Marseille

jobotin

Lähestyessämme satamaa, laivan sumutorvet jyrähtivät käyntiin niin yllättäin, että minusta tuntui kuin jokin valtava isku olisi osunut selkärankaani ja puhaltanut ilmat ulos keuhkoistani. Seisoin reelingillä ja katselin rosoisena aukeavaa satamakaupunkia, sen taustalla kuumuudessa leijuvaa mantereen silhuettia.

Olen ollut täällä ennenkin, syönyt kalaa ja juonut huonoa viiniä, puhunut ranskaa hiljaisella äänellä, rakastanut. Olen ollut. Ja minä muistan sen kuin eilisen, vaikka siitä on jo kauan aikaa. Käteni olivat silloin sileämmät, ajatukseni epätasaisemmat. Olen lähtenyt täältä palaamatta ja taakseen katsomatta, horjumatta.

Rahtialuksen kansi alkoi vapista sen jarruttaessa vauhtiaan. Ilmassa kaarteli viiltävästi kirkuvia merilokkeja. Ahdistus oli samanlaista aina, paluu. Se oli kuin huumetta veressä. Verinen unikko joka vaati jälleen lähtemään, vaihtamaan kasvoja, kätkemään niitä.

Pieni luotsivene poukkoili aaltojen ylitse. Se tuli mantereelta suoraan kohti.
Mutta ennen kuin ehdin erottaa yhdenkään sen kyydissäolijan kasvoja, se kaarsi kannen toiselle puolelle näkymättömiin, ja sen moottorin ulina katosi korvistani.
Jäljelle jäi vain vapina ja kuumuus, heikko tuuli jossa oli etäisenä, tuskin havaittavana kaupungin tuoksu.

Minua ei kaupungissa odottaisi kukaan. Minua ei enää olisi heille. Olin lakannut olemasta ja kätkeytynyt verhojen taakse, säädyllisyyden kankaisiin, utuisiin ajatuksiin.

Pysyttelin etäällä hälisevistä merimiehistä, jotka tiputtivat laidan ylitse köysitikkaat, ja jäivät sitten kurkistelemaan reelingin ylitse alhaalla kaukana aalloissa poukkoilevaa luotsivenettä, josta joku onneton luotsi kiipesi pitkin laivan likaista laitaa vasten kohti korkeuksia.
Merimiesjoukossa naureskeltiin ja heiteltiin törkeitä vitsejä minusta.

Mutta kukaan heistä ei katsonut minua suoraan silmiin. Likaisia, köyhiä ja avuttomia pieniä miehiä… eläimiä. Minä tunnen heidät kaikki, eikä yksikään heistä tunne minua. He ovat kuin pieni mustavalkoinen lammaslaumani ja minä pienen laumani paimen. Ja me kaikki yksin vuorenrinteellä, kivisellä ja niukkakasvuisella laitumella, ilman että he tietäisivät maailman vaaroista tai huomisen kohtalostaan mitään.
He rakastavat minua, vaikka minä en heille mitään ole. He tulevat luokseni kuka mitenkin: toinen väkivaltaisena, toinen anoen, kolmas ilman kenkiä, joku kevyesti nauraen, vannoen, luvaten. En ole niin arvollinen, että he minusta tappelisivat. Olenhan heidän kaikkien, niin kuin tämä rahtialus, joka sekään ei ole heidän. Heillä on omaisuutenaan vain heidän tarinansa. Ja sen he ovat minulle jo monen monasti kertoneet kuka mitenkin. He eivät mitään muuta osaa omistaa - vain tarinansa.

Olen heidän puolestaan hyvin surullinen. Ja tiedän, että he eivät koskaan poistuisi minun sydämestäni, vaan jäisivät sinne, koska siellä heillä oli hyvä olla, siellä he kaikki olisivat rikkaita kaikessa vaivassaan ja köyhyydessään.

Minkälaista julmuutta harjoitinkaan?

Vilkaisin pientä kangaskassia jaloissani. Minusta tuntui että siinä oli koko maailma… jaloissani.

Kesti aina puoleenpäivään asti ennen kuin alus saatiin laituriin ja köysiin. Aurinko oli kivunnut päittemme päälle ja sai metallisen kannen hehkumaan kuin tulikuuman lieden jalkojemme alla. Vilvoittava merituuli oli tiessään ja sataman löyhkä leijui nenääni jokaiselta suunnalta.

Huolimatta siitä, että olin päässyt jokseenkin perille, niin silti minua vieroksutti kova maa. Se keinui yhä. Ja minä hoipuin eteenpäin tietämättä minne mennä. Se on aina niin.

Oli jo ilta, ja kaskaat sirittivät hiljemmin, kun seisoin tutun talon edessä. Oliko vielä niin varhainen ilta, että valoja ei ollut vielä sytytetty? Vai oliko talo asumaton?

Kadulla ohitse kolisteli muulin vetämät puiset rattaat, joilla istui vanha mies ruttuinen savuke savuamassa holkissaan. Hänen kuluneilla ja ruskeaksi paahtuneilla kasvoilla kulkivat syvät juonteet harmaiden silmien ympärillä. Ja noissa silmissä asui lapsenomainen ihmetys ja uteliaisuus. Hän muistutti minua jostain. Hän sanoi minulle jotain hampaattomalla suullaan. Ja minä hänelle vastasin sanomatta mitään. Hän nyökkäsi minulle ja kulki editseni.

Haistoin muulin tuoksun ja savun. Koliseva vaunu kulki eteenpäin ahtaalla kujalla ja katosi kulman taa. Seisoin siinä kuin pieni lapsi seisoo kotinsa edustalla osaamatta päättää minne mennä – osaamatta palata takasin, osaamatta lähteä. Vain kaskaat ja sypressien tuoksu seuranaan.

30

1662

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • arvioni tästä

      - agressiivisen ahdistavaa luettavaa

      • jobotin (näemmä)

        Osaisitko, tai viitsisitkö eritellä hieman monisanaisemmin tuntemuksiasi. Nimittäin sillä olisi minulle hyvin paljon merkitystä.

        Kaikki aistit peliin.


      • ed.
        jobotin (näemmä) kirjoitti:

        Osaisitko, tai viitsisitkö eritellä hieman monisanaisemmin tuntemuksiasi. Nimittäin sillä olisi minulle hyvin paljon merkitystä.

        Kaikki aistit peliin.

        mutta mieleeni tuli täyteen ahdettu matkalaukku, josta pursuilee vaatteiden helmoja.


    • pidin tekstistä.

      Tuttua kädenjälkeä...?

    • arvioni tästä

      Alkoiko tarina tästä? Jos alkoi, niin en olisi lukenut ensimmäistä lausetta pidemmälle.

      Toinen kappale alkaa hyvin, mutta lausejako oli huono.

      Sanavalinnat kummallisia.

      Ja taas tapahtuu.

      Itsesääliä.

      Vai niin.

      Sekavaa tekstiä.

      Tunteet heittelee.

      Ärsyttävää valitusta.

      En jaksaisi lukea.

      • :,+?;^^"@( ?/"¤%...

        - - - - - - -


      • XSS

        Se alkoi tästä:

        Mitä ihmeellistä hänessä sitten oli? Hän makasi tunkkaisen rahtialuksen uumenissa likaisessa punkassa alastomana ja tuijotti lävitse ummehtuneen ilman metalliseen kattoon. Rungon uumenissa jyskyttivät voimakkaat koneet, puskien aluksen väkisin lävitse välimeren paljaan yön. Alus oli aavemainen, ihmisetön, kasvoton metallihirviö sanattomassa tyhjyydessään

        Hän arveli, että mitään muuta ihmeellistä ei ollut, kuin että hän näytti naurettavalta ruskeine käsineen ja jalkaterineen verrattuna vitivalkoiseen ihoon muualla vartalossa. Yhdeksän viikkoa tukahduttavaa burkhaa, tungosta, kaaosta ja jatkuvia ongelmia vatsan kanssa, puhumattakaan kaikesta paperisodasta ja lahjonnasta, ahneuden mitä mielikuvituksellisimmista esiintymismuodoista.

        Hänen ruumiinsa kivut alkoivat jälleen palata. Turtumus häilyi lääketieteellisenä sumuna vain kadotakseen jyminään. Jomotus alkoi reisistä ja siirtyi ylöspäin, osui jalkojenväliin ja eteni alavatsaan ja rintoihin, etovana jäi jyskyttämään sääriin ja ohimoille velloen sisuksissa teräväreunaisena merenä.

