Jos olisit Tarina...

Selviytymistarinassa on aina muillekkin kannustusta.

Mielikuvitukselliset käänteet tekevät tarinasta, kuin tarinasta kiinnostavan.

hmmm....Minen perusta tuosta sipulista, kun se saa kuorittaessa itkettämään:))
Valkosipulia taas voin haukata raakanakin...mutta se jäkihaju estää seuraavana päivänä sosiaalisen kanssakäymisen, ellei se toinenkin ole saman hajuinen.

Kerroppas hieman enemmän tuosta tarinastasi.

Mieku itte olen toisinaan mukavampi ja toisinaan en paremmin ittekään omassa seurassani kovin mukava:)))

jännityksellä, millaisen tarinan saat synnytetyksi:-)

Toivoisinkin tähän aloitukseen näitä tarinoita kerrottuna.
Tarinoissa on tilaa myös lukijalle kokea itseään.

NainenKirjoittaa kirjoitti:

jännityksellä, millaisen tarinan saat synnytetyksi:-)

Toivoisinkin tähän aloitukseen näitä tarinoita kerrottuna.
Tarinoissa on tilaa myös lukijalle kokea itseään.

Lue lisää

tarkoitus ei ollut luvata mitään :D Itse varmaan tiedät, että tarinan kirjoittamiseen menee aikaa, tää aihe oli kyllä hyvä. Kirjoitin joskus palstailuni alkuaikoina tuon 'elämäni puuna'-jutun, se tuli helposti kun oli niin lähellä sydäntä. Pitäis vetää vähän irti siitä, ja keksiä hiukan toisenlainen, mä aina niin helposti jämähdän tohon kasvikuntaan :D

Jos se on tullakseen, laitan tähän. Toivottavasti joku muukin ehtii innostua!

mayanna kirjoitti:

tarkoitus ei ollut luvata mitään :D Itse varmaan tiedät, että tarinan kirjoittamiseen menee aikaa, tää aihe oli kyllä hyvä. Kirjoitin joskus palstailuni alkuaikoina tuon 'elämäni puuna'-jutun, se tuli helposti kun oli niin lähellä sydäntä. Pitäis vetää vähän irti siitä, ja keksiä hiukan toisenlainen, mä aina niin helposti jämähdän tohon kasvikuntaan :D

Jos se on tullakseen, laitan tähän. Toivottavasti joku muukin ehtii innostua!

Lue lisää

on jäänyt mieleeni. Niinkuin moni muukin tarina täällä. Mie rakastan tarinoita.
*innostus räpsähti päälle*

mayanna kirjoitti:

tarkoitus ei ollut luvata mitään :D Itse varmaan tiedät, että tarinan kirjoittamiseen menee aikaa, tää aihe oli kyllä hyvä. Kirjoitin joskus palstailuni alkuaikoina tuon 'elämäni puuna'-jutun, se tuli helposti kun oli niin lähellä sydäntä. Pitäis vetää vähän irti siitä, ja keksiä hiukan toisenlainen, mä aina niin helposti jämähdän tohon kasvikuntaan :D

Jos se on tullakseen, laitan tähän. Toivottavasti joku muukin ehtii innostua!

Lue lisää

tarinasi :)) *jää kuulolle*

mayanna kirjoitti:

tarkoitus ei ollut luvata mitään :D Itse varmaan tiedät, että tarinan kirjoittamiseen menee aikaa, tää aihe oli kyllä hyvä. Kirjoitin joskus palstailuni alkuaikoina tuon 'elämäni puuna'-jutun, se tuli helposti kun oli niin lähellä sydäntä. Pitäis vetää vähän irti siitä, ja keksiä hiukan toisenlainen, mä aina niin helposti jämähdän tohon kasvikuntaan :D

Jos se on tullakseen, laitan tähän. Toivottavasti joku muukin ehtii innostua!

Lue lisää

Sattuipa aikana, jolloin pieni Mustasukka söi lounaaksi Kuninkaan uusissa vaatteissaan ja pisteli jälkiruuaksi poskeensa valkohilkkaisen Suden.


Rupinen sammakkoneito sovittaa peilin edessä kruunua korvilleen, mutta se ei ota pysyäkseen arvokkaasti suorassa, vaan keikahtaa aina sivuun. Sammakkoneito tuhahtaa turhautuneena ja viskaa kruunun palvelijalleen sanoen – Korjatkaa tämä, siinä on jotain vikaa! Uljasharjainen leijona ottaa vastaan esineen, kumartaa syvään ja poistuu suorittamaan annettua tehtävää.

Sammakkoneito päättää lähteä hyppelylle hapettamaan korujaan. Ensin se kuitenkin tottuneeseen tapaansa nyppii hieman rupiaan saadakseen näyttämään ne pahemmilta. Avatessaan palatsinsa ovea se samalla soittaa takajaloillaan sirittävän äänen ja kas, aivan ovenpieleen, pehmeälle pilvenhattaralle ilmestyy kurpitsavaunu eteen valjastettuine neitoineen. Sammakkoneito toivottaa hyvää huomenta Tuhkimon sisarille ja loikkaa kurpitsaan.

Neidot lähtevät laukkaan ja kiihdyttävät valon nopeuteen. Vaunu kiitää tähdenlentona taivaalla ja hidastaa vasta lähestyessään lentokenttää. Laskeutuminen sujuu mutkitta ja kurpitsa pysähtyy aivan Joulupukin reen viereen. Sammakkoneito käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhuttelee mustapartaista joulupukkia. – Kuulkaa, voisitteko ystävällisesi toimittaa minulle uuden kruunun, edellisessä on jotain pahasti vialla. Joulupukki nyökkää ja ojentaa sammakkoneidolle nipun papereita täytettäväksi ohjeistaen – Täytä ne huolella ja toimita sitten Kelaan. Sammakkoneito kiittää ja lähtee toiveikkaana loikkimaan kohti Metsää, josta niin paljon on kuullut puhuttavan.

Metsän reunaan saapuessaan sammakkoneito epäröi hetken nyppien rupiaan. Miten Metsä voikin näyttää niin oudolta, mutta tuntua niin rakkaalta?

