Kaksi

Jokaisen suru on aina mielestäni aitoa surua. Eikä mielestäni suruja voi edes verrata.
En halua omilla mielipiteilläni loukata kneltä on joku muu läheinen kuin lapsi kuollut. Mutta kaikki muut läheiset jotka olen menttänyt, olen kuitenkin päässyt yli paremmin kuin oman lapseni.

Harva vanhempi ajattlee asiaa niin että kun lapsi kuolee, tai jos laseni kuolee..ei..vanhemmat pitää sitä luonnollisena luonnostaan että lapsi jää kun meistä aika jättää.
Tottaki jos lapsi sairastaa ajatus siitä että lapsi kuolee ennen tulee taatusti mieleen, mutta uskoisin niidenkin vanhempien protestoivan mielessään että näin tulee käymään. Se on tavallaan luonnon vastaista.
Itse olin valmistautunut hautamaan isovanhemman, mutta toisin kävi. Tottakai suru olisi ollut suuri jos asiat olisi mennyt niin kuin oletin. Ikäväkin olisi ollut.
Olen menttänyt isäni, mutta en ehkä voi verrata hänen kuolemaa muihin , koska en elännyt isäni kanssa kuin muutaman vuoden pienenä.

Ihminen joka ei ole menttänyt lapsen , ei voi tietää mitä se on. Mutta ei tarvitsekkaan tietää.
Sinulla on oikeus surra niin paljon kuin haluat.

En usko että ystäväsi on väliinpitämätön.
Jos itseäni ajattelen, en vcaan enää ylläty mistään. Tunnustan myös ettei minulla vältämättä ole tunteet niin herkässä jos on kyse ihmisestä jotta en tunne.Olen jotenkin turta, enkä pelkää kuolemaa, vaan tapaa kuolla. Jos kuolen toivon että se käy nopeasti.Toivon että kuolen ennen ainutta lastani. Haluan silti elää vielä juuri ainoan lapseni takia. Hän on ainut syy elää.

Haluan edelleen antaa hänelle vahvat eväät elämäänsä varten , samalla tavalla kuin joskus toivoin molemmille lapsilleni. Hän on liian nuori jäämään yksin, ja varsinkaan nyt en toivo kenekään kuolevan , koska suru on liian suuri vielä. Koskaan se ei katoa, ei keneltäkään meidän perheestä.
Asiat meni niin , mitä kukaan ei olisi uskonut, koska nuoren ihmisen kuuluisi jatkaa tätä elämää.

Taatusti tulen itkemään vielä monen läheisen kuolemaa, mutta tiedän ettei mikään kuolema tule koskettamaan minua enempää kuin sen menetyksen jonka olen kokenut.

Jos taphtuu jotain ainoakiselleni, tiedän myös että syy elää loppuu siihen paikkaan, kukaan suvusta ei ole minulle niin tärkeä että he olisivat syy minun elää.

Kun joskus kuolen toivon pääseväni oman lapseni luokse jonka olen täälklä maan päällä menettänyt.

Surun keskellä olen itsekkin loukkaantunut monta kertaa kun tunnen juuri niin kuin sinä tunnet. Mutta yritän ymmärtää sitä ettei kukaan voi lastani rakastaa niin kuin minä rakastan. Eikä siksi voi surrakkaan lastani niin kuin minä teen.
Heidän elämä jatkuu, minun pysähtyi osittain ikuisiksi ajoiksi.
Vieraammille , meidän tapaus on vaan tilastollinen juttu. Tiedän että moni on surullisia taphtuneesta aidosti kun asiasta kuulee, mutat tiedän myöskin sen, että meidän tapaus unohtuu kun astuvat ovesta ulos.
Se on välillöä raskasta , välillä se loukkaa. Mutta en voi kuin katsoa peiliin ja kysyä..itkenkö/itkinkö muiden surua samalla tavalla kuin omaani? Ajattelinko heitä ja heidän tunteita samalla tavalla kuin ajattelen lapseni isän surua? Totuus on ei..

Kun ystäväni perhe menetti lapsen ennen minua, olin surullinen heidän puolesta. Olin surullinen joka kerta kun heidät näin, mutta siinä välissä elin omaa onnellista elämääni.

Otan osaa suruusi, ja painotan etten missään nimessä vähättele suruasi, enkä missään nimessä halua loukat ketään.

