Kapea pitkospolku, kulki suon halki.
Se oli rakennuttu aikoja sitten ja tehty kestämään.
Se ei sotuisi, kuten sillat Amerikan kultamailla.
Kestäisi minut ja minun jälkeeni tulevien kulkea, vielä pitkän aikaa.
Rinkka painoi selässäni ja leikatun olkapääni arpi viestitti kipua, mutta päätin olla välittämättä siitä. Matkaa ei olisi enää pitkälti, vain muutama sata metriä ja sitten olisin perillä.
Erämökki.
Haaveitteni ketunpesä, ajatusteni lymypaikka, suruni likaviemäri ja vaikka mitä.Kohta se näkyisi jo mutkan takaa.
Joskus muinoin olin kironnut saamaani perintöä.
Rähjää mökkiä, keskellä korpea, itikoitten ja paarmojen syntymäseudulla, jossa karhukin oli kerran tallustellut vastaan.
Miksi juuri minä sen mökin perin?
Setäni olisi voinut valita kahdenkymmenen serkun joukosta kenet vain ja hän oli päätynyt pohdinnoissaan minuun.
Olin jo päättänyt myydä sen, kun päätin kuitenkin vielä viettää siellä yhden yön. Ja se yö oli kääntänyt pääni. Halusinkin pitää mökin.
Siitä tuli minun turvapaikkani.
Siellä voisin olla, kuin olisin maailmassa yksin.
Minä ja minun ajatukseni.
Siinä muistellessani mökin myyntiä, olin jo kopsutellut lankkuja pitkin mökille.
Kaikki oli kuten pitikin, koskemattomana ja ylväänä. Harmaa, rakkaudella vaalittu mökki, odotti minua, aivan kuin arvaten, että saapuisin juuri tänään.
Valtava hämähäkinseitti, oli pyydystänyt seikkailuhaluisia puitten siemeniä ja pari huono-onnista paarmaankin sotkeentunut siihen.
Miten kaunis se oli, kun auringonsäde osui siihen.
Kuinka taitavasti, inhoamani hämähäkki oli sen tehnyt.
Raaskisinko rikkoa sen?
Laskin rinkan selästäni ja istahdin matalalle penkille.
Kiire oli jäänyt jo pitkospuitten alkupäähän.
Hengitin rauhallisesti ja ravistelin stressiä pois kehostani.
Katsoin lammelle ja tunsin itseni pieneksí.
Täällä luonnon keskellä, en ollut mitään.
Ei minua täällä tarvittu, kaikki pyörisi ikiaikaisen luonnonjärjestyksen mukaan, vaikken minä olisi syntynytkään.
Mutta minä tarvitsisin luontoa.
Ei ollut vielä pimeää, mutta sytyttelin lyhdyt valmiiksi.
Latoin takkapuut pystyyn, tuohien pilkistäessä niiden välistä. Takka? Vai oliko se avoin uuni, se oli jäänyt minulle epäselväksi.
Sytytäisin sen kuitenkin vasta myöhemmin.
Hiljaisuus kietoi minut ja alkoi ahdistaa.
Taas.
Kiireinen elämänrytmi kaupungissa, jatkuva hälinä ja äänet, ne kuuluivat jokapäiväiseen elämään ja täällä niitä ei ollut.
Ja silloin se iski minuun, kuin pallosalama.
Myrsky, jota karkuun olin lähtenyt.
Itseäni ja omaan tyhmyyttäni, omia repiviä tunteitani.
Voi helvetti, kirosin mielessäni.
Olin luullut päässeeni yli jo kaikesta, minä vahva ihminen, elämän likavesissä lillunut rääpäle.
Kaikki mikä ei tapa, sattuu.
Niin se on, eikä niin, kuten se toinen versio samasta lauseesta kuului.
Tunnemyrsky,johon olin joutunut aiemmin, oli viedä elämäni tuliseen helvettiin, mutta viime sekunnilla olin saanut itseni vedettyä turvaan.
Olin luullut....
Ja uskonut....