Syvemmällä metsässä sammakkoneito kuulee itkua ja tapaa hiiren. – Miksi itket, kysyy sammakkoneito. Hiiri kertoo, ettei päässytkään kissanruuaksi veljensä tavoin ja vuodattaa lisää krokotiilinkyyneleitä. - Ole hiiri, äläkä mies!, neuvoo sammakkoneito ja jatkaa matkaa saapuen tuota pikaa suuren kallion luo. Kallio katselee hetken sammakkoneitoa hieman sammaliaan pöyhien ja päästäen luolansuulta kröhiviä ääniä. – Mitä etsit, sammakko?, kysyy Kallio kaikuvalla äänellään. – Etsin Eilistä, vastaa sammakkoneito hieman säikähtäneenä. – Se on tuollapäin, vastaa Kallio ja huokaa itsekseen, miten paljon näitä etsijöitä nykyään onkaan. Toista se oli ennen.

Sammakkoneito kulkee eteenpäin hypähdellen liukkaalta kiveltä toiselle vasta sammalpeitettä kasvattavien pikkukallioiden opastuksella. Kuljettuaan jonkun aikaa ja tuntiessaan jo väsymyksen painavan herkullisia reisiään se näkee metsän yhä tiivistyvän edessään. Sen sydän lyö taas muutaman tahdittoman lisälyönnin ja se jatkaa matkaa Metsän imussa. Se kiihdyttää tahtia ja pidentää loikkiaan virittäen voimansa äärirajoilleen. Sen kurkusta alkaa kuulua kimeää kurnutusta, jonka voimalla jyrkänteeltä roikkuvat jääpuikot pirskahtelevat rikki kuin ohut lasi. Sen rupinen iho alkaa peittyä rupien erittämään keltaiseen visvaan. Se kulkee yhä nopeammin ja nopeammin ohittaen puita, kantoja, kiviä, varpuja ja ruohoja, kunnes yhtäkkiä tuntee saavuttaneensa Metsän Sydämen. Siihen se pysähtyy. Se odottaa.



Se vähä, mitä taivaasta näkyy, peittyy metalliin. Kuuluu kirskuva ääni ja Metsän tiiviissä pimeydessä välähtää valo kuin salama. Metallitaivaasta valoputkea pitkin valuu alas jotain tömähtäen aivan suu auki seisovan sammakkoneidon viereen. Metalli häviää taivaalta lepakkolauman saattelemana.

Sammakkoneidon edessä seisoo ihminen aataminasuisena. Tätä ei sammakkoneito ollut osannut odottaa ja purskahtaa kurnuttavaan nauruun ojentaen samalla ihmiselle saniaisenlehteä. Ihminen ottaa sen vastaan hämillään ja sanoo – Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tule kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut omakseni vien.

Sammakkoneidon tuijottaessa edelleen ihmistä tömistelee paikalle vanha suomuinen Lohikäärme huiskien hännällään itselleen tietä tiiviissä Metsässä. Se viheltelee tullessaan ja pysähtyy aivan ihmisen ja sammakon viereen puhaltaen nenästään tomuista ilmaa. – Hei, minä olen Eilinen, keitäs te olette, Lohikäärme lohkaisee. Ihminen ja sammakkoneito esittelevät itsensä. – Sinua minä juuri etsinkin, sanoo sammakkoneito huokaisten ja katselee uteliaana Lohikäärmeen suomuja, jotka heijastavat sateenkaaren värejä auringonsäteiden osuessa niihin. – Tiesin sen, vastaa Lohikäärme, ja siksi olen tässä. Mitä tahdot? Sammakkoneito kertoo etsivänsä korviaan, jotka pitäisivät kruunun paikallaan. Lohikäärme naurahtaa rakastavasti ja silittää sammakkoneidon rupia. – Rakas ystävä, sinulla on korvat, ne eivät ole tarkoitettu kruunun kantamiseen vaan kuuntelemiseen. Henkeään haukkoen sammakkoneito koskettaa koivella päätään ja huudahtaa hämmästyneenä – Oi, niinkö?!

Kiitollisena uudesta tiedosta sammakkoneito kääntyy jälleen ihmisen puoleen ja kuulee tämän hyräilevän itsekseen. Tuo ääni hyväilee sammakkoneidon vastalöytyneitä korvia ja se tuntee jälleen sydämensä lyövän voimakkaasti. Metsä kuuluu huokailevan ja Lohikäärme sukii suomujaan. Ihminen räpäyttää silmiään ja sammakkoneito hypähtää tämän olkapäälle. Hetkenä, jolloin ihminen ja sammakkoneito katsovat tiiviisti toisiaan, Lohikäärme puhaltaa lempeän lämmön heidän sydämiinsä ja ojentaa kummallekin nuolen. Sammakkoneito suutelee ihmistä, kuuluu plopsahtava ääni ja ihminen muuttuu sammakkoprinssiksi – Amor, sanoo Lohikäärme ja nostaa rakastuneet selkäänsä. Se nousee siivilleen ja lähtee lentämään kohti Huomista.



Näin kerrotaan tapahtuneen aikana, jolloin Palstalainen ei voinut nukkua edes kahdentoista höyhenpatjan päällä, jos hänellä oli herne nenässään ;D

mayanna kirjoitti:

Sattuipa aikana, jolloin pieni Mustasukka söi lounaaksi Kuninkaan uusissa vaatteissaan ja pisteli jälkiruuaksi poskeensa valkohilkkaisen Suden.


Rupinen sammakkoneito sovittaa peilin edessä kruunua korvilleen, mutta se ei ota pysyäkseen arvokkaasti suorassa, vaan keikahtaa aina sivuun. Sammakkoneito tuhahtaa turhautuneena ja viskaa kruunun palvelijalleen sanoen – Korjatkaa tämä, siinä on jotain vikaa! Uljasharjainen leijona ottaa vastaan esineen, kumartaa syvään ja poistuu suorittamaan annettua tehtävää.

Sammakkoneito päättää lähteä hyppelylle hapettamaan korujaan. Ensin se kuitenkin tottuneeseen tapaansa nyppii hieman rupiaan saadakseen näyttämään ne pahemmilta. Avatessaan palatsinsa ovea se samalla soittaa takajaloillaan sirittävän äänen ja kas, aivan ovenpieleen, pehmeälle pilvenhattaralle ilmestyy kurpitsavaunu eteen valjastettuine neitoineen. Sammakkoneito toivottaa hyvää huomenta Tuhkimon sisarille ja loikkaa kurpitsaan.

