Separatistit

Hans potkaisi kovalla nahkasaappaalla minut ulos Ju-52 – kuljetuskoneesta ja aloitin nopean putoamisen kolmen kilometrin korkeudelta. Katsoin alas, vaikka sitä ei suositella keltanokille ja näin karuja niittyjä, jotka olivat meren vaahtopäiden ja jylhien vuorien välissä. Pääosin maasto oli karua ja kivistä. Taivas oli pilvetön ja ainoa virhe siinä oli oma peltilehmämme. Koneen nokka muistutti linnun vastaavaa, paksu ja hieman terävä, mutta selvästi tylppäkulmainen. Koneen rungossa oli vihermustat raidat; siipien sekä siivekkeiden päät olivat auringonkeltaiset. Kolmimoottorinen Hugo Junkersin tuotos oli hitaasti lentävä peltilehmä, joka kuljetti joukkoja milloin minnekin; tänään kuitenkin tarkasti Kreikkaan.

Laskuvarjon auettua vauhtini alkoi rajusti pudota ja voin hengittää nyt vapaasti, sillä en ole vaarassa mäiskähtää läntiksi ja helpotuksekseni varjoni on normaali eikä roomalainen kynttilä. Takapuolen kipuuni syypä Hans Jürgen, joka leijailee yläpuolellani iloisen rauhallisesti. Ilot päättyvät aina lyhyen ja ilon päättäjä on tällä kertaa 40-millin Bofors – ilmatorjuntatykki. Ilmatorjuntatykin tarkoitus on tietenkin ampua konetta, muttei vihollismiesten pudottaminen taivaalta ole myöskään kiellettyä. Meitä on 12 laskuvarjojääkäriä. Hyvin koulutettuja miehiä maineikkaasta koulutuskeskuksesta Baijerin vuoristossa, joka on aina tuonut hyviä miehiä rintamalle. Meidät on koulutettu hyvin, osaamme käyttää Jugend – veitsiä taitavasti hyväkseen kaulojen viipaloimiseen sekä sydänten lävistämiseen. Koulutus vaati kovaa kuntoa, mutta meidän eliittijoukkomme selvisi siitä, sillä eliitti selviytyy tavallisten luovuttaessa. MP-40 tuli leirillä tutuksi, monta sarjaa me sillä ammuimme yhdessä. Maaten, seisten sekä istuen toinen polvi maassa ja toisen jalan tukiessa maata kantapäällään. Tykistötuleenkin meitä totuteltiin ja ilman uhreja se ei sujunut. Münchenistä tulleet kaksoset saivat tuta jykevän sadan millin kranaatin pirstovan heidän sisäelimensä vatsan kohdalta. Sota vaatii uhreja ja harjoittelu vaatimuksiin oli pakollinen pahe tupakan ja kuuluisan Baijerilaisen oluen ohella. Jouduin keskeyttämään mietteeni huomatessani Kurtin, joka oli joukkueemme ansiokkain sotilas ja jonka laskuvarjoon oli osunut kranaatti. Laskuvarjon muuttuessa yhä pienemmäksi ja venyen luonnottomasti alkoi nopea sekä vapaa pudotus. Onneksi hän putosi mereen ja sydämeni keveni hieman, olihan hän velkaa minulle sata Saksan markkaa! Ja minä olin saman verran velkaa Meyerille, joka oli ovelannäköinen mies. Pelatessaan skatia Meyer hieroi viiksiään hämäten muut pelaajat - uskoin tämän olevan syy mokoman pelurin hyvään tuuriin.

Laskeutumiseni oli varsinainen manööveri, sillä putosin kevyen hienostuneesti ja vaivautumatta katsomaan alleni. Putosin kivikkoiseen maastoon pienten pensaiden sekaan, kierin vähän matkaa ja paukautin kypärän suojaaman pääni vanhaan kivimuuriin. Kypäräni ei tästä ollut moksiskaan, vain pieni lommo oli sen ylpeyttä lokaamassa. Jouduin nousemaan pystyyn muutamassa sekunnissa, sillä huomasin olevan lähes yksin laskeutuneena kivikkoon, jossa oli kitukasvuista pusikkoa.