        Hän oksensi likaiselle lattialle, mutta hänen suustaan jäi roikkumaan vain ohut vana kuolaa ja tukahtunut eurooppalainen kirosana. Kolmas päivä merellä.

        Mies ei herännyt, nukkui vasten seinää ja haisi hielle ja eritteille, karjumiselle ja jyskyttävälle kivulle metalliholvissa. Valtava musta vuohi jolla oli ihmisen pää ja sarvet, eläimellinen himo kupeillaan. Sen sorkkiin oli sotkeutunut pitkiä hiuksia, kipua ja kuolemaa. Se oli nukkuessaan kuin lapsi, rauhallinen ja viaton. Mutta hereillä se katsoi sisään ja rynnisti sisään siitä mistä nopeasti pääsi. Se oli peto.

        Nainen pyyhki turvonneet huulensa, reitensä ja vatsansa lakanaan, kuivasi kainalonsa ja otsansa, pyyhki kiinniliimaantuneita hiuksia pois kasvoiltaan.
        Istuutuen punkalle, hän jäi nojaamaan käsivarsiinsa ja hymyili vapisevin sormin, ja tunsi samalla pohjatonta surua, ikävää. Jälleen kerran yksinäisyys tuntui musertavalta; istua vuoteella, laivassa merellä elämässä… yksin.

        Tässä laivassa ei ollut peiliä, ei kuvastinta. Hän joutui katselemaan itseään sisältä käsin. Kukaan ei tullut kertomaan hänelle miltä hän näytti ja miltä ei. Hän oli täysin itsensä varassa arvioidessaan itseään, kuin kiedottu liinoihin maailmalta ja itseltään pakoon.

        Ja jälleen hänessä heräsi jokin vimmattu voima, alastomuuden kapina. Hän kietoutui miehen hajuun, ja herätti tämän purren tätä kipeästi korvaan.

        "Espanjalainen Burkha"

        Tarina espanjalaisesta joka piiloutuu uskontoon.


      • arvioni tästä
        XSS kirjoitti:

        Se alkoi tästä:

        Mitä ihmeellistä hänessä sitten oli? Hän makasi tunkkaisen rahtialuksen uumenissa likaisessa punkassa alastomana ja tuijotti lävitse ummehtuneen ilman metalliseen kattoon. Rungon uumenissa jyskyttivät voimakkaat koneet, puskien aluksen väkisin lävitse välimeren paljaan yön. Alus oli aavemainen, ihmisetön, kasvoton metallihirviö sanattomassa tyhjyydessään

        Hän arveli, että mitään muuta ihmeellistä ei ollut, kuin että hän näytti naurettavalta ruskeine käsineen ja jalkaterineen verrattuna vitivalkoiseen ihoon muualla vartalossa. Yhdeksän viikkoa tukahduttavaa burkhaa, tungosta, kaaosta ja jatkuvia ongelmia vatsan kanssa, puhumattakaan kaikesta paperisodasta ja lahjonnasta, ahneuden mitä mielikuvituksellisimmista esiintymismuodoista.

        Hänen ruumiinsa kivut alkoivat jälleen palata. Turtumus häilyi lääketieteellisenä sumuna vain kadotakseen jyminään. Jomotus alkoi reisistä ja siirtyi ylöspäin, osui jalkojenväliin ja eteni alavatsaan ja rintoihin, etovana jäi jyskyttämään sääriin ja ohimoille velloen sisuksissa teräväreunaisena merenä.

        Hän oksensi likaiselle lattialle, mutta hänen suustaan jäi roikkumaan vain ohut vana kuolaa ja tukahtunut eurooppalainen kirosana. Kolmas päivä merellä.

        Mies ei herännyt, nukkui vasten seinää ja haisi hielle ja eritteille, karjumiselle ja jyskyttävälle kivulle metalliholvissa. Valtava musta vuohi jolla oli ihmisen pää ja sarvet, eläimellinen himo kupeillaan. Sen sorkkiin oli sotkeutunut pitkiä hiuksia, kipua ja kuolemaa. Se oli nukkuessaan kuin lapsi, rauhallinen ja viaton. Mutta hereillä se katsoi sisään ja rynnisti sisään siitä mistä nopeasti pääsi. Se oli peto.

        Nainen pyyhki turvonneet huulensa, reitensä ja vatsansa lakanaan, kuivasi kainalonsa ja otsansa, pyyhki kiinniliimaantuneita hiuksia pois kasvoiltaan.
        Istuutuen punkalle, hän jäi nojaamaan käsivarsiinsa ja hymyili vapisevin sormin, ja tunsi samalla pohjatonta surua, ikävää. Jälleen kerran yksinäisyys tuntui musertavalta; istua vuoteella, laivassa merellä elämässä… yksin.

        Tässä laivassa ei ollut peiliä, ei kuvastinta. Hän joutui katselemaan itseään sisältä käsin. Kukaan ei tullut kertomaan hänelle miltä hän näytti ja miltä ei. Hän oli täysin itsensä varassa arvioidessaan itseään, kuin kiedottu liinoihin maailmalta ja itseltään pakoon.

        Ja jälleen hänessä heräsi jokin vimmattu voima, alastomuuden kapina. Hän kietoutui miehen hajuun, ja herätti tämän purren tätä kipeästi korvaan.

        "Espanjalainen Burkha"

        Tarina espanjalaisesta joka piiloutuu uskontoon.

        Olihan siinä paljon sanoja koottu yhteen.


      • XSS
        arvioni tästä kirjoitti:

        Olihan siinä paljon sanoja koottu yhteen.

        Mutta mielestäni niitä oli siinä aika vähän (hymiö)


      • jostakin syystä
        XSS kirjoitti:

        Se alkoi tästä:

        Mitä ihmeellistä hänessä sitten oli? Hän makasi tunkkaisen rahtialuksen uumenissa likaisessa punkassa alastomana ja tuijotti lävitse ummehtuneen ilman metalliseen kattoon. Rungon uumenissa jyskyttivät voimakkaat koneet, puskien aluksen väkisin lävitse välimeren paljaan yön. Alus oli aavemainen, ihmisetön, kasvoton metallihirviö sanattomassa tyhjyydessään

        Hän arveli, että mitään muuta ihmeellistä ei ollut, kuin että hän näytti naurettavalta ruskeine käsineen ja jalkaterineen verrattuna vitivalkoiseen ihoon muualla vartalossa. Yhdeksän viikkoa tukahduttavaa burkhaa, tungosta, kaaosta ja jatkuvia ongelmia vatsan kanssa, puhumattakaan kaikesta paperisodasta ja lahjonnasta, ahneuden mitä mielikuvituksellisimmista esiintymismuodoista.

        Hänen ruumiinsa kivut alkoivat jälleen palata. Turtumus häilyi lääketieteellisenä sumuna vain kadotakseen jyminään. Jomotus alkoi reisistä ja siirtyi ylöspäin, osui jalkojenväliin ja eteni alavatsaan ja rintoihin, etovana jäi jyskyttämään sääriin ja ohimoille velloen sisuksissa teräväreunaisena merenä.

        Hän oksensi likaiselle lattialle, mutta hänen suustaan jäi roikkumaan vain ohut vana kuolaa ja tukahtunut eurooppalainen kirosana. Kolmas päivä merellä.

        Mies ei herännyt, nukkui vasten seinää ja haisi hielle ja eritteille, karjumiselle ja jyskyttävälle kivulle metalliholvissa. Valtava musta vuohi jolla oli ihmisen pää ja sarvet, eläimellinen himo kupeillaan. Sen sorkkiin oli sotkeutunut pitkiä hiuksia, kipua ja kuolemaa. Se oli nukkuessaan kuin lapsi, rauhallinen ja viaton. Mutta hereillä se katsoi sisään ja rynnisti sisään siitä mistä nopeasti pääsi. Se oli peto.

        Nainen pyyhki turvonneet huulensa, reitensä ja vatsansa lakanaan, kuivasi kainalonsa ja otsansa, pyyhki kiinniliimaantuneita hiuksia pois kasvoiltaan.
        Istuutuen punkalle, hän jäi nojaamaan käsivarsiinsa ja hymyili vapisevin sormin, ja tunsi samalla pohjatonta surua, ikävää. Jälleen kerran yksinäisyys tuntui musertavalta; istua vuoteella, laivassa merellä elämässä… yksin.