Neidot lähtevät laukkaan ja kiihdyttävät valon nopeuteen. Vaunu kiitää tähdenlentona taivaalla ja hidastaa vasta lähestyessään lentokenttää. Laskeutuminen sujuu mutkitta ja kurpitsa pysähtyy aivan Joulupukin reen viereen. Sammakkoneito käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhuttelee mustapartaista joulupukkia. – Kuulkaa, voisitteko ystävällisesi toimittaa minulle uuden kruunun, edellisessä on jotain pahasti vialla. Joulupukki nyökkää ja ojentaa sammakkoneidolle nipun papereita täytettäväksi ohjeistaen – Täytä ne huolella ja toimita sitten Kelaan. Sammakkoneito kiittää ja lähtee toiveikkaana loikkimaan kohti Metsää, josta niin paljon on kuullut puhuttavan.

Metsän reunaan saapuessaan sammakkoneito epäröi hetken nyppien rupiaan. Miten Metsä voikin näyttää niin oudolta, mutta tuntua niin rakkaalta?

Syvemmällä metsässä sammakkoneito kuulee itkua ja tapaa hiiren. – Miksi itket, kysyy sammakkoneito. Hiiri kertoo, ettei päässytkään kissanruuaksi veljensä tavoin ja vuodattaa lisää krokotiilinkyyneleitä. - Ole hiiri, äläkä mies!, neuvoo sammakkoneito ja jatkaa matkaa saapuen tuota pikaa suuren kallion luo. Kallio katselee hetken sammakkoneitoa hieman sammaliaan pöyhien ja päästäen luolansuulta kröhiviä ääniä. – Mitä etsit, sammakko?, kysyy Kallio kaikuvalla äänellään. – Etsin Eilistä, vastaa sammakkoneito hieman säikähtäneenä. – Se on tuollapäin, vastaa Kallio ja huokaa itsekseen, miten paljon näitä etsijöitä nykyään onkaan. Toista se oli ennen.

Sammakkoneito kulkee eteenpäin hypähdellen liukkaalta kiveltä toiselle vasta sammalpeitettä kasvattavien pikkukallioiden opastuksella. Kuljettuaan jonkun aikaa ja tuntiessaan jo väsymyksen painavan herkullisia reisiään se näkee metsän yhä tiivistyvän edessään. Sen sydän lyö taas muutaman tahdittoman lisälyönnin ja se jatkaa matkaa Metsän imussa. Se kiihdyttää tahtia ja pidentää loikkiaan virittäen voimansa äärirajoilleen. Sen kurkusta alkaa kuulua kimeää kurnutusta, jonka voimalla jyrkänteeltä roikkuvat jääpuikot pirskahtelevat rikki kuin ohut lasi. Sen rupinen iho alkaa peittyä rupien erittämään keltaiseen visvaan. Se kulkee yhä nopeammin ja nopeammin ohittaen puita, kantoja, kiviä, varpuja ja ruohoja, kunnes yhtäkkiä tuntee saavuttaneensa Metsän Sydämen. Siihen se pysähtyy. Se odottaa.



Se vähä, mitä taivaasta näkyy, peittyy metalliin. Kuuluu kirskuva ääni ja Metsän tiiviissä pimeydessä välähtää valo kuin salama. Metallitaivaasta valoputkea pitkin valuu alas jotain tömähtäen aivan suu auki seisovan sammakkoneidon viereen. Metalli häviää taivaalta lepakkolauman saattelemana.

Sammakkoneidon edessä seisoo ihminen aataminasuisena. Tätä ei sammakkoneito ollut osannut odottaa ja purskahtaa kurnuttavaan nauruun ojentaen samalla ihmiselle saniaisenlehteä. Ihminen ottaa sen vastaan hämillään ja sanoo – Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tule kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut omakseni vien.

Sammakkoneidon tuijottaessa edelleen ihmistä tömistelee paikalle vanha suomuinen Lohikäärme huiskien hännällään itselleen tietä tiiviissä Metsässä. Se viheltelee tullessaan ja pysähtyy aivan ihmisen ja sammakon viereen puhaltaen nenästään tomuista ilmaa. – Hei, minä olen Eilinen, keitäs te olette, Lohikäärme lohkaisee. Ihminen ja sammakkoneito esittelevät itsensä. – Sinua minä juuri etsinkin, sanoo sammakkoneito huokaisten ja katselee uteliaana Lohikäärmeen suomuja, jotka heijastavat sateenkaaren värejä auringonsäteiden osuessa niihin. – Tiesin sen, vastaa Lohikäärme, ja siksi olen tässä. Mitä tahdot? Sammakkoneito kertoo etsivänsä korviaan, jotka pitäisivät kruunun paikallaan. Lohikäärme naurahtaa rakastavasti ja silittää sammakkoneidon rupia. – Rakas ystävä, sinulla on korvat, ne eivät ole tarkoitettu kruunun kantamiseen vaan kuuntelemiseen. Henkeään haukkoen sammakkoneito koskettaa koivella päätään ja huudahtaa hämmästyneenä – Oi, niinkö?!

Kiitollisena uudesta tiedosta sammakkoneito kääntyy jälleen ihmisen puoleen ja kuulee tämän hyräilevän itsekseen. Tuo ääni hyväilee sammakkoneidon vastalöytyneitä korvia ja se tuntee jälleen sydämensä lyövän voimakkaasti. Metsä kuuluu huokailevan ja Lohikäärme sukii suomujaan. Ihminen räpäyttää silmiään ja sammakkoneito hypähtää tämän olkapäälle. Hetkenä, jolloin ihminen ja sammakkoneito katsovat tiiviisti toisiaan, Lohikäärme puhaltaa lempeän lämmön heidän sydämiinsä ja ojentaa kummallekin nuolen. Sammakkoneito suutelee ihmistä, kuuluu plopsahtava ääni ja ihminen muuttuu sammakkoprinssiksi – Amor, sanoo Lohikäärme ja nostaa rakastuneet selkäänsä. Se nousee siivilleen ja lähtee lentämään kohti Huomista.



Näin kerrotaan tapahtuneen aikana, jolloin Palstalainen ei voinut nukkua edes kahdentoista höyhenpatjan päällä, jos hänellä oli herne nenässään ;D

Lue lisää

henkeä vetää ennen tarinan loppua.*puhkuu ja puhaltaa*
Abloodit tälle sadulle!!!!