Ehkä halunnutkin...
Ja nyt, kun katsoin tyhjiin käsiini, mustiin, surun tummentamiin silmiini, ja tallasin väärennetyn kristallikorun siruja jalkani alla, tiesin, että elävänä, oli inhottavaa olla kuollut.
Ja kuolleena eläminen veisi minut tuhoon, selvään sellaiseen, tuhon tuloa, ei vain voinut ennustaa.
Vain aavistus sen olemassa olosta, piti minua vielä tässä.
Sisääni lasketui rauha, ahdistus väistyi. Ja silloin sen keksin!
Miksi odottaisin tuhoa, tietämättä, milloin se tulisi?
Sehän oli itsensä kiduttamista.
Ratkaisuhan oli lähempänä, kuin olin tajunnutkaan.
Nousin, suuntasin katseeeni lammelle, maisemien muistaminen oli helpompaa, kuin kasvojen tai sanojen.
Tämä rauhallisen maiseman muistaisin, aina.
Astelin rauhallisin, vahvan ihmisen askelin pienelle varastolle, jossa säilytin kaikenmoista krääsää ja osin tarpeellistakin tavaraa.
Otin käteeni kanisterin ja hölskytin sitä tarmokkaasti.
Kyllä, se oli ainakin puolillaan.
Avasin korkin varmistaakseni, että aine oli sitä mitä pitikin.
Roiskiessani nestettä ympäristöön, ympyrän muotoon, jäin itse ympyrän sisään, tarkoituksella.
Ajattelin syksyä, ukkosmyrskyä, joka kaatoi kaikki puut metsästä, rakkauttani, joka oli murskaantunut, tunteitani, joille oli naurettu, itselleni, joka ...Mitä helvettiä näitä enää! Antaa olla, tässä universumissa yhdellä idiootilla ei ole mitään merkitystä.
Työnsin käteni taskuun päättäväisesti ja löysin etsimäni.
Nostin käteni korkealle ja lausuin pienen rukouksen, mistä se tulikin mieleeni, en ollut tehnyt niin koskaan.
Ensin ajattelin pitäväni silmäni kiinni, mutta samalla, kun napsautin sytyttimeen liekin, avasin silmäni ja näin enkelin laskutuvan luokseni.
Ei, ei minua oltukaan unohdettu.
Yhtäkkiä halusinkin elää, päästäisin sytyttimen nappulan pois sormeni alta ja ....
Samassa huomasin että hihani ja lahkeeni olivat jo tulessa, bensaa oli ilmeisesti roiskunut päälleni.
Seisoin paikallani ja hymyilin....ja hymyilin.
Katsoin ylös nähdäkseni vielä enkelin savun keskeltä.
En nähnyt sitä enää.....
Se oli rakennuttu aikoja sitten ja tehty kestämään.
Se ei sotuisi, kuten sillat Amerikan kultamailla.
Kestäisi minut ja minun jälkeeni tulevien kulkea, vielä pitkän aikaa.
Rinkka painoi selässäni ja leikatun olkapääni arpi viestitti kipua, mutta päätin olla välittämättä siitä. Matkaa ei olisi enää pitkälti, vain muutama sata metriä ja sitten olisin perillä.
Erämökki.
Haaveitteni ketunpesä, ajatusteni lymypaikka, suruni likaviemäri ja vaikka mitä.Kohta se näkyisi jo mutkan takaa.
Joskus muinoin olin kironnut saamaani perintöä.
Rähjää mökkiä, keskellä korpea, itikoitten ja paarmojen syntymäseudulla, jossa karhukin oli kerran tallustellut vastaan.
Miksi juuri minä sen mökin perin?
Setäni olisi voinut valita kahdenkymmenen serkun joukosta kenet vain ja hän oli päätynyt pohdinnoissaan minuun.
Olin jo päättänyt myydä sen, kun päätin kuitenkin vielä viettää siellä yhden yön. Ja se yö oli kääntänyt pääni. Halusinkin pitää mökin.
Siitä tuli minun turvapaikkani.