Meyer hieroi viiksiäni takanani sytyttäen samalla tupakan voittamallaan tupakansytyttimellä. Meyer ei ehtinyt vetää ensimmäistäkään sauhua, kun luoti lävisti hänen ovelat kasvot tehden reiän hänen älykkääseen otsaan. Mitä minä sitten tein? – No suojauduin tietysti! Repaleinen univormuni sai uuden repeämän, mutta se ei ollut suurin huolenaiheeni. Suurin huolenaiheeni oli lähestyvä tankki, jota tuttavallisesti kutsuttiin Matildaksi. Hans on aina ollut pätevä mies toiminnan keskellä ja tämän hän näytti hyppäämällä kivimuurin yli. Otettuaan kranaatin vyöltään hän tähtäsi sen suoraan telaketjuun, joka repesi räjähdyksen voimalla palasiksi. Matildan vaaleansiniset raidat yhdistettynä ruskeankeltaiseen väriin muutti sävyään armottomasti palavaksi tulipunaiseksi. Upseeri huusi miehistölleen muutaman kirosanan, jonka tarkoituksena oli kehottaa muu miehistö ulos. Ilman vastausta hän avasi luukun ja joutui minun MP-40:n puhkomaksi. Väristeltyään kuin olkinukke tuulessa hän putosi alas panssarin päältä vetäen verivanaa perässään. Konekiväärituli lakkasi muutamien minuuttien tulen jälkeen johtuen meidän laajamittaisesta hyökkäyksestä, joka rusensi pihteihin kreikkalaisten sekä brittien asemat. Tommyt olivat tulleet tänne Bulldoggeina, mutta lähtevät täältä uitettuina koiranpentuina.

Meidän komppania oli vielä taisteluasemissa, joita ei hevillä murrettaisi. Vaikka tarkka-ampuja Ernst Schindler oli ampunut luodin konekiväärimiesten paksuihin kalloihin, ja vasta sen jälkeen he tajusivat vaieta. Hajanaisen kivääritulen kivestä kimpoilevat luodit pitivät eliittijoukkomme matalana. Päätin ratkaista tilanteen eduksemme ja heitin perunanuijan vihollisen valkoiseksi kalkittuun hökkeliin. Kivisen maalaistalon seinät räjähtivät sisään paljastaen muutaman kreikkalaisen
separatistin, joka joutui meidän MG-34 kynsiin. Luodit osuivat jalkoihin, sillä tahdoimme vankeja, jotka kertoisivat muista separatisteista.
Aurinko laski vuorten tasalla antaen viileyden laskeutua saarelle. Päätimme perustaa väliaikaiset asemat talon raunioihin. Tiedusteltuamme vastapuolelta nyrkkien voimalla muista separatisteista saimme vastaukseksi vain sylkeä naamallemme. Tämä aiheutti tulisielu-Hansille raivokohtauksen, jonka seurauksena
kiväärinperät aloittivat iloisen rummutuksen separatistien selkään. Separatistien maattua kivisessä maassa verta vuotaen päätimme rentoutua nuotion ääressä.
Laulettuamme muutamia Hitler jugendissa opittuja lauluja päätimme ottaa pakeistamme hieman purkkilihaa. Avaten purkkilihan tylpännäköisellä, mustakahvaisella Hitler-jugend veitsellä, jonka terä oli tottunut sukeltamaan vihollisten kurkuissa tuoden verta tuliaisiksi. Avasin kiiltävän alumiinipurkin veitselläni ja seivästin teurastetun naudanlihan veitseni kärkeen, jonka jälkeen tungin sen ahnaaseen suuhuni sillä tämä oli ensimmäinen ateriani laskuvarjohypyn jälkeen.

Neuvottelimme toimintasuunnitelmista ja päätimme jäädä tähän rauniokasaan huomiseksi asti, silloin saisimme Göringin korppikotkat avuksemme.
