Olen itse eroamassa avioliitosta. Minulla ei ole lapsia.
Miljoonien mutkien kautta olen tilanteessa, jossa harkitsen suhdetta itseäni 5 vuotta vanhempaan mieheen, jolla kohta 7-v. poika. Hänenkin avioeronsa vasta aluillaan. Kohta kuitenkin kaikki asumme erillään.
Minua huolettaa eniten miten tuon pojan käy. Missä hän asuu? Kuinka vanhemmat saavat asiansa järjestykseen? Muistavatko he todella ajatella lapsen parasta omassa tunne mylläkässään?
Pysyn poissa siitä kuviosta, enkä halua ottaa kantaa. Silti sydämeen sattuu. Ehkä siksi, että olen itse ollut saman ikäinen kuin tuo poika nyt, omien vanhempieni erotessa. Pojan isästä on tullut minulle tärkeä ja luulen rakastavanikin häntä... eli tietenkin puhun hänen kanssaan, mutta haluaisin olla vaikuttamatta hänen mielipiteisiinsä ja päätöksiinsä.
En haluaisi vaikeuttaa kenenkään tilannetta enempää. Pelkään tuota pojan äitiä.
Pelkään sitäkin, että jos minusta ja tuosta pojan isästä vielä tulee pari, niin miten pärjään pojan kanssa? Millainen rooli minun kuuluu ottaa? Vai annanko pojan itse määritellä millaisena hän minua pitää? Voinko luottaa, että hän saa muodostaa käsityksensä itse vai vaikuttavatko vanhempansa siihen puolin tai toisin?
Jos minut ja tuo mies on tarkoitettu yhteen, niin haluaisin osata olla turvallinen aikuinen tuolle pojalle. Siis jos hän sitä tarvitsee... En kuitenkaan haluaisi astua äitinsä varpaille! Haluaisin pystyä kunnioittamaan pojan äitiä ja olemaan kiitollinen, että hän on miehelleni kyennyt niin suuren ilon, kuin tuo poika on, antamaan. Toivon että pystyn siihen vielä itsekin... Saanko minä rakastaa poikaa, vai loukkaanko sillä toisia? Saanko huolehtia? Kantaa vastuuta? Osaanko luottaa, että kaikki aikuiset käyttäytyvät järkevästi?
Olen itsekäs kun pelkään äitinsä etukäteen mustamaalaavan minut. Johtuu siitä että tunnen syyllisyyttä rakkaudesta, jota tunnen tuota miestä kohtaan. Olen ehkä satuttanut tätä naista, mutta poikaa en halua satuttaa.
Mitä minulta odotetaan? Saanko puuttua pojan elämään siinä vaiheessa, jos asumme saman katon alla? Mitä äitinsä odottaa minulta? Uskallanko luottaa, että sanoo suoraan, miten haluaa minun tilanteessa olevan? Tai onko hänellä sellaiseen oikeutta? Saanko käyttää omaa arvostelukykyä näissä tilanteissa?
Uskallanko lähteä tähän suhteeseen? Mistä tiedän, että tuo mies on tarpeeksi vahva pitämään poikansa puolia ja omaansa? Mistä tiedän että hänen oikeudenmukaisuutensa on terve? Miten tiedän että hän kykenee olemaan yht'aikaa isä pojalleen ja samalla rakentamaan parisuhdetta?
Tahtoisin hänen voivan aikuisten tavoin keskustella pojan äidin kanssa lasta koskevat asiat selviksi... Mutta uskallanko luottaa, että nuo sopimukset pitävät?
Milloin tuo mies päästää minut lähelleen? Milloin hän antaa rakastaa?
Milloin hän ymmärtää että minuun sattuu.....?
Miljoonien mutkien kautta olen tilanteessa, jossa harkitsen suhdetta itseäni 5 vuotta vanhempaan mieheen, jolla kohta 7-v. poika. Hänenkin avioeronsa vasta aluillaan. Kohta kuitenkin kaikki asumme erillään.
Minua huolettaa eniten miten tuon pojan käy. Missä hän asuu? Kuinka vanhemmat saavat asiansa järjestykseen? Muistavatko he todella ajatella lapsen parasta omassa tunne mylläkässään?
