mikä vaimoa voi väsyttää?

Isi

Vaimo valittaa jatkuvasti olevansa väsynyt. Vaikuttaa siltä, että on masentunut, kyllästynyt ja haluton tekemään yhtään mitään. Myös ajattelu on muuttunut ajan saatossa hyvin kielteiseksi. Kieli on terävä kuin partaveitsi ja tulee loukanneeksi kohtaamiaan ihmisiä.

Ihmettelen, että mistä tämä väsymys voisi tulla? Olen reagoinut asiaan niin, että järjestin 2-vuotiaan päivähoitoon. Minä vien lapsen hoitoon ja tuon hänet sieltä. Lisäksi olen vielä hommannut kotiin sukulaistytön, joka on lähes ympärivuorokauden auttamassa. 2-vuotiaan lisäksi on vielä 2 kuukauden ikäinen vauva, jota pittää hoitaa. Mutta on niin helppohoitoinen, että viime viikolla käytiin neuvolassa kysymässä, että onko tämä normaalia? Esim. viime yönä minä annoin maitoa lapselle pullosta kello 21 ja heräsi vasta puoli kuusi aamulla syömään. Eli kyllä vaimolla nukkumisaikaa riittää. Nukkuukin 12-16 tuntia vuorokaudessa (tosin vauvan syöttöä voi olla siinä välissä).

Kun tulen kotiin, niin teen vielä paljon kotihommia. Mutta jos yritän jotain miesten töitä alkaa tekemään, niin saan kuulla kunniani, että pitää hoitaa lapsia. Ja hoidanhan minä 2-vuotiasta (joka on vilkas ja paljon työläämpi hoitaa kuin vauva).

Niin, kun vaimo on väsynyt? Mutta minun mielestä HÄN EI TEE YHTÄÄN MITÄÄN. Vain tuon 2 kuukauden ikäisen vauvan hoito, vauvan, joka ei edes itke juuri koskaan. Nukkuukin kuin murmeli. 2-vuotiaan hoidan käytännössä minä, sukulaislikka siivoaa ja laittaa ruokaa ja auttaa lapsenhoidossa.

Voisiko enää elämä helpompaa olla? Eilen möykkäsinkin vaimolle, että eihän elämä voi tuon helpompaa ollakaan. Ja vaimo sanoo vieläkin olevansa väsynyt.

Mikä juttu tämä oikein? Onko kellään toisella vastaavia kokemuksia väsymyksestä?

Alkaa ottaa päähän vaimo turhanaikainen ja jatkuva valitus. Lisäksi alkaa toisen kunnioitus laskemaan, kun tuntuu, että ei tästä vaimosta ole oikein mihinkään.

26

1992

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • kärsiä synnytyksen jälkeisestä

      masennuksesta. Ellei ole kyse siitä, tuo kuullostaa aivan kauhealta käytökseltä keneltä hyvänsä... Koita puhua asiasta vaimosi kanssa, ja ellei siitä tule itään, soita sinä neuvolaan ja kerro heille tilanteesta. Ehkä vaimosi suostuu avautumaan terveydenhoitajalle paremmin. Tuo tilanne on ikävä, koska se alkaa kalvaa välejänne pahasti pitkittyessään.

    • vaikuttaa vauvaankin!

      En nyt halua maalata piruja seinille, enkä pelotella, mutta tiedän että äidin masennus ja väsymys vaikuttavat vauvaankin. Kirjoitat, että lapsi nukkuu kuin murmeli, eikä juurikaan itke. Se on varmaan ihan normaalia, mutten voi mitään sille, että mieleen muistui koulunpenkiltä psykologian tunnilta koe, jossa pienet apinanpoikaset erotettiin emostaan ja ne muuttuivat ihan apaattisiksi...Mutta kyllä tuosta masennusasiasta on ihan tutkittuakin tietoa, kannattaa nyt vaan tarttua siihen neuvolassa. Ja jos ovat siellä kiireisiä, eivätkä pysty perehtymään tapaukseenne paremmin, niin älkää luovuttako, pyytäkää päästä vaikka neuvolapsykologin puheille.

    • huomen

      sanoisin kun nuo aikaisemmatkin,että masennukselta vaikuttaa!yritä puhua vaimollesi ja saada liikkeelle ja soita sinne neuvolaan ja kysy sieltä tai sitten menet mukaan kun seuraavan kerran on vauvan neuvola ja kysyt vaikka vaimo suuttuisi!masennus pitää hoitaa ennen kuin tilanne menee vielä hankalammaksi.
      ja isille voimia ja jaksamista!

    • tiitu-iitu

      Ja voisiko olla mahdollista, että masennus olisi alkanut jo ensimmäisen lapsen kohdalla?

      Minulla itselläni oli, mutta en tajunnut hakeahoitoa itselleni. Lapsi alkaa olemaan jo kohta 3v ja nyt vasta masennus ja väsymys purkaantuu. Kun olen tunnustanut sen itselleni ja läheisilleni. Aikaisemmin vain selviydyin päivästä toiseen, koska lapsi oli pakko hoitaa ja "ulkoiluttaa"...Ja koska pidin itseni kiireisenä, niin en ehtinyt hoitaa lainkaan itseäni.

      Joten tuli vaan mieleen, että jos vaimollasi on nyt vasta mahdollisuus lepoon ja asioiden käsittelyyn, niin en yhtään ihmettele hänen käyttäytymistään. Tiedän itse, että jos on nyt vasta mahdollisuus lepoon, niin kaikki tekeminen (ihan ruuan lämmittämisestä mikrossa!) on todella vaikeaa. Sieltä sängystä on tosi vaikea nousta. Ja mitä kauemmin tätä jatkuu, sen suuremmat morkkikset vaimollasi on ja nouseminen on taas vaikeampaa.

      Jos yhtään kuulostaa tutulta, niin järjestä ihmeessä vaimosi esim. neuvolan kautta psykologille. Menkää ihmeessä yhdessä. Osoita, että haluat selviytyä hänen kanssaan yhdessä.

      Niin hienosti kun oletkin asiat järjestänyt, niin se ei toimi, jos vaimoa ei aleta hoitaa jotenkin. Ei sieltä sängynpohjilta pysty nousemaan yksin.

    • ohimeneväää

      kaikilla on tommoista tossa vaiheessa vauvan ikää..
      vaikkei kaikki äidit sitä välttämättä muistakaan,
      pienemmissä tai isommissa määrin se vaan on väsymystä ja alakuloa.
      Meijän vauva oli myös ihan "helppo",
      alkoi nukkumaan n 3kk täysiä yöunia n 10h,
      ja se nyt ei meidän vauvan kohdalla tarkoittanut ainakaan masentuneisuutta,
      vaikka minä ite olinkin silloin masentunut, paljon sitä ennenkin ja nytkin vähän.
      ihan iloinen lapsi,
      mitä nyt vaan on rauhallinen ja ei turhista kitise.
      Ite olen lapsestamme ollut kokoajan todella onnellinen,
      vaikka itse minä olenkin masentunut.

    • juupa juu

      Onkos sinulla tekemisen puutetta?

      • kenelle

        sun viestis on tarkoitettu?
        tässä ketjussa tuskin ketään laiskaa o...
        oletko se tämän palstan psykopaatti?


    • ihan normaalia

      syynnytyksen ja raskauden jälkeistä väsymystä vielä. Tai sitten masennusta.
      Ota yhteys neuvolaan ja kerro heille, saat varmasti apua.

    • +++

      "Nukkuukin 12-16 tuntia vuorokaudessa (tosin vauvan syöttöä voi olla siinä välissä)."