        Tässä laivassa ei ollut peiliä, ei kuvastinta. Hän joutui katselemaan itseään sisältä käsin. Kukaan ei tullut kertomaan hänelle miltä hän näytti ja miltä ei. Hän oli täysin itsensä varassa arvioidessaan itseään, kuin kiedottu liinoihin maailmalta ja itseltään pakoon.

        Ja jälleen hänessä heräsi jokin vimmattu voima, alastomuuden kapina. Hän kietoutui miehen hajuun, ja herätti tämän purren tätä kipeästi korvaan.

        "Espanjalainen Burkha"

        Tarina espanjalaisesta joka piiloutuu uskontoon.

        pidin edelleen itse tarinan osista I ja II.

        Mutta lauseella ei osaava kirjoittaja aloita lauseitaan, mutta tässä kirjoitusten osien I ja II lauseita, joissa jokaisessa jonkinlainen virhe joko välimerkkien käytössä, lauseiden sanajärjestyksissä (mikäli aikovat olla suomen kieltä), pilkunkäyttömaneereista, lauseenvastikkeiden tarpeettomasta käytöstä jne. jne.

        Vaikuttaa melkein kuin vastineessani olisin toistanut melkein kummankin kertomuksen alusta loppuun.

        Se, jonka äidinkieli on suomenkieli, sai tietyistä lauseista mieleensä assosiaatioita, jotka väkisinkin hymyilyttivät.

        Tämä pintapuolinen analyysi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en olisi pitänyt itse tarinasta, kaikista kielellisistä yms. kömmähdyksistään huolimatta.:)


      • POIMINNOT.
        jostakin syystä kirjoitti:

        pidin edelleen itse tarinan osista I ja II.

        Mutta lauseella ei osaava kirjoittaja aloita lauseitaan, mutta tässä kirjoitusten osien I ja II lauseita, joissa jokaisessa jonkinlainen virhe joko välimerkkien käytössä, lauseiden sanajärjestyksissä (mikäli aikovat olla suomen kieltä), pilkunkäyttömaneereista, lauseenvastikkeiden tarpeettomasta käytöstä jne. jne.

        Vaikuttaa melkein kuin vastineessani olisin toistanut melkein kummankin kertomuksen alusta loppuun.

        Se, jonka äidinkieli on suomenkieli, sai tietyistä lauseista mieleensä assosiaatioita, jotka väkisinkin hymyilyttivät.

        Tämä pintapuolinen analyysi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en olisi pitänyt itse tarinasta, kaikista kielellisistä yms. kömmähdyksistään huolimatta.:)

        OSA I

        Lähestyessämme satamaa, laivan sumutorvet jyrähtivät käyntiin niin yllättäin, että minusta tuntui kuin jokin valtava isku olisi osunut selkärankaani ja puhaltanut ilmat ulos keuhkoistani.

        Olen lähtenyt täältä palaamatta ja taakseen katsomatta, horjumatta.

        Rahtialuksen kansi alkoi vapista sen jarruttaessa vauhtiaan.

        Verinen unikko joka vaati jälleen lähtemään, vaihtamaan kasvoja, kätkemään niitä.

        Mutta ennen kuin ehdin erottaa yhdenkään sen kyydissäolijan kasvoja, se kaarsi kannen toiselle puolelle näkymättömiin, ja sen moottorin ulina katosi korvistani.

        Jäljelle jäi vain vapina ja kuumuus, heikko tuuli jossa oli etäisenä, tuskin havaittavana kaupungin tuoksu.

        Mutta kukaan heistä ei katsonut minua suoraan silmiin.

        He rakastavat minua, vaikka minä en heille mitään ole.

        He tulevat luokseni kuka mitenkin: toinen väkivaltaisena, toinen anoen, kolmas ilman kenkiä, joku kevyesti nauraen, vannoen, luvaten.

        Heillä on omaisuutenaan vain heidän tarinansa.

        Ja sen he ovat minulle jo monen monasti kertoneet kuka mitenkin.

        Ja tiedän, että he eivät koskaan poistuisi minun sydämestäni, vaan jäisivät sinne, koska siellä heillä oli hyvä olla, siellä he kaikki olisivat rikkaita kaikessa vaivassaan ja köyhyydessään.

        Kesti aina puoleenpäivään asti ennen kuin alus saatiin laituriin ja köysiin.

        Aurinko oli kivunnut päittemme päälle (muilta osin kertomus minä-muodossa) ja sai metallisen kannen hehkumaan kuin tulikuuman lieden jalkojemme alla.

        Huolimatta siitä, että olin päässyt jokseenkin perille, niin silti minua vieroksutti kova maa.

        Oliko vielä niin varhainen ilta, että valoja ei ollut vielä sytytetty?

        joilla istui vanha mies ruttuinen savuke savuamassa holkissaan.

        Hänen kuluneilla ja ruskeaksi paahtuneilla kasvoilla kulkivat syvät juonteet harmaiden silmien ympärillä.

        Ja minä hänelle vastasin sanomatta mitään. (Ja sanan käytttö toistuvasti lauseiden alussa ja nuo sanajärjestykset yhä edelleen...)

        OSA II

        lävitse ummehtuneen ilman

        Rungon uumenissa jyskyttivät voimakkaat koneet, puskien aluksen väkisin lävitse välimeren paljaan yön. (Tässä lauseessa jälleen toistuu eräs tunnistettava maneeri.)

        Alus oli aavemainen, ihmisetön, kasvoton metallihirviö sanattomassa tyhjyydessään

        Hän arveli, että mitään muuta ihmeellistä ei ollut, kuin että hän näytti naurettavalta ruskeine käsineen ja jalkaterineen verrattuna vitivalkoiseen ihoon muualla vartalossa.

        etovana jäi jyskyttämään sääriin ja ohimoille velloen sisuksissa teräväreunaisena merenä.

        nukkui vasten seinää ja

        Valtava musta vuohi jolla oli ihmisen pää ja sarvet, eläimellinen himo kupeillaan.

        Mutta hereillä se katsoi sisään ja rynnisti sisään siitä mistä nopeasti pääsi.

        Istuutuen punkalle, hän jäi nojaamaan käsivarsiinsa ja hymyili vapisevin sormin,

        Tässä laivassa ei ollut peiliä, ei kuvastinta.

        Kukaan ei tullut kertomaan hänelle miltä hän näytti ja miltä ei.

        Hän oli täysin itsensä varassa arvioidessaan itseään, kuin kiedottu liinoihin maailmalta ja itseltään pakoon.

        Hän kietoutui miehen hajuun, ja herätti tämän purren tätä kipeästi korvaan. (No, laivastahan tässä yritettiin kertoa...)


      • JoBotin
        POIMINNOT. kirjoitti:

        OSA I

        Lähestyessämme satamaa, laivan sumutorvet jyrähtivät käyntiin niin yllättäin, että minusta tuntui kuin jokin valtava isku olisi osunut selkärankaani ja puhaltanut ilmat ulos keuhkoistani.

        Olen lähtenyt täältä palaamatta ja taakseen katsomatta, horjumatta.

        Rahtialuksen kansi alkoi vapista sen jarruttaessa vauhtiaan.

        Verinen unikko joka vaati jälleen lähtemään, vaihtamaan kasvoja, kätkemään niitä.

        Mutta ennen kuin ehdin erottaa yhdenkään sen kyydissäolijan kasvoja, se kaarsi kannen toiselle puolelle näkymättömiin, ja sen moottorin ulina katosi korvistani.

        Jäljelle jäi vain vapina ja kuumuus, heikko tuuli jossa oli etäisenä, tuskin havaittavana kaupungin tuoksu.

        Mutta kukaan heistä ei katsonut minua suoraan silmiin.

        He rakastavat minua, vaikka minä en heille mitään ole.

        He tulevat luokseni kuka mitenkin: toinen väkivaltaisena, toinen anoen, kolmas ilman kenkiä, joku kevyesti nauraen, vannoen, luvaten.

        Heillä on omaisuutenaan vain heidän tarinansa.

        Ja sen he ovat minulle jo monen monasti kertoneet kuka mitenkin.

        Ja tiedän, että he eivät koskaan poistuisi minun sydämestäni, vaan jäisivät sinne, koska siellä heillä oli hyvä olla, siellä he kaikki olisivat rikkaita kaikessa vaivassaan ja köyhyydessään.

        Kesti aina puoleenpäivään asti ennen kuin alus saatiin laituriin ja köysiin.

