä ajattelin että hyvin se menee. Mutta näiden tekstien jälkeen en olekkaan aivan varma... Mieheni on ollut jo kuukausi sitten huolissaan synnytyksestä. Koska on tietysti luvannut tulla tuekseni. Hän on muutenkni aika huonovointinen. Esim. Kun olen käynyt vaikka oksentamassa alkaa mieheänikin oksettamaan. :)

Huusin aivan kamalasti. Ponnistin kaikin voimin mutta se ei auttanut. Lopulta alettiin käyttää imukuppia. Kun kätilö veti vauvaa ulos se käski olla ponnistamatta, mutta oli pakko ponnistaa. Otin käsitelineistä kiinni ja työnsin lujaa ja vauva tuli ulos.

Odotin kaksosia. Yöllä klo 2.30 alkoi supistamaan ja äkkiä sairaalaan. Lääkäri ei antanut kipulääkettä tai puudutusta koska kipuni oli niin paha. Ensimmäinen vauva syntyi vauhdilla. Pitelin mieheni ja kätilön käsistä kiinni ja tein 4 täysvoimaista työntöä. Vauva putkahtikin äkkiä. Toinen oli ongelma. Vauvan saanti maailmaan kesti 6.5 tuntia. 2 ensimmäistä ähisin ja työnsin. Kipu oli jo hellittänyt. Seuraavat kolme tuntia kipu oli hirveä ja ponnistelin kaikin voimin, mutta vain pää oli ulkona. Viimeiset puolitoista tuntia käytettiin imukuppia. Kätilö veti vauvaa ulos ja komensi että ponnistan. Vauva oli jo melkein ulkona. Pinnistelin kaikin voimin ja yksi iso ponnistus niin olisin suoriutunut. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja karjaisin ja puskin. Vauvat olivat ulkona.

Olin sairaalassa klo 4.30 aamuyöstä. Synnytyksen käynnistys oli kivulias. Hengittelin hitaasti. Sitten aloin ponnistamaan. Työnsin kaikin voimin, mutta vauva ei tullut ulos. Kätilö komensi jatkamaan ja työnsin koko ajan. Itkin kivusta ja ponnistin. Synnytystä oli kestänyt jo 6 tuntia eikä pää ollut edes tullut ulos. Kätilö leikkasi välilihan ja ponnistin niin lujaa että kipua en tuntenut. Pää oli ulkona ja kätilö käski ponnistaa yhden kerran. Käsitelineistä kiinni puoli-istuma-asentoon ja vielä 4 tuntia täyttä huutoa ja ponnistusta ja vauva oli maailmassa.

Olin sairaalassa. Tunsin voimakkaita supistuksia. Kun supistusten väliaika oli 1 min kätilö käski ponnistamaan. Olin uuvuksissa enkä jaksanut ponnistaa. Yritin kuitenkin ponnistaa.

Kun olin sairaalan synnytysosastolla alkoi tulla voimakkaita supistuksia. Aloin kiljumaan ja hoitaja kysyi mikä minulla on. Lähdin huoneeseen ja aloin ponnistamaan. Kohtuni suu oli supistunut umpeen joten ponnistus oli vaikeaa. Kätilö sanoi että älä ponnista olet vasta avautumisvaiheessa. Mutta oli pakko ponnistaa. Kätilö ei jaksanut hutaa kilpaa kanssani joten se antoi minun ponnistaa. Avauduin hitaasti koska ponnistin. Karjuin ja ponnistin kaikin voimin mutta pää oli vasta ulkona. Kätilö ei käyttänyt imukuppia koska siitä ei olisi ollut apua. Otin telineistä kiinni ja ponnistin naama punaisena 10 minuuttia putkeen. Aloin itkeä ja jatkoin ponnistelua. Vauva oli melkein ulkona. Viimeinen ponnistus oli vaikein. Viimeisillä voimillani työnsin vauvan ulos. Itkin ja kiemurtelin. Vaikka vauva oli ulkona jatkoin ponnistamista. Kätilö sanoi että ei tarvitse enää. Ponnistin koko ajan kaikin voimin kunnes tajusin lopettaa.