Pysyn poissa siitä kuviosta, enkä halua ottaa kantaa. Silti sydämeen sattuu. Ehkä siksi, että olen itse ollut saman ikäinen kuin tuo poika nyt, omien vanhempieni erotessa. Pojan isästä on tullut minulle tärkeä ja luulen rakastavanikin häntä... eli tietenkin puhun hänen kanssaan, mutta haluaisin olla vaikuttamatta hänen mielipiteisiinsä ja päätöksiinsä.
En haluaisi vaikeuttaa kenenkään tilannetta enempää. Pelkään tuota pojan äitiä.
Pelkään sitäkin, että jos minusta ja tuosta pojan isästä vielä tulee pari, niin miten pärjään pojan kanssa? Millainen rooli minun kuuluu ottaa? Vai annanko pojan itse määritellä millaisena hän minua pitää? Voinko luottaa, että hän saa muodostaa käsityksensä itse vai vaikuttavatko vanhempansa siihen puolin tai toisin?
Jos minut ja tuo mies on tarkoitettu yhteen, niin haluaisin osata olla turvallinen aikuinen tuolle pojalle. Siis jos hän sitä tarvitsee... En kuitenkaan haluaisi astua äitinsä varpaille! Haluaisin pystyä kunnioittamaan pojan äitiä ja olemaan kiitollinen, että hän on miehelleni kyennyt niin suuren ilon, kuin tuo poika on, antamaan. Toivon että pystyn siihen vielä itsekin... Saanko minä rakastaa poikaa, vai loukkaanko sillä toisia? Saanko huolehtia? Kantaa vastuuta? Osaanko luottaa, että kaikki aikuiset käyttäytyvät järkevästi?
Olen itsekäs kun pelkään äitinsä etukäteen mustamaalaavan minut. Johtuu siitä että tunnen syyllisyyttä rakkaudesta, jota tunnen tuota miestä kohtaan. Olen ehkä satuttanut tätä naista, mutta poikaa en halua satuttaa.
Mitä minulta odotetaan? Saanko puuttua pojan elämään siinä vaiheessa, jos asumme saman katon alla? Mitä äitinsä odottaa minulta? Uskallanko luottaa, että sanoo suoraan, miten haluaa minun tilanteessa olevan? Tai onko hänellä sellaiseen oikeutta? Saanko käyttää omaa arvostelukykyä näissä tilanteissa?
Uskallanko lähteä tähän suhteeseen? Mistä tiedän, että tuo mies on tarpeeksi vahva pitämään poikansa puolia ja omaansa? Mistä tiedän että hänen oikeudenmukaisuutensa on terve? Miten tiedän että hän kykenee olemaan yht'aikaa isä pojalleen ja samalla rakentamaan parisuhdetta?
Tahtoisin hänen voivan aikuisten tavoin keskustella pojan äidin kanssa lasta koskevat asiat selviksi... Mutta uskallanko luottaa, että nuo sopimukset pitävät?
Milloin tuo mies päästää minut lähelleen? Milloin hän antaa rakastaa?
Milloin hän ymmärtää että minuun sattuu.....?
Vastaukset 1
Vanhimmat
on sinulla kysymyksiä ilman vastauksia :)!Miusta tuohon hyvä ratkasu on se,että aikuisina ihmisinä keskustelette nuista ja sitä kautta saisit myös vastaukset mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin.Nuita asioitakaan ei voi ennalta tietää ennenku siihen suhteeseen sitten heittäytyy, että mitä se sit tuo tullessaan.Fiksusti asioita mietit kaikkien kannalta mut elä mieti liikaa vaan elä päivä kerrallaan ja tee ratkasut sen pohjalta mitä tuleman pitää.Toimi niinku ite olisit halunnu sillon ku olit samanikänen niin aikuisten sillon toimivan.Kuitenki pojalla on ne omat vanhemmat ketkä osaa vaikeanakin hetkenä ajatella pojan parasta ja jos tuntuu et jonku asian vois tehä toisinkin sinun mielestä niin voihan sitä "opastaa" mut ei puuttua kuitenkaan liikaa.Saahan sitä mielipiteensä aina sanoa mut ei sitä voi tyrkyttää kellekkään!