        Aurinko oli kivunnut päittemme päälle (muilta osin kertomus minä-muodossa) ja sai metallisen kannen hehkumaan kuin tulikuuman lieden jalkojemme alla.

        Huolimatta siitä, että olin päässyt jokseenkin perille, niin silti minua vieroksutti kova maa.

        Oliko vielä niin varhainen ilta, että valoja ei ollut vielä sytytetty?

        joilla istui vanha mies ruttuinen savuke savuamassa holkissaan.

        Hänen kuluneilla ja ruskeaksi paahtuneilla kasvoilla kulkivat syvät juonteet harmaiden silmien ympärillä.

        Ja minä hänelle vastasin sanomatta mitään. (Ja sanan käytttö toistuvasti lauseiden alussa ja nuo sanajärjestykset yhä edelleen...)

        OSA II

        lävitse ummehtuneen ilman

        Rungon uumenissa jyskyttivät voimakkaat koneet, puskien aluksen väkisin lävitse välimeren paljaan yön. (Tässä lauseessa jälleen toistuu eräs tunnistettava maneeri.)

        Alus oli aavemainen, ihmisetön, kasvoton metallihirviö sanattomassa tyhjyydessään

        Hän arveli, että mitään muuta ihmeellistä ei ollut, kuin että hän näytti naurettavalta ruskeine käsineen ja jalkaterineen verrattuna vitivalkoiseen ihoon muualla vartalossa.

        etovana jäi jyskyttämään sääriin ja ohimoille velloen sisuksissa teräväreunaisena merenä.

        nukkui vasten seinää ja

        Valtava musta vuohi jolla oli ihmisen pää ja sarvet, eläimellinen himo kupeillaan.

        Mutta hereillä se katsoi sisään ja rynnisti sisään siitä mistä nopeasti pääsi.

        Istuutuen punkalle, hän jäi nojaamaan käsivarsiinsa ja hymyili vapisevin sormin,

        Tässä laivassa ei ollut peiliä, ei kuvastinta.

        Kukaan ei tullut kertomaan hänelle miltä hän näytti ja miltä ei.

        Hän oli täysin itsensä varassa arvioidessaan itseään, kuin kiedottu liinoihin maailmalta ja itseltään pakoon.

        Hän kietoutui miehen hajuun, ja herätti tämän purren tätä kipeästi korvaan. (No, laivastahan tässä yritettiin kertoa...)

        Mitä ajattelet?

        Pitäisikö ottaa rentouttava kielikylpy jossain luonnon kuumalähdekylpylässä?

        On tää suomi siis niin vaikeaa että huh. Mä kävin katsomassa mikä on "lauseenvastike" ja sain tulokseksi aivan käsittämätöntä matskua.

        Pitää pohtii. Pitää ajatella.


      • esimerkin kautta
        JoBotin kirjoitti:

        Mitä ajattelet?

        Pitäisikö ottaa rentouttava kielikylpy jossain luonnon kuumalähdekylpylässä?

        On tää suomi siis niin vaikeaa että huh. Mä kävin katsomassa mikä on "lauseenvastike" ja sain tulokseksi aivan käsittämätöntä matskua.

        Pitää pohtii. Pitää ajatella.

        selventäen kirjoittaen:

        Esim. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/10.4.html

        Usein toistuessaan käyden mahdollisesti pahasti lukijan silmään, korvaan.

        Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tälle palstalle kirjoittaa niin taitavia kirjoittajia, että osaavat myös heittäytyä kirjoittamaan tarpeen vaatiessa niin maan perhanan huonosti...

        Miksi? Pitääpä...


      • toinen momentti
        esimerkin kautta kirjoitti:

        selventäen kirjoittaen:

        Esim. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/10.4.html

        Usein toistuessaan käyden mahdollisesti pahasti lukijan silmään, korvaan.

        Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tälle palstalle kirjoittaa niin taitavia kirjoittajia, että osaavat myös heittäytyä kirjoittamaan tarpeen vaatiessa niin maan perhanan huonosti...

        Miksi? Pitääpä...

        Olisiko alkometrillä taas käyttöä?


      • ajokyvystäsi,
        toinen momentti kirjoitti:

        Olisiko alkometrillä taas käyttöä?

        pistäydypä vaikka läheisimmällä R-kioskilla, tai poliisilaitoksella selvittämässä asia. Varmuuden vuoksi jalan?


      • JoBotin
        esimerkin kautta kirjoitti:

        selventäen kirjoittaen:

        Esim. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/10.4.html

        Usein toistuessaan käyden mahdollisesti pahasti lukijan silmään, korvaan.

        Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tälle palstalle kirjoittaa niin taitavia kirjoittajia, että osaavat myös heittäytyä kirjoittamaan tarpeen vaatiessa niin maan perhanan huonosti...

        Miksi? Pitääpä...

        Käy istumaan. Kaadan sinulle viiniä. Kuinka sinulla on mennyt?

        Olen ollut niin kauan poissa, etten oikein vieläkään ole täällä. Minulla tämä kotoutuminen kestää aina niin tolkuttoman pitkään. Pitää ikään kuin kaapia kaikki taas kokoon, jotta voisi tukevasti istuutua elämänsä kääntöpuolen päälle. Siinä sitten aloittaa normielo, ehkä rauhallisella meditaatiolla.

        Enkä oikein uskokaan, että minä tästä koskaan miksikään muuttuisin. Kyllähän sinä minut tunnet. Olenko minä muuttunut tässä matkan varrella? No tuskin. Sama naama ja samat jutut, iät ja ajat, näetkö?

        Tiesitkö, että Kreikan saaret ovat tulessa? Savu nousee korkealle taivaalle ja lentokoneet räjähtelevät kentillä. Turistit säntäilevät ympäriinsä tukahduttavassa savussa ja etsivät jotain tahoa jolle valittaa. Paikalliset viettävät siestaa varjoissa ja lököttävät housuissaan tilanteen herrana. Kaikki palaa. Aivan kaikki.

        Vuokrasin moottoripyörän ja kurvailin pahimmasta savusta Kreetan pohjoisille rannoille. Ajelin ihan minne sattui. Katselin silloin tällöin auringosta minne ilmansuuntaan olin menossa, mutta vain sokaistuin. Olisi ostettava paremmat aurinkolasit.
        Sinähän tiedät, etten minä eksy koskaan.

        Löysin suhteellisen savuttoman kaupungin nimeltä Kissamos. Parkkeerasin hetken pörräilyn jälkeen pyörän satamaan ja nappasin rinkkani tarakalta. Ihmettelin tyhjää satamaa edessäni. Sillä olin kuullut, että täältä lähtisi lautta turkoosille laguunille kaukaiselle saarelle, laguunille jossa olisi vaalea hiekka ja kristallinkirkas vesi.

        Laiturissa oli kaksi lauttaa. Ja näytti siltä, että ne olivat lähdössä jonnekin: Niitä lastattiin, ja niiden ympärillä hyörinä tuntui koko ajan vain lisääntyvän. Sitten tapahtui aivan käsittämätön käänne. Paikalle kaarsi suuria busseja täynnä ihmisiä. Busseja tuli toinen toisensa jälkeen: sinisiä, punaisia, vihreitä, mustia...etc, ja koko satama oli kohta mustanaan ja punaisenaan turisteja.

        Katosin joukkoon ja olin menettää identiteettini. Puristin rinkan hihnoja hikisin käsin ja koetin olla ymmärtämättä, että he kaikki olivat ahtautumassa näihin samoihin laivoihin kuin minä. Järkyttävää. Onneksi en voinut ahtautua kuin toiseen niistä. Se puolittaisi tuskan.

        Uteliaat monikansallisuudet katselivat sukellusvarusteitani ja rähjäistä olemustani - näky ei luultavasti sopinut hyvin yhteen. Olin ollut pitkään reissussa, eikä se tehnyt hyvää minimaaliselle garderoobilleni.
        Ajattelin erästä naista, joka oli lastannut lentokentällä kärryihinsä neljä suurta matkalaukkua. Hän oli hieman kuivanoloinen, ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada kärryjä edes liikkeelle. Muutoin hän oli oikein mukava, joskin turhamainen ja hyvin ärsyttävä. Laukullinen kenkiä…tsuh.

        Monikansallisuudet olivat menossa ottamaan aurinkoa. Minä tarvitsin viileyttä ja hiljaisuutta. Ja sitä meri minulle tarjoaisi - rauhaa.