Aamuisen auringon luodessa ensimmäisiä säteitä vuorten yli ja tummansinisen taivaan ollessa pilvetön näimme siellä lentävät Stukat. Stukat pudottautuivat nopeaan syöksyyn luoden mielikuvan linnusta, joka kynsillään nappaa rotan. Nämä linnut antoivat kylälle iloisen tulituksen konekivääreistään pommien ohella. Pommit räjähtelivät taloissa, joista tiedustelu oli jo etukäteen puhunut. Ujeltavat stukat levittävät mustaa mainettaan poistuessaan korkealle horisonttiin savuavasta rauniokasasta. Päätimme Hansin kanssa hieman tiedustella kylän tilannetta. Muiden jääkäreiden jäädessä vartioon me ryömimme lähelle kylää, joka savusi peittäen näkyvyyden ja luoden synkän verhon meidän ylle. Savun laannuttua näemme siviilejä, jotka makasivat ruhjottuina kadulla, lapsia itkemässä äitejään ja äitejä etsimässä lapsiaan. Kaikkialla vallitsi sekasortoinen tilanne, joten kylän valtaaminen kävisi helposti. Pudottauduin kuoppaan, jotta saisin näkösuojaa viholliselta käyttäen apuna kuollutta kulmaa, josta meille Baijerissa puhuttiin. Kypärääni putosi hieman nokareista multaa, mutta en jaksanut siitä välittää johtuen ainaisesta
stressistä. Monille tämä pieni ärsyke hiljaisuuden keskellä on aiheuttanut mielisairautta. Hans oli takanani ja katseli ympärilleen, koska oli muutenkin kiinnostunut Kreikasta ja varsinkin luettuaan pienen rakkaustarinan, jossa oli Minotauros ja joku neito sekä rohkea poika pääosassa. Kreikka ei tarjonnut minulle paljoakaan näkymiä saati kulttuuria kuopan pohjalta, jonka synkät linnut olivat tehneet.

Olimme lähellä Zakroa – näin sanoi huvittunut siviili, joka seurasi meidän epätoivoista ryömimistä pois kuopasta. Päästyäni ylös käteni olivat mullassa ja pyyhittyäni vetisiä kasvojani nekin olivat hieman mustuneet kuin Jesse Owensilla ikään. Hans ei ollut iloisella tuulella ja sen hän näytti rikkomalla MP-40 sarjallaan
muutamia ikkunoita. Yleensä hän ei tekisi moista, mutta sota on näköjään kiristänyt hänenkin hermojaan. Ilmeettömät siviilit varmaankin tappaisivat meidät, jos saisivat tilaisuuden, mutta nyt oli meidän aika voittaa ja nostaa Saksa häpeästä – näin tokaisin Hansille. Resuisia lapsia, joiden housut olivat repaleiset ja savustetut. Naisilla oli päällään hameita, jotka olivat kulutettu umpeen ja ensimmäisellä kerralla sängyssä. Miehiä ei liioin näkynyt, paitsi eräs, joka nojasi kävelykeppiään ja näytti sammaloituneen paikalleen. Hans potkaisi kepin pois vanhukselta ja otti sen itselleen – muistoesineeksi kaiketi. Hansin elämä oli hieman oikukas ja hän oli vaipunut synkkämielisyyteen välillä johtuen taustastaan, joka on jäänyt hämärän peittoon. Käskin Hansin käydä hakemassa muut paikalle, sillä olin johtava upseeri, luutnantti omissa merkeissään. Hansin oli toteltava, olihan hän kersantti. Pölyttäen maata hän lähti juoksemaan muita hakemaan ja katosi rauniokasan taakse.

Päätin tiedustella hieman ja lähdin kävelemään kivistä katua pitkin, kylä oli hieman raunioitunut, mutta tärkein oli jäljellä ja se oli paikallinen taverna, missä sai ruokaa ja juomaa. Kreikkalaiset olivat yhä ilmeettömiä ja seisoivat kaduilla ilman elettäkään; parrakas vanhus mutisi jotakin viedystä kepistään – huomasin sen hänen käsieleistään. Kulkiessani eteenpäin tasaisesti puuskuttaen näin kivenlohkareita tien vieressä – olivat kaiketi taloista pudonneet. Näin suurenevan pölypilven horisontissa ja se kasvoi kasvamistaan kunnes se näytti autolta, se oli Sd.kfz 251 C – puolitelavaunu ja se oli hieman mutainen. Pienestä tähystysaukosta virnisti Hansin naama. Vaunu pysähtyi viereeni ja kaikki miehet hyppäsivät iloisesti ulos. Ensin lähti Ernst, sitten ”Maus” ja loput tässä järjestyksessä, jos muisti ei petä:
Fritz Kriegsman, Von Schaunhorst, Jan Görlsdorf, Mikael Schube, Viktor Matterhorn, Kurt Auber, Renard Panhard ja lopulta Hans. Fritz oli tukevarakenteinen karpaasi, jota kaikki tahollaan kunnioittivat. Von oli ylhäisösuvun vesa, joka arvosti sikareita ja kallista viiniä ja siksi käytimme hänestä lempinimeä ”Von”.