*taidampa lukea sen uudelleen*

NainenKirjoittaa kirjoitti:

henkeä vetää ennen tarinan loppua.*puhkuu ja puhaltaa*
Abloodit tälle sadulle!!!!

*taidampa lukea sen uudelleen*

lapsilla ja koska ne jaksoi kuunnella aattelin sen kelpaavan aikuisillekin :D

Kiitti yllytyksestä :)

mayanna kirjoitti:

Sattuipa aikana, jolloin pieni Mustasukka söi lounaaksi Kuninkaan uusissa vaatteissaan ja pisteli jälkiruuaksi poskeensa valkohilkkaisen Suden.


Rupinen sammakkoneito sovittaa peilin edessä kruunua korvilleen, mutta se ei ota pysyäkseen arvokkaasti suorassa, vaan keikahtaa aina sivuun. Sammakkoneito tuhahtaa turhautuneena ja viskaa kruunun palvelijalleen sanoen – Korjatkaa tämä, siinä on jotain vikaa! Uljasharjainen leijona ottaa vastaan esineen, kumartaa syvään ja poistuu suorittamaan annettua tehtävää.

Sammakkoneito päättää lähteä hyppelylle hapettamaan korujaan. Ensin se kuitenkin tottuneeseen tapaansa nyppii hieman rupiaan saadakseen näyttämään ne pahemmilta. Avatessaan palatsinsa ovea se samalla soittaa takajaloillaan sirittävän äänen ja kas, aivan ovenpieleen, pehmeälle pilvenhattaralle ilmestyy kurpitsavaunu eteen valjastettuine neitoineen. Sammakkoneito toivottaa hyvää huomenta Tuhkimon sisarille ja loikkaa kurpitsaan.

Neidot lähtevät laukkaan ja kiihdyttävät valon nopeuteen. Vaunu kiitää tähdenlentona taivaalla ja hidastaa vasta lähestyessään lentokenttää. Laskeutuminen sujuu mutkitta ja kurpitsa pysähtyy aivan Joulupukin reen viereen. Sammakkoneito käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhuttelee mustapartaista joulupukkia. – Kuulkaa, voisitteko ystävällisesi toimittaa minulle uuden kruunun, edellisessä on jotain pahasti vialla. Joulupukki nyökkää ja ojentaa sammakkoneidolle nipun papereita täytettäväksi ohjeistaen – Täytä ne huolella ja toimita sitten Kelaan. Sammakkoneito kiittää ja lähtee toiveikkaana loikkimaan kohti Metsää, josta niin paljon on kuullut puhuttavan.

Metsän reunaan saapuessaan sammakkoneito epäröi hetken nyppien rupiaan. Miten Metsä voikin näyttää niin oudolta, mutta tuntua niin rakkaalta?

Syvemmällä metsässä sammakkoneito kuulee itkua ja tapaa hiiren. – Miksi itket, kysyy sammakkoneito. Hiiri kertoo, ettei päässytkään kissanruuaksi veljensä tavoin ja vuodattaa lisää krokotiilinkyyneleitä. - Ole hiiri, äläkä mies!, neuvoo sammakkoneito ja jatkaa matkaa saapuen tuota pikaa suuren kallion luo. Kallio katselee hetken sammakkoneitoa hieman sammaliaan pöyhien ja päästäen luolansuulta kröhiviä ääniä. – Mitä etsit, sammakko?, kysyy Kallio kaikuvalla äänellään. – Etsin Eilistä, vastaa sammakkoneito hieman säikähtäneenä. – Se on tuollapäin, vastaa Kallio ja huokaa itsekseen, miten paljon näitä etsijöitä nykyään onkaan. Toista se oli ennen.

Sammakkoneito kulkee eteenpäin hypähdellen liukkaalta kiveltä toiselle vasta sammalpeitettä kasvattavien pikkukallioiden opastuksella. Kuljettuaan jonkun aikaa ja tuntiessaan jo väsymyksen painavan herkullisia reisiään se näkee metsän yhä tiivistyvän edessään. Sen sydän lyö taas muutaman tahdittoman lisälyönnin ja se jatkaa matkaa Metsän imussa. Se kiihdyttää tahtia ja pidentää loikkiaan virittäen voimansa äärirajoilleen. Sen kurkusta alkaa kuulua kimeää kurnutusta, jonka voimalla jyrkänteeltä roikkuvat jääpuikot pirskahtelevat rikki kuin ohut lasi. Sen rupinen iho alkaa peittyä rupien erittämään keltaiseen visvaan. Se kulkee yhä nopeammin ja nopeammin ohittaen puita, kantoja, kiviä, varpuja ja ruohoja, kunnes yhtäkkiä tuntee saavuttaneensa Metsän Sydämen. Siihen se pysähtyy. Se odottaa.



Se vähä, mitä taivaasta näkyy, peittyy metalliin. Kuuluu kirskuva ääni ja Metsän tiiviissä pimeydessä välähtää valo kuin salama. Metallitaivaasta valoputkea pitkin valuu alas jotain tömähtäen aivan suu auki seisovan sammakkoneidon viereen. Metalli häviää taivaalta lepakkolauman saattelemana.

Sammakkoneidon edessä seisoo ihminen aataminasuisena. Tätä ei sammakkoneito ollut osannut odottaa ja purskahtaa kurnuttavaan nauruun ojentaen samalla ihmiselle saniaisenlehteä. Ihminen ottaa sen vastaan hämillään ja sanoo – Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tule kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut omakseni vien.

Sammakkoneidon tuijottaessa edelleen ihmistä tömistelee paikalle vanha suomuinen Lohikäärme huiskien hännällään itselleen tietä tiiviissä Metsässä. Se viheltelee tullessaan ja pysähtyy aivan ihmisen ja sammakon viereen puhaltaen nenästään tomuista ilmaa. – Hei, minä olen Eilinen, keitäs te olette, Lohikäärme lohkaisee. Ihminen ja sammakkoneito esittelevät itsensä. – Sinua minä juuri etsinkin, sanoo sammakkoneito huokaisten ja katselee uteliaana Lohikäärmeen suomuja, jotka heijastavat sateenkaaren värejä auringonsäteiden osuessa niihin. – Tiesin sen, vastaa Lohikäärme, ja siksi olen tässä. Mitä tahdot? Sammakkoneito kertoo etsivänsä korviaan, jotka pitäisivät kruunun paikallaan. Lohikäärme naurahtaa rakastavasti ja silittää sammakkoneidon rupia. – Rakas ystävä, sinulla on korvat, ne eivät ole tarkoitettu kruunun kantamiseen vaan kuuntelemiseen. Henkeään haukkoen sammakkoneito koskettaa koivella päätään ja huudahtaa hämmästyneenä – Oi, niinkö?!