        Sitä rauhaa ei sitten ollut siinä bootissa missään. Istuin samassa pöydässä kolmen bahrainilaisen kanssa, joista nuorimmainen puhui ranskaa. Muut puhuivat vain omaa kieltään, mutta olivat muuten oikein mukava. Kun he saivat tietää että asun suomessa, niin siitäkös puhe sitten tämän nuoremman miehen kanssa lähti hevoslaukkaan. Hän tunsi Helsinkiä, ja oli tulossa Otaniemeen opiskelemaan. Minä halusin pois Otaniemestä takaisin tänne jossa olin. Mutta hän piti minua väkisin siellä missä itse oli.

        Seurueen kolmas jäsen, vaitonainen vanhempi nainen, ei ottanut osaa minkäänlaiseen keskusteluun kenenkään kanssa. Ilman uteluita, käsitin heidän kaikkien olevan sukua toisilleen. Yhtäkkiä havahduin ymmärrykseen siitä, että matroona vilkuili ikävästi minua, ja luultavasti, veljenpoikaansa. Aivan toisin kuin hänen hyväntuulinen aviomiehensä, joka jaksoi pelleillä ja laskea leikkiä ja ilveillä, vaikka en ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan.

        En aluksi kiinnittänyt asiaan mitään sen suurempaa huomiota - olihan koko laiva tupaten täynnä puoli-alastomia naisia. Mutta kun käsitin, niin tunsin itseni ensimmäistä kertaa hyvin vaivautuneeksi. Seksuaalisuus nousi istumaan siihen pöydälle kaikkien katseltavaksi. Hyvä Jumala! Minua hävetti.
        Olin aivan järkyttynyt. Asiasta tuli niin hankala, että minun oli vedottava nälkään ja janoon ja ties mihin, että saatoin poistua pöydästä alakertaan ja etsiytyä johonkin koloon jossa oltaisiin vapaamielisempiä.

        Ajattelin hypätä mereen ja uida… mihin tahansa. Kurkkuani kuristi ja korviani poltti. Räpylät törröttivät rinkasta ja snorkkeli tökki ihmisiä portaissa. Olin joutua paniikkiin. Hulina, tungos ja mieletön sekamelska eri maiden kieliä survoutui hien, parfyyminlemun, oluen ja paistinkäryn seassa älymössöksi, joka sumensi kykyni ajatella. Se oli kuin ihmisyyden häkkikanala. Kammottava paikka josta ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä pois.

        Löysin jonkinasteisen purserin, tai minkä lie, ja tivasin surkealla kreikalla milloin olisimme perillä. Hän osoitteli sormellaan jonnekin eteenpäin ja puhui puhumistaan. Ja kun en saanut hänen puheestaan mitään tolkkua, niin hän veti minut käsivarresta aluksen laidalle ja osoitti edessä olevaa saarta. Sinne oli matkaa muutama sata metriä, ehkä alle viitisensataa. Purserintapainen pojankolli katseli ihmeissään kun revin rinkkani auki, vedin liivit ylleni, maskin kaulaani ja heitin räpylät mereen. Rinkan jätin niille sijoilleen ja hyppäsin ulos aluksesta peräaaltoihin.

        Hullu mikä hullu.

        Mutta muista kaksi asiaa: toinen on se että mutalla ei aloiteta lausetta, ja toinen on se että shiraz on paras ja kelluvin rypäle


      • Kun aikansa...
        JoBotin kirjoitti:

        Käy istumaan. Kaadan sinulle viiniä. Kuinka sinulla on mennyt?

        Olen ollut niin kauan poissa, etten oikein vieläkään ole täällä. Minulla tämä kotoutuminen kestää aina niin tolkuttoman pitkään. Pitää ikään kuin kaapia kaikki taas kokoon, jotta voisi tukevasti istuutua elämänsä kääntöpuolen päälle. Siinä sitten aloittaa normielo, ehkä rauhallisella meditaatiolla.

        Enkä oikein uskokaan, että minä tästä koskaan miksikään muuttuisin. Kyllähän sinä minut tunnet. Olenko minä muuttunut tässä matkan varrella? No tuskin. Sama naama ja samat jutut, iät ja ajat, näetkö?

        Tiesitkö, että Kreikan saaret ovat tulessa? Savu nousee korkealle taivaalle ja lentokoneet räjähtelevät kentillä. Turistit säntäilevät ympäriinsä tukahduttavassa savussa ja etsivät jotain tahoa jolle valittaa. Paikalliset viettävät siestaa varjoissa ja lököttävät housuissaan tilanteen herrana. Kaikki palaa. Aivan kaikki.

        Vuokrasin moottoripyörän ja kurvailin pahimmasta savusta Kreetan pohjoisille rannoille. Ajelin ihan minne sattui. Katselin silloin tällöin auringosta minne ilmansuuntaan olin menossa, mutta vain sokaistuin. Olisi ostettava paremmat aurinkolasit.
        Sinähän tiedät, etten minä eksy koskaan.

        Löysin suhteellisen savuttoman kaupungin nimeltä Kissamos. Parkkeerasin hetken pörräilyn jälkeen pyörän satamaan ja nappasin rinkkani tarakalta. Ihmettelin tyhjää satamaa edessäni. Sillä olin kuullut, että täältä lähtisi lautta turkoosille laguunille kaukaiselle saarelle, laguunille jossa olisi vaalea hiekka ja kristallinkirkas vesi.

        Laiturissa oli kaksi lauttaa. Ja näytti siltä, että ne olivat lähdössä jonnekin: Niitä lastattiin, ja niiden ympärillä hyörinä tuntui koko ajan vain lisääntyvän. Sitten tapahtui aivan käsittämätön käänne. Paikalle kaarsi suuria busseja täynnä ihmisiä. Busseja tuli toinen toisensa jälkeen: sinisiä, punaisia, vihreitä, mustia...etc, ja koko satama oli kohta mustanaan ja punaisenaan turisteja.

        Katosin joukkoon ja olin menettää identiteettini. Puristin rinkan hihnoja hikisin käsin ja koetin olla ymmärtämättä, että he kaikki olivat ahtautumassa näihin samoihin laivoihin kuin minä. Järkyttävää. Onneksi en voinut ahtautua kuin toiseen niistä. Se puolittaisi tuskan.

        Uteliaat monikansallisuudet katselivat sukellusvarusteitani ja rähjäistä olemustani - näky ei luultavasti sopinut hyvin yhteen. Olin ollut pitkään reissussa, eikä se tehnyt hyvää minimaaliselle garderoobilleni.
        Ajattelin erästä naista, joka oli lastannut lentokentällä kärryihinsä neljä suurta matkalaukkua. Hän oli hieman kuivanoloinen, ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada kärryjä edes liikkeelle. Muutoin hän oli oikein mukava, joskin turhamainen ja hyvin ärsyttävä. Laukullinen kenkiä…tsuh.

        Monikansallisuudet olivat menossa ottamaan aurinkoa. Minä tarvitsin viileyttä ja hiljaisuutta. Ja sitä meri minulle tarjoaisi - rauhaa.

        Sitä rauhaa ei sitten ollut siinä bootissa missään. Istuin samassa pöydässä kolmen bahrainilaisen kanssa, joista nuorimmainen puhui ranskaa. Muut puhuivat vain omaa kieltään, mutta olivat muuten oikein mukava. Kun he saivat tietää että asun suomessa, niin siitäkös puhe sitten tämän nuoremman miehen kanssa lähti hevoslaukkaan. Hän tunsi Helsinkiä, ja oli tulossa Otaniemeen opiskelemaan. Minä halusin pois Otaniemestä takaisin tänne jossa olin. Mutta hän piti minua väkisin siellä missä itse oli.

        Seurueen kolmas jäsen, vaitonainen vanhempi nainen, ei ottanut osaa minkäänlaiseen keskusteluun kenenkään kanssa. Ilman uteluita, käsitin heidän kaikkien olevan sukua toisilleen. Yhtäkkiä havahduin ymmärrykseen siitä, että matroona vilkuili ikävästi minua, ja luultavasti, veljenpoikaansa. Aivan toisin kuin hänen hyväntuulinen aviomiehensä, joka jaksoi pelleillä ja laskea leikkiä ja ilveillä, vaikka en ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan.

