Indigovanhukset

Sateenkaaren päässä on kuulemma aarre. Siellä on varmaan sateenkaarenmakuinen adhdindigohöpönassukka. ;)

Luin kjoskus jostain myös hopealapsista-> olen silti jo hopeahapsi. Tuntui kuin olisin omaa elämäkertaani lukenut.

Tuosta AD/HD olen sitä mieltä että kaikista pitää tehdä sairauksia ja diaktisoida. nehän ovat ylivilkkaita.
Kuten indigot ja muut tähtilapset poikkeavat massasta ja keksitään näitä hienoja nimiä heille.
Kirjallisuus ja lääketiede on ainoat jotka hyötyy.
kyllä jämpti on näin.

Lähes samaa mieltä tuosta ADHD-systeemistä..

Heitetääns tähän eräs toisenlainen kuvakulma indigoista.

Ehkäpä ADHD:t ovat nuoria, joilla on vaikeuksia sopeutua näihin uusiin energioihin ja muutokseen, kun eivät ole tottunut tällaiseen. Vanhemmat pystyvät ottamaan rauhallisemmin.

Tuohon kysymykseen, että miksi parinsadantuhannen vuoden reinkarnaatio "ei ole" tuottanut tulosta, voin koittaa vastata.

Onhan ala-asteellakin aina lapsia vaikka ala-asteet ovat aika vanhoja. Mihinkö tähtään? No kehittyneemmät sielut etenevät pois täältä. Tällä hetkellä maapallo on tarkoitettu opiskelupaikaksi hieman nuoremmille sieluille.

Täällä ollaan vielä taiv.-hel.- dualismin pauloissa ja sellaisella asenteella, että ainoastaan materialistinen tutkiminen johtaa täydelliseen totuuteen, ja kaikki mikä tulee sisältä on kakkaa. Ei riitä kaikille.

..että mitenköhän aikaisemmin tultiin noiden ADHD-ihmisten kanssa toimeen vai onko niiden määrä alkanut lisääntymään vasta viime vuosikymmenellä. Noh, ainakin sen perusteella on lisääntynyt, että koko "sairaushan" on aika uusi.

einari3 kirjoitti:

..että mitenköhän aikaisemmin tultiin noiden ADHD-ihmisten kanssa toimeen vai onko niiden määrä alkanut lisääntymään vasta viime vuosikymmenellä. Noh, ainakin sen perusteella on lisääntynyt, että koko "sairaushan" on aika uusi.

Lue lisää

Lievä happivajaus vaikean synnytyksen aikana voisi myös olla yksi vaikuttava tekijä näihin indigoihin ja ADHD:hin. Uusia sairauksia keksitään kaiken aikaa. Kohta kukaan ei ole enää terve.

Kunhan arvailen.

äiti myös kirjoitti:

Lievä happivajaus vaikean synnytyksen aikana voisi myös olla yksi vaikuttava tekijä näihin indigoihin ja ADHD:hin. Uusia sairauksia keksitään kaiken aikaa. Kohta kukaan ei ole enää terve.

Kunhan arvailen.

Lue lisää

Sellaiseksihan se valitettavasti menee.

Hienoa kuitenkin, että noita ADHD-tapauksia ymmärretään nykyään paremmin ja heidän kanssaan pysytyään toimimaan selkeämmin esim. silloin kun oppilas riehuu. Ennen ADHD parannettiin karttakepillä, nykyään paapomisella. Onhan se inhimillisempää.

Ihmetyttää vain jos sellainen yksilö korotaan muiden yläpuolelle, kuten näissä indigosysteemeissä yleensä tupataan menemään.

Tuo viimeinen kappale oli niin hyvin sanottu että pissin alleni silkasta onnesta. Aamen ja halleluja.

Eikä mulla oo oikein tuohon alkuunkaan lisättävää, juuri tuollainen omakin havaintoni on ollut vaikken työssäni olekaan niin paljon tapauksiin tutustunut.

Niin näillä palstoillahan asioita on vissiin tarkoitus mietiskellä asioita vähän siihen tyyliin että mihin tiede jää siitä jatketaan.. ;) Itse päädyin antamaan hörhöselityksen, koska sellaiselle on myös kysyntää. Totta mooseshan näitä asioita on hyvä tutkia myös fysikaalisesta näkökulmasta jotta pysyy jalat maassa.

Itseäni on kiinnostanut ovatko nämä ADHD:T ja muut lisääntyneet vain siksi, että niitä osataan tunnistaa nykyään vai siksi että tapaukset ovat oikeasti lisääntyneet. Vähän sama kuin että lisääntyivätkö ufohaivainnot siksi että oli enemmän havainnoitsijoita (väestön kasvu) vai siksi että ufot lentelivät enemmän. Nythän tuo ilmoitettujen ufohavaintojen määrä on laskussa. Lasku johtunee ehkä osittain ihmisten kyynisyydestä omia havaintojaan kohtaan.. mutta asiaan..

Kaikki ihmisen käytökseen liittyvähän on selitettävissä aivokemiallisilla prosesseilla ensikädessä. Rakastuminen - se ensihuuma - kestää vain joitain joitain kuukausia tieteellisesti tarkasteltuna. Keho on siinä koko ajan pienessä stressitilassa, mutta se ei ole vaarallista koska se on väliaikaista. Jos tuo ensihuuma ei pääty ajoissa, saattaa se olla vaarallista parisuhteelle kun erittyvä serotoniini saa ihmisen etsimään jokaisesta vastaantulevasta kumppania.

Tähän skepo vetää johtopäätöksen:

Se siitä parisielusta ja että rakastuminen olisi jotain jumalallista energiaa.. Biokemiallista reaktiotahan se on!

http://www.jade-lehti.fi/mieli/article143701-1.html

Ja entäs sisäinen kauneus?

"Miehet huomaavat naisessa ensimmäisenä kehon painoindeksin, joka on viehättävimmillään noin 20. Tämä on tiedostamatonta, alitajuista.