Kiitollisena uudesta tiedosta sammakkoneito kääntyy jälleen ihmisen puoleen ja kuulee tämän hyräilevän itsekseen. Tuo ääni hyväilee sammakkoneidon vastalöytyneitä korvia ja se tuntee jälleen sydämensä lyövän voimakkaasti. Metsä kuuluu huokailevan ja Lohikäärme sukii suomujaan. Ihminen räpäyttää silmiään ja sammakkoneito hypähtää tämän olkapäälle. Hetkenä, jolloin ihminen ja sammakkoneito katsovat tiiviisti toisiaan, Lohikäärme puhaltaa lempeän lämmön heidän sydämiinsä ja ojentaa kummallekin nuolen. Sammakkoneito suutelee ihmistä, kuuluu plopsahtava ääni ja ihminen muuttuu sammakkoprinssiksi – Amor, sanoo Lohikäärme ja nostaa rakastuneet selkäänsä. Se nousee siivilleen ja lähtee lentämään kohti Huomista.



Näin kerrotaan tapahtuneen aikana, jolloin Palstalainen ei voinut nukkua edes kahdentoista höyhenpatjan päällä, jos hänellä oli herne nenässään ;D

Lue lisää

tarina, kiitos lukuelämyksestä. :)

TaikisN kirjoitti:

tarina, kiitos lukuelämyksestä. :)

- elämys se oli kirjoittaminenkin. Ei siitä tullut ollenkaan sellainen, mitä ensin ajattelin! Siitä piti tulla lohikäärmetarina! Tarina vei kirjoittajaa eikä kirjoittaja tarinaa :D Vähän niinkuin pikkulaps piirtää ensin ja sanoo sitten, mikä piirroksesta tuli. Eihän sitä aina voi tietää, mitä kynässä on tulollaan :D

mayanna kirjoitti:

Sattuipa aikana, jolloin pieni Mustasukka söi lounaaksi Kuninkaan uusissa vaatteissaan ja pisteli jälkiruuaksi poskeensa valkohilkkaisen Suden.


Rupinen sammakkoneito sovittaa peilin edessä kruunua korvilleen, mutta se ei ota pysyäkseen arvokkaasti suorassa, vaan keikahtaa aina sivuun. Sammakkoneito tuhahtaa turhautuneena ja viskaa kruunun palvelijalleen sanoen – Korjatkaa tämä, siinä on jotain vikaa! Uljasharjainen leijona ottaa vastaan esineen, kumartaa syvään ja poistuu suorittamaan annettua tehtävää.

Sammakkoneito päättää lähteä hyppelylle hapettamaan korujaan. Ensin se kuitenkin tottuneeseen tapaansa nyppii hieman rupiaan saadakseen näyttämään ne pahemmilta. Avatessaan palatsinsa ovea se samalla soittaa takajaloillaan sirittävän äänen ja kas, aivan ovenpieleen, pehmeälle pilvenhattaralle ilmestyy kurpitsavaunu eteen valjastettuine neitoineen. Sammakkoneito toivottaa hyvää huomenta Tuhkimon sisarille ja loikkaa kurpitsaan.

Neidot lähtevät laukkaan ja kiihdyttävät valon nopeuteen. Vaunu kiitää tähdenlentona taivaalla ja hidastaa vasta lähestyessään lentokenttää. Laskeutuminen sujuu mutkitta ja kurpitsa pysähtyy aivan Joulupukin reen viereen. Sammakkoneito käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhuttelee mustapartaista joulupukkia. – Kuulkaa, voisitteko ystävällisesi toimittaa minulle uuden kruunun, edellisessä on jotain pahasti vialla. Joulupukki nyökkää ja ojentaa sammakkoneidolle nipun papereita täytettäväksi ohjeistaen – Täytä ne huolella ja toimita sitten Kelaan. Sammakkoneito kiittää ja lähtee toiveikkaana loikkimaan kohti Metsää, josta niin paljon on kuullut puhuttavan.

Metsän reunaan saapuessaan sammakkoneito epäröi hetken nyppien rupiaan. Miten Metsä voikin näyttää niin oudolta, mutta tuntua niin rakkaalta?

Syvemmällä metsässä sammakkoneito kuulee itkua ja tapaa hiiren. – Miksi itket, kysyy sammakkoneito. Hiiri kertoo, ettei päässytkään kissanruuaksi veljensä tavoin ja vuodattaa lisää krokotiilinkyyneleitä. - Ole hiiri, äläkä mies!, neuvoo sammakkoneito ja jatkaa matkaa saapuen tuota pikaa suuren kallion luo. Kallio katselee hetken sammakkoneitoa hieman sammaliaan pöyhien ja päästäen luolansuulta kröhiviä ääniä. – Mitä etsit, sammakko?, kysyy Kallio kaikuvalla äänellään. – Etsin Eilistä, vastaa sammakkoneito hieman säikähtäneenä. – Se on tuollapäin, vastaa Kallio ja huokaa itsekseen, miten paljon näitä etsijöitä nykyään onkaan. Toista se oli ennen.

Sammakkoneito kulkee eteenpäin hypähdellen liukkaalta kiveltä toiselle vasta sammalpeitettä kasvattavien pikkukallioiden opastuksella. Kuljettuaan jonkun aikaa ja tuntiessaan jo väsymyksen painavan herkullisia reisiään se näkee metsän yhä tiivistyvän edessään. Sen sydän lyö taas muutaman tahdittoman lisälyönnin ja se jatkaa matkaa Metsän imussa. Se kiihdyttää tahtia ja pidentää loikkiaan virittäen voimansa äärirajoilleen. Sen kurkusta alkaa kuulua kimeää kurnutusta, jonka voimalla jyrkänteeltä roikkuvat jääpuikot pirskahtelevat rikki kuin ohut lasi. Sen rupinen iho alkaa peittyä rupien erittämään keltaiseen visvaan. Se kulkee yhä nopeammin ja nopeammin ohittaen puita, kantoja, kiviä, varpuja ja ruohoja, kunnes yhtäkkiä tuntee saavuttaneensa Metsän Sydämen. Siihen se pysähtyy. Se odottaa.



