Miten olette selvinneet lemmikin menetyksestä? Minulla on uusi tilanne, kun rakas lemmikki kuoli sairauteen. Vuosia se oli aina mukana päivän touhuissa ja nyt tuntuu koti tyhjältä.
Kunnioitukseni niille, jotka ovat menettäneet läheisen ihmisen. Toivon, ettette ajattele, että pidän eläintä ihmisen arvoisena.
Kunnioitukseni niille, jotka ovat menettäneet läheisen ihmisen. Toivon, ettette ajattele, että pidän eläintä ihmisen arvoisena.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Googlessa auttoi minua,kun pari vuotta sitten jouduin kahdesta koirasta luopumaan.
Pitkää surutyötä ei pitäisi tehdä,eläin ei pääse uuteenelämään kiinni,jos sitä täällä maanpäällä pitkään surraan.
Minä hyvästelen lemmikin,ja lasken vapaaksi,niin tein talvella hevosellekin,jonka jouduin lopetuttamaan.
Jos vielä pystyt lemmikkistä huolehtimaan,eläinhoitolat ovat hylättyjä eläimiä täynnä.Anna koti hyljätylle eläimelle.
Luopumiseen kuuluu aina surua ja kaipuuta,se on ihan luonnollista.Voimia Sinulle
Kyllä lemmikki on tärkeä, omassa elämässä on aina ollut koira. Keväällä 2004 jouduimme lopettamaan 14 v. vanhan saksanpaimenkoiramme, se oli surun päivä ja yhden aikakauden loppu.
Mieheni kuoli vuotta myöhemmin. Minusta tuntuu, että mieheni ei koskaan toipunut tämän kaverinsa menetyksestä. Nämä kaksi kun kulkivat yhdessä ja hoivasivat toisiaan kymmenen vuotta mieheni jäätyä eläkkeelle.
Hankimme silloin uuden koiran täyttämään edellisen jättämää tyhjyyttä. Se on onneksi tässä minun seurana. Ihmistä ei voi korvata toisella, eläimen tavallaan voi. Se ei tietysti koskaan ole se sama mutta täyttää paikan. Miten olisi omalla kohdallasi?
joutunut luopumaan monasti lemmikistäni ,nyt on 6v koira ja lasken että sen kanssa saan olla vielä monta vuotta ,mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä itselullekin voi sattua. Olen jo pojan ja tyttären kanssa sopineet, että jos minä lähden ensin, niin he sitten pitävät Jerrystä huolta ,ja sen ovatkin luvanneet.
Surtava on eläintäkin ,mutta parempi kun koittaa vaan päästä tosiasian kanssa sinuksi.
Koita muistella positiivisessa mielessä ,kuinka sait viettää monta mukavaa hetkeä ystäväsi kanssa.
sillä kyllä se on melkein yhtä suuri suru kuin jos omaisensa menettäisi.
Koiramme kuolemasta on jo n, 20 v. ja yhä minulle tulee tippa silmään, kun pyyhin pölyjä koirani valokuvasta. Juttelen sille aina, kun katson kuvaa.
Tyttäreni koira kuoli 5 vuotta sitten ja kaipaan sitäkin, koska se oli meillä usein ja ulkoilutin sitä harva se päivä.
En ole uskaltanut ottaa enää lemmikkiä. En halua enää kokea sitä surua.
Kiitos kaikille vastanneille. Tietysti uusikin lemmikki on mahdollinen, mutta ei vielä ole sen aika. Enkä tiedä, miten jaksaisin toisen menetyksen. On ollut yllättävän raskasta tässä. Ei oikein uskalla ihmisille mainitakaan asiasta, koska pelkään että pitävät minua höppänänä, kun elukkaa suren.
Jouduimme tekemään päätöksen koiramme lopettamisesta, koska sillä todettiin mahalaukun syöpä. Se olisi voitu leikata, minkä jälkeen se olisi elänyt muutaman viikon pistosravinnolla. Koiralle oli helpompi vaihtoehto se, että lääkäri ompeli sen vatsan kiinni ja antoi toisen piikin. Sen elämä sammui tuskattomasti elänlääkärin leikkauspöydälle.
Meille se ei ollut tuskatonta. Ajoimme kotiin kolmenkympin nopeutta, sillä itkimme kumpikin.