– Hoikanpuoleinen naisfi guuri viehättää eniten. Arvio oli sallivampi kun mentiin pulleampaan suuntaan, mutta jos painoindeksi laski alle 20, se koettiin nopeasti epämiellyttäväksi. Laihat mallityypit eivät siis menestyneet tutkimuksessa, Partonen kertoo.

Naiset eivät piitanneet painoindeksistä vaan kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa miehen rinnanympäryksen ja vyötärön suhteeseen. Viehättävimpänä koettiin iso rinnanympärys ja hoikka vyötärö.

Kasvoissa sekä miehet että naiset pitivät viehättävinä samoja asioita. Isot silmät, korkeat poskipäät ja pienehköt leukaperät viehättivät eniten. Jonkin verran todettiin kulttuurisidonnaisuuksia, sillä aasialaiset kiinnittivät huomiota erityisesti kaartuviin kulmakarvoihin ja poskiin.

Sekä miehet että naiset pitivät feminiinisestä ulkonäöstä, johon yhdistettiin sellaisia ominaisuuksia kuten lämpö, rehellisyys ja hyvä vanhemmuus. Maskuliiniset piirteet yhdistettiin aggressiivisuuteen ja korkeampaan ikään. Kirveellä veistetyt, miehekkäät sankarihahmot eivät juhli ainakaan tutkimustuloksissa."

Mielestäni kuitenkin näiden empiiristen tutkimusten yksi ongelma on yleistys. Toisaalta NA-hörhöilyn ongelma on ehkä juuri samankaltainen. Riittää että täyttää jossain nettisivulla listatut indigo-tunnusmerkit ja sitten ollaankin jo niin indigoa ja tähtilasta ettei paremmasta väliä.

Itse koitan pysyä jossain näiden kahden välimaastossa.

"saatan tuota ollannii omalta osaltani Asperger-tapaus..."

:D Ja kyllä, jos lääkäriin menisin, niin melko varmasti ADHD-paperit tulisi. "Onneksi" tuota ei tunnettu silloin kun olin pieni. Nyt joutuisin sitten olemaan indigo tai joku muu tähtisekasikiö.. ;P

einari3 kirjoitti:

Niin näillä palstoillahan asioita on vissiin tarkoitus mietiskellä asioita vähän siihen tyyliin että mihin tiede jää siitä jatketaan.. ;) Itse päädyin antamaan hörhöselityksen, koska sellaiselle on myös kysyntää. Totta mooseshan näitä asioita on hyvä tutkia myös fysikaalisesta näkökulmasta jotta pysyy jalat maassa.

Itseäni on kiinnostanut ovatko nämä ADHD:T ja muut lisääntyneet vain siksi, että niitä osataan tunnistaa nykyään vai siksi että tapaukset ovat oikeasti lisääntyneet. Vähän sama kuin että lisääntyivätkö ufohaivainnot siksi että oli enemmän havainnoitsijoita (väestön kasvu) vai siksi että ufot lentelivät enemmän. Nythän tuo ilmoitettujen ufohavaintojen määrä on laskussa. Lasku johtunee ehkä osittain ihmisten kyynisyydestä omia havaintojaan kohtaan.. mutta asiaan..

Kaikki ihmisen käytökseen liittyvähän on selitettävissä aivokemiallisilla prosesseilla ensikädessä. Rakastuminen - se ensihuuma - kestää vain joitain joitain kuukausia tieteellisesti tarkasteltuna. Keho on siinä koko ajan pienessä stressitilassa, mutta se ei ole vaarallista koska se on väliaikaista. Jos tuo ensihuuma ei pääty ajoissa, saattaa se olla vaarallista parisuhteelle kun erittyvä serotoniini saa ihmisen etsimään jokaisesta vastaantulevasta kumppania.

Tähän skepo vetää johtopäätöksen:

Se siitä parisielusta ja että rakastuminen olisi jotain jumalallista energiaa.. Biokemiallista reaktiotahan se on!

http://www.jade-lehti.fi/mieli/article143701-1.html

Ja entäs sisäinen kauneus?

"Miehet huomaavat naisessa ensimmäisenä kehon painoindeksin, joka on viehättävimmillään noin 20. Tämä on tiedostamatonta, alitajuista.

– Hoikanpuoleinen naisfi guuri viehättää eniten. Arvio oli sallivampi kun mentiin pulleampaan suuntaan, mutta jos painoindeksi laski alle 20, se koettiin nopeasti epämiellyttäväksi. Laihat mallityypit eivät siis menestyneet tutkimuksessa, Partonen kertoo.

Naiset eivät piitanneet painoindeksistä vaan kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa miehen rinnanympäryksen ja vyötärön suhteeseen. Viehättävimpänä koettiin iso rinnanympärys ja hoikka vyötärö.

Kasvoissa sekä miehet että naiset pitivät viehättävinä samoja asioita. Isot silmät, korkeat poskipäät ja pienehköt leukaperät viehättivät eniten. Jonkin verran todettiin kulttuurisidonnaisuuksia, sillä aasialaiset kiinnittivät huomiota erityisesti kaartuviin kulmakarvoihin ja poskiin.

Sekä miehet että naiset pitivät feminiinisestä ulkonäöstä, johon yhdistettiin sellaisia ominaisuuksia kuten lämpö, rehellisyys ja hyvä vanhemmuus. Maskuliiniset piirteet yhdistettiin aggressiivisuuteen ja korkeampaan ikään. Kirveellä veistetyt, miehekkäät sankarihahmot eivät juhli ainakaan tutkimustuloksissa."

Mielestäni kuitenkin näiden empiiristen tutkimusten yksi ongelma on yleistys. Toisaalta NA-hörhöilyn ongelma on ehkä juuri samankaltainen. Riittää että täyttää jossain nettisivulla listatut indigo-tunnusmerkit ja sitten ollaankin jo niin indigoa ja tähtilasta ettei paremmasta väliä.

Itse koitan pysyä jossain näiden kahden välimaastossa.

"saatan tuota ollannii omalta osaltani Asperger-tapaus..."