Mä olisin ollut ihan tyytyväinen jos joku olisi kertonut että yhtä helvettiähän se synnytys voi olla. Ihmeellistä kaunistelua vaan kuulin. Alusta loppuun (9h) oli yhtä tuskaa ja varsinkin siinä vaiheessa ponnistelu oli kestänyt llähemmäs toista tuntia. Siinä kohtaa sitä todellakin luuli, että se on menoa nyt, voimat oli niin loppu että luulin kuolevani siihen paikkaan. Toiste ei oo asiaa synnytyssaliin :)

Minulla oli vauva mahassa jo toisen kerran. Kun tein rauhassa kotihommia alkoi supistaa niin lujaa että oli pakko soittaa sairaalaan. Menin sinne ja pääsin heti synnyttämään. Hengittelin ja sitten ponnistin. Kiljaisin työnnön aikana. Kätilö käski jatkaa kaikin voimin. Kun oli 10 tuntia mennyt ja pää ei tullut ulos minulle laitettiin kiristysvyö vatsan ympärille. Kätilö pyysi että ilmoitan milloin työnnän. Kun työnsin kätilö kiristi vyötä ja se tuntui ihan kun olisin revennyt. Karjuin kivusta ja ponnistin. Lopulta työnsin niin lujaa että kohtuni aukko repesi. Kätilö sanoi että ponnista vielä kerran. En jaksanut ja kätilö kiristi vyötä taas ja pää tuli ulos. Kaikki se kipu ponnistamisen tarve oli mahdotonta kuvailla. Kätilö veti vauvan ulos ja huusin niin lujaa että pyörryin. Kun heräsin kätilö piti vauvaa sylissään ja sanoi: Voimakkaampaa puskemista en ole nähnyt

Olin jo sairaalassa ja supisti kovaa ja huusin apua. Kun pääsin saliin rupesin ponnistamaan. Muuten sujui hyvin mutta lopussa kun pää oli juuri tulemassa kohtuni alkoi supistua kiinni. Minulle laitettiin kiristysvyö vatsan ympärille ja se kiristettiin ja kätilö veti imukupilla vauvaa pois. Sattui mutta sain pojan. Vastatkaa pliide

Kukaan tuskin viitsii sinun provoosi vastata, pliide......

Huutaminen vie voiman ponnistamisesta. Sen opin ensimmäisestä synnytyksestä. Sen jälkeen olen pistänyt ponnistaessa kaikki ilman alapäähän.

Huusin kyllä, kivusta ja lähinnä siitä järkytyksestäkin. Kivunlievitys ei toiminut ja kivut oli tosi kovat. Mutta niin huusi moni muukin samaan aikaan, sen muistan... :D

Kiljuin kivusta kuin tapettava sika, vaikka oli kaikki maailman puudutteet. Elämäni tuskaisin ja kamalin kokemus, mutta täysin sen arvoinen. Kipuun ei voi kuolla, vaikka siltä tuntuukin. Sen takia ei kannata jättää tekemättä lapsia. Synnytys kestää maksimissaan vuorokauden tai pari, lopputuloksesta saa nauttia loppuelämän.

Synnytykseni kesti noin 23h. Synnytin altaassa. Ekat supistukset oli helpoin kestää. Kun oltiin noin puolivälissä rupesin ponnistamaan. Se tuntui ihan mahdottomalta. Rupesin huutamaan. Huusin ja ponnistin, mutta se vauva ei tullut ulos. Lopulta olin huutanut ja ponnistanut tarpeeksi ja kätilö sanoi, että tee vielä muutama ponnistus. Päätin että tämä olisi viimeinen. Kipuni oli järkyttävä. Olin valmistautunut viimeiseen ponnistukseen kunnes vauvan pää vetäytyi takaisin. Huusin ja itkin. Pidin mieheni ja kätilön käsistä kiinni, hampaat irvessä, silmät kiinni, huusin NYT SE TULEE!! Ja työnsin kaikin voimin ja pää tuli ulos ja loput vedettiin rauhallisesti ulos.

Pnnistan yhä vieläkin.

Itsellä oli epiduraalipuudute ja ponnistusvaiheeseen sain lisäksi pudendaalipuudutuksen. Näillä tropeilla ei ponnistusvaihe tuntunut juuri miltään. Toki jotain puhinaa ponnistaessa pidin mutta kipua en tuntenut.
Enemmän koin kipua avautumisvaiheessa ennen puudutetta. Silloin kyllä huusin tuskissani! :)

huusin ambulanssi miehelle joka istui vieressäni :D (ponnistin siis ambulanssissa jo) sairaalassa en huutanut kun olin niin shokissa. ponnistus kesti sairaalassa 7 minuutia

Jos olisin ollut suu auki huutamista varten, luulen että se olisi vienyt tehoa ponnistuksen voimasta! Tätä olen aina ihmetellyt miten siinä edes voisi huutaa kun ponnistaa? Minä olin suu tiukasti kiinni, naama punaisena änkäsin lasta ulos kunnes se sieltä pulpahti ulos (imukupin avustuksella). Kipua en tuntenut ennen kuin seuraavana päivänä, puudutukset tehosi hyvin. Sitten söinkin järkyttäviä määriä kipulääkkeitä monta viikkoa.. Pahin, helvetillinen kipu tuli supistuksista ennen puudutusta, ja silloinkin olin hiljaa, en voinut äännellä saati puhua tai huutaa, yritin vain hengittää mahdollisimman syvään ja rauhallisesti aina supistuksen tultua. Olen kylläkin muutenkin aika hiljainen tyyppi :D

vaan lähinnä karjuin, kun ponnistuksen tarve oli niiiiin kova!

