Hypokondria

Minä kanssa tarkkailen yksinollessani hengitystäni ja mittaan usein pulssiani. Mulla vain tämä on mennyt jo paljon pahemmaksi kuin sulla. Jos joudun olemaan yksin, mua pelottaa usein niin paljon, että saan paniikkikohtauksia ja olen jatkuvassa ahdistustilassa. Mulla on kunto laskenut todella huonoksi, koska en enää uskalla käydä lenkillä, kun pelkään kuolevani. Pitää vain jotenkin yrittää nousta tästä suosta ja oon jo hakenut ammattiapuakin. Mulla tosiaan kesti tää tarkkailu kolmisen vuotta ennen kuin meni todella pahaksi ja oli ihan pakko hakee apua. Yritä nousta suosta aiemmin. Ei meillä kummallakaan mitään oikeasti ole. Tarkkailemme vain liikaa oman kehomme normaaleja reaktioita ja paniikkireaktioita ja luulemme niiden olevan jokin vakava tauti. Itselleen voi kehitellä vaikka mitä sairauksia mielessään, jos vain riittävän paljon tarkkailee omaa oloaan.

aloittaja kirjoitti:

Minä kanssa tarkkailen yksinollessani hengitystäni ja mittaan usein pulssiani. Mulla vain tämä on mennyt jo paljon pahemmaksi kuin sulla. Jos joudun olemaan yksin, mua pelottaa usein niin paljon, että saan paniikkikohtauksia ja olen jatkuvassa ahdistustilassa. Mulla on kunto laskenut todella huonoksi, koska en enää uskalla käydä lenkillä, kun pelkään kuolevani. Pitää vain jotenkin yrittää nousta tästä suosta ja oon jo hakenut ammattiapuakin. Mulla tosiaan kesti tää tarkkailu kolmisen vuotta ennen kuin meni todella pahaksi ja oli ihan pakko hakee apua. Yritä nousta suosta aiemmin. Ei meillä kummallakaan mitään oikeasti ole. Tarkkailemme vain liikaa oman kehomme normaaleja reaktioita ja paniikkireaktioita ja luulemme niiden olevan jokin vakava tauti. Itselleen voi kehitellä vaikka mitä sairauksia mielessään, jos vain riittävän paljon tarkkailee omaa oloaan.

Lue lisää

Niinhän se on, että kun tarkkailee liikaa ja ajattelee kaikenlaisia sairauksia niin kyllähän alkaa ittellä tuntuun oireita. Välillä pystyn ton asian sisäistään hyvin. Ja hyvinä aikoina ittekseni naureskeleen sille että kun oon luullu että onko joku sairaus.
Mutta sitten kun pelästyn jotain esim. sitä kun syke nousee joskus enemmän kun nousen seisoon tai jotain niin sit oon ihan satavarma että joku sairaus on. Sillon en todellakaan mieti sitä, että panikoidun jostain normaalista asiasta. Sillon oon aina ihan paniikissa ja joskus soittamassa lääkärille aikaa.
Mulla hyvät ja huonot ajat vaihtelee aika paljon. Joskus päivällä töissä tosi paniikkinen ja ahdistunut olo mutta iltaa kohde helpottaa kotona. Joskus taas päinvastoin. Nyt viikonloppuna sain itseäni niskasta kiinni ja kävin mieheni kanssa 2 kertaa pienellä kävelylenkillä. Ehkä joskus taas pystyn aloittaan lenkkeilyn. Koska keväällä vielä juoksin puoli tuntia illassa ja kesällä se loppui kuin seinään. Ja nyt saan pelkästä ajattelusta että lähtisin juokseen niin vatsan sekaisin ja sykkeen nouseen. Jännitän sitä niin paljon.
Olin varaamas aikaa jo psykologille mutta sitten peruin sen. Halusin kokeilla ensin itse tästä pois pääsyä. Mulla helpottanut paljon kun oon saanut kirjoitella näihin keskustelupalstoille. Helpottaa kun tietää etten ole kuvitellut kaikkea ja enkä ole ainut joka tälläisten tyhmien asioiden kanssa painii. Nyt on mennyt paremmin kun 2 viikkoa sitten. Nyt en ajattele sairauksia ihan 24/7 niin kun pahimmassa vaiheessa. Nyt oon välillä rentoutunut ja mieli iloinen.:)
Vaikka tiedän että ihan typeräähän tää on mut aina ei pysty sitä käsittään.
Onko sulla puolisoa jonka kanssa pystyisit käymään kans pienellä lenkillä ja puhuun siitä? Tosin ite en ole puhunut yhtään mitään puolisolle. Ehkä sen takia välillä ollutkin aika vaikeeta kun joutunut peitteleen koko ajan pahaa oloa.

