Otsikko on ehkä väärä, sillä enemmänkin pohdin kuolemaa kuin pelkään sitä. Yritin kaksi vuotta sitten tappaa itseni lääkkeillä- olin hyvin lähellä siinä onnistua. Mulla oli elämäni rankin aika menossa, käytin huumeita ja lääkkeitä yms rötöstelin jne. Sitten eräänä päivänä sekavassa mielentilassa taasen yritin riistää itseltäni hengen. Nyt olen "parantunut". En käytä huumeita ja ainoa millä silloin tällöin päätäni sekoitan on viina. Aloitin koulun ja muutoinkin olen saanut elämäni kohdalleen. Minua on nyt noin vuoden ajan vaivannut JOKA PÄIVÄ ajatus kuolemasta. Milloin mietin omaani tai muiden läheisteni. En ole joutunut kohtaamaan kuolemaa suvussani, mutta piakkoin sekin rupeaa olemaan ajankohtaista, sillä suvussani on paljon vanhoja ihmisiä. Pelkään sitä. Minä pelkään nykyään riskitilanteita, sellaista varmaa tapaa missä kuolema tulee jos esim ajaa autolla kovasti. Multa menee välillä jopa ylikin, mietin kerran veneessä että mitä jos tämä räjähtää, uppoaa tms. Ahdistaa jopa välillä olla omalla parvekkeella, että saatan jotenkin kaatua tai että joku tulee ja tönäisee. Olen yrittänyt lohduttautua kaikilla kuolemiseen liittyvillä keskusteluilla, joka tapauksessa se tulee kuitenkin mutta miksi se tuntuu niin pahalta ja toisaalta jopa hyvältä? Olenko minä nyt sitten lopullisesti sekoamassa...? Jos löytyy kohtalontovereita tai muuten vaan mua ymmärtäviä niin vastailkaa. Ongelmani on tosi enkä kaipaa mitään päänaukomisia tai haukkumisia..
Kuolemanpelko
minä vaan85
4715
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samanlainen olen minäkin. Eli ymmärrän. Pelkään myös "ihme" asioita, että jos käy jotain. Just korkealla oloa putoamisen pelossa vaikka eihän voi pudota jos este välissä. Samoin auton kyydissä jos joku ajaa vastaan niin mietin jos se tulee päin. Ja kaiken näkösiä muitakin. Myös mietin usein kuolemaa ja sen jälkeistä olotilaa kun ei ikinä näe enää tätä maailmaa. Johtuuko tämä masennuksesta...tiedä sitten.
asia, että muistaisimme jatkuvasti, miten lyhyt elämämme on, ja että kuolema saattaa tulla milloin vain.
Mutta tuon ajatuksen pitäisi tehdä tästä hetkestä sitä kallisarvoisemman - emmehän tiedä, elämmekö viimeistä päiväämme. Ei kannata masentua kuolemasta. Kuolemme joka tapauksessa joskus. Muistetaan se, ja ollaan kiitollisia nykyhetkestä.
Monet toistelevat lausetta: "Tämä on loppuelämäsi ensimmäinen päivä." Minusta se tekee elämän tuntumaan liian loputtomalta - aivan kuin ei olisi mitään kiirettä tehdä mitään, onhan vasta 'ensimmäinen' päivä. Minusta on parempi muistuttaa itseään: "Elä tänään ikäänkuin tämä olisi viimeinen päiväsi."
hei
usein kuolema-ajatukset ovat merkki masennuksesta. Minunkin ajatukset pyöri päivittäin just miten sullakin.
Sain keskusteluapua ja tukea ja ymmärsin olevani tosi masentunut, monista syistä. Ja se masennus oli ollut useita vuosia, eikä sitä itse tajunnut.
Ehdotan että voisit järjestää itsellesi ammatti-ihmisen, mulla oli upea tuki psykiatrinen hoitaja jonka kanssa keskusteluin sain elämästäni sen masennuksen selätettyä.
Varmasti ajatuspohdiskelut löytävät uusia valoisampia kohteita.
Ryhdy toimiin ja hae keskusteluapua. Kaikkea hyvää sinulle!
Mielestäni on kummallista, että samalla kun ajattelin oman elämäni lopettamista, pelkäsin ihan sikana, että mitäs sitten tapahtuu. Jos kaikki ei päätykään - jos ei saakaan rauhaa.
Ystäväni kuoleman jälkeen olen kuitenkin suhtautunut kuolemaan tosi rauhallisesti, on tullut jotenkin semmonen olo, että se onkin ihan hyvä asia - oltaisiimpa sitten ainakin yhdessä.
Itsemurha-ajatukset lähtivät myös ystäväni kuoltua - miksi lopettaa omaa elämää jos se on meille annettu? Toisilla ei ole mahdollisuutta elää.
Eipä tämä tainnut liittyä tänne mitenkään, mutta tuli vain tarve kirjoittaa.