Se vähä, mitä taivaasta näkyy, peittyy metalliin. Kuuluu kirskuva ääni ja Metsän tiiviissä pimeydessä välähtää valo kuin salama. Metallitaivaasta valoputkea pitkin valuu alas jotain tömähtäen aivan suu auki seisovan sammakkoneidon viereen. Metalli häviää taivaalta lepakkolauman saattelemana.

Sammakkoneidon edessä seisoo ihminen aataminasuisena. Tätä ei sammakkoneito ollut osannut odottaa ja purskahtaa kurnuttavaan nauruun ojentaen samalla ihmiselle saniaisenlehteä. Ihminen ottaa sen vastaan hämillään ja sanoo – Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tule kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut omakseni vien.

Sammakkoneidon tuijottaessa edelleen ihmistä tömistelee paikalle vanha suomuinen Lohikäärme huiskien hännällään itselleen tietä tiiviissä Metsässä. Se viheltelee tullessaan ja pysähtyy aivan ihmisen ja sammakon viereen puhaltaen nenästään tomuista ilmaa. – Hei, minä olen Eilinen, keitäs te olette, Lohikäärme lohkaisee. Ihminen ja sammakkoneito esittelevät itsensä. – Sinua minä juuri etsinkin, sanoo sammakkoneito huokaisten ja katselee uteliaana Lohikäärmeen suomuja, jotka heijastavat sateenkaaren värejä auringonsäteiden osuessa niihin. – Tiesin sen, vastaa Lohikäärme, ja siksi olen tässä. Mitä tahdot? Sammakkoneito kertoo etsivänsä korviaan, jotka pitäisivät kruunun paikallaan. Lohikäärme naurahtaa rakastavasti ja silittää sammakkoneidon rupia. – Rakas ystävä, sinulla on korvat, ne eivät ole tarkoitettu kruunun kantamiseen vaan kuuntelemiseen. Henkeään haukkoen sammakkoneito koskettaa koivella päätään ja huudahtaa hämmästyneenä – Oi, niinkö?!

Kiitollisena uudesta tiedosta sammakkoneito kääntyy jälleen ihmisen puoleen ja kuulee tämän hyräilevän itsekseen. Tuo ääni hyväilee sammakkoneidon vastalöytyneitä korvia ja se tuntee jälleen sydämensä lyövän voimakkaasti. Metsä kuuluu huokailevan ja Lohikäärme sukii suomujaan. Ihminen räpäyttää silmiään ja sammakkoneito hypähtää tämän olkapäälle. Hetkenä, jolloin ihminen ja sammakkoneito katsovat tiiviisti toisiaan, Lohikäärme puhaltaa lempeän lämmön heidän sydämiinsä ja ojentaa kummallekin nuolen. Sammakkoneito suutelee ihmistä, kuuluu plopsahtava ääni ja ihminen muuttuu sammakkoprinssiksi – Amor, sanoo Lohikäärme ja nostaa rakastuneet selkäänsä. Se nousee siivilleen ja lähtee lentämään kohti Huomista.



Näin kerrotaan tapahtuneen aikana, jolloin Palstalainen ei voinut nukkua edes kahdentoista höyhenpatjan päällä, jos hänellä oli herne nenässään ;D

Lue lisää

tota sun tarinaas, se oli niin hyvä, että hain sakset ja tein taskuuni reiän, että kaikki herneet putoaisivat pois syystä etten ikinä enää tulisi työntäneeksi niitä hengityselimiini. ;)

herneet taskussa kirjoitti:

tota sun tarinaas, se oli niin hyvä, että hain sakset ja tein taskuuni reiän, että kaikki herneet putoaisivat pois syystä etten ikinä enää tulisi työntäneeksi niitä hengityselimiini. ;)

Lue lisää

tyhjätasku, et hernetasku ;D

Nuo herneet ei nyt mitenkään oikeastaan liittyneet tarinaan, mutta kun tuo 'Prinsessa ja herne' -satu nyt tuli tuossa lopussa vielä mieleen...

Mukava, jos tykkäsit, vaikkei se niin kummoinen ollut. Tiskin ja ruuanlaiton välissä väsätty :)

mayanna kirjoitti:

Sattuipa aikana, jolloin pieni Mustasukka söi lounaaksi Kuninkaan uusissa vaatteissaan ja pisteli jälkiruuaksi poskeensa valkohilkkaisen Suden.


Rupinen sammakkoneito sovittaa peilin edessä kruunua korvilleen, mutta se ei ota pysyäkseen arvokkaasti suorassa, vaan keikahtaa aina sivuun. Sammakkoneito tuhahtaa turhautuneena ja viskaa kruunun palvelijalleen sanoen – Korjatkaa tämä, siinä on jotain vikaa! Uljasharjainen leijona ottaa vastaan esineen, kumartaa syvään ja poistuu suorittamaan annettua tehtävää.

Sammakkoneito päättää lähteä hyppelylle hapettamaan korujaan. Ensin se kuitenkin tottuneeseen tapaansa nyppii hieman rupiaan saadakseen näyttämään ne pahemmilta. Avatessaan palatsinsa ovea se samalla soittaa takajaloillaan sirittävän äänen ja kas, aivan ovenpieleen, pehmeälle pilvenhattaralle ilmestyy kurpitsavaunu eteen valjastettuine neitoineen. Sammakkoneito toivottaa hyvää huomenta Tuhkimon sisarille ja loikkaa kurpitsaan.

Neidot lähtevät laukkaan ja kiihdyttävät valon nopeuteen. Vaunu kiitää tähdenlentona taivaalla ja hidastaa vasta lähestyessään lentokenttää. Laskeutuminen sujuu mutkitta ja kurpitsa pysähtyy aivan Joulupukin reen viereen. Sammakkoneito käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhuttelee mustapartaista joulupukkia. – Kuulkaa, voisitteko ystävällisesi toimittaa minulle uuden kruunun, edellisessä on jotain pahasti vialla. Joulupukki nyökkää ja ojentaa sammakkoneidolle nipun papereita täytettäväksi ohjeistaen – Täytä ne huolella ja toimita sitten Kelaan. Sammakkoneito kiittää ja lähtee toiveikkaana loikkimaan kohti Metsää, josta niin paljon on kuullut puhuttavan.