toinen.. kirjoitti:

Niinhän se on, että kun tarkkailee liikaa ja ajattelee kaikenlaisia sairauksia niin kyllähän alkaa ittellä tuntuun oireita. Välillä pystyn ton asian sisäistään hyvin. Ja hyvinä aikoina ittekseni naureskeleen sille että kun oon luullu että onko joku sairaus.
Mutta sitten kun pelästyn jotain esim. sitä kun syke nousee joskus enemmän kun nousen seisoon tai jotain niin sit oon ihan satavarma että joku sairaus on. Sillon en todellakaan mieti sitä, että panikoidun jostain normaalista asiasta. Sillon oon aina ihan paniikissa ja joskus soittamassa lääkärille aikaa.
Mulla hyvät ja huonot ajat vaihtelee aika paljon. Joskus päivällä töissä tosi paniikkinen ja ahdistunut olo mutta iltaa kohde helpottaa kotona. Joskus taas päinvastoin. Nyt viikonloppuna sain itseäni niskasta kiinni ja kävin mieheni kanssa 2 kertaa pienellä kävelylenkillä. Ehkä joskus taas pystyn aloittaan lenkkeilyn. Koska keväällä vielä juoksin puoli tuntia illassa ja kesällä se loppui kuin seinään. Ja nyt saan pelkästä ajattelusta että lähtisin juokseen niin vatsan sekaisin ja sykkeen nouseen. Jännitän sitä niin paljon.
Olin varaamas aikaa jo psykologille mutta sitten peruin sen. Halusin kokeilla ensin itse tästä pois pääsyä. Mulla helpottanut paljon kun oon saanut kirjoitella näihin keskustelupalstoille. Helpottaa kun tietää etten ole kuvitellut kaikkea ja enkä ole ainut joka tälläisten tyhmien asioiden kanssa painii. Nyt on mennyt paremmin kun 2 viikkoa sitten. Nyt en ajattele sairauksia ihan 24/7 niin kun pahimmassa vaiheessa. Nyt oon välillä rentoutunut ja mieli iloinen.:)
Vaikka tiedän että ihan typeräähän tää on mut aina ei pysty sitä käsittään.
Onko sulla puolisoa jonka kanssa pystyisit käymään kans pienellä lenkillä ja puhuun siitä? Tosin ite en ole puhunut yhtään mitään puolisolle. Ehkä sen takia välillä ollutkin aika vaikeeta kun joutunut peitteleen koko ajan pahaa oloa.

Lue lisää

On mulla puoliso kenelle oon kertonut tästä. Tosin kerroin vasta ihan pakon edessä, kun alkoi esiintymään unettomuutta. Hävetti hirveesti kertoa, mutta nyt se ainakin tietää, miksi oon usein sairaana enkä jaksa mitään. Lenkilläkin pyritään puolison kanssa käymään mutta en jaksa kovin pitkiä kävelyjä, koska kunto on niin huono. Mua harmittaa hirveesti, että oon antanut tilanteen mennä tällaiseksi. Ennen kuin tää sairauspelko alkoi mulla oli tosi hyvä kunto. Kävin 10km kävelylenkeillä ja pitkillä hölkkälenkeillä. Nyt vaan sitten istun kotona ja yritän opiskella mutta ei siitäkään mitään tuu. Mulla kesti hirveän kauan ennen kuin tajusin, että tää on vain mun omaa pelkoani. Luulin kauan, että mulla ois oikeesti jokin kauhee tauti. En tajunnut ollenkaan, että kaikki oireet johtui vain peloista. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ne ovat vain pelkoja, kun aloin saamaan paniikkikohtauksia. Edelleenkin tosin pelkään välillä, että saan sydänkohtauksen tai esim veritulpan. Lääkärissä oon käynyt näiden oireiden takia viimeksi toukokuussa. Sen jälkeen en oo antanut itseni enää mennä, koska tiedän, ettei mua oikeesti vaivaa mikään muu kuin tää pelko. Mulla oli aluksi toi pelko justiin niin kuin sulla, että oli kausia jolloin pelkäsin ja sitten niitä kausia, jolloin saatoin naureskella ja olettaa keiken olevan kunnossa. Sitten yhtäkkiä yli puoli vuotta sitten nää pelot jotenkin otti yliotteen ja aloin oleen koko ajan ahdistunut. En saanut enää yhtään mitään aikaiseksi. Piti opiskella mutta tuntui että olin jatkuvasti sairaana ja pelkäsin koko ajan kuolevani. En enää uskaltanut olla kotona yksin ollenkaan. Oli aina pakko soittaa jollenkin, jos jouduin olemaan yksin. Onneksi noista hetkistä tää on jo hieman helpottanut. Enää en mene niin paniikkiin, että pitäisi soittaa jollekin ja oon jopa välillä rohkaistunut ja uskaltanut tehdä joitain asioita, mitä en ole vähään aikaan uskaltanut. Pelot pitää kohdata, jotta voi parantua. Niitä ei saisi pakoilla. Toivottavasti toivumme molemmat tästä. Pitää vain jaksaa uskoa, että huomenna on jo parempi.