Siellä voisin olla, kuin olisin maailmassa yksin.
Minä ja minun ajatukseni.
Siinä muistellessani mökin myyntiä, olin jo kopsutellut lankkuja pitkin mökille.
Kaikki oli kuten pitikin, koskemattomana ja ylväänä. Harmaa, rakkaudella vaalittu mökki, odotti minua, aivan kuin arvaten, että saapuisin juuri tänään.
Valtava hämähäkinseitti, oli pyydystänyt seikkailuhaluisia puitten siemeniä ja pari huono-onnista paarmaankin sotkeentunut siihen.
Miten kaunis se oli, kun auringonsäde osui siihen.
Kuinka taitavasti, inhoamani hämähäkki oli sen tehnyt.
Raaskisinko rikkoa sen?
Laskin rinkan selästäni ja istahdin matalalle penkille.
Kiire oli jäänyt jo pitkospuitten alkupäähän.
Hengitin rauhallisesti ja ravistelin stressiä pois kehostani.
Katsoin lammelle ja tunsin itseni pieneksí.
Täällä luonnon keskellä, en ollut mitään.
Ei minua täällä tarvittu, kaikki pyörisi ikiaikaisen luonnonjärjestyksen mukaan, vaikken minä olisi syntynytkään.
Mutta minä tarvitsisin luontoa.
Ei ollut vielä pimeää, mutta sytyttelin lyhdyt valmiiksi.
Latoin takkapuut pystyyn, tuohien pilkistäessä niiden välistä. Takka? Vai oliko se avoin uuni, se oli jäänyt minulle epäselväksi.
Sytytäisin sen kuitenkin vasta myöhemmin.
Hiljaisuus kietoi minut ja alkoi ahdistaa.
Taas.
Kiireinen elämänrytmi kaupungissa, jatkuva hälinä ja äänet, ne kuuluivat jokapäiväiseen elämään ja täällä niitä ei ollut.
Ja silloin se iski minuun, kuin pallosalama.
Myrsky, jota karkuun olin lähtenyt.
Itseäni ja omaan tyhmyyttäni, omia repiviä tunteitani.
Voi helvetti, kirosin mielessäni.
Olin luullut päässeeni yli jo kaikesta, minä vahva ihminen, elämän likavesissä lillunut rääpäle.
Kaikki mikä ei tapa, sattuu.
Niin se on, eikä niin, kuten se toinen versio samasta lauseesta kuului.
Tunnemyrsky,johon olin joutunut aiemmin, oli viedä elämäni tuliseen helvettiin, mutta viime sekunnilla olin saanut itseni vedettyä turvaan.
Olin luullut....
Ja uskonut....
Ehkä halunnutkin...
Ja nyt, kun katsoin tyhjiin käsiini, mustiin, surun tummentamiin silmiini, ja tallasin väärennetyn kristallikorun siruja jalkani alla, tiesin, että elävänä, oli inhottavaa olla kuollut.
Ja kuolleena eläminen veisi minut tuhoon, selvään sellaiseen, tuhon tuloa, ei vain voinut ennustaa.
Vain aavistus sen olemassa olosta, piti minua vielä tässä.
Sisääni lasketui rauha, ahdistus väistyi. Ja silloin sen keksin!
Miksi odottaisin tuhoa, tietämättä, milloin se tulisi?
Sehän oli itsensä kiduttamista.
Ratkaisuhan oli lähempänä, kuin olin tajunnutkaan.
Nousin, suuntasin katseeeni lammelle, maisemien muistaminen oli helpompaa, kuin kasvojen tai sanojen.
Tämä rauhallisen maiseman muistaisin, aina.
Astelin rauhallisin, vahvan ihmisen askelin pienelle varastolle, jossa säilytin kaikenmoista krääsää ja osin tarpeellistakin tavaraa.
Otin käteeni kanisterin ja hölskytin sitä tarmokkaasti.
Kyllä, se oli ainakin puolillaan.
Avasin korkin varmistaakseni, että aine oli sitä mitä pitikin.