Metsän reunaan saapuessaan sammakkoneito epäröi hetken nyppien rupiaan. Miten Metsä voikin näyttää niin oudolta, mutta tuntua niin rakkaalta?

Syvemmällä metsässä sammakkoneito kuulee itkua ja tapaa hiiren. – Miksi itket, kysyy sammakkoneito. Hiiri kertoo, ettei päässytkään kissanruuaksi veljensä tavoin ja vuodattaa lisää krokotiilinkyyneleitä. - Ole hiiri, äläkä mies!, neuvoo sammakkoneito ja jatkaa matkaa saapuen tuota pikaa suuren kallion luo. Kallio katselee hetken sammakkoneitoa hieman sammaliaan pöyhien ja päästäen luolansuulta kröhiviä ääniä. – Mitä etsit, sammakko?, kysyy Kallio kaikuvalla äänellään. – Etsin Eilistä, vastaa sammakkoneito hieman säikähtäneenä. – Se on tuollapäin, vastaa Kallio ja huokaa itsekseen, miten paljon näitä etsijöitä nykyään onkaan. Toista se oli ennen.

Sammakkoneito kulkee eteenpäin hypähdellen liukkaalta kiveltä toiselle vasta sammalpeitettä kasvattavien pikkukallioiden opastuksella. Kuljettuaan jonkun aikaa ja tuntiessaan jo väsymyksen painavan herkullisia reisiään se näkee metsän yhä tiivistyvän edessään. Sen sydän lyö taas muutaman tahdittoman lisälyönnin ja se jatkaa matkaa Metsän imussa. Se kiihdyttää tahtia ja pidentää loikkiaan virittäen voimansa äärirajoilleen. Sen kurkusta alkaa kuulua kimeää kurnutusta, jonka voimalla jyrkänteeltä roikkuvat jääpuikot pirskahtelevat rikki kuin ohut lasi. Sen rupinen iho alkaa peittyä rupien erittämään keltaiseen visvaan. Se kulkee yhä nopeammin ja nopeammin ohittaen puita, kantoja, kiviä, varpuja ja ruohoja, kunnes yhtäkkiä tuntee saavuttaneensa Metsän Sydämen. Siihen se pysähtyy. Se odottaa.



Se vähä, mitä taivaasta näkyy, peittyy metalliin. Kuuluu kirskuva ääni ja Metsän tiiviissä pimeydessä välähtää valo kuin salama. Metallitaivaasta valoputkea pitkin valuu alas jotain tömähtäen aivan suu auki seisovan sammakkoneidon viereen. Metalli häviää taivaalta lepakkolauman saattelemana.

Sammakkoneidon edessä seisoo ihminen aataminasuisena. Tätä ei sammakkoneito ollut osannut odottaa ja purskahtaa kurnuttavaan nauruun ojentaen samalla ihmiselle saniaisenlehteä. Ihminen ottaa sen vastaan hämillään ja sanoo – Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tule kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut omakseni vien.

Sammakkoneidon tuijottaessa edelleen ihmistä tömistelee paikalle vanha suomuinen Lohikäärme huiskien hännällään itselleen tietä tiiviissä Metsässä. Se viheltelee tullessaan ja pysähtyy aivan ihmisen ja sammakon viereen puhaltaen nenästään tomuista ilmaa. – Hei, minä olen Eilinen, keitäs te olette, Lohikäärme lohkaisee. Ihminen ja sammakkoneito esittelevät itsensä. – Sinua minä juuri etsinkin, sanoo sammakkoneito huokaisten ja katselee uteliaana Lohikäärmeen suomuja, jotka heijastavat sateenkaaren värejä auringonsäteiden osuessa niihin. – Tiesin sen, vastaa Lohikäärme, ja siksi olen tässä. Mitä tahdot? Sammakkoneito kertoo etsivänsä korviaan, jotka pitäisivät kruunun paikallaan. Lohikäärme naurahtaa rakastavasti ja silittää sammakkoneidon rupia. – Rakas ystävä, sinulla on korvat, ne eivät ole tarkoitettu kruunun kantamiseen vaan kuuntelemiseen. Henkeään haukkoen sammakkoneito koskettaa koivella päätään ja huudahtaa hämmästyneenä – Oi, niinkö?!

Kiitollisena uudesta tiedosta sammakkoneito kääntyy jälleen ihmisen puoleen ja kuulee tämän hyräilevän itsekseen. Tuo ääni hyväilee sammakkoneidon vastalöytyneitä korvia ja se tuntee jälleen sydämensä lyövän voimakkaasti. Metsä kuuluu huokailevan ja Lohikäärme sukii suomujaan. Ihminen räpäyttää silmiään ja sammakkoneito hypähtää tämän olkapäälle. Hetkenä, jolloin ihminen ja sammakkoneito katsovat tiiviisti toisiaan, Lohikäärme puhaltaa lempeän lämmön heidän sydämiinsä ja ojentaa kummallekin nuolen. Sammakkoneito suutelee ihmistä, kuuluu plopsahtava ääni ja ihminen muuttuu sammakkoprinssiksi – Amor, sanoo Lohikäärme ja nostaa rakastuneet selkäänsä. Se nousee siivilleen ja lähtee lentämään kohti Huomista.



Näin kerrotaan tapahtuneen aikana, jolloin Palstalainen ei voinut nukkua edes kahdentoista höyhenpatjan päällä, jos hänellä oli herne nenässään ;D

Lue lisää

Kerrontaa ja mielikuvituksen rikkautta, jossa oli myös avaruutta ja tilavuutta. Lapsille ja lapsenmielisille oiva satuhetki. Omaat mitä ilmeisemmin kykyjä myös aikuisille tarkoitettuihin, vaikkapa novelleihin.

mayanna kirjoitti:

- elämys se oli kirjoittaminenkin. Ei siitä tullut ollenkaan sellainen, mitä ensin ajattelin! Siitä piti tulla lohikäärmetarina! Tarina vei kirjoittajaa eikä kirjoittaja tarinaa :D Vähän niinkuin pikkulaps piirtää ensin ja sanoo sitten, mikä piirroksesta tuli. Eihän sitä aina voi tietää, mitä kynässä on tulollaan :D

Lue lisää

harkita satukirjan kirjoittamista :)

Teemuna kirjoitti:

Kerrontaa ja mielikuvituksen rikkautta, jossa oli myös avaruutta ja tilavuutta. Lapsille ja lapsenmielisille oiva satuhetki. Omaat mitä ilmeisemmin kykyjä myös aikuisille tarkoitettuihin, vaikkapa novelleihin.