Ihan ensimmäisenä sanoisin, että olen pahoillani isäsi kuoleman vuoksi ja toivon sinulle voimia surutyöhösi.

Ja sitten se toinen asia: Tämä voi tuntua joistakin pahalle ja pyydän anteeksi jos loukkaan, mutta kuolemilla minun kokemukseni mukaan ON eroa. Kenenkään kuolemaa en vertaisi maitopurkin kaatumiseen pöydälle, mutta lapsen, lapsenlapsen tai puolison kuolema kesken lapsuuden, nuoruuden tai nuoren aikuisuuden on jälkeenjääneille ”rankempi” juttu kuin isoäidin tai isoisän nukkuminen ikiuneen pitkän päivätyön päätteeksi.

Minä olen menettänyt ”veljeni”, mieheni, poikani, tyttärentyttäreni sekä luonnollisesti myös isovanhempiani ja ystäviäni kuolemalle.
Ja jo tuossa lauseessa se mielestäni jo tulikin. Vanhojen ihmisten kuolema on luonnollinen asia. Ja jos tuntee monia ihmisiä on ”luonnollista” että kohtaa aikaa myöten myös monia kuolemia.
Nuoren tai lapsen kuolema puolestaan on aina rikos jonkinlaista perustavanlaatuista elämänjärjestystä vastaan. ”Niin ei pitänyt käydä.”
Eli voin todellakin sanoa että tietyllä lailla lapsen ja lapsenlapsen kuolemaan verrattuna muut kohtaamani menetykset tuntuvat ”mitättömille” – mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niihinkin olisi liittynyt kipua, surua ja kaipuuta tai etteikö niidenkin vuoksi olisi pitänyt tehdä surutyötä

Ei sitä osaa etukäteen edes kuvitella, miltä läheisen kuolema tuntuu ja kuinka suree. Isäsi kuolema ehkä nosti ystävällesi tunteet pintaan ja vanhat haavat avautuivat uudelleen. Jäikö hänellä aikanaan surutyö kesken jollain tasolla? Isäsi kuolema satutti sinua raskaasti ja haluaisit ystävältäsi tukea, me kaikki emme ehkä ole niin kypsiä, että osaisimme olla empaattisia tarvittaessa.

Kuolemilla on eroa. Isäni kuoli yllättäi ja kokemus oli hämmentävä ja pelottava.

Äitini kuoli vaikean ja pitkän sairauden jälkeen ja koen että kuolema oli hänelle armahdus, suru ja ikävä olivat läsnä.

Poikani menetin vastikään auto-onnettomuudessa.

Kun työkaverilta tai ystäviltä kuolee omaisia, osaan nyt kuvitella, mitä hän on kokemassa. Varmaankin olen valmiimpi tukemaan ja kuuntelemaan. Kaikki menetykset ovat surun arvoisia, mutta terveen elämänsä parasta aikaa elävän nuoren kuolema tuntuu niin epäoikeuden mukaiselta. Sitä ei tahdo käsittää! Juuri eilen kertailin mielessäni, että onko tämä kaikki edes totta ja onko tämä paha tapahtunut minulle?

Sydämestäni toivon, että saat tukea ja lämmintä myötätuntoa ja osanottoa toisilta rinnalla kulkevilta. Otan osaa. Anna aikaa surullesi ja lupaus itsellesi olla tarvittaessa heikko ja haavoittunut.

Ymmärrän mistä sinä puhut, niin kävi minullekin kun menetin alle vuodessa isän että äidin.
Minulle vanhempani olivat kultaakin kalliimmat enkä olisi halunut heistä näin varhain erota.
Vaikka sain pitää vanhempani 36v, mutta siltikin se koski ja koskee edelleen.
Minäkin törmäsin ihmisiin, jotka suhtautuivat samalla lailla miten sä ilmoitit eli ihan kuin maitolasi olisi kaatunut.
En voi ymmärtää tai voihan olla niin, että kaikilla ei ole niin mahtavat välit vanhempiin kuin minulla oli.
Uskon, että he jotka suhtauivat näin asiaa;että mitä tuo nyt? huomaavat kunhan heidän on aika sanoa omille vanhemmille viimeiset jäähyväiset.
Puhu isästäsi ja itke kun itkettää ja voimia sinulle isoon suruusi, ymmärrän.