aloittaja kirjoitti:

On mulla puoliso kenelle oon kertonut tästä. Tosin kerroin vasta ihan pakon edessä, kun alkoi esiintymään unettomuutta. Hävetti hirveesti kertoa, mutta nyt se ainakin tietää, miksi oon usein sairaana enkä jaksa mitään. Lenkilläkin pyritään puolison kanssa käymään mutta en jaksa kovin pitkiä kävelyjä, koska kunto on niin huono. Mua harmittaa hirveesti, että oon antanut tilanteen mennä tällaiseksi. Ennen kuin tää sairauspelko alkoi mulla oli tosi hyvä kunto. Kävin 10km kävelylenkeillä ja pitkillä hölkkälenkeillä. Nyt vaan sitten istun kotona ja yritän opiskella mutta ei siitäkään mitään tuu. Mulla kesti hirveän kauan ennen kuin tajusin, että tää on vain mun omaa pelkoani. Luulin kauan, että mulla ois oikeesti jokin kauhee tauti. En tajunnut ollenkaan, että kaikki oireet johtui vain peloista. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ne ovat vain pelkoja, kun aloin saamaan paniikkikohtauksia. Edelleenkin tosin pelkään välillä, että saan sydänkohtauksen tai esim veritulpan. Lääkärissä oon käynyt näiden oireiden takia viimeksi toukokuussa. Sen jälkeen en oo antanut itseni enää mennä, koska tiedän, ettei mua oikeesti vaivaa mikään muu kuin tää pelko. Mulla oli aluksi toi pelko justiin niin kuin sulla, että oli kausia jolloin pelkäsin ja sitten niitä kausia, jolloin saatoin naureskella ja olettaa keiken olevan kunnossa. Sitten yhtäkkiä yli puoli vuotta sitten nää pelot jotenkin otti yliotteen ja aloin oleen koko ajan ahdistunut. En saanut enää yhtään mitään aikaiseksi. Piti opiskella mutta tuntui että olin jatkuvasti sairaana ja pelkäsin koko ajan kuolevani. En enää uskaltanut olla kotona yksin ollenkaan. Oli aina pakko soittaa jollenkin, jos jouduin olemaan yksin. Onneksi noista hetkistä tää on jo hieman helpottanut. Enää en mene niin paniikkiin, että pitäisi soittaa jollekin ja oon jopa välillä rohkaistunut ja uskaltanut tehdä joitain asioita, mitä en ole vähään aikaan uskaltanut. Pelot pitää kohdata, jotta voi parantua. Niitä ei saisi pakoilla. Toivottavasti toivumme molemmat tästä. Pitää vain jaksaa uskoa, että huomenna on jo parempi.

Lue lisää

Hyvä että olet saanut kerrottua siitä puolisollesi. Mun puoliso on ihan erilainen tälläsissä pelkojutuissa kun minä. Mä pelkään melkeinpä kaikkea..esim. lentämistä yli kaiken. Mut puoliso on välillä ärsyttävän tasapaksu kun ei jännitä eikä pelkää mitään. Aina ottaa kaikki asiat ihan rauhallisesti. Kun mä taas maalailen kauheita kauhukuvia kaikesta. Niin sen takia mulla on tosi vaikeeta kertoa tästä. Oon sanonut että jännitän asioita välillä vähän liikaa josta johtui lääkärikierre sydänasioista. Mutta muuta en ainakaan vielä kerro. Katotaan miten tästä pääsen eroon.
Mulle ei ole toi asia mennyt vielä täysin perille että ymmärtäisin sen, että ei ole sairautta että on vaan pelko. Mutta joskus kun tulee paniikkia ja sydän hakkaa niin sillon ajattelen aina sairautta. Ihan typerää kun oon kaikki testit käyny eikä mitään vikaa oo. Mutta silti jäänyt joku pinttymä päähän, mutta ehkä se mulle joku kaunis päivä mulle valkenee ettei ole mitään vikaa.
Ärsyttää miettiä millanen olin ennen kesää ja mitä oon nyt. Oon ihan eri ihminen. Tavotteena olis olla samanlainen huoleton (melkein) niin kun silloin ja elää elämää täysillä ilman pelkoja. Toivottavasti siihen pääsee pikkuhiljaa ja olla oma itsensä taas.
Oli tosi kiva kirjotella muutama viesti sun kanssa! Ei mitään toivottavasti, vaan varmasti toivumme tästä. Täytyy vaan miettiä elämän pieniä iloja mistä jää paitsi jos keskittyy koko ajan pelkäämiseen. Itse ainakin joku päivä mietin et ..kele sentään mulla meni jo suurin osa kesästä ihan ohi kun olin koko ajan paniikissa. En aijo enempää aikaa tuhlata siihen että pelkään. Tosin nyt on hyvä kausi menossa niin pystyn tsemppaan itteeni paremmin mutta sitten kun tulee taas huonompi kausi niin on tollaset lauseet kaukana mun suusta. :)
Mutta hyvää syksyn jatkoa ja pelotonta elämää sulle! :D