        En aluksi kiinnittänyt asiaan mitään sen suurempaa huomiota - olihan koko laiva tupaten täynnä puoli-alastomia naisia. Mutta kun käsitin, niin tunsin itseni ensimmäistä kertaa hyvin vaivautuneeksi. Seksuaalisuus nousi istumaan siihen pöydälle kaikkien katseltavaksi. Hyvä Jumala! Minua hävetti.
        Olin aivan järkyttynyt. Asiasta tuli niin hankala, että minun oli vedottava nälkään ja janoon ja ties mihin, että saatoin poistua pöydästä alakertaan ja etsiytyä johonkin koloon jossa oltaisiin vapaamielisempiä.

        Ajattelin hypätä mereen ja uida… mihin tahansa. Kurkkuani kuristi ja korviani poltti. Räpylät törröttivät rinkasta ja snorkkeli tökki ihmisiä portaissa. Olin joutua paniikkiin. Hulina, tungos ja mieletön sekamelska eri maiden kieliä survoutui hien, parfyyminlemun, oluen ja paistinkäryn seassa älymössöksi, joka sumensi kykyni ajatella. Se oli kuin ihmisyyden häkkikanala. Kammottava paikka josta ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä pois.

        Löysin jonkinasteisen purserin, tai minkä lie, ja tivasin surkealla kreikalla milloin olisimme perillä. Hän osoitteli sormellaan jonnekin eteenpäin ja puhui puhumistaan. Ja kun en saanut hänen puheestaan mitään tolkkua, niin hän veti minut käsivarresta aluksen laidalle ja osoitti edessä olevaa saarta. Sinne oli matkaa muutama sata metriä, ehkä alle viitisensataa. Purserintapainen pojankolli katseli ihmeissään kun revin rinkkani auki, vedin liivit ylleni, maskin kaulaani ja heitin räpylät mereen. Rinkan jätin niille sijoilleen ja hyppäsin ulos aluksesta peräaaltoihin.

        Hullu mikä hullu.

        Mutta muista kaksi asiaa: toinen on se että mutalla ei aloiteta lausetta, ja toinen on se että shiraz on paras ja kelluvin rypäle

        niin että...:)


      • oih ......
        JoBotin kirjoitti:

        Käy istumaan. Kaadan sinulle viiniä. Kuinka sinulla on mennyt?

        Olen ollut niin kauan poissa, etten oikein vieläkään ole täällä. Minulla tämä kotoutuminen kestää aina niin tolkuttoman pitkään. Pitää ikään kuin kaapia kaikki taas kokoon, jotta voisi tukevasti istuutua elämänsä kääntöpuolen päälle. Siinä sitten aloittaa normielo, ehkä rauhallisella meditaatiolla.

        Enkä oikein uskokaan, että minä tästä koskaan miksikään muuttuisin. Kyllähän sinä minut tunnet. Olenko minä muuttunut tässä matkan varrella? No tuskin. Sama naama ja samat jutut, iät ja ajat, näetkö?

        Tiesitkö, että Kreikan saaret ovat tulessa? Savu nousee korkealle taivaalle ja lentokoneet räjähtelevät kentillä. Turistit säntäilevät ympäriinsä tukahduttavassa savussa ja etsivät jotain tahoa jolle valittaa. Paikalliset viettävät siestaa varjoissa ja lököttävät housuissaan tilanteen herrana. Kaikki palaa. Aivan kaikki.

        Vuokrasin moottoripyörän ja kurvailin pahimmasta savusta Kreetan pohjoisille rannoille. Ajelin ihan minne sattui. Katselin silloin tällöin auringosta minne ilmansuuntaan olin menossa, mutta vain sokaistuin. Olisi ostettava paremmat aurinkolasit.
        Sinähän tiedät, etten minä eksy koskaan.

        Löysin suhteellisen savuttoman kaupungin nimeltä Kissamos. Parkkeerasin hetken pörräilyn jälkeen pyörän satamaan ja nappasin rinkkani tarakalta. Ihmettelin tyhjää satamaa edessäni. Sillä olin kuullut, että täältä lähtisi lautta turkoosille laguunille kaukaiselle saarelle, laguunille jossa olisi vaalea hiekka ja kristallinkirkas vesi.

        Laiturissa oli kaksi lauttaa. Ja näytti siltä, että ne olivat lähdössä jonnekin: Niitä lastattiin, ja niiden ympärillä hyörinä tuntui koko ajan vain lisääntyvän. Sitten tapahtui aivan käsittämätön käänne. Paikalle kaarsi suuria busseja täynnä ihmisiä. Busseja tuli toinen toisensa jälkeen: sinisiä, punaisia, vihreitä, mustia...etc, ja koko satama oli kohta mustanaan ja punaisenaan turisteja.

        Katosin joukkoon ja olin menettää identiteettini. Puristin rinkan hihnoja hikisin käsin ja koetin olla ymmärtämättä, että he kaikki olivat ahtautumassa näihin samoihin laivoihin kuin minä. Järkyttävää. Onneksi en voinut ahtautua kuin toiseen niistä. Se puolittaisi tuskan.

        Uteliaat monikansallisuudet katselivat sukellusvarusteitani ja rähjäistä olemustani - näky ei luultavasti sopinut hyvin yhteen. Olin ollut pitkään reissussa, eikä se tehnyt hyvää minimaaliselle garderoobilleni.
        Ajattelin erästä naista, joka oli lastannut lentokentällä kärryihinsä neljä suurta matkalaukkua. Hän oli hieman kuivanoloinen, ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada kärryjä edes liikkeelle. Muutoin hän oli oikein mukava, joskin turhamainen ja hyvin ärsyttävä. Laukullinen kenkiä…tsuh.

        Monikansallisuudet olivat menossa ottamaan aurinkoa. Minä tarvitsin viileyttä ja hiljaisuutta. Ja sitä meri minulle tarjoaisi - rauhaa.

        Sitä rauhaa ei sitten ollut siinä bootissa missään. Istuin samassa pöydässä kolmen bahrainilaisen kanssa, joista nuorimmainen puhui ranskaa. Muut puhuivat vain omaa kieltään, mutta olivat muuten oikein mukava. Kun he saivat tietää että asun suomessa, niin siitäkös puhe sitten tämän nuoremman miehen kanssa lähti hevoslaukkaan. Hän tunsi Helsinkiä, ja oli tulossa Otaniemeen opiskelemaan. Minä halusin pois Otaniemestä takaisin tänne jossa olin. Mutta hän piti minua väkisin siellä missä itse oli.

        Seurueen kolmas jäsen, vaitonainen vanhempi nainen, ei ottanut osaa minkäänlaiseen keskusteluun kenenkään kanssa. Ilman uteluita, käsitin heidän kaikkien olevan sukua toisilleen. Yhtäkkiä havahduin ymmärrykseen siitä, että matroona vilkuili ikävästi minua, ja luultavasti, veljenpoikaansa. Aivan toisin kuin hänen hyväntuulinen aviomiehensä, joka jaksoi pelleillä ja laskea leikkiä ja ilveillä, vaikka en ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan.

        En aluksi kiinnittänyt asiaan mitään sen suurempaa huomiota - olihan koko laiva tupaten täynnä puoli-alastomia naisia. Mutta kun käsitin, niin tunsin itseni ensimmäistä kertaa hyvin vaivautuneeksi. Seksuaalisuus nousi istumaan siihen pöydälle kaikkien katseltavaksi. Hyvä Jumala! Minua hävetti.
        Olin aivan järkyttynyt. Asiasta tuli niin hankala, että minun oli vedottava nälkään ja janoon ja ties mihin, että saatoin poistua pöydästä alakertaan ja etsiytyä johonkin koloon jossa oltaisiin vapaamielisempiä.

        Ajattelin hypätä mereen ja uida… mihin tahansa. Kurkkuani kuristi ja korviani poltti. Räpylät törröttivät rinkasta ja snorkkeli tökki ihmisiä portaissa. Olin joutua paniikkiin. Hulina, tungos ja mieletön sekamelska eri maiden kieliä survoutui hien, parfyyminlemun, oluen ja paistinkäryn seassa älymössöksi, joka sumensi kykyni ajatella. Se oli kuin ihmisyyden häkkikanala. Kammottava paikka josta ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä pois.