Jan Görlsdorf oli puoliksi polakki, mutta työskenteli Saksan tehtaissa ja siinä samalla romantisoitui Hitlerin aatteista – ja vihasi muita polakkeja.
Mikael Schube oli vanha ja tiesi asioita, joita moni ei tietäisi; salatieteiden maisteri ja historiassa aivan verraton. Hän oli jo Junkersissa kertonut meille mykeneläisestä kulttuurista, joka Kreetalla vallitsi. Hans naurahti sille, kun hän kertoi kreetalaisten hyppivän härkien yli. Hulluutta! – Hän sanoi. Viktor Matterhorn oli harmaa persoona, joka viihtyi yksikseen ja välistä taasen oli lähes näkymätön muiden seurassa ja mitään muuta en oikein voi teille kertoa. Kurt Auber oli huippu-urheilija, joka pullisteli ennen vanhaan messissä lihaksillaan. Kertoi olevansa Hampurilainen painonnostaja, mutta annoimme hänelle lempinimeksi kuitenkin ”Hamppu”,
Hampurin mukaan. Renard oli suvultaan ranskalainen, mutta oli tullut ihailemaan diktatuuria Hitlerin nostaessa päätään poliitikkona. Viiksekäs aatelismies, jolla oli muutamia sikareita, joita hän joutui ”lainaamaan” Vonille saadakseen tältä viiniä, jota Von aina löysi paikasta kuin paikasta. Käskin miesten mennä riviin kuuntelemaan tulevia ohjeitani:
- Meidän tehtävänä on pitää tämä kylä hallussa hinnalla millä hyvänsä ja siksi käsken teitä eliittiä tekemään hyvät puolustusasemat, jotka kestävät rajuakin tulitusta ja ovat teille suojaisat. Aloittakaa vaikkapa noista järkäleistä; tehkää niistä muuri meidän ja vihollisten väliin! Muistakaa myös suojata sivustot ja selusta!
Sanottuani nämä sanat alkoi vilkas vilinä järkäleiden ja kylän laitamien välillä. Miehet tekivät töitä hiki hatussa saadakseen puolustuksen kasaan.
Katsoin taasen horisonttiin illan hämärtyessä ja näin juoksevan hahmon. Hän oli omaperäinen Maus, joka oli aina tekemässä ja purnaamassa, mutta samalla hän on toiminnallaan pelastanut meidät monesti pinteestä, viimeksi Ranskassa lähellä Belgian rajaa synkissä metsissä. Oli varoittanut tulevasta kranaatista ja auttanut näin meitä pitämään sirpaleet loitolla kehostamme. Maus oli jotenkin aina ollut vetäytyjä eikä edes innostunut naisseurasta kuten Hans, mutta oli hän silti osa meitä ja tuki tarpeen tullen, vaikka ei hölynpölyä puhunut. Kranaatti ulvahti korvan taakse ja loikkasimme kaikki maahan yhtä nopeasti kuin ennenkin. Kranaatinheitin keskitys alkoi pauhata ja oletettavasti kranaatinheittimiä oli läheisessä nahkealehtisten puiden metsässä. Kuului vain muutama ”vump” ja räjähdys takana, edessä tai sivuilla.
Muutama olkikattoinen talo räjähti palasiksi olkien lentäessä ilmaan ohuena palavana soihtuna. Nousimme taas pystyyn ja jatkoimme töitä kunnes keskitys taas yllätti tämän kiertokulun jatkuessa muutamaan otteeseen ja lopuksi saimme suojat valmiiksi. Jokainen teki pienen kuopan itselleen ja paranteli sen kestävyyttä asettamalla kiviä sen reunalle, jotta kuopan ei tarvitsisi liian syvä olla. Miinoitimme kaikki kylän talot asukkaiden mentyä naapurikylään sattuneesta syystä. Asetimme syötiksi muutaman viinipullon sekä kilon juustoa, vaikka olisi sääli heittää moista herkkua hukkaan. Jokainen, joka astuu ovesta sisään pamahtaa samalla sekunnilla ovesta ulos.

Hampulla oli vakavaa asiaa:
”Siirrettyäni noita järkäleitä hauikseni kasvoi muutamalla sentillä. Ausgezeichnet!”