:D Ja kyllä, jos lääkäriin menisin, niin melko varmasti ADHD-paperit tulisi. "Onneksi" tuota ei tunnettu silloin kun olin pieni. Nyt joutuisin sitten olemaan indigo tai joku muu tähtisekasikiö.. ;P

Lue lisää

Itse lähdenkin siitä perusajatuksesta että moni kurjuus meitä fyysisellä tasolla koetteleepi ja kehokin saattaa olla kaikenlaisen kiusan kohteena (opintomielessä kenties!) - miettimällä kehoa kehon kannalta ei kuitenkaan poissulje sitä mahdollisuutta että on olemassa Itse, Henki kehoon yhteydessä ja kehon kautta tiiveintä mahdollista olemassaolon tasoa kokemassa.

Epäilen että neurologisesti poikkeavat yksilöt meillä on aina ollut keskuudessamme, mutta ennenvanhaan heitä lähinnä pidettiin joko kurittomina (koulussa karttakepistä sormille!) tai peräti demonien riivaamana. Riippunut aina kulloisistakin näkemyksistä (uskonto, tiede, tavat) että miten heidät on mielletty. Ja nykyään tietenkin kun sakkia on ihan saat... no, helevetisti, niin jokainen merkillisyys on lisääntynyt potenssiin N. Erikoinen ihminen saa erikoisia lapsia ja sitten näitä yhtäkkiä putkahteleekin joka raosta ja lävestä. Itseni kohdalla kokisin periytymisen olleen lähes itsestäänselvyys mahdollisesti kahdenkin edellisen sukupolven käyttäytymisen perusteella.

Qad kirjoitti:

Itse lähdenkin siitä perusajatuksesta että moni kurjuus meitä fyysisellä tasolla koetteleepi ja kehokin saattaa olla kaikenlaisen kiusan kohteena (opintomielessä kenties!) - miettimällä kehoa kehon kannalta ei kuitenkaan poissulje sitä mahdollisuutta että on olemassa Itse, Henki kehoon yhteydessä ja kehon kautta tiiveintä mahdollista olemassaolon tasoa kokemassa.

Epäilen että neurologisesti poikkeavat yksilöt meillä on aina ollut keskuudessamme, mutta ennenvanhaan heitä lähinnä pidettiin joko kurittomina (koulussa karttakepistä sormille!) tai peräti demonien riivaamana. Riippunut aina kulloisistakin näkemyksistä (uskonto, tiede, tavat) että miten heidät on mielletty. Ja nykyään tietenkin kun sakkia on ihan saat... no, helevetisti, niin jokainen merkillisyys on lisääntynyt potenssiin N. Erikoinen ihminen saa erikoisia lapsia ja sitten näitä yhtäkkiä putkahteleekin joka raosta ja lävestä. Itseni kohdalla kokisin periytymisen olleen lähes itsestäänselvyys mahdollisesti kahdenkin edellisen sukupolven käyttäytymisen perusteella.

Lue lisää

Aivan. Samoilla linjoilla olen. Opintomielessä ihminen alkaa Itsen vaikutuksesta vaikkapa haluamaan jotain itseään eli kehoaan vahingoittavaa asiaa tiedostamattomasti.

Toisaalta tässäkin voidaan mennä ääripäähän, että kaikki kiusa nyt sitten olisi jotain karmallista tai muuta, ja pahimmillaan ei haluta edes yrittää esim. parantaa jotain sairautta tai vaivaa. Mielestäni kehon kurjasta (luonnottomasta) tilasta pitäisi aina yrittää päästä pois. Jos ei se onnistu fyysisin eikä henkisin keinoin, sitten sen kanssa voi ja joutuu opetella elämään - kasvamaan.

Ja eiköhän noita neurologisesti poikkeavia yksilöitä ole tosiaan ollut aikaisemminkin.

Jos jotain positiivista pitää hakea aikaisemmista "hoitomuodoista" (karttakepistä), niin noiden pienten ongelmien kanssa on opeteltu (pakotettu) ehkäpä paremmin pärjäämään maailmassa. Nyt kun joku luokitellaan aspergeri ADHD:ksi, ei sellaiselta yksilöltä voi välttämättä edes vaatia samaa kuin tavikselta, tai yksilö tiedostaa tämän eli ettei tarvitse edes yrittää pärjätä koska on ne paperit. Toisaalta poikkeavien yksilöiden yksilöiden määrää saattaa lisätä myös se, että jos jotakuta nyt ei jostain syystä satu huvittamaan pärjäämään maailmassa ja olo on hieman levoton tai muuten häiriintynyt, voi itsensä nakata ADHD-ryhmään, jolloin voi lakata edes yrittämästä. En usko etteikö ihminen voisi myös itse vaikuttaa omaan lääketieteelliseen profilointiinsa. Omalla tahdolla ( itsellä?) on niin suuri rooli siinä millaiseksi sitä kehkeytyy elämänsä aikana.

ADHD:t ym. saattavat tarvita ja tarvitsevatkin erityiskohtelua ja ymmärrystä joskus, mutta pärjätäkseen maailmassa heidän on silti opeteltava elämään enemmistön pillin mukaan. Jos jonkun elämistä helpottaa vaikkapa ryhtyminen indigoksi tai tähtilapseksi, niin mikäs siinä sinänsä, kunhan ei liikaa hörhöile.. :D

Indigo saattaa olla ilmiönä tosi, sitä en kiellä, mutta luulen sen merkityksen oleva vielä useimmille hepreaa.

einari3 kirjoitti:

Aivan. Samoilla linjoilla olen. Opintomielessä ihminen alkaa Itsen vaikutuksesta vaikkapa haluamaan jotain itseään eli kehoaan vahingoittavaa asiaa tiedostamattomasti.

Toisaalta tässäkin voidaan mennä ääripäähän, että kaikki kiusa nyt sitten olisi jotain karmallista tai muuta, ja pahimmillaan ei haluta edes yrittää esim. parantaa jotain sairautta tai vaivaa. Mielestäni kehon kurjasta (luonnottomasta) tilasta pitäisi aina yrittää päästä pois. Jos ei se onnistu fyysisin eikä henkisin keinoin, sitten sen kanssa voi ja joutuu opetella elämään - kasvamaan.

Ja eiköhän noita neurologisesti poikkeavia yksilöitä ole tosiaan ollut aikaisemminkin.