      Nuo unimäärät eivät ole normaaleja aikuiselle ihmiselle. Minä olen joskus kärsinyt masennuksesta, ja silloinnukuin tuollaisia määriä vuorokaudessa.

      Olet tehnyt jo paljon vaimosi hyväksi, mutta kannattaa vielä lisäksi hommata hänet ammattiauttajan puheille. Neuvolan kautta voi varata ajan psykologille. Pahimmassa tapauksessa voi olla tarvetta mielialalääkkeillekin, mutta ilman niitäkin voi selvitä, jos saa ajoissa keskusteluapua.

    • olla asiat liian

      hyvin.

      Jos hänellä on jostakin syystä paha olo, niin kyllä siitä täytyisi aikuisen ihmisen kyetä sanomaan asiallisesti.
      Oletko harkinnut parisuhdeterapiaa? Jo yksikin käynti voisi selkiyttää tilannetta ja viedä eteenpäin. Älkää vielä ainakaan luovuttako!

    • mie vaan

      Jos noin pitkät yöunet eivät riitä, on jotakin todennäköisesti pielessä. Kyseessä saattaa olla masennus. Mutta voisi olla ihan aiheellista selvittää muutenkin hänen terveydentilaansa. Ehkä voisitte harkita vaikka käyntiä yleislääkärin vastaanotolla, perusverikokeetkin kertovat paljon. Esim. matala hemoglobiini tai kilpirauhasen vajaatoiminta usein väsyttävät. Vajaatoiminta sinänsä voi aiheuttaa käsittääkseni masennuksen. Voimia teille molemmille, toivottavasti saatte apua.

    • Isi

      Joo, kaipa se pittää vaimo hommata jonkun sortin terapiaan. Lääkkeitä ei kyllä ala syömään, oli takavuosina kuolla niihin (antibiootteja annettiin niin paljon).

      Parisuhdeterapiasta en tiedä, ongelma on oikeastaan, että vaimosta on tullut niin pirun ILKEÄ, että konfliktoi muiden immeisten kanssa. Minä osaan jo varoa.

      Sinällään ei kyllä huvita lääppiä tai antaa hellyyttä tyypille, jota luonteesta puolesta pitää kalkkarokäärmeenä.

      Yleensä pikkulasten äidit on väsyneitä siksi, että niillä on ukot, jotka ei kotona tee juuri mittään. No, minä teen ja paljon, oikeastaan vastaan kaikista asioista ja vaimo auttelee. Näin se on meillä päin. Ainakaan omaa toimintaa olisi vaikea lähteä muuttamaan. Asennetta sitten? Mutta vaimo on kuin musta aukko ja imee kaiken enerkian.

      Meillä on jatkuvasti ollut pahoja ulkopuolelta tulleita onnettomuuksia riesana jo vuosien ajan. Ehkä vaimo ei kestä tällaisia kriisejä. Parhaillaan minun isäni makaa onnettomuuden takia koomassa sairaalassa.

      Ja täytyy sanoa, että vaimo otti tämän ikään kuin raskaammin kuin minä, mutta kielteisellä tavalla. Olisin toivonut jottain tukea.

      • Tristar

        Tulipa mieleeni minulle että vaimo saattaapi kiukutella siitäkin että hänelle kerrotaan kuinka hän ei tee mitään ja on hyödytön sinällään...

        Itse masentuneena tosiaan ei jaksanut hereilläkään pysyä, mutta ilkeäksi kävin vasta kun joku tuli siitä nalkuttamaan. Onko vaimolla itsetuhoisia ajatuksia, kertonut sellaisista? Uhkaileeko "peulitosissaan" kiukkuisena "lähteä pois kun ei musta hyötäkään ole" tai vastaavaa? Sinuna huolestuisin todella.

        Suhteenne ja perhe-elämänne voi parantua ainoastaan jos vaimo hoidetaan kuntoon, ongelmaa vatvomalla mikään ei parane. Suuri myötätuntoni tosin, monessa perheessä käydään läpi samaa helvettiä vailla selviytymiskeinoja.

        Lääkäri ensimmäinen etappi, koko verenkuva kilpirauhasia myöten, sitten psykologille. Lääkkeitäkin voi joutua napsimaan jos pelkkä terapia ei auta, aivokemian häiriötä ei korjata huulia heiluttamalla... auringonvalo, ulkoilu ja terveellinen ruokavalio sen sijaan voivat tehdä ihmeitä. Vaimolla hyvää ystävää joka voisi viedä mukanaan lenkille tai vielä parempaa, ihmisten ilmoille kuntoryhmään? Käykö vaimo ulkona lainkaan ja millä verukkeella hänet saisi sinne?

        Osasi on raskas, ja hattua nostan jos saat autettua vaimosi paranemaan. Mutta toisaalta, kiitollinen se on vaimokin vuoden päästä kun katsoo tähän aikaan...

        ***


    • *Inka

      tarkastukseen, mielellään perusteelliseen sellaiseen. Kyse voi olla masennuksesta tai ihan vaan huomionkipeydestä, mutta toisaalta kyse voi olla myös fyysisestä sairaudesta. Jo verikokeilla selviää melko paljon, suosittelen.

      Itse olin vähän vastaavanlaisessa tilanteessa, paitsi että meillä mies oli päivät töissä ja illat harrastuksissaan ja minä oikeasti hoidin kotona kaiken. Ihmettelin vaan että miten voin olla yhden lapsen hoidosta näin väsynyt, muistan istuneeni keittiön lattialla vauva sylissä ja itkeneeni väsymystä. Tuo aika ei todellakaan vastannut käsitystäni ihanasta äitiydestä.

      Pahinta oli se, että kun otin asian puheeksi neuvolassa, sain vastaukseksi naureskelua että heh heh, sellaistahan se on pienen lapsen kanssa. Ei edes hemoglobiinia mitannut vaikka välineet olisi ollut siinä pöydällä. Minä taas olin niin huonossa hapessa että en ymmärtänyt enkä jaksanut vaatia parempaa kohtelua.

      Omalla kohdallani kävi ikävästi, myöhemmin todettiin että sairastan leukemiaa. Tauti teki kovasti tuloaan jo silloin lapsen vauva-aikana ja olisi ollut jo tuolloin todettavissa. En usko että vaimollasi kyse on ihan näin dramaattisesta jutusta, enkä halua pelotella. Mutta kertomani jälkeen uskon että sanoillani on jonkinlaista painoarvoa: selvittäkää mistä on kyse ja hoitakaa asia kuntoon.

    • eräs huolestunut

      ole ikinä kuullutkaan että on olemassa sinun kaltaisia isejä.Nytkin piti lukea moneen otteeseen kertomus.
      Meillä,lasten ollessa pieniä mieheni kanssa valitteli etten minä tee mitään?! Olin kolmen alle 5vuotiaiden kotiäiti,laitoin ruoan yhdeksitoista että mies tuli kotio syömään kaverinsa kanssa.Siinä samalla minun oli ruoanlaiton lomassa laitettava lapsille syötävää,
      imetettävä,pyykättävä,siivottava jne..
      Tästä kesti liian kauan,viimein paloin lähes loppuun.En lapsistani mutta kaikesta muusta,en jaksanut enää.Mieheni ei pitänyt asiasta ja kommentteja sateli sieltä ja täältä.Meni vuosi, jouduin erisyiden takia sairaalaan operaatioon jossa olin vuorokauden.Sinä aikana mieheltäni avautui vasta silmät kun joutui hoitamaan huushollin lapsia myöden.En ole sen koommin kuullut yhtään ainoaa valitusta mistään..