Hei, ois kyllä kiva kirjoitella. Mukava löytää joitain kohtalotovereita. Jos haluat kirjoittaa, mun maili [email protected]

tässäpä se kirjoitti:

Hei, ois kyllä kiva kirjoitella. Mukava löytää joitain kohtalotovereita. Jos haluat kirjoittaa, mun maili [email protected]

Pari kuukautta sitten sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja sen jälkeen on ollu alamäkea.. paniikkikohtaukset miltein päivittäisiä ja koko ajan niitä saa pelätä. Mutta enenmmän kuin paniikkikohtauksia pelkään kuolemaa ja sairastusta. Tänään oli vatsakipuja ja heti ryntäsin googlaamaan äkillisen vatsakivun..sitten oli aortan repeämää ja kohdun ulkopuolista raskautta sun muuta ja taas mentiin. Paniikissa etin kuumemittaria, että selviäsi onko lämpö noussut. Ei löytyny. Soitin äidilleni ja hoin että kuolema tulee..no ei se ihan uskonut, kun lähiaikoina oon soitellu tommosia puheluita pari kolme kertaa viikossa. Rauhoituin vähän, mutta soitin vielä päivystävälle lääkärilinjalle. Sen puhelun jälkeen olo alkoi helpottaa..ilmavaivoja. Welcame to my life, its living in hell.
kuoleman ja sairastumisen pelko hallitsee elämää pitkälti nykyään..harvoin on päiviä, jolloin ne ei kävisi mielessä. Aivan kamalaa ja väsyttävää. Ja outoa. Olen aina ollut henkisesti todella vahva, ihminen joka selviää mistä vaan..tai niin mä luulin..näköjään mielelle tuli mittä täyteen ja ny piä hajoaa :P

Aniar kirjoitti:

Pari kuukautta sitten sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja sen jälkeen on ollu alamäkea.. paniikkikohtaukset miltein päivittäisiä ja koko ajan niitä saa pelätä. Mutta enenmmän kuin paniikkikohtauksia pelkään kuolemaa ja sairastusta. Tänään oli vatsakipuja ja heti ryntäsin googlaamaan äkillisen vatsakivun..sitten oli aortan repeämää ja kohdun ulkopuolista raskautta sun muuta ja taas mentiin. Paniikissa etin kuumemittaria, että selviäsi onko lämpö noussut. Ei löytyny. Soitin äidilleni ja hoin että kuolema tulee..no ei se ihan uskonut, kun lähiaikoina oon soitellu tommosia puheluita pari kolme kertaa viikossa. Rauhoituin vähän, mutta soitin vielä päivystävälle lääkärilinjalle. Sen puhelun jälkeen olo alkoi helpottaa..ilmavaivoja. Welcame to my life, its living in hell.
kuoleman ja sairastumisen pelko hallitsee elämää pitkälti nykyään..harvoin on päiviä, jolloin ne ei kävisi mielessä. Aivan kamalaa ja väsyttävää. Ja outoa. Olen aina ollut henkisesti todella vahva, ihminen joka selviää mistä vaan..tai niin mä luulin..näköjään mielelle tuli mittä täyteen ja ny piä hajoaa :P

Lue lisää

juu ei mikään hauska tää oo kyllä.
google on tosi huono keksintö. ja mulle myös tälläset keskustelupalstat- tulee välillä luettua jotain esim. sisätauti tai syöpä-palstaa ja sit saan itteni pelon ja jännityksen valtaan kun ittellä jotain samantyyppistä oireilua.
mulle pahin pelon aiheuttaja on sydän. pelkään koko hereillä olo ajan et sydän saa hepulin ja tilttaa. en pääse siitä pelosta mitenkään irti eikä tilannetta helpota lisälyönnit joita tulee päivittäin välillä. eikä paniikista sykken nousu..argh!
samoin harvoin päiviä et en miettis sairauksia ja kuolemaa ja väsyttää ja ahdistaa tosi paljon. koittaa vaan jaksaa hymyillä muille ettei huomaa.:)