Jos jotain positiivista pitää hakea aikaisemmista "hoitomuodoista" (karttakepistä), niin noiden pienten ongelmien kanssa on opeteltu (pakotettu) ehkäpä paremmin pärjäämään maailmassa. Nyt kun joku luokitellaan aspergeri ADHD:ksi, ei sellaiselta yksilöltä voi välttämättä edes vaatia samaa kuin tavikselta, tai yksilö tiedostaa tämän eli ettei tarvitse edes yrittää pärjätä koska on ne paperit. Toisaalta poikkeavien yksilöiden yksilöiden määrää saattaa lisätä myös se, että jos jotakuta nyt ei jostain syystä satu huvittamaan pärjäämään maailmassa ja olo on hieman levoton tai muuten häiriintynyt, voi itsensä nakata ADHD-ryhmään, jolloin voi lakata edes yrittämästä. En usko etteikö ihminen voisi myös itse vaikuttaa omaan lääketieteelliseen profilointiinsa. Omalla tahdolla ( itsellä?) on niin suuri rooli siinä millaiseksi sitä kehkeytyy elämänsä aikana.

ADHD:t ym. saattavat tarvita ja tarvitsevatkin erityiskohtelua ja ymmärrystä joskus, mutta pärjätäkseen maailmassa heidän on silti opeteltava elämään enemmistön pillin mukaan. Jos jonkun elämistä helpottaa vaikkapa ryhtyminen indigoksi tai tähtilapseksi, niin mikäs siinä sinänsä, kunhan ei liikaa hörhöile.. :D

Indigo saattaa olla ilmiönä tosi, sitä en kiellä, mutta luulen sen merkityksen oleva vielä useimmille hepreaa.

Lue lisää

Niin, se on harmillista että useimmat ihmiset olettavat että paperit siitä tai tästä häiriöstä oikeuttavat johonkin erikoiseen (ja hankalaan) käytökseen. Tämän vuoksihan ADHD:kin on leimautunut hienostelunimikkeeksi lapsen huonolle käytökselle.

Tietoisuus omasta poikkeavuudesta ei kuitenkaan tarvitse olla joku erilupa riehumiseen. Itse kokisin että mieltämällä tietyt erikoisuudet itsessäni aivojen kommervinkeiksi pystyn suhtautumaan rauhallisemmin itseeni ja muihin ihmisiin, ja pahimmat tunnepitoiset reaktiot voi ehkä helpommin jättää väliin kun alkaessaan kehitellä Aspergerlaisia sekopäisiä tunnesotkuja (>voimakkaita ihastumisia ja vihastumisia) äkkääkin että ÄHÄ se on tämä tietty taipumukseni reagoida ja tämä prosessi mikä tässä on menossa. Silloin voi havahtua omista hömpötyksistään ja katsoa asioita objektiivisemmin.

Ja jos havaitsee ettei oikein ymmärrä muita, tai he eivät sinua, niin voi päätellä että ei se ole muiden vika ja ihmiset julmia, eikä se ole omakaan vika niin että olisi ihan pöllö idiootti joka joutaisi kuolla... Aivot vaan on tällaiset ja pitää löytää se huumori siitä touhusta, vaikka tietenkin vaikeinta on nauraa itselleen. Omalla kohdallani olen erityisesti pohdiskellut kasvosokeutta, eli sitä etteivät muiden ihmisten kasvot jää mieleeni tai muutenkaan sano oikein yhtään mitään. Siinä on mielenkiintoista seurata elokuvaa kun ei tiedä kuka on kuka ja kuka teki mitä ja kenelle!

Katkeruus siitä että oli lapsena kömpelö ja tulee ikuisesti olemaan "omassa kehossaan outo" voi hivenen hellittää kun tietää että ne aivot, ne aivot... Eivät aivoni ole koko minäni tai toisinpäin, sikäli kuin uskon ja koen että minussa on toki muutakin kuin fyysinen kroppani. ;) "Väline" voi olla vähän onneton, mutta tällä pelaillaan eikä muuta voi. Pitää ottaa siis kaikki irti tästä mitä on, eikä haikailla muuta.

Qad kirjoitti:

Niin, se on harmillista että useimmat ihmiset olettavat että paperit siitä tai tästä häiriöstä oikeuttavat johonkin erikoiseen (ja hankalaan) käytökseen. Tämän vuoksihan ADHD:kin on leimautunut hienostelunimikkeeksi lapsen huonolle käytökselle.

Tietoisuus omasta poikkeavuudesta ei kuitenkaan tarvitse olla joku erilupa riehumiseen. Itse kokisin että mieltämällä tietyt erikoisuudet itsessäni aivojen kommervinkeiksi pystyn suhtautumaan rauhallisemmin itseeni ja muihin ihmisiin, ja pahimmat tunnepitoiset reaktiot voi ehkä helpommin jättää väliin kun alkaessaan kehitellä Aspergerlaisia sekopäisiä tunnesotkuja (>voimakkaita ihastumisia ja vihastumisia) äkkääkin että ÄHÄ se on tämä tietty taipumukseni reagoida ja tämä prosessi mikä tässä on menossa. Silloin voi havahtua omista hömpötyksistään ja katsoa asioita objektiivisemmin.

Ja jos havaitsee ettei oikein ymmärrä muita, tai he eivät sinua, niin voi päätellä että ei se ole muiden vika ja ihmiset julmia, eikä se ole omakaan vika niin että olisi ihan pöllö idiootti joka joutaisi kuolla... Aivot vaan on tällaiset ja pitää löytää se huumori siitä touhusta, vaikka tietenkin vaikeinta on nauraa itselleen. Omalla kohdallani olen erityisesti pohdiskellut kasvosokeutta, eli sitä etteivät muiden ihmisten kasvot jää mieleeni tai muutenkaan sano oikein yhtään mitään. Siinä on mielenkiintoista seurata elokuvaa kun ei tiedä kuka on kuka ja kuka teki mitä ja kenelle!