Roiskiessani nestettä ympäristöön, ympyrän muotoon, jäin itse ympyrän sisään, tarkoituksella.
Ajattelin syksyä, ukkosmyrskyä, joka kaatoi kaikki puut metsästä, rakkauttani, joka oli murskaantunut, tunteitani, joille oli naurettu, itselleni, joka ...Mitä helvettiä näitä enää! Antaa olla, tässä universumissa yhdellä idiootilla ei ole mitään merkitystä.
Työnsin käteni taskuun päättäväisesti ja löysin etsimäni.
Nostin käteni korkealle ja lausuin pienen rukouksen, mistä se tulikin mieleeni, en ollut tehnyt niin koskaan.
Ensin ajattelin pitäväni silmäni kiinni, mutta samalla, kun napsautin sytyttimeen liekin, avasin silmäni ja näin enkelin laskutuvan luokseni.
Ei, ei minua oltukaan unohdettu.
Yhtäkkiä halusinkin elää, päästäisin sytyttimen nappulan pois sormeni alta ja ....
Samassa huomasin että hihani ja lahkeeni olivat jo tulessa, bensaa oli ilmeisesti roiskunut päälleni.
Seisoin paikallani ja hymyilin....ja hymyilin.
Katsoin ylös nähdäkseni vielä enkelin savun keskeltä.
En nähnyt sitä enää.....
Vastaukset 29
Vanhimmat
pitkospuita kun kirjoitit, että pitkospolku? Oikeastaan eivät pitkospuut- enempää kuin pitkospolkukaan kulje, vaikka puhekielessä niin sanotaan.
oliko se ainut virhe?
Lisää.....
Kai sinulla on jokin tekstinkäsittelyohjelma? Käytä edes sen oikolukua, ennen kuin tunget tekstiäsi tänne.
Inhottavaa edes yrittää lukea virheitä vilisevää juttua.
On todella säälittävää!
äidinkielenkoe ole, vaan keskustelupalsta.
Tekstinä vähän sekava, mutta luin kyllä loppuun asti.
Tosin sitten loppuun päästyäni oli senverran jotenkin minulle ”kaunosielulle” ahdistava juttu, että vaihdoin nopeasti mieleeni eilen töllöstä katsomani Ingmar Bergmanin merimaisemat.
Tekstisi osin selittelee liikaa (siis minun mielestäni), joten tiivistäisin ja napsisin turhat pois.
puhua suurista tunteista.
Ne voivat musertaa vahvankin ihmisen.
Mielestäni tämä oli hyvä kuvaus,
vaikka loppu olikin järkytys.
Virheitä tekstissä on,
mutta sehän on vain inhimillistä.
Vain itse virheetön
puuttuu noin epäolennaiseen täällä.
Kaikki tekstinkäsittelyt
läpi käyneet kirjatkin,
putkahtavat painokoneesta ulos
ja sisältävät virheitä.
ei lukija sellaista jaksa kovin pitkään... Kylmä ja alaston totuus.
Kirjoitusvirheitä on kyllä aikamoisen paljon. Mutta nehän saa pois kun lukee uudestaan ja korjaa (Useamman kerran). Tarinana ihan hyvä, vaikka en uskovainen olekaan.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä leimahtaa 7
T. ®Sherlokki © 2007
Sulla on kyllä ihmeellinen kyky poimia oleellisin sana.
(olen hieman kateellinen9
En keksinyt tarinasta mitään moitittavaa. Paitsi ehkä jonkinlainen opetuksellisuus...njaa. Tiedä tuota.
otan nöyrästi vastaan kaikki arviot.
En yrittänyt opettaa ketään enkä mitään.
Sielun tunnot olivat omia,
loppu toistaiseksi fiktiota.
Jos oikeasti annoit ysin,
käyn nukkumaan hymy
kosteilla huulillani
;B
sehän olikin epäonnistunut sulkumerkki, mutta saat anteeksi! ;)
ensimmäisessä persoonassa juttuasi, kun tapat itsesi heti alkuun. Kenen näkökulmasta aiot jatkaa?
ei jatku, se oli tässä.