      Voiko suinkaan olla mahdollista että yliammut tämän tarinasi mikä vaikuttaa todella uskomattomalta.Olet tympääntynyt vaimosi tapaan hoitaa talouden ja vaikka hän siellä tekeekin niin silti et sitä näe.Jos kyseessä masennus niin älä..(jos kerta olet niin hyvä)hyvä ihminen latista vaimosi itsetuntoa pohjalukemiin,masennus on sairaus ja se on hoidettava.Väsymyskin voi johtua pelkästään siitä että soitat hänelle suutasi.Katso pliis ensin peiliin,mieti mitä tai kuka siellä näkyy ja sitten vasta rupeat selvittämään sekasotkuiselta kuulostavaa vyyhtiä asioiden parantamiseksi..Voisi ehkä auttaa..

    • kaizu

      Vaimosi oireet kuulostavt masennukselta. Saamattouus, väsymys, ärsyyntymiskynnyksen lasku, viittaavat kaikki masennukseen. Koska olet huomannut vaimosi muuttuneen? Onko ruokahalussa tapahtunut muutoksia, onko hän laihtunut tai lihonut? Nauraako koskaan? Suunnitteleeko tulevaisuutta? Syyttääkö tilanteesta itseään vai muita? Onko hän eristäytynyt sosiaalisesti? Pitääkö huolta itsestään,kampaa tukan ja käy suihkussa? Onko lähisuvussa masennusta?

      Kuten ketjussa moni on todennut, masennus on sairaus, joka on hoidettavissam, mutta harvemmin pa ranee "itsestään". Vaimosi tila kuulostaa melko vakavalta ja hän tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Jos on varaa, niin vie hänet yksityiselle psykiatrille, joka tekee todennäköisesti oikeamman diagnoosin kuin esim. terveyskeskuslääkäri. Ja ohjaa jatkohoitoon. Vakavan masennuksen hoidossa lääkitys on lähes aina välttämätön.

      Vaikka itseäsi tilanne tuskastuttaa ja turhauttaa, niin koita jaksaa ja olla vaimosi tukena. Hän ei ole tahallaan tuollainen, jos siis kyse on masennuksesta. Voimia, ymmärrystä ja pikaisesti hoitoon. Mieluummin ensin lääkärin (psykiatrin)vastaanotolle ja vaikka puolipakolla, jos vaimo ei halua lähteä.

      • isi

        Viime yönä vaimon elämäntarina palautui jälleen mieleeni ja funtsasin, että en taidakaan painostaa häntä terapiaan. On rajansa sillä, mitä kannattaa lähteä puhumaan. Ja vaimon elämäntarina on niin USKOMATON, että se on suoraan jostain painajaisesta. Ei ihme, että ei halua puhua menneistä. Niin hän aina sanoo. Seuraava on taatusti täysin teidän kokemuspiirinne ulkopuolella. Mutta ehkä seuraava voi jättää jotain jälkiä henkiseen hyvinvointiin:

        Vaimo on ulkomaalainen. Hänen lääkäriäitinsä sortui omiin lääkkeisiinsä ja viinaan. Äidistä tuli alkoholisti-narkomaani-psykopaatti-kriminaali. Perhe-elämää sävytti raju perheväkivalta (sitoivat lapsia kiinni patteriin ja hakkasivat yms.), joka huipentui äidin tappaessa isän kotona leipäveitsellä. Tästä äiti joutui 10 vuodeksi vankilaan, jossa toimi gynekologina. Vaimo oli tuolloin 16-vuotias. Hän asui tämän jälkeen kadulla, kunnes tutustui sotilaspoikaan. Seurasi muutto aivan toiselle puolelle maata. 17 ja 18-vuotiaana syntyivät tytöt, joiden isäpuolena toimin vieläkin.

        Aviomies osoittautui juoppouteen taipuvaiseksi ja taas seurasi perheväkivaltaa. Isä piti perhettä pelossa kovin käsin ja eikä vain käsin. Saunassa kysyin kerran vaimolta, että mikä tuo arpi on reidessä? Hän kertoi, että aviomies oli puukottanut häntä, mutta hän sai sen verran kättä väliin, että puukko upposi reiteen.

        Sitten tuli kaiken huipuksi sota. Mies kutsuttiin armeijaan. Vihollisen joukot päätyivät lopulta vaimonkin kotikylään ja kävivät riehumassa jopa hänen syrjäisellä maatilallaan. Polttivat talon ja raiskasivat vaimon, ilmeisesti vähän isommallakin porukalla. Vaimo oli kuolla verenvuotoon. Mainittakoon, että pikku-tyttäret näkivät kaiken tämän. Vaimo on raiskattu toiseenkin kertaa, jonkun laivan kapteenin toimesta.

        Virallinen sota päättyi ja aviomies palasi sodasta. Talo rakennettiin uusiksi. Tämä loppui kuitenkin lyhyeen, koska sodassa vastapuolella olleet naapurit hakkasivat aviomiehen hengiltä. Meillä on vieläkin kuolintodistus, josta tämä käy ilmi, se piti oikein suomentaa, jotta pääsimme naimisiin.

        Vaimo palasi takaisin kotikaupunkiinsa. Hän sairastui vakavasti ja oli 2 vuotta sairaalahoidossa, tyttäret olivat tämän ajan tuuliajolla. Tämän jälkeen minä astuin mukaan kuvaan ja äiti ja tyttäret muuttivat luokseni, aluksi pieneen kaksiooni. Vaimon maanmiehet ryhtyivät heti kiristämään meiltä rahaa ja uhkailivat lapsiakin leikkikentällä. Koetin saada perhettä turvakotiin, mutta eivät huolineet, koska pelkäsivät. Poliisista ei ollut apua, Suomessa ei ole suojelusysteemiä. Vein perheeni turvaan pohjoiseen isäni luokse. Itse lähdin ratkomaan ongelmaa takaisin etelään aseiden kanssa, aitoon toiminta-sankari-tyyliin. Lopulta päädyimme vaihtamaan paikkakuntaa, yhteystietojamme, nimiämme. Muutimme turvaan maalle idylliseen omakotitaloon, asumme samalla paikalla vieläkin.

        Perheemme kasvoi. Ensin adoptiolla. Vaimon sisko tappoi itsensä, hän ei kestänyt, kun mies tapettiin ryyppyporukassa. Tämän tytön taistelimme kamalan byrokratian kautta meille huollettavaksi. Raiskaukset ja niiden jälkeen tehty leikkaus ilmeisesti estivät vaimoa enää tulemasta raskaaksi (munanjohdin-probleemaa). Menimme koeputkihedelmöityshoitoon, jota vaimo pelkäsi (sairaalajaksosta kammo lääkkeisiin) yli kaiken. Seurasi keskenmenoja, joista kolmas oli niin paha (vaimo vuoti verta kuin sika ja matka korvesta sairaalaan oli pitkä, sain ajaa tuhatta ja sataa), että itse vastustin lisäyrityksiä. Vaimo uhkasi avioerolla, jos en suostu uuteen yritykseen. Hän tuli raskaaksi. Raskausaikana minä sain jonkun ihmeen yleistulehduksen ja olin kuukausia sairaana ja sairaalassa. Tervehdyin jouluksi, jonka jälkeen remppasin taloa uutta tulokasta varten. Tyttö syntyi keväällä.