Katkeruus siitä että oli lapsena kömpelö ja tulee ikuisesti olemaan "omassa kehossaan outo" voi hivenen hellittää kun tietää että ne aivot, ne aivot... Eivät aivoni ole koko minäni tai toisinpäin, sikäli kuin uskon ja koen että minussa on toki muutakin kuin fyysinen kroppani. ;) "Väline" voi olla vähän onneton, mutta tällä pelaillaan eikä muuta voi. Pitää ottaa siis kaikki irti tästä mitä on, eikä haikailla muuta.

Lue lisää

"äkkääkin että ÄHÄ se on tämä tietty taipumukseni reagoida ja tämä prosessi mikä tässä on menossa. Silloin voi havahtua omista hömpötyksistään ja katsoa asioita objektiivisemmin."

Aivan, ja jos asiaa tarkastelisi sielullisesta näkökulmasta, nuo saattaisivat olla niitä piirteitä joita itsessään voisi koittaa hioa. Onhan sitä itsekullakin juu taipumusta olla välillä hieman tuuliviiri. Jos jostain ei vaikkapa tykkää, saattaa elimistö turhan herkästi kiihtyä ja mielipiteet tulla "hieman" korostetusti ulos. Yleensä tajuan tilanteen, ja jos ihminen ei tunne kunnolla, sitten meneekin seuraavat viisi minuuttia kun selittää miten oikeasti ajattelee. :D Taitaa muuten se itsensä hyväksyminen olla se vaikein prosessi yhdelle jos toiselle täällä maan päällä.. ;)

Henkisessä kehityksessähän kai pitäisi pyrkiä siihen että osaisi olla rauhallinen ja omien tunteidensa herra. Mielestäni sekin on vähän semmoin juttu, että pitäisi ymmärtää miten se käytännössä tapahtuu. Ei välttämättä ole terveellistä tappaa omia tunteitaan tai ajatella että negatiiviset tunnepurkaukset olisivat jotenkin syntistä touhua. Itse ainakin ajattelen, että tunteiden pitäisi saada purkaantua vapaasti, jolloin tavallaan puhdistaa itseään. Joidenkin keho suorastaan tarvitsee tätä säännöllisesti, ja jos on kiinnostunut henkisestä kehitysksestä, jossa aatteena on pyrkiä täydelliseen rauhallisuuteen (joku voisi ajatella tunteettomuuteen ;), ei se välttämättä toimikaan ihan noin. Mielestäni se rauhallisuus tarkoittaa sitä että olisi tasapainossa omien tunteiden ja järjen kanssa, ja näin ollen myös kehonsa ja mielensä. Esim. jatkuva vihaaminen ei ole terveellistä (saa vielä syövän) ja toisaalta tunteiden patoaminenkaan ei ole terveellistä. Jos toisen jättää pois kokonaan, voisi ihmisen persoonallisuuskin käydä aika tylsäksi.

Aika usein puhutaan siitä kuinka esim. harmaa humanoidirotu olisi tunteeton. Toiseksi uusimmassa
Tieteen kuvalehdessä oli artikkeli kuinka hiiriltä onnistuttiin estämään joidenkin geenien toiminta, jotka vaikuttavat mantelitumakkeeseen, joka taas säätelee pelkoa. Näistä hiiristä siis tuli uteliata, jotka eivät oikein osaneet tuntea pelkoa. Saas nähdä milloin ihmisille aletaan antamaan geenihoitoa mielenterveys ongelmiin (vaikkapa vihanhallintaan), ja tunteet nähdään oikeastaan vain esteenä ihmiskunnan kehityksessä.. :D

"Siinä on mielenkiintoista seurata elokuvaa kun ei tiedä kuka on kuka ja kuka teki mitä ja kenelle!"

No siinä treenaantuukin sitten aivojen muut osa-alueet; muu päättelykyky. ;) Mulla taas ongelmana on pysyä tässä hetkessä. (Mikäs hemmetin psykologipalsta tästä tuli :D). Ts. se filmi katkeaa kokonaan, ja erityisesti puheen osalta. Kiva kuunnella vaikkapa töissä jotain ohjeita kun puolet menee ohi. Aika usein muistutan aivotonta Homer Simpsonia jolla valuu kuola.

"Eivät aivoni ole koko minäni tai toisinpäin, sikäli kuin uskon ja koen että minussa on toki muutakin kuin fyysinen kroppani. ;)"

Niinpä (hörhö)! ;)

einari3 kirjoitti:

"äkkääkin että ÄHÄ se on tämä tietty taipumukseni reagoida ja tämä prosessi mikä tässä on menossa. Silloin voi havahtua omista hömpötyksistään ja katsoa asioita objektiivisemmin."

Aivan, ja jos asiaa tarkastelisi sielullisesta näkökulmasta, nuo saattaisivat olla niitä piirteitä joita itsessään voisi koittaa hioa. Onhan sitä itsekullakin juu taipumusta olla välillä hieman tuuliviiri. Jos jostain ei vaikkapa tykkää, saattaa elimistö turhan herkästi kiihtyä ja mielipiteet tulla "hieman" korostetusti ulos. Yleensä tajuan tilanteen, ja jos ihminen ei tunne kunnolla, sitten meneekin seuraavat viisi minuuttia kun selittää miten oikeasti ajattelee. :D Taitaa muuten se itsensä hyväksyminen olla se vaikein prosessi yhdelle jos toiselle täällä maan päällä.. ;)

Henkisessä kehityksessähän kai pitäisi pyrkiä siihen että osaisi olla rauhallinen ja omien tunteidensa herra. Mielestäni sekin on vähän semmoin juttu, että pitäisi ymmärtää miten se käytännössä tapahtuu. Ei välttämättä ole terveellistä tappaa omia tunteitaan tai ajatella että negatiiviset tunnepurkaukset olisivat jotenkin syntistä touhua. Itse ainakin ajattelen, että tunteiden pitäisi saada purkaantua vapaasti, jolloin tavallaan puhdistaa itseään. Joidenkin keho suorastaan tarvitsee tätä säännöllisesti, ja jos on kiinnostunut henkisestä kehitysksestä, jossa aatteena on pyrkiä täydelliseen rauhallisuuteen (joku voisi ajatella tunteettomuuteen ;), ei se välttämättä toimikaan ihan noin. Mielestäni se rauhallisuus tarkoittaa sitä että olisi tasapainossa omien tunteiden ja järjen kanssa, ja näin ollen myös kehonsa ja mielensä. Esim. jatkuva vihaaminen ei ole terveellistä (saa vielä syövän) ja toisaalta tunteiden patoaminenkaan ei ole terveellistä. Jos toisen jättää pois kokonaan, voisi ihmisen persoonallisuuskin käydä aika tylsäksi.