Lue lisää

Hauska nikki sinulla :)

Kiitti, mieli tekis joskus kokeilla jotain 'oikeesti'. Yhteen tarinaan mulla on runkokin valmiina ja toiseen omasta mielestäni hyvä idea. Kirjoittaminen haukkaa mulla aika palan aikaa, ja tarttisin rauhaa keskittymiseen. Sitä ei nyt oikein tässä elämäntilanteessa tahdo olla. Ehkä Joskus toteutan unelmani :)

TaikisN kirjoitti:

harkita satukirjan kirjoittamista :)

on mukava saada, kiitos :) Tyttären kanssa joskus suunniteltiin, että minä kirjoittaisin tarinan ja hän kuvittaisi. Nyt kirjoittelee likkakin jo aikamoisia pätkiä. Myös äitini haave on ollut satukirjan kirjoittaminen. Ehkäpä meistä joku sen vielä tekee :D

..Niin kauheesti olis kaikkea kivaa, mitä haluais joskus tehdä!

on jo vauhdin hurmaa)))

En ole itse koskaan käynyt vuoristoradassa ----mutta vuorelle uneksin kiipeäväni.

NainenKirjoittaa kirjoitti:

on jo vauhdin hurmaa)))

En ole itse koskaan käynyt vuoristoradassa ----mutta vuorelle uneksin kiipeäväni.

huomasin noita muita vastauksia lukiessani, että osa tarinoista on nivoutunut palstaan. Itse olisin tarinana koko elämäni ja ammensin vastaukseni siltä pohjalta.

Palstatarinani nimi olisi ehkä : "Onks pakko olla ***** jos ei taho" :))

Tarkoititkohan identtisiä kaksosia?

-NK- kirjoitti:

Tarkoititkohan identtisiä kaksosia?

Tarinan jos kertoisin, se olisi ok minusta.
Mutse tarinan kuuntelija/lukija varmaan sanoisi.. huono tarina :))

Klassiset tarinat päättyvät hyvän voittoon.

Tosin omansa saa tarinanakin sepittää mielensä mukaan.

, mitä tässä aitoudella tarkoitat?

Tuon ykseyden ymmärrän. Kuvaisin tätä samasta alkulähteestä sykkivästä ykseydestä, johon olemme sidoksissa, vaikkakin yksilöityneinä sieluina.

Kuitenkin, jopa sama tarina voidaan kertoa miljoonin ja miljoonin eri vivahtein. Jos tätä yrittäisi kuvata vaikkapa sävellyksenä, ja kukin soittaja, orkesteri ja esitys tuo sävellykseen aina jotain lisää, jotain uutta ja ainutkertaisen elämyksen.

NainenKirjoittaa kirjoitti:

, mitä tässä aitoudella tarkoitat?

Tuon ykseyden ymmärrän. Kuvaisin tätä samasta alkulähteestä sykkivästä ykseydestä, johon olemme sidoksissa, vaikkakin yksilöityneinä sieluina.

Kuitenkin, jopa sama tarina voidaan kertoa miljoonin ja miljoonin eri vivahtein. Jos tätä yrittäisi kuvata vaikkapa sävellyksenä, ja kukin soittaja, orkesteri ja esitys tuo sävellykseen aina jotain lisää, jotain uutta ja ainutkertaisen elämyksen.

Lue lisää

aitoudesta sen verran että..

Joka on tuntenut syvimmän surun vaikkapa lapsensa menettämisestä, voi jossain määrin eläytyä vastaavan kokeneen tunteisiin.

Aito ihminen on sellainen joka ei ole kieltänyt itseltään mitään tunteita, pahimpia tai tuskallisimpiakaan.

Silti sanontaa 'tiedän miltä sinusta tuntuu' en koskaan käyttäisi itse. Kuten sanoit, jokainen soittaa oman sävelensä, kokee omat elämyksensä. nimenomaan jokainen omalla tavallaan iloitsee ja suree.
Olen joskus liian niukkasanainen. Toivon että selkiytti hiukan edes.
Samoilla linjoilla :)

-pseudonyymi- kirjoitti:

aitoudesta sen verran että..

Joka on tuntenut syvimmän surun vaikkapa lapsensa menettämisestä, voi jossain määrin eläytyä vastaavan kokeneen tunteisiin.

Aito ihminen on sellainen joka ei ole kieltänyt itseltään mitään tunteita, pahimpia tai tuskallisimpiakaan.

Silti sanontaa 'tiedän miltä sinusta tuntuu' en koskaan käyttäisi itse. Kuten sanoit, jokainen soittaa oman sävelensä, kokee omat elämyksensä. nimenomaan jokainen omalla tavallaan iloitsee ja suree.
Olen joskus liian niukkasanainen. Toivon että selkiytti hiukan edes.
Samoilla linjoilla :)

Lue lisää

Totta, että samankaltaisen menetyksen, surun, tai vastaavasti menestyksen, ilon, onnen kokenut ihminen kykenee myötäymmärtämiseen paremmin.

Aitoudessa näkisin olevan herkkyyttä, empatiaa ja tunteiden syvyyttä yhdistyneenä myötäelämisen vilpittömyyteen.

Toisen surun kohtaaminen voi joskus olla sanatontakin läsnäoloa. Ehkäpä emme täysin kykene tietämään, miltä siitä toisesta ihmisestä tuntuu. Mutta saatamme silti olla mukana jakamassa kokemusta. Usein onkin tärkeämpää silloin kuunnella, kuin yrittää sanoin lohduttaa.
Silti myös sydämestä lähtevät sanat, voivat toimia parantavasti.

Me ihmiset olemme siten rakentuneet, että tarvitsemme kanssakäymistä ja läheisyyttä toisiimme. Jopa täällä palstoillakin käydyt keskustelut, tarinat, runot, ja kaikki kirjoittaminen perustuvat tuohon tarpeeseemme saada kontaktia.

Tuskin kukaan kirjalijakaan kirjoittaa, vain itselleen. Muutenhan hän ei toisi tekstejään muille luettaviksi.

Onneksi on millä kävellä:)))

Tuskin jalat niitä tarinoita meissä kehittävät, mutta ovat hyvänä lisukkeena aivoille. Tarinoita nähdäkseni sikiää, jos liikkuu paikasta toiseen.