        Kaksi päivää ristiäisten jälkeen talomme paloi maan tasalle vuonna 2005. Kiitos naapurin, joka saapui paikalle, vaimo ja vauva jäivät eloon. Vaimo yritti ottaa mukaan lastenvaunua palavasta talosta, mutta naapuri pakotti heti ulos. Tämän jälkeen palokaasut syttyivät räjähdysmäisesti palamaan, ilman naapuria olisivat kuolleet (oli kyse sekunneista). Muistan ikuisesti vaimon istumassa naapurin kaivon kannella vauva-nyytti sylissään itkemässä hysteerisesti talomme palaessa soihtuna taustalla. Meidät sijoitettiin aluksi turvakotiin ja sieltä vuodeksi tilapäismajoitukseen. Taistelin vakuutusyhtiön kanssa korvauksista ja lopulta itse rakensin uuden talon, vanhan talon paikalle. Vauva sairastui vakavasti ja joutui olemaan sairaalahoidossa, vielä eristyshuoneessa. Juuri tällä hetkellä isäni makaa koomassa sairaalassa onnettomuuden seurauksena. Äitini kuoli viime lokakuussa. Tyttäret olivat liikenneonnettomuudessa tässä vasta. Itse kaaduin moottoripyörällä (öljyä tiellä) ja kun sekä mies että pyörä saatiin kuntoon, niin pyörä vielä varastettiin kaupungista.

        Jep., onnettomuuslistaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta eiköhän tullut selväksi?

        Pointtini on se, että ei tällaisten elämänkokemusten pohjalta kannata lähteä mihinkään terapiaan, sillä tässä on aivan liikaa vastoinkäymistä. On vain parempi UNOHTAA ja koettaa jatkaa elämää. Ja tehdä se, mitä on tehtävissä.

        Mainittakoon vielä, että tämä kertomus on tosi. Valitettavasti. Joskus olen pikku kaljoissa kertonut tästä otteita tutuille. Eivät tahdo uskoa todeksi ja jotenkin menevät hiljaiseksi ja vaivautuneeksi. Miksiköhän? Näin on käynyt, en sille mitään mahda. Ei ole minun syyni, että meille tapahtuu epätodennäköisiä asioita. Esim. moottoripyörän varkautta ilmoittaessani poliisivirkailija kertoi, että hän ei muista pitkän uransa aikana, että tältä alueelta olisi varastettu yhtään isoa moottoripyörää. No, totta kai varkaus täytyi tapahtua juuri minulle…

        Vanhin tytär alkoi juuri seurustella. Sanoin pojalle, että kohta sinulle käy huonosti, koska jos on meidän perheen kanssa tekemisissä, niin se tietää onnettomuutta ja ehkä kuolemaa. Poika nauroi, luuli, että vitsailen. Ajoi juuri ajokortin, luulen, että hän joutuu liikenneonnettomuuteen. Katsotaan nauraako sitten sairaalassa vai meneekö heti henki?


      • kaizu
        isi kirjoitti:

        Viime yönä vaimon elämäntarina palautui jälleen mieleeni ja funtsasin, että en taidakaan painostaa häntä terapiaan. On rajansa sillä, mitä kannattaa lähteä puhumaan. Ja vaimon elämäntarina on niin USKOMATON, että se on suoraan jostain painajaisesta. Ei ihme, että ei halua puhua menneistä. Niin hän aina sanoo. Seuraava on taatusti täysin teidän kokemuspiirinne ulkopuolella. Mutta ehkä seuraava voi jättää jotain jälkiä henkiseen hyvinvointiin:

        Vaimo on ulkomaalainen. Hänen lääkäriäitinsä sortui omiin lääkkeisiinsä ja viinaan. Äidistä tuli alkoholisti-narkomaani-psykopaatti-kriminaali. Perhe-elämää sävytti raju perheväkivalta (sitoivat lapsia kiinni patteriin ja hakkasivat yms.), joka huipentui äidin tappaessa isän kotona leipäveitsellä. Tästä äiti joutui 10 vuodeksi vankilaan, jossa toimi gynekologina. Vaimo oli tuolloin 16-vuotias. Hän asui tämän jälkeen kadulla, kunnes tutustui sotilaspoikaan. Seurasi muutto aivan toiselle puolelle maata. 17 ja 18-vuotiaana syntyivät tytöt, joiden isäpuolena toimin vieläkin.

        Aviomies osoittautui juoppouteen taipuvaiseksi ja taas seurasi perheväkivaltaa. Isä piti perhettä pelossa kovin käsin ja eikä vain käsin. Saunassa kysyin kerran vaimolta, että mikä tuo arpi on reidessä? Hän kertoi, että aviomies oli puukottanut häntä, mutta hän sai sen verran kättä väliin, että puukko upposi reiteen.

        Sitten tuli kaiken huipuksi sota. Mies kutsuttiin armeijaan. Vihollisen joukot päätyivät lopulta vaimonkin kotikylään ja kävivät riehumassa jopa hänen syrjäisellä maatilallaan. Polttivat talon ja raiskasivat vaimon, ilmeisesti vähän isommallakin porukalla. Vaimo oli kuolla verenvuotoon. Mainittakoon, että pikku-tyttäret näkivät kaiken tämän. Vaimo on raiskattu toiseenkin kertaa, jonkun laivan kapteenin toimesta.

        Virallinen sota päättyi ja aviomies palasi sodasta. Talo rakennettiin uusiksi. Tämä loppui kuitenkin lyhyeen, koska sodassa vastapuolella olleet naapurit hakkasivat aviomiehen hengiltä. Meillä on vieläkin kuolintodistus, josta tämä käy ilmi, se piti oikein suomentaa, jotta pääsimme naimisiin.

        Vaimo palasi takaisin kotikaupunkiinsa. Hän sairastui vakavasti ja oli 2 vuotta sairaalahoidossa, tyttäret olivat tämän ajan tuuliajolla. Tämän jälkeen minä astuin mukaan kuvaan ja äiti ja tyttäret muuttivat luokseni, aluksi pieneen kaksiooni. Vaimon maanmiehet ryhtyivät heti kiristämään meiltä rahaa ja uhkailivat lapsiakin leikkikentällä. Koetin saada perhettä turvakotiin, mutta eivät huolineet, koska pelkäsivät. Poliisista ei ollut apua, Suomessa ei ole suojelusysteemiä. Vein perheeni turvaan pohjoiseen isäni luokse. Itse lähdin ratkomaan ongelmaa takaisin etelään aseiden kanssa, aitoon toiminta-sankari-tyyliin. Lopulta päädyimme vaihtamaan paikkakuntaa, yhteystietojamme, nimiämme. Muutimme turvaan maalle idylliseen omakotitaloon, asumme samalla paikalla vieläkin.

        Perheemme kasvoi. Ensin adoptiolla. Vaimon sisko tappoi itsensä, hän ei kestänyt, kun mies tapettiin ryyppyporukassa. Tämän tytön taistelimme kamalan byrokratian kautta meille huollettavaksi. Raiskaukset ja niiden jälkeen tehty leikkaus ilmeisesti estivät vaimoa enää tulemasta raskaaksi (munanjohdin-probleemaa). Menimme koeputkihedelmöityshoitoon, jota vaimo pelkäsi (sairaalajaksosta kammo lääkkeisiin) yli kaiken. Seurasi keskenmenoja, joista kolmas oli niin paha (vaimo vuoti verta kuin sika ja matka korvesta sairaalaan oli pitkä, sain ajaa tuhatta ja sataa), että itse vastustin lisäyrityksiä. Vaimo uhkasi avioerolla, jos en suostu uuteen yritykseen. Hän tuli raskaaksi. Raskausaikana minä sain jonkun ihmeen yleistulehduksen ja olin kuukausia sairaana ja sairaalassa. Tervehdyin jouluksi, jonka jälkeen remppasin taloa uutta tulokasta varten. Tyttö syntyi keväällä.