Aika usein puhutaan siitä kuinka esim. harmaa humanoidirotu olisi tunteeton. Toiseksi uusimmassa
Tieteen kuvalehdessä oli artikkeli kuinka hiiriltä onnistuttiin estämään joidenkin geenien toiminta, jotka vaikuttavat mantelitumakkeeseen, joka taas säätelee pelkoa. Näistä hiiristä siis tuli uteliata, jotka eivät oikein osaneet tuntea pelkoa. Saas nähdä milloin ihmisille aletaan antamaan geenihoitoa mielenterveys ongelmiin (vaikkapa vihanhallintaan), ja tunteet nähdään oikeastaan vain esteenä ihmiskunnan kehityksessä.. :D

"Siinä on mielenkiintoista seurata elokuvaa kun ei tiedä kuka on kuka ja kuka teki mitä ja kenelle!"

No siinä treenaantuukin sitten aivojen muut osa-alueet; muu päättelykyky. ;) Mulla taas ongelmana on pysyä tässä hetkessä. (Mikäs hemmetin psykologipalsta tästä tuli :D). Ts. se filmi katkeaa kokonaan, ja erityisesti puheen osalta. Kiva kuunnella vaikkapa töissä jotain ohjeita kun puolet menee ohi. Aika usein muistutan aivotonta Homer Simpsonia jolla valuu kuola.

"Eivät aivoni ole koko minäni tai toisinpäin, sikäli kuin uskon ja koen että minussa on toki muutakin kuin fyysinen kroppani. ;)"

Niinpä (hörhö)! ;)

Lue lisää

"kulttimaineen" saaneessa kirjassaan "kahdeksan kuolemansyntiä" listaa nykyihmisen yhdeksi kuolemansynniksi tunne-elämän latistumisen.

"Ei välttämättä ole terveellistä tappaa omia tunteitaan tai ajatella että negatiiviset tunnepurkaukset olisivat jotenkin syntistä touhua."

Sekä negatiiviset tunteet, kuten inho, viha, pelko, kuuluvat ihmisen tunneskaalaan. Kymysys ei mielestäni saisi olla niiden kieltämisestä tai tukahduttamisesta. Uskoakseni paras tapa olisi kanavoida ne johonkin hyödylliseen. Jos oikein ketuttaa, kävelysauvojen kärjet iskevät pururadallakin kipinää ja salilla rauta on niin kevyttä, että se melkein leijuu. Rankan ähellyksen jälkeen olo on paljon auvoisempi, kuin jos olisit purkanut paineesi vetämällä niiden aiheuttajaa lättyyn.
Lorentz tosin tarkoitti latistumisella sitä, kuinka kaikki negatiivinen, kuten kuolema, kipu, henkinen pahoinvointi, pyritään siirtämään "laitoksiin", tai hoitamaan lääkityksellä pois häiritsemästä ihmisen ah niin auvoista elämää.
Mihin se torjunta johtaa? Elämyksiä (siis kontrastia tunne-elämään) haetaan pähkähulluista ekstriimi-lajeista tai laittomista "tajuntaa avartavista kemikaaleista"
Äitini (syntynyt Karjalan Kannaksella -13) kertoi, että hänen ollessaan pieni, pullaa syötiin vain Jouluna. Maistu varmaan hyvältä. Jos nykykakaralle tarjoo palan pullansiivua, ei siitä juhlamieli varmaan vielä ylene.

Vaikka itse väitän joskus olevani epikurolainen, niin en ole. "Tämän maailmanajan mukavuudet" ovat saaneet niskalenkin Kähmiksestä, joten "epikurolaisuuteni" täytyy vahvasti suhteuttaa ympäristöön.

Kasvaminen ei mielestäni ole niinkään negatiivisuuden kieltämistä, kuin sen kanavoimista tuottavaksi tai ainakin vähemmin tuhoavaksi. Kasvaminen on tunneskaalan laajentamista, ei sen ymppäämistä johonkin hyväksyttyyn muottiin.

Tulipahan rankkaa paatosta. Olen ollut jäähyllä jonkin aikaa ja nyt kaadoin koko patoutuneen itseilmaisulastini kerralla niskaasi.
Koita räpistellä pinnalle.

Kähmis kirjoitti:

"kulttimaineen" saaneessa kirjassaan "kahdeksan kuolemansyntiä" listaa nykyihmisen yhdeksi kuolemansynniksi tunne-elämän latistumisen.

"Ei välttämättä ole terveellistä tappaa omia tunteitaan tai ajatella että negatiiviset tunnepurkaukset olisivat jotenkin syntistä touhua."

Sekä negatiiviset tunteet, kuten inho, viha, pelko, kuuluvat ihmisen tunneskaalaan. Kymysys ei mielestäni saisi olla niiden kieltämisestä tai tukahduttamisesta. Uskoakseni paras tapa olisi kanavoida ne johonkin hyödylliseen. Jos oikein ketuttaa, kävelysauvojen kärjet iskevät pururadallakin kipinää ja salilla rauta on niin kevyttä, että se melkein leijuu. Rankan ähellyksen jälkeen olo on paljon auvoisempi, kuin jos olisit purkanut paineesi vetämällä niiden aiheuttajaa lättyyn.
Lorentz tosin tarkoitti latistumisella sitä, kuinka kaikki negatiivinen, kuten kuolema, kipu, henkinen pahoinvointi, pyritään siirtämään "laitoksiin", tai hoitamaan lääkityksellä pois häiritsemästä ihmisen ah niin auvoista elämää.
Mihin se torjunta johtaa? Elämyksiä (siis kontrastia tunne-elämään) haetaan pähkähulluista ekstriimi-lajeista tai laittomista "tajuntaa avartavista kemikaaleista"
Äitini (syntynyt Karjalan Kannaksella -13) kertoi, että hänen ollessaan pieni, pullaa syötiin vain Jouluna. Maistu varmaan hyvältä. Jos nykykakaralle tarjoo palan pullansiivua, ei siitä juhlamieli varmaan vielä ylene.