On "luonnollista" ja elämän kiertokulkuun kuuluvaa, että vanhempamme kuolevat. Me olemme seuraava sukupolvi "kuolemaan" heidän jälkeensä jne. Jos pieni vauva menehtyy, se, totta kai, sotii luonnon järjestystä vastaan.

En usko, että kukaan voi sanoa, että "Sinun surusi on pienempi kuin minun" tms. Jokainen suru on henkilökohtainen ja siitä ei voi antaa toiselle kannettavaksi yhtään murusta.

Jos vauva kuolee, on perhe täydellinen. Heidän perheellään on edustaja myös taivaassa. Näin voi ajatella myös vanhempien kuollessa.

Voimia sinulle isäsi menetyksestä.

Olen menettänyt lapseni. Voin sen sanoa, että miehelleni kerroin, että lapseni kuoleman jälkeen, kenenkään läheisen kuolema ei tunnu kovemmalta (oikeastaan sanoin aluksi, että kenenkään kuolema ei tunnu lapseni kuoleman jälkeen miltään). Kerroin hänelle, kuinka usein olin aikaisemmin miettinyt isäni ja äitini kuolemaa, miten kestän? Isäni ja äitini elävät yhä, mutta lapseni on kuollut. Suru ja tuska seuraavat mukanani, en voi niitä paeta. Ikävääni huudan metsään. Miksi? Miksi lapseni piti kuolla?

Kriisiterapiassa kerroin, että ajattelin jossain vaiheessa, että olisipa mieheni kuollut lapseni sijaan. Olisin sen kestänyt ehkä helpommin? En tietenkään kertonut sitä miehelleni, mieheni on minulle rakas.

Toisaalta vanhempani ottivat lapseni kuoleman rankasti. Pelkäsin ja muutkin läheiset pelkäsivät, että isäni menehtyy suruun.

Mutta, voiko läheisten kuoleman suruja verrata? Isän ja äidin kuoleman sureminen on varmaankin erilaista kuin oman lapsen kuoleman sureminen.
Surutta ei läheisen kuolemasta selviä.

Onko ystävälläsi jäänyt lapsensa kuolemasta katkeruus? Onko hän surrut lapsensa kuolemaa? Ehkä hän on katkera, tai ei ole surrut lapsensa kuolemaa ja sen takia pitää isäsi kuolemaa vähäpätöisenä?

Olen miettinyt suruni keskellä, että ehkä, kuitenkin, ja kaikesta huolimatta, oli aika lapseni mennä ja minusta tuli sen jälkeen "empaattisempi", ja tällä elämällä on tarkoituksensa. Tärkeintä elämässä on ihmissuhteet, huolenpito ja rakkaus.

On totta,että oman lapsen kuoleman jälkeen mikään suru ei tunnu niin suurelta!Itse menetin ainokaiseni 5v.sitten.Vanhempani elävät yhä.Jotenkin vanhempien lähtö ennen lasta tuntuu luonnolliselta ja niin minä olen ikäni ajatellut sekä kasvanut sen ajatuksen kanssa.Oman lapsen kuolema aiheuttaa kaikkien mahdollisten tunteiden,olotilojen niin fyysisten sekä psyykkisten läpikäymistä...en osaa sitä sanoin kuvata.En kuitenkaan ajattele muiden kuolemaa vähäpätöisenä,vaan koska olen kokenut sen kauheimman,mitä elämässäni jouduin kokemaan,olen vahvempi vastaanottamaan muut surut.Ystäväsi on jotenkin kovettunut ilmeisesti kokemastaan,sekin on ihan luonnollista ja hänelle oikeutettua.Mutta kukaan ei voi mitata toisen surun määrää,joten sinun surusi on sinulle nyt se suurin,jonka olet kokenut!Toivon sinulle ymmärtäväisiä ihmisiä auttamaan surussasi eteenpäin.Halaus sinulle.

On olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole empaattisia? ja ainoastaan heidän suru on suurin, näitä ihmisiä on varmasti lapsensa menettäneissä ja muissakin yhtälailla. He eivät voi käsittää, että joku voi tuntea samoin. Meitähän on moneksi.

Koskaan ei saisi antaa surulle arvoasteikkoa...