Hautasimme koiran kotipihaan, mutta koti tuntui tyhjältä. Kukaan ei tullut ovelle vastaan, iskenyt tassujaan olkapäillemme ja pussannut häntä viuhuen meitä tervetulleiksi.
Koira oli ollut mukanamme ajallessamme lomilla ympäri Suomea. Kun seuraavana kesänä taas lähdimme ajamaan tuttuja reittejämme, itkin joka paikassa. Aina oli mielessä, että täällä oltiin viime kesänä koiramme kanssa.
En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin silloin. Saattaa olla, että siinä itkin myös kuolleita vanhempiani. Olen ainoa Suomessa asuva tytär ja jouduin luonnollisesti hoitamaan kaikki kuolemaan liittyvät käytännön asiat. Sen lisäksi piti lohduttaa muita omaisia, jotka olivat surun murtamia. Kummallakaan kertaa ei jäänyt itkulle sijaa. Luultavasti koiramme kuolema mursi padon, ja sain itkeä suruni ulos.
Poikamme olisi tuonut meille koiramme jälkeläisen, mutta minä kielsin jyrkästi. Olisin varmasti oppinut rakastamaan sitäkin, mutta pelkäsin mitä tapahtuisi sitten, kun sekin koira kuolisi.
Sure rauhassa koiraasi. Ei se ole naurettavaa. Se on vakava paikka, mutta aikojen kuluessa suru haaltuu, ja pystyt haikeasti hymyillen muistelemaan koiraasi.
nuorin poikani muutti pois kotoa.En ole eläimiin koskaan niin kiintynyt.Ei ole ollut aikaa slloin kun joku pystykorva oli ulkona kopissa ja kiinni.Nyt ottasin erilailla varmaan kun olisin enemmän aikaa.En alkaisi sellaista vaivaa näkemään enää.
Aika taitaa olla ainut asia joka tuo apua,kipein kärki taittuu,niin se on aina kipeissä asoissa.Olen itse joutunut lopettamaan oman koirani ja ikävä on vieläkin.Koirani halvaantui vähitellen ja päätös oli tehtävä,kyllä se koski kipeästi.En ole vielä pystynyt ottamaan uutta koiraa,sekin aika tulee,uskon niin.
Olen jo elämäni aikana joutunut luopumaan kolmesta minulle rakkaasta koirasta. Ensimmäinen oli Cockerspanieli semmonen ihana ruskea poika. Yhdeksän vanhana siihen tuli imusolmuke syöpä. Kun sitten ei enää mikään hoito tehonnut oli kauheaa katsoa kun tuo lemmikkini tuli viereeni istumaan ihan kuin haluten sanoa että haluaa nyt lähteä jo pois. Tuosta tapauksesta on jo aikaa 25 vuotta mutta vieläkin näen ne anovat silmät edessäni. Vieläkään en ilman kyyneleitä asiaa voi ajatella.En itse pystynyt viemään lemmikkiäni pistettäväksi vaan vävyni ja poikani tekivät sen puolestani. Samoin hoitivat hautauksen.
Toinen oli ihan puhdas sekarotuinen ja vilkas koira joka jäi jo 8 kuukauden vanhana auton alle ja kuoli. Tähän en ehtinyt niin kovasti kiintyä vaikka se monet ihanat hetket ehti järjestääkin munulle. Ikävöin sitäkin kyllä kovasti.
Kolmas oli sitten tuon edellisen jälkeen otettu Saksanpaimenkoira. Sillä alkoi takapää pettää ja se todella kärsi vaivastaan jo. Jouduimme sen nukuttamaan mutta ei ollut minusta silloinkaan katsomaan tämän lemmikin nukuttamista ja hautaamista.
Nämä on kyllä niin vaikeita asioita ettei niistä ihan helpolla yli pääse. Jotenkin se eläimen avuttomuuden näkeminen ja sen omistajaan luottamuksen osoittaminen vie tunne tilan niin syvälle että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan eläin pyytää apua ja on ihmisen avun varassa kun lähtöhetki lähenee. Se katseen näkeminen tekee kipeää ja kulkee mukana koko elin iän. Kuitenkin on hyvä kun viimein saa sen päätöksen tehtyä ettei anna tuon rakkaan ystävän enää kärsiä on sen jälkeen itsellekin helpotus.
Tiedän kuinka vaikealta se päätös tuntuu mutta ajatus siitä että nyt on tuskat pois auttaa siinäkin vaiheessa.