onko muilla näin

kai se meilläkin menee niin kauan kuin minä jaksan, ja on sen mieskin joskus sanonut että minä se olen joka väsyy häneen joku päivä. No näin mennään toistaiseksi ja onneksi niitä hyviä aikoja on kuitenkin vielä enemmän kuin huonoja. Koen että itsetuntoni on suht hyvä mutta ei tarpeeksi vahva että lähtisin pois suhteesta, no osittain lastenkin vuoksi en halua missään nimessä rikkoa perhettä, hän kun on hyvä isä ja lapset ovat tyytyväisiä. En usko hänen koskaan muuttuvan, ei tuon ikäinen ja tapainen mies muutu, hän on mikä on ja näillä mennään.Ja kyllä hän minua osaa kohdella todella hienostikin mutta aina riidan tullessa se olen minä jonka syytä on kaikki ja joka on tyhmä ja tarpeeton, haukkumisten jälkeen hän aloittaa päivien mykkäkoulun ja odottaa niin kauan että minä teen aloitteen anteeksipyytämällä, sitä en enää tee, joten tilanne purkautuu muilla keinoilla ajan myötä, minähän en anteeksi pyydä jotain mitä en ole aiheuttanut. Ja joka kerta kun hän lähtee työmatkalle, olen niin iloinen ja onnellinen vaikka minulle jääkin kodin ja perheen pyöritys ja töissäkäynti sillä välin yksin hoidettavaksi, ikävöin häntä mutta kun hän tulee taas takaisin ikävöinti loppuu siihen.

hyvä voittaa huonon kirjoitti:

kai se meilläkin menee niin kauan kuin minä jaksan, ja on sen mieskin joskus sanonut että minä se olen joka väsyy häneen joku päivä. No näin mennään toistaiseksi ja onneksi niitä hyviä aikoja on kuitenkin vielä enemmän kuin huonoja. Koen että itsetuntoni on suht hyvä mutta ei tarpeeksi vahva että lähtisin pois suhteesta, no osittain lastenkin vuoksi en halua missään nimessä rikkoa perhettä, hän kun on hyvä isä ja lapset ovat tyytyväisiä. En usko hänen koskaan muuttuvan, ei tuon ikäinen ja tapainen mies muutu, hän on mikä on ja näillä mennään.Ja kyllä hän minua osaa kohdella todella hienostikin mutta aina riidan tullessa se olen minä jonka syytä on kaikki ja joka on tyhmä ja tarpeeton, haukkumisten jälkeen hän aloittaa päivien mykkäkoulun ja odottaa niin kauan että minä teen aloitteen anteeksipyytämällä, sitä en enää tee, joten tilanne purkautuu muilla keinoilla ajan myötä, minähän en anteeksi pyydä jotain mitä en ole aiheuttanut. Ja joka kerta kun hän lähtee työmatkalle, olen niin iloinen ja onnellinen vaikka minulle jääkin kodin ja perheen pyöritys ja töissäkäynti sillä välin yksin hoidettavaksi, ikävöin häntä mutta kun hän tulee taas takaisin ikävöinti loppuu siihen.

Lue lisää

Itse olen kuitenkin ajatellut, että ei mitään täydellistä olekaan. Monia parisuhteita aiemminkin eläneenä, niin on tämä kuitenkin ihan sellaista keskivertoa parempaa, ei vaihtamalla parane (muutoin kun silloin kun jättää holistin).

Se vituttaa eniten, että riidat jäävät ilmaan, mitään ei koskaan selvitetä. Meillä mies pyytää anteeksi, mutta nyt vuosien mittaan sekin on jäänyt. Minä pystyn olemaan hiljaa päivä tolkulla, mutta mies nykyään enemmäkseen alkaa juttelemaan ihan tavan asioista. Siitä lähtee keskustelu (en malta olla hiljaa jos voi puhuakin, mutta sisua ei ole antaa mykkäkoulussa ekana periksi) ja riidasta ei koskaan enää mainita. joskus olen yrittänyt ottaa uudelleen puheeksi ja taas on huudettu ja sitten taas oltu hiljaa.

Joskus, huonompina aikoina tulee mietittyä päivittäin (joskus ihan muutaman viikonkin ajan), että entä jos lähtisi. Onko ihan tervettä miettiä vakavissaan suhteen päättämistä päivittäin? Mutta sitten tulee taas parempi aika ja se unohtuu, kunnes sitä alkaa taas miettiä.

Katsotaan nyt tuleeko tästä mitään. Minua ei pidä tässä mikään, muu kuin seitsämän vuotta ja yhteinen koira ja talo, onneksi ei ole vielä lapsia tullut, paskaa ehkä sitäkin enemmän...

Kuten huomaa, taas on vähän huonompi aika. Parisuhde, älkää puhuko minulle parisuhteesta...

Olen töissä tällä hetkellä ja kuitenkin jostain syystä olisin mielummin kotona miehen vieressä. Aamulla kun pääsen kotiin, toivon, että lähtisi siitä sangystä äkkiä, että saan rauhassa nukkua (pirulainen on lomalla, ettei töihinkään lähde). Reisuussa olessa oli kauhea ikävä miestä ja sitten oikein puistatti kun näki sen ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, se käyttäyty kun en olisi missään ollutkaan "ai hei, tiskikone on ihan täynnä, en osannut laittaa päälle...". Ja olin kaksi viikkoa pois!

Mutta ehkä se on juuri se välinpitämättömyys minkä takia tässä onkin... Aiemmat suhteet kaatuneet aina siihen mustasukkaisuuteen tai menemisten rajoittamiseen. Nyt meillä molempien oma elämä on itsestään selvyys, vapaus mennä... Siitä ei halua luopua. Tämän jos nyt vaihtaa, niin seuraava on kuitenkin taas joku roikkuja. Ja itsekseen en osaa olla yhtään...