Ja koska se ei jatku, niin mielestäni kuolema tapahtui lopussa.
katkelma.
persoona kuulostaa oudolta katkelmassa, jossa jutun kertoja kuolee. Missä vaiheessa hän ehti tuon juttunsa kirjoittaa?
"tositarinoiden" käsikset ovat tehty,
joissa kaikki kuolevat?
Mielikuvilla siitä, kuinka kaikki mahdollisesti tapahtuu.
(Miten minä vieläkin kirjoitan,
vaikka olen kuollut?
Taidankin olla ihan oikea haamukirjoittaja,
näkeehän sen jo nimestänikin. Voi jee)
tarina jättää lopun avoimeksi.
Antoiko palaa vai ei?
saat halip..muiskiksen :)
Lähden sieneen, keksin ehkä uuden tarinan ;)
Mutta eikös yksikön kolmas persoona ole parempi tuollaisessa tapauksessa? Voihan senkin kirjoittaa ikäänkuin lukisi päähenkilön ajatukset?
Ehkä se on joistakin pikkuasia, mutta minusta se on tärkeä. Yritän päättää, missä persoonassa kirjoittaisin oman (ensimmäisen) kirjani. Kolmatta persoonaa suositellaan yleensä, mutta ensimmäinen olisi helpompi. Sitähän on tullut niin paljon käytettyä, kirjeissä ja päiväkirjassa. Useimmat bestsellerit ovat kuitenkin (kuulemma) kirjoitettu muussa kuin minä-muodossa.
ollut tulossakaan tämän kummempi.
Kirjotin sen tänne palstalle,
tälle ei ole muuta käyttöä enää.
En ollut suunnitellut mitään
sen pidemmälle,enkä kamalasti hionutkaan sitä,
eli tein tämän vasemmalla takajalalla.
Ja ihme ja kumma,
minua ei ammutukaan reikiä täyteen.
(voi olla että paukkuja säästetään, eikös se kohta ala sorsanmetsästys?)
;B
kääntyy kirjoittajalle voimaksi, jos tuon enkelijutun sijasta kirjoittaa muistelun mahdollisimman kömpelöityneestä itsestä aivan äärimmäisen nolatussa tilanteessa siten, että vastakohdat erottuvat selvästi: sinä lukkiutuneena ja tilanteesta pelastautumisyrityksessäsi vielä lisää itseäsi nolaten / naurajat mahdollisimman kekseliäinä.
tarvitse apua tarinan juonen kehittelyssä,
koska tarina oli osittain tosi,
enkä aio jatkaa sitä,
en voimaa etsiäkseni,
enkä muutenkaan.
joka on mielestäni huuhaata ja syö kaikinpuolista uskottavuutta.
Muilta osin tarina on uskottava, mutta lukijoita kiinnostavalta osalta juoni on jätetty kirjoittamatta. Siitä on kyllä vihjattu, joten minun ei tarvinnut omasta päästäni keksiä juoneen lisäystä.
siinä lopussa voi sinulle huuhaata,
mutta me ihmiset olemme kokeneet
erilaisia asioita elämässämme.
On avartavaa kuulla erilaisia tarinoita.
Tarvitseeko kaikkea ottaa niin tosissaan?
Tarinoissa pitää "kaikelle"
antaa mahdollisuus.
Mutta tuomio on luettu ja ymmärretty.
jos haluat käyttää sanaa tuomio. Tarkoitiko pyttytuomiota?
ole väliä.
Olen olosuhteisiin aina tyytyväinen :)
En ota kantaa kirjoitukseen muulta osin, mutta ihmisten enkelikokemukset ovat maailmanlaajuisia.
Ei tietenkään kaikkien niihin tarvitse uskoa, mutta ei ole syytä irviä niitäkään, jotka niihin uskovat.
Kaikki me tänne maailmaan mahdumme, uskomme sitten mihin uskomme.