        Kaksi päivää ristiäisten jälkeen talomme paloi maan tasalle vuonna 2005. Kiitos naapurin, joka saapui paikalle, vaimo ja vauva jäivät eloon. Vaimo yritti ottaa mukaan lastenvaunua palavasta talosta, mutta naapuri pakotti heti ulos. Tämän jälkeen palokaasut syttyivät räjähdysmäisesti palamaan, ilman naapuria olisivat kuolleet (oli kyse sekunneista). Muistan ikuisesti vaimon istumassa naapurin kaivon kannella vauva-nyytti sylissään itkemässä hysteerisesti talomme palaessa soihtuna taustalla. Meidät sijoitettiin aluksi turvakotiin ja sieltä vuodeksi tilapäismajoitukseen. Taistelin vakuutusyhtiön kanssa korvauksista ja lopulta itse rakensin uuden talon, vanhan talon paikalle. Vauva sairastui vakavasti ja joutui olemaan sairaalahoidossa, vielä eristyshuoneessa. Juuri tällä hetkellä isäni makaa koomassa sairaalassa onnettomuuden seurauksena. Äitini kuoli viime lokakuussa. Tyttäret olivat liikenneonnettomuudessa tässä vasta. Itse kaaduin moottoripyörällä (öljyä tiellä) ja kun sekä mies että pyörä saatiin kuntoon, niin pyörä vielä varastettiin kaupungista.

        Jep., onnettomuuslistaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta eiköhän tullut selväksi?

        Pointtini on se, että ei tällaisten elämänkokemusten pohjalta kannata lähteä mihinkään terapiaan, sillä tässä on aivan liikaa vastoinkäymistä. On vain parempi UNOHTAA ja koettaa jatkaa elämää. Ja tehdä se, mitä on tehtävissä.

        Mainittakoon vielä, että tämä kertomus on tosi. Valitettavasti. Joskus olen pikku kaljoissa kertonut tästä otteita tutuille. Eivät tahdo uskoa todeksi ja jotenkin menevät hiljaiseksi ja vaivautuneeksi. Miksiköhän? Näin on käynyt, en sille mitään mahda. Ei ole minun syyni, että meille tapahtuu epätodennäköisiä asioita. Esim. moottoripyörän varkautta ilmoittaessani poliisivirkailija kertoi, että hän ei muista pitkän uransa aikana, että tältä alueelta olisi varastettu yhtään isoa moottoripyörää. No, totta kai varkaus täytyi tapahtua juuri minulle…

        Vanhin tytär alkoi juuri seurustella. Sanoin pojalle, että kohta sinulle käy huonosti, koska jos on meidän perheen kanssa tekemisissä, niin se tietää onnettomuutta ja ehkä kuolemaa. Poika nauroi, luuli, että vitsailen. Ajoi juuri ajokortin, luulen, että hän joutuu liikenneonnettomuuteen. Katsotaan nauraako sitten sairaalassa vai meneekö heti henki?

        Olen vuosikausia tavannut kriisissä jos toisessakin olleita ihmisiä, vankeja, kidutettuja ja muuten vaan hulluja ja ihan oikeasti olen ollut sitä mieltä, että olen jo kuullut kaiken. Kertojat ja juonnevivahteet vain vaihtuvat.

        Täytyy kyllä nyt myöntää, että tarinasi kuulostaa epätoselliselta. Uskon sen silti ja ihmettelen, kuinka vaimosi kanssa olette ylipäänsä elossa. Ja sinä melko selväpäisenä. Moni olisi päätynyt jo itsensä murhaamaan, mutta toisaalta, kyllä ihmiset selviävät aivan kammottavista elämäntilanteista. Elämänhalu vie voiton.

        Että huhhuh ja vaimosi reagointi lienee melko normaalia, jos ei moisiin kokemuksiin millään lailla reagoi, se olisi huomattavasti huolestuttavampaa.

        Terapiaa en ollut "tyrkyttämässäkään", mutta käyntiä lääkärillä pitäisin edelleen ehdottomana. Vaimosi ja myös sinä olette kokeneet monta traumaattista tilannetta, joista ikävä kyllä käsittelemättöminä saatta kehittyä posttraumaattinen oireyhtymä. Nuo vaimollesi tapahtuneet asiat eivät ikinä vain "unohdu" ja aktivoituvat uudelleen ja uudelleen, koko ajan herkemmin ja pahemmin oirein, jos niitä ei käsittele.

        Oikeasti, et kai halua vaimosi päätyvän samaan kuin siskonsa?


      • Ohis
        isi kirjoitti:

        Viime yönä vaimon elämäntarina palautui jälleen mieleeni ja funtsasin, että en taidakaan painostaa häntä terapiaan. On rajansa sillä, mitä kannattaa lähteä puhumaan. Ja vaimon elämäntarina on niin USKOMATON, että se on suoraan jostain painajaisesta. Ei ihme, että ei halua puhua menneistä. Niin hän aina sanoo. Seuraava on taatusti täysin teidän kokemuspiirinne ulkopuolella. Mutta ehkä seuraava voi jättää jotain jälkiä henkiseen hyvinvointiin:

        Vaimo on ulkomaalainen. Hänen lääkäriäitinsä sortui omiin lääkkeisiinsä ja viinaan. Äidistä tuli alkoholisti-narkomaani-psykopaatti-kriminaali. Perhe-elämää sävytti raju perheväkivalta (sitoivat lapsia kiinni patteriin ja hakkasivat yms.), joka huipentui äidin tappaessa isän kotona leipäveitsellä. Tästä äiti joutui 10 vuodeksi vankilaan, jossa toimi gynekologina. Vaimo oli tuolloin 16-vuotias. Hän asui tämän jälkeen kadulla, kunnes tutustui sotilaspoikaan. Seurasi muutto aivan toiselle puolelle maata. 17 ja 18-vuotiaana syntyivät tytöt, joiden isäpuolena toimin vieläkin.

        Aviomies osoittautui juoppouteen taipuvaiseksi ja taas seurasi perheväkivaltaa. Isä piti perhettä pelossa kovin käsin ja eikä vain käsin. Saunassa kysyin kerran vaimolta, että mikä tuo arpi on reidessä? Hän kertoi, että aviomies oli puukottanut häntä, mutta hän sai sen verran kättä väliin, että puukko upposi reiteen.

        Sitten tuli kaiken huipuksi sota. Mies kutsuttiin armeijaan. Vihollisen joukot päätyivät lopulta vaimonkin kotikylään ja kävivät riehumassa jopa hänen syrjäisellä maatilallaan. Polttivat talon ja raiskasivat vaimon, ilmeisesti vähän isommallakin porukalla. Vaimo oli kuolla verenvuotoon. Mainittakoon, että pikku-tyttäret näkivät kaiken tämän. Vaimo on raiskattu toiseenkin kertaa, jonkun laivan kapteenin toimesta.

        Virallinen sota päättyi ja aviomies palasi sodasta. Talo rakennettiin uusiksi. Tämä loppui kuitenkin lyhyeen, koska sodassa vastapuolella olleet naapurit hakkasivat aviomiehen hengiltä. Meillä on vieläkin kuolintodistus, josta tämä käy ilmi, se piti oikein suomentaa, jotta pääsimme naimisiin.