        Löysin jonkinasteisen purserin, tai minkä lie, ja tivasin surkealla kreikalla milloin olisimme perillä. Hän osoitteli sormellaan jonnekin eteenpäin ja puhui puhumistaan. Ja kun en saanut hänen puheestaan mitään tolkkua, niin hän veti minut käsivarresta aluksen laidalle ja osoitti edessä olevaa saarta. Sinne oli matkaa muutama sata metriä, ehkä alle viitisensataa. Purserintapainen pojankolli katseli ihmeissään kun revin rinkkani auki, vedin liivit ylleni, maskin kaulaani ja heitin räpylät mereen. Rinkan jätin niille sijoilleen ja hyppäsin ulos aluksesta peräaaltoihin.

        Hullu mikä hullu.

        Mutta muista kaksi asiaa: toinen on se että mutalla ei aloiteta lausetta, ja toinen on se että shiraz on paras ja kelluvin rypäle

        äkkiä uimaan;)


      • pinko
        JoBotin kirjoitti:

        Käy istumaan. Kaadan sinulle viiniä. Kuinka sinulla on mennyt?

        Olen ollut niin kauan poissa, etten oikein vieläkään ole täällä. Minulla tämä kotoutuminen kestää aina niin tolkuttoman pitkään. Pitää ikään kuin kaapia kaikki taas kokoon, jotta voisi tukevasti istuutua elämänsä kääntöpuolen päälle. Siinä sitten aloittaa normielo, ehkä rauhallisella meditaatiolla.

        Enkä oikein uskokaan, että minä tästä koskaan miksikään muuttuisin. Kyllähän sinä minut tunnet. Olenko minä muuttunut tässä matkan varrella? No tuskin. Sama naama ja samat jutut, iät ja ajat, näetkö?

        Tiesitkö, että Kreikan saaret ovat tulessa? Savu nousee korkealle taivaalle ja lentokoneet räjähtelevät kentillä. Turistit säntäilevät ympäriinsä tukahduttavassa savussa ja etsivät jotain tahoa jolle valittaa. Paikalliset viettävät siestaa varjoissa ja lököttävät housuissaan tilanteen herrana. Kaikki palaa. Aivan kaikki.

        Vuokrasin moottoripyörän ja kurvailin pahimmasta savusta Kreetan pohjoisille rannoille. Ajelin ihan minne sattui. Katselin silloin tällöin auringosta minne ilmansuuntaan olin menossa, mutta vain sokaistuin. Olisi ostettava paremmat aurinkolasit.
        Sinähän tiedät, etten minä eksy koskaan.

        Löysin suhteellisen savuttoman kaupungin nimeltä Kissamos. Parkkeerasin hetken pörräilyn jälkeen pyörän satamaan ja nappasin rinkkani tarakalta. Ihmettelin tyhjää satamaa edessäni. Sillä olin kuullut, että täältä lähtisi lautta turkoosille laguunille kaukaiselle saarelle, laguunille jossa olisi vaalea hiekka ja kristallinkirkas vesi.

        Laiturissa oli kaksi lauttaa. Ja näytti siltä, että ne olivat lähdössä jonnekin: Niitä lastattiin, ja niiden ympärillä hyörinä tuntui koko ajan vain lisääntyvän. Sitten tapahtui aivan käsittämätön käänne. Paikalle kaarsi suuria busseja täynnä ihmisiä. Busseja tuli toinen toisensa jälkeen: sinisiä, punaisia, vihreitä, mustia...etc, ja koko satama oli kohta mustanaan ja punaisenaan turisteja.

        Katosin joukkoon ja olin menettää identiteettini. Puristin rinkan hihnoja hikisin käsin ja koetin olla ymmärtämättä, että he kaikki olivat ahtautumassa näihin samoihin laivoihin kuin minä. Järkyttävää. Onneksi en voinut ahtautua kuin toiseen niistä. Se puolittaisi tuskan.

        Uteliaat monikansallisuudet katselivat sukellusvarusteitani ja rähjäistä olemustani - näky ei luultavasti sopinut hyvin yhteen. Olin ollut pitkään reissussa, eikä se tehnyt hyvää minimaaliselle garderoobilleni.
        Ajattelin erästä naista, joka oli lastannut lentokentällä kärryihinsä neljä suurta matkalaukkua. Hän oli hieman kuivanoloinen, ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada kärryjä edes liikkeelle. Muutoin hän oli oikein mukava, joskin turhamainen ja hyvin ärsyttävä. Laukullinen kenkiä…tsuh.

        Monikansallisuudet olivat menossa ottamaan aurinkoa. Minä tarvitsin viileyttä ja hiljaisuutta. Ja sitä meri minulle tarjoaisi - rauhaa.

        Sitä rauhaa ei sitten ollut siinä bootissa missään. Istuin samassa pöydässä kolmen bahrainilaisen kanssa, joista nuorimmainen puhui ranskaa. Muut puhuivat vain omaa kieltään, mutta olivat muuten oikein mukava. Kun he saivat tietää että asun suomessa, niin siitäkös puhe sitten tämän nuoremman miehen kanssa lähti hevoslaukkaan. Hän tunsi Helsinkiä, ja oli tulossa Otaniemeen opiskelemaan. Minä halusin pois Otaniemestä takaisin tänne jossa olin. Mutta hän piti minua väkisin siellä missä itse oli.

        Seurueen kolmas jäsen, vaitonainen vanhempi nainen, ei ottanut osaa minkäänlaiseen keskusteluun kenenkään kanssa. Ilman uteluita, käsitin heidän kaikkien olevan sukua toisilleen. Yhtäkkiä havahduin ymmärrykseen siitä, että matroona vilkuili ikävästi minua, ja luultavasti, veljenpoikaansa. Aivan toisin kuin hänen hyväntuulinen aviomiehensä, joka jaksoi pelleillä ja laskea leikkiä ja ilveillä, vaikka en ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan.

        En aluksi kiinnittänyt asiaan mitään sen suurempaa huomiota - olihan koko laiva tupaten täynnä puoli-alastomia naisia. Mutta kun käsitin, niin tunsin itseni ensimmäistä kertaa hyvin vaivautuneeksi. Seksuaalisuus nousi istumaan siihen pöydälle kaikkien katseltavaksi. Hyvä Jumala! Minua hävetti.
        Olin aivan järkyttynyt. Asiasta tuli niin hankala, että minun oli vedottava nälkään ja janoon ja ties mihin, että saatoin poistua pöydästä alakertaan ja etsiytyä johonkin koloon jossa oltaisiin vapaamielisempiä.

        Ajattelin hypätä mereen ja uida… mihin tahansa. Kurkkuani kuristi ja korviani poltti. Räpylät törröttivät rinkasta ja snorkkeli tökki ihmisiä portaissa. Olin joutua paniikkiin. Hulina, tungos ja mieletön sekamelska eri maiden kieliä survoutui hien, parfyyminlemun, oluen ja paistinkäryn seassa älymössöksi, joka sumensi kykyni ajatella. Se oli kuin ihmisyyden häkkikanala. Kammottava paikka josta ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä pois.

        Löysin jonkinasteisen purserin, tai minkä lie, ja tivasin surkealla kreikalla milloin olisimme perillä. Hän osoitteli sormellaan jonnekin eteenpäin ja puhui puhumistaan. Ja kun en saanut hänen puheestaan mitään tolkkua, niin hän veti minut käsivarresta aluksen laidalle ja osoitti edessä olevaa saarta. Sinne oli matkaa muutama sata metriä, ehkä alle viitisensataa. Purserintapainen pojankolli katseli ihmeissään kun revin rinkkani auki, vedin liivit ylleni, maskin kaulaani ja heitin räpylät mereen. Rinkan jätin niille sijoilleen ja hyppäsin ulos aluksesta peräaaltoihin.

        Hullu mikä hullu.

        Mutta muista kaksi asiaa: toinen on se että mutalla ei aloiteta lausetta, ja toinen on se että shiraz on paras ja kelluvin rypäle

        on hyvin kirjoitettu ja kauttaaltaan sellainen, että siitä voi tulla jotain.
        (kuten siitä toisestakin tänään tässä ketjussa arvostelemastani, vioista huolimatta)


    • Kepo

      tämä on, ei sille mitään voi.

    • pinko

      teksti on ristiriitainen: Kerrotaan, että on oltu täällä ennenkin ja lähdetty palaamatta, vaikka kertoja on palannut, koska on siellä ja kertoo sieltä käsin.