Viimeiset supistukset ja avautumisvaihe pisti huutamaan tuskasta vaikka koitti hillitä viimeseen saakka. Kätilö tarkasti tilanteen ja iloisesti olinkin valmis synnytyssaliin kiikutettavaksi. Koitin nousta sängystä pukeakseni synnytyskaavun. Kun pääsin ylös rupesikin ponnistuttamaan ja hädin tuskin pääsin takaisin sängylle makaamaan. Matkalla saliin huusin kuin hyeena kun ponnistutti. Vaikeinta oli siirtyä synnytyssängylle vuodeosaston sängystä. Olin niin kipeä että oli äärettömän vaikeaa asettua suoraan asentoon istumaan synnytyssängylle. Sitten helpotti kun vaivoin sai itsensä suoristettua ja kätilö sanoi että saa ponnistaa. Kun aktiivisesti sai ponnistaa niin ei sattunut yhtään. 5 ponnistusta ja ihana pötkäle oli maailmassa. Ei tarvittu kipulääkkeitä. Muutaman panadolin otin maitokuumeen noustessa neljäntenä päivänä synnytyksestä.

Kipu on varmaan erilainen eri naisilla. Minulla tuskaiset kivut alkoivat heti ja kun sairaalaan pääsin niin kohdunsuu oli auki 1 cm mutta ottivat sairaalaan ja antoivat heti petidiiniä, kun kivut olivat ihan järkyttävät. Mittarilla todettiin normaalia voimakkaammat ja pidemmät supistukset. Ne jatkuivat ja jatkuivat mutta eivät lopulta johtaneet mihinkään vaikka 17 tuntia yritin. Kohdunsuu aukesi max 3 cm. Tuon 17 tunnin aikana en kyennyt liikkumaan lainkaan kuin pakotettuna vessaan, kun kivut olivat järkyttävät. Lapsi oli jäänyt kiinni kun oli väärässä asennossa ja hänet jouduttiin lopulta työntämään käsin takaisin ylös kohtuun, minkä jälkeen asia hoidettiin keisarinleikkauksella. Jokainen raskaus ja jokainen synnytys on erilainen. Sitä ei voi ennakoida. Mutta jos sattuu niin sattuu.

Muuten en huutanut, itkin vain ja voihkin pahimmissa supistuksissa, mutta ihan ponnistusvaiheen lopussa kun ison vauvan pää ja hartiat venyttivät paikkoja niin että tunsin halkeavani, tuli eläimellinen huuto, jota en hallinnut lainkaan. Se oli varmaan rääkymistä. Siitä taisi mieskin tajuta että nyt sattuu ja kunnolla. Onneksi se ei varmaan ollut monen sekunnin mittainen hetki, kun vauva jo syntyi.

En huutanut synnyntyksessä ponnistin yli tunnin ja seuraavana päivänä oli silmät verisen väriset ja nivuset kipeänä varmaankin jalkojen venytyksestä erilleen. Ponnistin varmaan väärin ensin koska kesti niin kauan. Onneksi mies oli tukena koko ponnistusvaiheen ajan.Seinän takana huudettiin ja lujaa taisi olla kivuliaampi ponnistus kuin itselläni.

En päästänyt ääntäkään ponnistus vaiheessa. Mutta supistusten loppuvaiheessa huusin niin kovasti etten ole ikinä sellaista ääntä päästänyt. Mutta sekin loppui kuin seinään kun sain spinaalipuudutuksen.

Kyllä huusin, sattuuhan ponnistus aika paljonkin. Ponnistus kesti vajaa tunnin ja aika paljon väsyin.
Ei mulla silti elokuva synnytystä ollut. Huutoa ja 2min ponnistusaika.

Toinen lapseni syntyi avotarjonassa ja kun vaikken mielestäni huutanut niin kätilö sanoi että "älä huuda, naapurihuoneen ensisynnyttäjä pelkää". Mutta kun sattui niin vietävästi kun reidet poltti jatkuvasti ja näin kaikkien hoitohenkilökunnan jäsenten silmistä heidän hädän että vauva ei meinaa tulla millään ulos ja käsketään vaan ponnistaa vaikkei ole supistustakaan... Oma hätä kuului mun äänestä, eikä kukaan edes vastannut kun kysyin esim. Että saanko vaihtaa asentoa.