Hans tuli samalla nurkan takaa ja löi Hamppua kiväärinperällä leukaan voimiensa tunnosta ja tämä
lensi kaarevalla radalla muutaman metrin sivulle Hansista poispäin. Hamppu tointui samalla sekunnilla ja uikutti takavasemmalle niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi.
Asemat olivat valmiita ja niin olimme myös mekin. Tähyilimme vihollista maalta ja ilmasta silmät tarkkana sekä korvat kovana. Tiukat ilmeet kertoivat rasituksesta sekä kireästä ilmapiiristä, joka miesten keskuudessa vallitsi. Auringon vaipuessa vuorten taa pilvet alkoivat muuttua synkemmiksi uhkakuviksi ja näin ajattelin myös olevan miesten laita eli leppoisan kevyestä ilmapiiristä painostavan raskaaksi jännitykseksi, jota voipi jo Jugend- veitsellä leikata. Yllätyksenä mitään hyökkäystä ei tullut, vaan muutama tarkka laukaus, joka sai meidät varpailleen ja uskoin kaiken takana olevan muutama koulutettu tarkka-ampuja. Laukaukset pamahtivat ilman läpi luoden kontrastia muuten hiljaiseen iltaan. Ahdistunut olo kyti kuitenkin sisällämme ja yön koputtaessa ovea aloimme pitää vahtia kahden tunnin vuoroissa.
Ensimmäisinä olivat vuorossa Schube ja Hamppu lämmittämässä nuotiota sekä tarkkailemassa vihollisia kavaluuksien varalle. Me muut nukuimme kylän keskellä
nuotion ääressä emmekä oikein enää jaksaneet välittää kuluneiden päivien rasituksesta. Molempien vahtien Schmeisserit rentoutuivat ja lopulta olivat jo maassa, kun Schube aloitti juttelun Kreikan historiasta aina raskasvarusteisista Hopliiteista Kreikan demokratian aikakauteen sekä Spartan ja Ateenan välisiin sotiin ja vertaili herkullisten kielikuvien avulla Valtakunnan ja Spartan armeijan kuria ottaen huomioon etenkin SS-joukot. Molempiin otettiin vain parhaimmat ja valitut – tosin Spartassa tapettiin heikoimmat lapset. Hamppu vain nyökkäili kun Schube puhui hyvästä fyysisestä kunnosta ja Hamppu pullisteli samalla lihaksiaan, vaikka ne eivät oikein kunnolla näkyneet nuotion valossa. Hamppu änkytti jotakin, mutta ei saanut sitä kunnolla sanottua, vaan keskittyä taas hiljaa kuuntelemaan Schuben esitelmää.
Yön hetki oli kaikista pimeimmillään ja Schube käski Hampun hakea puita.
”Hae lisää kuivia puita – painotan sanaa kuivia!”
”Hae itse älykkö!”
”Sinullahan on lihakset, joten voit käyttää niitä tositarkoitukseen pullistelun sijaan.”
”Ach! Menen, menen senkin schwarzkopf!”
Ja niin Hamppu meni hakemaan puita; ohitettuaan kylän puolittain pystyssä pysyvän muurin hän hidasti tahtiaan ja vilkuili päämäärättömästi ympärilleen – nähtävästi Schuben kauhutarina roomalaisesta lääkäristä oli pelottanut häntä hieman, vaikka hän ei sitä kenellekään myöntäisi. Sydäntä kouraisi ja keuhkot vaihtoivat ilmaa tavallista nopeammassa tempossa. Metsän siimeksestä kuului epämääräinen naksahdus, joka sai Hampun mietteliääksi sekä varovaiseksi hänen painaessa kevyesti MP-40:nen liipaisinta. Ase oli ladattu ja valmis tikkaamaan jokaisen luodin lentoradalle osuvan objektin. Hamppu haparoi eteenpäin epäröivä ilme kasvoillaan elohiiren tanssiessa iloista tanssiaan hänen oikealla silmällään. Hamppu kompastui puunjuureen ja lensi turvalleen kivikkoiseen maahan, mutta onneksi nopeat refleksit olivat hioutuneet taistelujen temmellyksessä ja hänen kätensä osuivat naaman ja maan väliin aiheuttaen vain lieviä naarmuja kämmeneen.