      • jobotin

        Tämä voi kuulostaa typerältä jälkiselittelyltä, mutta ehkä ymmärrätte pointtini jos hieman ensin pohjustan.
        Nimittäin kaikessa kataluudessani ujutin tuohon parjaamaasi virkkeeseen (vai onko tuo nyt lause) intuitiivisesti erään satiirimaisen pilantapaisen. Siitä tuli tietenkin huono, koska kukaan ei sitä ole tajunnut.

        Nyt minulla on vain huono omatunto. Eikä oloni ole järin ylevä.


      • pinko
        jobotin kirjoitti:

        Tämä voi kuulostaa typerältä jälkiselittelyltä, mutta ehkä ymmärrätte pointtini jos hieman ensin pohjustan.
        Nimittäin kaikessa kataluudessani ujutin tuohon parjaamaasi virkkeeseen (vai onko tuo nyt lause) intuitiivisesti erään satiirimaisen pilantapaisen. Siitä tuli tietenkin huono, koska kukaan ei sitä ole tajunnut.

        Nyt minulla on vain huono omatunto. Eikä oloni ole järin ylevä.

        tuohon pilaan muutakin? Katselin televisiosta muutamaa päivää aikaisemmin erään elokuvan, jossa mies lähtiessään kertoi lähteneensä jostain, jonne osa itsestä jäi ym. vastaavanlaista tunnelmaa.


      • jobotin
        pinko kirjoitti:

        tuohon pilaan muutakin? Katselin televisiosta muutamaa päivää aikaisemmin erään elokuvan, jossa mies lähtiessään kertoi lähteneensä jostain, jonne osa itsestä jäi ym. vastaavanlaista tunnelmaa.

        Jotain sinne päin. Perkele, kun ulkkona on kuuma.


    • ----------------

      ---------------

    • scarabaeus

      Kuka?

      Istuskelen,
      tuijottelen
      syön voileipiä,
      tekisi mieli heittää…

      Brändi alkaa olla kunnossa,
      lasi ja kromi kiiltävät,
      tehokas painokone
      sylkee jo
      kansipapereita.

      Olo niin ristiriitainen.
      Pahvikahvimuki logolla varustettuna.

      Kuka taiteilijan omistaa?
      Hän vai hänen yleisönsä?

      ¤
      Tässä yks mun runo, jonka kaivoin ”arkistostani”,
      tääkin on ollut runopalstalla viime vuonna jo,
      ja kuuluu ”sarjaan” kirjoittaminen.
      Sopii tähän omana kommenttinani,
      sillä:
      tuo ylläoleva Marseille –teksti
      on niin sitä,
      että siinä sirittelee kaskaiden lisäksi satakielikin!
      ¤
      Ihan tässä uteliaana tekee mieli vain kysyä:
      Onkos Taiteilijalla jo montakin painotuotetta julkaistuna?
      ... että se pahvikahvimukikin omalla logolla?
      ¤
      ... siis Joku varsinainen kynäniekka! Enkä ole edes nyt kateellinen,
      vaan haluaisin aina vain lukea LISÄÄ !
      ... ja Kiitos lukuelämyksestä!

      • jobotin

        Kiitoksia palutteesta.

        Muutama vuosi sitten, kun lopullisesti muutin suomeen, niin eräs kollegani ehdotti minulle leikinomaista nettikirjoittelua suomeksi, sen ohella, että vain istuisin luennoilla pänttäämässä päähäni tätä sangen ilmaisuvoimaista kieltä. Myös aviomieheni mielestä ajatus oli erinomainen, sillä hän tiesi tietenkin miten paljon rakastan kirjoittamista.
        Oli hieman kummallista, ettei tämä ajatus ollut ilmestynyt ensin minun omaan päähäni, vaan siinäkin piti ottaa ja ohjata oikealle tielle.

        Synnyinmaassani, Israelissa, olen toiminut vain sotilashallinnossa, enkä juurikaan työtehtävieni puolesta voinut mitään edes yrittää laittaa julkaistavaksi. Sikäläinen tapa kun ei salli, että nainen (tai mies) kirjoittaa avoimen arvostelevasti työnantajansa harjoittamasta politiikasta. En vielä silloin tiennyt että kirjoittaa voi ihan mistä vain, niin kuin kuka tahansa voi lukea aivan mitä tahansa. Tämä pieni oivallus on uskoakseni pelastanut minut monelta harmilta, vaikka joskus tuntuu siltä että niitä harmeja syntyy myös kiltisti kirjoittamalla.


      • Suomenkieli
        jobotin kirjoitti:

        Kiitoksia palutteesta.

        Muutama vuosi sitten, kun lopullisesti muutin suomeen, niin eräs kollegani ehdotti minulle leikinomaista nettikirjoittelua suomeksi, sen ohella, että vain istuisin luennoilla pänttäämässä päähäni tätä sangen ilmaisuvoimaista kieltä. Myös aviomieheni mielestä ajatus oli erinomainen, sillä hän tiesi tietenkin miten paljon rakastan kirjoittamista.
        Oli hieman kummallista, ettei tämä ajatus ollut ilmestynyt ensin minun omaan päähäni, vaan siinäkin piti ottaa ja ohjata oikealle tielle.

        Synnyinmaassani, Israelissa, olen toiminut vain sotilashallinnossa, enkä juurikaan työtehtävieni puolesta voinut mitään edes yrittää laittaa julkaistavaksi. Sikäläinen tapa kun ei salli, että nainen (tai mies) kirjoittaa avoimen arvostelevasti työnantajansa harjoittamasta politiikasta. En vielä silloin tiennyt että kirjoittaa voi ihan mistä vain, niin kuin kuka tahansa voi lukea aivan mitä tahansa. Tämä pieni oivallus on uskoakseni pelastanut minut monelta harmilta, vaikka joskus tuntuu siltä että niitä harmeja syntyy myös kiltisti kirjoittamalla.

        ei ole helppoa. Kirjoitat oikein hyvin, jos todella kielemme on sinulle aikuisena opittu, eikä äidin opettama.

        Rohkaisee minuakin - seuraava kirjani pitäisi olla englanniksi, vaikka suomi on se rakkain ja omin ja helpoin kieli. Palautetta vaan on vaikea suomenkieliselle tekstille saada täällä. Ystäväni puhuvat vain englantia.

        Tosi mainio asia. Menestystä sinulle!


      • on helppo
        Suomenkieli kirjoitti:

        ei ole helppoa. Kirjoitat oikein hyvin, jos todella kielemme on sinulle aikuisena opittu, eikä äidin opettama.

        Rohkaisee minuakin - seuraava kirjani pitäisi olla englanniksi, vaikka suomi on se rakkain ja omin ja helpoin kieli. Palautetta vaan on vaikea suomenkieliselle tekstille saada täällä. Ystäväni puhuvat vain englantia.

        Tosi mainio asia. Menestystä sinulle!

        suomeen verrattuna. Minulle ainakin suomi olisi yhtä hepreaa, jos en olisi sitä lapsena oppinut.


      • Shlemiel
        jobotin kirjoitti:

        Kiitoksia palutteesta.

        Muutama vuosi sitten, kun lopullisesti muutin suomeen, niin eräs kollegani ehdotti minulle leikinomaista nettikirjoittelua suomeksi, sen ohella, että vain istuisin luennoilla pänttäämässä päähäni tätä sangen ilmaisuvoimaista kieltä. Myös aviomieheni mielestä ajatus oli erinomainen, sillä hän tiesi tietenkin miten paljon rakastan kirjoittamista.
        Oli hieman kummallista, ettei tämä ajatus ollut ilmestynyt ensin minun omaan päähäni, vaan siinäkin piti ottaa ja ohjata oikealle tielle.

        Synnyinmaassani, Israelissa, olen toiminut vain sotilashallinnossa, enkä juurikaan työtehtävieni puolesta voinut mitään edes yrittää laittaa julkaistavaksi. Sikäläinen tapa kun ei salli, että nainen (tai mies) kirjoittaa avoimen arvostelevasti työnantajansa harjoittamasta politiikasta. En vielä silloin tiennyt että kirjoittaa voi ihan mistä vain, niin kuin kuka tahansa voi lukea aivan mitä tahansa. Tämä pieni oivallus on uskoakseni pelastanut minut monelta harmilta, vaikka joskus tuntuu siltä että niitä harmeja syntyy myös kiltisti kirjoittamalla.

        Ei nyt mene läpi ihan mikä vaan täälläkään. Goyish!


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      261
      4245
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      265
      3468
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1806
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1683
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      298
      1435
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      132
      939
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      862
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      846
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      18
      827
    Aihe