        Vaimo palasi takaisin kotikaupunkiinsa. Hän sairastui vakavasti ja oli 2 vuotta sairaalahoidossa, tyttäret olivat tämän ajan tuuliajolla. Tämän jälkeen minä astuin mukaan kuvaan ja äiti ja tyttäret muuttivat luokseni, aluksi pieneen kaksiooni. Vaimon maanmiehet ryhtyivät heti kiristämään meiltä rahaa ja uhkailivat lapsiakin leikkikentällä. Koetin saada perhettä turvakotiin, mutta eivät huolineet, koska pelkäsivät. Poliisista ei ollut apua, Suomessa ei ole suojelusysteemiä. Vein perheeni turvaan pohjoiseen isäni luokse. Itse lähdin ratkomaan ongelmaa takaisin etelään aseiden kanssa, aitoon toiminta-sankari-tyyliin. Lopulta päädyimme vaihtamaan paikkakuntaa, yhteystietojamme, nimiämme. Muutimme turvaan maalle idylliseen omakotitaloon, asumme samalla paikalla vieläkin.

        Perheemme kasvoi. Ensin adoptiolla. Vaimon sisko tappoi itsensä, hän ei kestänyt, kun mies tapettiin ryyppyporukassa. Tämän tytön taistelimme kamalan byrokratian kautta meille huollettavaksi. Raiskaukset ja niiden jälkeen tehty leikkaus ilmeisesti estivät vaimoa enää tulemasta raskaaksi (munanjohdin-probleemaa). Menimme koeputkihedelmöityshoitoon, jota vaimo pelkäsi (sairaalajaksosta kammo lääkkeisiin) yli kaiken. Seurasi keskenmenoja, joista kolmas oli niin paha (vaimo vuoti verta kuin sika ja matka korvesta sairaalaan oli pitkä, sain ajaa tuhatta ja sataa), että itse vastustin lisäyrityksiä. Vaimo uhkasi avioerolla, jos en suostu uuteen yritykseen. Hän tuli raskaaksi. Raskausaikana minä sain jonkun ihmeen yleistulehduksen ja olin kuukausia sairaana ja sairaalassa. Tervehdyin jouluksi, jonka jälkeen remppasin taloa uutta tulokasta varten. Tyttö syntyi keväällä.

        Kaksi päivää ristiäisten jälkeen talomme paloi maan tasalle vuonna 2005. Kiitos naapurin, joka saapui paikalle, vaimo ja vauva jäivät eloon. Vaimo yritti ottaa mukaan lastenvaunua palavasta talosta, mutta naapuri pakotti heti ulos. Tämän jälkeen palokaasut syttyivät räjähdysmäisesti palamaan, ilman naapuria olisivat kuolleet (oli kyse sekunneista). Muistan ikuisesti vaimon istumassa naapurin kaivon kannella vauva-nyytti sylissään itkemässä hysteerisesti talomme palaessa soihtuna taustalla. Meidät sijoitettiin aluksi turvakotiin ja sieltä vuodeksi tilapäismajoitukseen. Taistelin vakuutusyhtiön kanssa korvauksista ja lopulta itse rakensin uuden talon, vanhan talon paikalle. Vauva sairastui vakavasti ja joutui olemaan sairaalahoidossa, vielä eristyshuoneessa. Juuri tällä hetkellä isäni makaa koomassa sairaalassa onnettomuuden seurauksena. Äitini kuoli viime lokakuussa. Tyttäret olivat liikenneonnettomuudessa tässä vasta. Itse kaaduin moottoripyörällä (öljyä tiellä) ja kun sekä mies että pyörä saatiin kuntoon, niin pyörä vielä varastettiin kaupungista.

        Jep., onnettomuuslistaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta eiköhän tullut selväksi?

        Pointtini on se, että ei tällaisten elämänkokemusten pohjalta kannata lähteä mihinkään terapiaan, sillä tässä on aivan liikaa vastoinkäymistä. On vain parempi UNOHTAA ja koettaa jatkaa elämää. Ja tehdä se, mitä on tehtävissä.

        Mainittakoon vielä, että tämä kertomus on tosi. Valitettavasti. Joskus olen pikku kaljoissa kertonut tästä otteita tutuille. Eivät tahdo uskoa todeksi ja jotenkin menevät hiljaiseksi ja vaivautuneeksi. Miksiköhän? Näin on käynyt, en sille mitään mahda. Ei ole minun syyni, että meille tapahtuu epätodennäköisiä asioita. Esim. moottoripyörän varkautta ilmoittaessani poliisivirkailija kertoi, että hän ei muista pitkän uransa aikana, että tältä alueelta olisi varastettu yhtään isoa moottoripyörää. No, totta kai varkaus täytyi tapahtua juuri minulle…

        Vanhin tytär alkoi juuri seurustella. Sanoin pojalle, että kohta sinulle käy huonosti, koska jos on meidän perheen kanssa tekemisissä, niin se tietää onnettomuutta ja ehkä kuolemaa. Poika nauroi, luuli, että vitsailen. Ajoi juuri ajokortin, luulen, että hän joutuu liikenneonnettomuuteen. Katsotaan nauraako sitten sairaalassa vai meneekö heti henki?

        Ihan aluksi pahoitteluni siitä kaikesta, mitä vaimosi ja sinä olette joutuneet kokemaan. Kuulostaa todella kohtuuttomalta.

        Suosittelisin kuitenkin miettimään vielä sitä lääkäriin hakeutumista. Ei kaikki terapia ole sellaista, jossa kaivellaan menneitä ja märehditään niitä. Terapian avulla on myös mahdollista saada työkaluja arjesta selviämiseen. Jos vaimosi on päässyt niin huonoon kuntoon, että ei itse pääse "jaloilleen", niin ulkopuolisen apu on tarpeen. Masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä!

        Voimia ja valoisampaa tulevaisuutta! :)


      • Isi
        kaizu kirjoitti:

        Olen vuosikausia tavannut kriisissä jos toisessakin olleita ihmisiä, vankeja, kidutettuja ja muuten vaan hulluja ja ihan oikeasti olen ollut sitä mieltä, että olen jo kuullut kaiken. Kertojat ja juonnevivahteet vain vaihtuvat.

        Täytyy kyllä nyt myöntää, että tarinasi kuulostaa epätoselliselta. Uskon sen silti ja ihmettelen, kuinka vaimosi kanssa olette ylipäänsä elossa. Ja sinä melko selväpäisenä. Moni olisi päätynyt jo itsensä murhaamaan, mutta toisaalta, kyllä ihmiset selviävät aivan kammottavista elämäntilanteista. Elämänhalu vie voiton.

        Että huhhuh ja vaimosi reagointi lienee melko normaalia, jos ei moisiin kokemuksiin millään lailla reagoi, se olisi huomattavasti huolestuttavampaa.

        Terapiaa en ollut "tyrkyttämässäkään", mutta käyntiä lääkärillä pitäisin edelleen ehdottomana. Vaimosi ja myös sinä olette kokeneet monta traumaattista tilannetta, joista ikävä kyllä käsittelemättöminä saatta kehittyä posttraumaattinen oireyhtymä. Nuo vaimollesi tapahtuneet asiat eivät ikinä vain "unohdu" ja aktivoituvat uudelleen ja uudelleen, koko ajan herkemmin ja pahemmin oirein, jos niitä ei käsittele.

        Oikeasti, et kai halua vaimosi päätyvän samaan kuin siskonsa?

        Mainittakoon, että esittämäni tarina on helposti todistettavissa oikeaksi.

        Lasten (2 vanhimman) passissa on syntymäpaikkakuntana paikka, jossa oli kovia taisteluita aikanaan ja tehtiin hirmutekoja. Piskuinen kotikylä oli maailman huomion keskipisteenä. Olen käynyt lehden arkistossa lukemassa kyseisistä ajoista. Kyllä ne jutut vieläkin sieltä löytyy.

        Vaimon aviomiehen kuolintodistus löytyy kuvauksineen vammoista.