Muutama luoti hipaisi olkani yli lentäen vasemmalla olevaan puuhun ja repien sen kaarnaa irti siististi. Kyseessä lienee ollut vanhanaikainen kivääri, sillä se ei ampunut kuin pitkän väliajan päästä uudestaan ja sitä ennen olin jo noussut ja juossut kohti nuotiota, huutanut Schubelle ja näin ollen molemmat olimme maastoutuneet nelikymppiset vakaavasti käsissämme. Laukaukset herättivät muita aloittaen sekamelskan kunnes kaikki olivat maastoutuneet ja hiiren hiljaa. Hiljaisuus saapui kylään eikä enempää laukauksia tämän jälkeen kuultu. Olimme kuitenkin kaikki varpaillamme emmekä menneet nukkumaan missään vaiheessa edes aamun ensimmäisten säteiden koskettaessa maata ja hyväillessä meidän rasittuneita kasvojamme.

Aamun valjettua muutama Spitfire kävi tykittämässä piiskatykeillään halki ilman muutaman sarjan ja häipyi taas taivaan katveeseen horisontin taa. Muuten kaikki oli rauhallista ja saimme poltettua sätkät ilma suurempia häiriöitä saati selkkauksia. Tarkkaavaisuutemme herpaantui eikä ollutkaan syytä rasittaa mieltä olemalla kuin fakiiri piikeillä. Hamppu oli täysin nöyryytetty. Hänen suuren egonsa vetäydyttyä jonnekin rauniokasan taakse kutistumistautia potemaan jäimme muut miettimään suunnitelmia miten toimia tästä eteenpäin. Hans sanoi meidän olevan aika huonossa jamassa ilman huoltoa saati ammuksia ja vihollisen ollessa nyt niskanpäällä.
Hans ajatteli nyt olevan täydellisin hetki yllättää ne housut kintuissa ja sikarit suussa. Valmistelimme suunnitelmaa ja päätimme tiedustella vihollisen asemia Hansin ja Jan ”Görli” Görlsdorfin kanssa. Görli siemaili viimeiset vesipisarat leilistään ja lähti kohti länttä vihollisen asemia tiirailemaan. Kävelimme hitaasti ja hiljaa kaiken varalta tarkistaen reitin kaikenlaisten räjähtävien ansojen varalta. Eräs sotilas naapurikomppaniasta juoksi metsään Ranskan ja Belgian rajalla räjähtäen kappaleiksi pään lentäessä melkein komentajan syliin – se oli todella surkuhupaisa näky jopa mustan huumorin ystäville SS-joukoille. Tämän mielikuvan turvin muistimme olla varovaisia emmekä varsinkaan halunneet päidemme lentävän jonkun upseerin Kübelwagenin tuulilasiin, vaikka se taisi olla näillä seuduilla harvinaista. Hans nauroi ajatukselle ja hänen ruskettuneet kasvot paljastivat ovelan sudenhymyn, joka levisi hymykuoppien reunoille asti. Görli oli hiljaa mutisten koko ajan jotakin
Hitleristä ja Puolasta emmekä oikein jaksaneet häntä kuunnella, joten menimme hieman sivummalle. Hansin mielestä koko tehtävä oli järjetön ja sille oli annettu liian vähän resursseja ja vielä vähemmän aikaa, mutta hän piti haasteita ja kerran messissä päätti juoda kymmenen litraa olutta sammumatta ja onnistui. Tunsin olevani hyvässä seurassa liikkeellä, vaikka alkoholin larppaaminen suuhun oli eri asia kuin sotiminen. Sypressien reunustama kävelypolku olisi ollut eksoottisen viehättävä lomailijalle, mutta meille se oli vain kitukasvi muiden joukossa. Kasvisto oli koko ajan vähentymässä rinteen jyrkentyessä ylöspäin mentäessä. Kivinen polku tarjosi paljon potkittavaa saappaille, mutta sekin huvi sai jäädä lomalle. Pohdimme Hansin kanssa naisten ajatuksia samalla kuin Jan tokaisi jotakin, että hänen vaimonsa oli kuollut jäätyään junan alle Berliinissä lähellä Berlin – Lehrter Stadtbahnhoffia. Menimme kiusallisen hiljaisiksi hänen kertoessaan jonkun harmaapukuisen tyypin törkätessä Janin vaimon junalaiturilta alas juuri Münchenistä tulevan junan eteen.