Vaikka itse väitän joskus olevani epikurolainen, niin en ole. "Tämän maailmanajan mukavuudet" ovat saaneet niskalenkin Kähmiksestä, joten "epikurolaisuuteni" täytyy vahvasti suhteuttaa ympäristöön.

Kasvaminen ei mielestäni ole niinkään negatiivisuuden kieltämistä, kuin sen kanavoimista tuottavaksi tai ainakin vähemmin tuhoavaksi. Kasvaminen on tunneskaalan laajentamista, ei sen ymppäämistä johonkin hyväksyttyyn muottiin.

Tulipahan rankkaa paatosta. Olen ollut jäähyllä jonkin aikaa ja nyt kaadoin koko patoutuneen itseilmaisulastini kerralla niskaasi.
Koita räpistellä pinnalle.

Lue lisää

Eipä niitä tunteita juurikaan hyödytä tukahdutella, mutta sen voi kyllä (yleensä, kun ei mistään psykoosista kai nyt puhuta...) itse päättää että tekeekö jonkun teon tunnevimmassa. Toisin sanoen vaikka kuinka raivostuttaisi ja päässä surraisi, ei siinä tarvitse alkaa mätkiä toista kirveellä päähän tms. Varsinkin parisuhteessa jos missä sen oppii sen itsehillinnän, tai jos ei opi niin se suhde ei kauaa vanhene. Harva kun jaksaa mitään kiihkeää "Tuulen viemää" jossa lopulta ulvotaan portaikossa maaten, vai miten se stoori menikään.

Voihan sitä vaikka tanssia tasajalkaa ja huutaa röörit käheiksi jos oikein ottaa aivoon. En tiedä, mutta vähän tuntuisi että täällä Suomessa jotenkin kauheasti pelätään tunteenpurkauksia, ja sitten niitä tunteita padotaan niin että ne tulee korvistakin ulos ja mielellään sitten tietenkin vielä viinaspäissään niin että kontrolli on olematon ja se perhe joutuu sinne pakkaseen kun kirveen kanssa ajetaan...

Tai ainakin työssä olen aikoinani ollut huomaavinani sen että jos vähänkin vihaisemmin iskee papereita pöytään, niin heti pitäisi ikäänkuin olla pyytelemässä anteeksi koko rouvakööriltä mikä siellä pönöttää. Vaikka kuinka jurppisi se touhu. Kyllä niitä tunteita pitää saada tuuletella, jos sen tekee niin ettei kukaan oikeasti vahingoitu (ne jotka ottavat nokkiinsa ihan kaikesta kantsii unohtaa vallan...)

Qad kirjoitti:

Eipä niitä tunteita juurikaan hyödytä tukahdutella, mutta sen voi kyllä (yleensä, kun ei mistään psykoosista kai nyt puhuta...) itse päättää että tekeekö jonkun teon tunnevimmassa. Toisin sanoen vaikka kuinka raivostuttaisi ja päässä surraisi, ei siinä tarvitse alkaa mätkiä toista kirveellä päähän tms. Varsinkin parisuhteessa jos missä sen oppii sen itsehillinnän, tai jos ei opi niin se suhde ei kauaa vanhene. Harva kun jaksaa mitään kiihkeää "Tuulen viemää" jossa lopulta ulvotaan portaikossa maaten, vai miten se stoori menikään.

Voihan sitä vaikka tanssia tasajalkaa ja huutaa röörit käheiksi jos oikein ottaa aivoon. En tiedä, mutta vähän tuntuisi että täällä Suomessa jotenkin kauheasti pelätään tunteenpurkauksia, ja sitten niitä tunteita padotaan niin että ne tulee korvistakin ulos ja mielellään sitten tietenkin vielä viinaspäissään niin että kontrolli on olematon ja se perhe joutuu sinne pakkaseen kun kirveen kanssa ajetaan...

Tai ainakin työssä olen aikoinani ollut huomaavinani sen että jos vähänkin vihaisemmin iskee papereita pöytään, niin heti pitäisi ikäänkuin olla pyytelemässä anteeksi koko rouvakööriltä mikä siellä pönöttää. Vaikka kuinka jurppisi se touhu. Kyllä niitä tunteita pitää saada tuuletella, jos sen tekee niin ettei kukaan oikeasti vahingoitu (ne jotka ottavat nokkiinsa ihan kaikesta kantsii unohtaa vallan...)

Lue lisää

Olen pilkuviilaaja skepo. Kysy vaikka Eikalta.
"Varsinkin parisuhteessa jos missä sen oppii sen itsehillinnän, tai jos ei opi niin se suhde ei kauaa vanhene."
Niin. Vastenmielisen eukon tai ukon voi aina potkaista pihalle. Entä silloin, kun se riiviö on omaa geneettistä perimääsi ja pahimmassa murkkuiässä. Mitäs teet. Itse pahimmillani huusin nuppi punaisena takaisin (nuorimmaiselleni kolmesta kersastani; sille "mustalle lampaalle") Siis minä, kultivoitunut kultturellipersoona, aikuinen tasapainoinen ihminen, huusin nuppi punakkana kolmetoistakesäiselle nuorelle neidille.
Hävettää vieläkin. Mutta neitiähän ei voinut nostaa tikulla pihalle, niin kuin akalle tai ukolle voisi tehdä. Siitähän ei eroon pääse kun vasta haudassa.

Nyt tuo neiti on täyttämässä 20 v ja tekemässä ihan kohta Kähmystä pappaa (Hip hurraa) Arvaas jännittääkö?
Kaikki hölmöilyt ovat puolin jos toisinkin vaipuneet unhon yöhön. Välimme ovat niin hyvät kuin olla voivat.