        Talon palosta löytyy vakuutusyhtiön tekemä korvauspäätös. Ja uusi talokin on tietysti nähtävillä.

        Vaimolla oli tuberkuloosi, se näkyy keuhkokuvista, käy vieläkin määräajoin tarkistuksissa, että ei uusiudu.

        Moottoripyöräonnettomuudesta löytyy vakuutusyhtiön päätös korvauksesta samoin varkausilmoitus poliisille.

        Isäni tilaa voisi soitella sairaalaan, tänään varmaan soitankin.

        Koeputkihedelmöitysjutuista löytyy maksukuittia ja vauva sekä 2-vuotias löytyy kotoa.

        Siskon-tytön adoptiosta löytyy seikkaperäiset kuvaukset asiakirjoissa, ei sitä noin vain lasta Suomeen kuskata. Niistä löytyy kuolinjutut ja lastenkoti, josta hänet saimme tänne. Oikeuden päätöksiäkin.

        Vaimon leikkaushaavat ja puukonhaava ovat nähtävissä vaimon vartalosta.

        Se, mitä tyttöjen skootterista on jäljellä, lojuu talon nurkalla. Saas nähdä korjataanko.

        Et ei tämä ole päästä tempaistu juttu. Kuka moista voisi edes keksiäkään?


      • meni kyllä
        Isi kirjoitti:

        Mainittakoon, että esittämäni tarina on helposti todistettavissa oikeaksi.

        Lasten (2 vanhimman) passissa on syntymäpaikkakuntana paikka, jossa oli kovia taisteluita aikanaan ja tehtiin hirmutekoja. Piskuinen kotikylä oli maailman huomion keskipisteenä. Olen käynyt lehden arkistossa lukemassa kyseisistä ajoista. Kyllä ne jutut vieläkin sieltä löytyy.

        Vaimon aviomiehen kuolintodistus löytyy kuvauksineen vammoista.

        Talon palosta löytyy vakuutusyhtiön tekemä korvauspäätös. Ja uusi talokin on tietysti nähtävillä.

        Vaimolla oli tuberkuloosi, se näkyy keuhkokuvista, käy vieläkin määräajoin tarkistuksissa, että ei uusiudu.

        Moottoripyöräonnettomuudesta löytyy vakuutusyhtiön päätös korvauksesta samoin varkausilmoitus poliisille.

        Isäni tilaa voisi soitella sairaalaan, tänään varmaan soitankin.

        Koeputkihedelmöitysjutuista löytyy maksukuittia ja vauva sekä 2-vuotias löytyy kotoa.

        Siskon-tytön adoptiosta löytyy seikkaperäiset kuvaukset asiakirjoissa, ei sitä noin vain lasta Suomeen kuskata. Niistä löytyy kuolinjutut ja lastenkoti, josta hänet saimme tänne. Oikeuden päätöksiäkin.

        Vaimon leikkaushaavat ja puukonhaava ovat nähtävissä vaimon vartalosta.

        Se, mitä tyttöjen skootterista on jäljellä, lojuu talon nurkalla. Saas nähdä korjataanko.

        Et ei tämä ole päästä tempaistu juttu. Kuka moista voisi edes keksiäkään?

        vähän yli. Että missäköhän maassa tää on kenties tapahtunut?

        Siis kyllähän noita todistettavuuksia voi ladella, mut kuka niitä halutessaan voi edes tarkistaa?


      • että kaikkee
        meni kyllä kirjoitti:

        vähän yli. Että missäköhän maassa tää on kenties tapahtunut?

        Siis kyllähän noita todistettavuuksia voi ladella, mut kuka niitä halutessaan voi edes tarkistaa?

        tekin sitten uskotte! Pienten lasten äideille voi näköjään ladella IHAN mitä vaan.

        Anteeksi.

        Nuo viimeiset lauseet kertoo kaiken. Ei terapiaan. Mikä sitten auttaa, ja mitä täällä kyselet. Ensin kerrot, miten hyvin kaikki on, ja auts ei olekaan. Että tollasella pohjalla jos elämä on, niin kannattaako sitä edes täällä kysellä? Laitappa viestisi jollekin muulle palstalle, niin vastaukset on tyyliin;

        provo

        trolli

        Tuskinpa vaimosi vain unohtaa kaiken... Ja kovin moni tuskin menee huutelemaan, että kohta sinulta lähtee henki, kun tässä perheessä liikut?

        Minä en edes uskaltaisi hiiskahtaakaan mitään, jos noin pelkäisin ja nimenikin olisin vaihtanut!


      • isi
        että kaikkee kirjoitti:

        tekin sitten uskotte! Pienten lasten äideille voi näköjään ladella IHAN mitä vaan.

        Anteeksi.

        Nuo viimeiset lauseet kertoo kaiken. Ei terapiaan. Mikä sitten auttaa, ja mitä täällä kyselet. Ensin kerrot, miten hyvin kaikki on, ja auts ei olekaan. Että tollasella pohjalla jos elämä on, niin kannattaako sitä edes täällä kysellä? Laitappa viestisi jollekin muulle palstalle, niin vastaukset on tyyliin;

        provo

        trolli

        Tuskinpa vaimosi vain unohtaa kaiken... Ja kovin moni tuskin menee huutelemaan, että kohta sinulta lähtee henki, kun tässä perheessä liikut?

        Minä en edes uskaltaisi hiiskahtaakaan mitään, jos noin pelkäisin ja nimenikin olisin vaihtanut!

        Nimet onkin vaihdettu. Ja kyllä, kriisien johdosta minä pelkään, mutta pyrin kuitenkin siihen, että pelko ei hallitsisi elämääni. Varsinkin, kun elämä näyttäytyy pelkkänä jatkuvana kriisinä. Kriisit ovat vaikuttaneet myös niin, että en paljon enää välitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tai jättävät ajattelematta. Yritämme vain selvitä hengissä.

        Toki kertomukseni oli tiivistetty versio ja olisi paremmin tullut ymmärrettäväksi tarkemmilla tiedoilla.

        Tarkennan yhtä kohtaa malliksi. Venäjällä on miehet tapana lähettää palvelukseen aivan toiselle puolelle maata. Niinpä 16-vuotias kaupunkilaistyttö sattui Viipurissa tutustumaan komeaan venäläisupseeriin. Tuon upseerin koti oli Tsetseniassa, missä heillä oli maatila. Niinpä kaupunkilaistyttö muutti maalle upseerin palvelusajan päätyttyä maatalon emännäksi. Tästä vaimolla on hauskoja tarinoita siitä, kuinka kaikki ei kaupungin likalta oikein sujunut heti putkeen.

        Syttyi Tsetsenian sota ja aviomies kutsuttiin Venäjän puolella sotaan. Kun sota päättyi, niin tsetsenialaiset naapurit, siis konkreettisesti lähitiloilta, hakkasivat koko kylän katsellessa vieressä aviomiehen hengiltä, kun hän oli menossa pellolle töihin. Reppana oli unohtanut kalasnikovinsa kotiin. Mies ei kuollut heti, vaan vasta sairaalassa aivovammoihin. Lukee papereissa.
        Hei, minähän omistan vaimon kautta maatilankin siellä!

        Perhettä ahdistellut mafia oli tietysti Tstetseniasta, joka hallitsee mm. Viipurin toria. Yksi sen perheistä oli kimpussamme. Vaimon viipurilainen poikaystävä oli ajanut lännestä tuodun auton paskaksi matkalla ja niitä rahoja meiltä vaadittiin.

        Kävi niin, että kyseisen perheen ykkösmiehet joku hakkasi lähes hengiltä, en siis itse ehtinyt hoitaa asiaa. Tämän jälkeen toisen vaimo (en tiedä mistä oli saanut numeroni) soitti minulle ja KIITTI siitä, että olen tappanut hänen ukkonsa. Siis kiitti! Ei mahtanut olla kovin häävi aviomies... Jälkeen päin toinen näistä toipui ja yksi kerta rantakahvilassa ilmestyi yhtäkkiä vasta puolelle pöytään. Jotain nou hard feelings-juttuja alkoi jauhaa. Itse mietin, että hakkaanko tuon hernekepin heti hengiltä? Olin kuitenkin niin hämmentynyt tästä, että en saanut tehtyä yhtään mitään.

        Jep, näitä tarinoita riittäisi. Ja menee taatusti yli normaalisuomalaisen kokemuspiirin. Siksi tätä on helppo pitää provona. Valitettavasti vain ei kyse ole provosta. Kunpa olisikin...

        Vaimo ei osaa kovin hyvin puhua syntyjä syviä vieraiden kanssa, tulee helposti väärinymmärrys, jota minä saan tulkata. Pintakieli on hallussa, mutta abstraktien asioiden kanssa on vaikeampaa.
        Siksi tuo terapia-juttu ei ole aivan yksinkertaista järjestää


      • vain viisaat
        isi kirjoitti:

        Nimet onkin vaihdettu. Ja kyllä, kriisien johdosta minä pelkään, mutta pyrin kuitenkin siihen, että pelko ei hallitsisi elämääni. Varsinkin, kun elämä näyttäytyy pelkkänä jatkuvana kriisinä. Kriisit ovat vaikuttaneet myös niin, että en paljon enää välitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tai jättävät ajattelematta. Yritämme vain selvitä hengissä.

        Toki kertomukseni oli tiivistetty versio ja olisi paremmin tullut ymmärrettäväksi tarkemmilla tiedoilla.

        Tarkennan yhtä kohtaa malliksi. Venäjällä on miehet tapana lähettää palvelukseen aivan toiselle puolelle maata. Niinpä 16-vuotias kaupunkilaistyttö sattui Viipurissa tutustumaan komeaan venäläisupseeriin. Tuon upseerin koti oli Tsetseniassa, missä heillä oli maatila. Niinpä kaupunkilaistyttö muutti maalle upseerin palvelusajan päätyttyä maatalon emännäksi. Tästä vaimolla on hauskoja tarinoita siitä, kuinka kaikki ei kaupungin likalta oikein sujunut heti putkeen.

        Syttyi Tsetsenian sota ja aviomies kutsuttiin Venäjän puolella sotaan. Kun sota päättyi, niin tsetsenialaiset naapurit, siis konkreettisesti lähitiloilta, hakkasivat koko kylän katsellessa vieressä aviomiehen hengiltä, kun hän oli menossa pellolle töihin. Reppana oli unohtanut kalasnikovinsa kotiin. Mies ei kuollut heti, vaan vasta sairaalassa aivovammoihin. Lukee papereissa.
        Hei, minähän omistan vaimon kautta maatilankin siellä!

        Perhettä ahdistellut mafia oli tietysti Tstetseniasta, joka hallitsee mm. Viipurin toria. Yksi sen perheistä oli kimpussamme. Vaimon viipurilainen poikaystävä oli ajanut lännestä tuodun auton paskaksi matkalla ja niitä rahoja meiltä vaadittiin.

        Kävi niin, että kyseisen perheen ykkösmiehet joku hakkasi lähes hengiltä, en siis itse ehtinyt hoitaa asiaa. Tämän jälkeen toisen vaimo (en tiedä mistä oli saanut numeroni) soitti minulle ja KIITTI siitä, että olen tappanut hänen ukkonsa. Siis kiitti! Ei mahtanut olla kovin häävi aviomies... Jälkeen päin toinen näistä toipui ja yksi kerta rantakahvilassa ilmestyi yhtäkkiä vasta puolelle pöytään. Jotain nou hard feelings-juttuja alkoi jauhaa. Itse mietin, että hakkaanko tuon hernekepin heti hengiltä? Olin kuitenkin niin hämmentynyt tästä, että en saanut tehtyä yhtään mitään.

        Jep, näitä tarinoita riittäisi. Ja menee taatusti yli normaalisuomalaisen kokemuspiirin. Siksi tätä on helppo pitää provona. Valitettavasti vain ei kyse ole provosta. Kunpa olisikin...

        Vaimo ei osaa kovin hyvin puhua syntyjä syviä vieraiden kanssa, tulee helposti väärinymmärrys, jota minä saan tulkata. Pintakieli on hallussa, mutta abstraktien asioiden kanssa on vaikeampaa.
        Siksi tuo terapia-juttu ei ole aivan yksinkertaista järjestää

        väittävät että negatiiviset tapahtumat ja kriisit elämässä pitää käsitellä. Muuten ne tosiaan palaavat aina vain suurempia ongelmia aiheuttaen.
        Palkatkaa vaikka tulkki,jos terapia ei muuten onnistu.
        Sä et sitten pelkää,että joku sinut tarinasi kautta täältä tunnistaisi...
        Kaikkea hyvää teille kaikille!


      • Tristar
        vain viisaat kirjoitti:

        väittävät että negatiiviset tapahtumat ja kriisit elämässä pitää käsitellä. Muuten ne tosiaan palaavat aina vain suurempia ongelmia aiheuttaen.
        Palkatkaa vaikka tulkki,jos terapia ei muuten onnistu.
        Sä et sitten pelkää,että joku sinut tarinasi kautta täältä tunnistaisi...
        Kaikkea hyvää teille kaikille!

        Melko uskomatonta minusta etä joku todella kuvitelee jo oireilevan vaimonsa vain "unohtavan" koko menneisyytensä ja muuttuvan takaisin omaksi itsekseen kuin taikaiskusta. Teenpä ennusteen; vaimosi suurella todennäköisyydellä tappaa itsensä seuraavan vuoden aikana jos tilanteen annetaan kehittyä omalla painollaan eikä häntä auteta.

        jos tahdot olla ääliö, anna mennä. Mutta älä ole sitä vaimosi puolesta, jookos. (osoitettu ap:lle) Hän tarvitsee ammattiapua ja sinä, joka mieluummin olisit hiljaa ja unohtaisit, pistäisit silmät kiinni ja teeskentelisit ettei ongelmaa ole, ET ole avuksi.

        ***


      • mitä minä en
        Tristar kirjoitti:

        Melko uskomatonta minusta etä joku todella kuvitelee jo oireilevan vaimonsa vain "unohtavan" koko menneisyytensä ja muuttuvan takaisin omaksi itsekseen kuin taikaiskusta. Teenpä ennusteen; vaimosi suurella todennäköisyydellä tappaa itsensä seuraavan vuoden aikana jos tilanteen annetaan kehittyä omalla painollaan eikä häntä auteta.

        jos tahdot olla ääliö, anna mennä. Mutta älä ole sitä vaimosi puolesta, jookos. (osoitettu ap:lle) Hän tarvitsee ammattiapua ja sinä, joka mieluummin olisit hiljaa ja unohtaisit, pistäisit silmät kiinni ja teeskentelisit ettei ongelmaa ole, ET ole avuksi.

        ***

        uskaltanut... Yhä ihmettelen, että miten suomalainen (jos oikein ymmärsin) mies tapaa "tälläisiä" kovia kokeneita venäläisiä naisia.

        Tosin nyt hieman paremmin ymmärrän asiaa, kun kerroit nuo sotajutut...


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      261
      4267
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      265
      3477
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1812
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1698
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      298
      1439
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      133
      945
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      862
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      848
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      18
      839
    Aihe