Tunteet ne heittelee laidasta laitaan. Niin on hyvä. Järki pitää peräsintä ja vaikka tunteiden aallokko vähän keulaa heittelee, perussuunta on selvä.
.... Ikuisena skeptikkona kohti koiranputkikasvattamoa ja sitä kautta liittyneenä luonnon ikuiseen kiertokulkuun :)

Jokainen kehosi atomi on peräisi ammoin kuolleista tähdistä, jos ei sitten peräti alkuräjähdyksestä. Tämä on tiedefriikin faktaa. Jos elämä tuntuu pieneltä ja suppealta, niin mieti tätä:)

Sori. Taisi tulla melko sekava sepustus ilman sitä ratki kuuluisaa punaista mattoa (vai lankaako se oli. Taitaa jo rementia vaivata)

Kähmis kirjoitti:

"kulttimaineen" saaneessa kirjassaan "kahdeksan kuolemansyntiä" listaa nykyihmisen yhdeksi kuolemansynniksi tunne-elämän latistumisen.

"Ei välttämättä ole terveellistä tappaa omia tunteitaan tai ajatella että negatiiviset tunnepurkaukset olisivat jotenkin syntistä touhua."

Sekä negatiiviset tunteet, kuten inho, viha, pelko, kuuluvat ihmisen tunneskaalaan. Kymysys ei mielestäni saisi olla niiden kieltämisestä tai tukahduttamisesta. Uskoakseni paras tapa olisi kanavoida ne johonkin hyödylliseen. Jos oikein ketuttaa, kävelysauvojen kärjet iskevät pururadallakin kipinää ja salilla rauta on niin kevyttä, että se melkein leijuu. Rankan ähellyksen jälkeen olo on paljon auvoisempi, kuin jos olisit purkanut paineesi vetämällä niiden aiheuttajaa lättyyn.
Lorentz tosin tarkoitti latistumisella sitä, kuinka kaikki negatiivinen, kuten kuolema, kipu, henkinen pahoinvointi, pyritään siirtämään "laitoksiin", tai hoitamaan lääkityksellä pois häiritsemästä ihmisen ah niin auvoista elämää.
Mihin se torjunta johtaa? Elämyksiä (siis kontrastia tunne-elämään) haetaan pähkähulluista ekstriimi-lajeista tai laittomista "tajuntaa avartavista kemikaaleista"
Äitini (syntynyt Karjalan Kannaksella -13) kertoi, että hänen ollessaan pieni, pullaa syötiin vain Jouluna. Maistu varmaan hyvältä. Jos nykykakaralle tarjoo palan pullansiivua, ei siitä juhlamieli varmaan vielä ylene.

Vaikka itse väitän joskus olevani epikurolainen, niin en ole. "Tämän maailmanajan mukavuudet" ovat saaneet niskalenkin Kähmiksestä, joten "epikurolaisuuteni" täytyy vahvasti suhteuttaa ympäristöön.

Kasvaminen ei mielestäni ole niinkään negatiivisuuden kieltämistä, kuin sen kanavoimista tuottavaksi tai ainakin vähemmin tuhoavaksi. Kasvaminen on tunneskaalan laajentamista, ei sen ymppäämistä johonkin hyväksyttyyn muottiin.

Tulipahan rankkaa paatosta. Olen ollut jäähyllä jonkin aikaa ja nyt kaadoin koko patoutuneen itseilmaisulastini kerralla niskaasi.
Koita räpistellä pinnalle.

Lue lisää

"........"laitoksiin", tai hoitamaan lääkityksellä pois häiritsemästä ihmisen ah niin auvoista elämää.
Mihin se torjunta johtaa? "

No sepäs se. Kuolemaa ei osata käsitellä ja hyväksyä. Se mikä on pois silmistä on pois mielestä. Käytännössä ihminen ei saisi edes koskaan kuolla, sillä aina pyritään viimeiseen asti pitämään se kroppa elossa. Eutanasia olisi varmaan joskus paikallaan, mutta siinä voi tulla liikaa tulkinnan varaa, joten sekin on vähän kinkkinen juttu.

"Jos nykykakaralle tarjoo palan pullansiivua, ei siitä juhlamieli varmaan vielä ylene."

Heh, itse taas olen jokseenkin kyllästynyt vanhusten paatokseen siitä kuinka he pienenä leikkivät käpylehmillä jne. Aivan samanlaisia kakaroita hekin olisivat jos olisivat syntyneet nykypäivänä. Kun ei silloin paremmastakaan tiedetty, niin eikös se ole aika luonnollista? Aivan kuin nykyajan nuorten tai lasten nyt sitten täytyisi tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, että nyt on asiat paremmin. Jos ei nykynuori edellisten sukupolvien työpanosta meidän hyvinvointimme eteen osaa arvostaa, niin mitä sitten? Aivan yhtä kelpokansalaisia hekin ovat.

Kehitys on luonnollista. Tuskin kukaan täällä on raatanut peräsuoli pitkällään sädekehä päänpäällä, itsetarkoituksena tulevien sukupolvien hyvinvointi. Jokainen on sota-aikana, ennen sotaa ja sodan jälkeen kantanut oman kortensa kekoon ja hoitanut omat velvollisuutensa niin kuin on pitänyt. Se on väistämätöntä arjen uurastusta, jonka aikana tapahtuu teknistä ja muuta kehitystä. Nykyajan mukavuudet ovat itsestäänselvyyksiä monelle ja niin sen mielestäni pitääkin olla. Siitä tietää että yhteiskunnan rakentamisessa ollaan onnistuttu ja kehittymistä on tapahtunut. Aina tietysti on ihmisiä, jotka ovat jossain määrin oman sukupolvensa epikurolaisia. Eihän siinäkään sinänsä mitään pahaa ole ja se rikastaa kulttuuria, jos ei nyt sitten välttämättä halua olla kehityksen jarruna.

"Kasvaminen on tunneskaalan laajentamista, ei sen ymppäämistä johonkin hyväksyttyyn muottiin. "

No joo, jotain tuon tapaista minäkin ajattelen. Tietyllä tavalla herkkä, mutta kuitenkin vahva.

"Tulipahan rankkaa paatosta. Olen ollut jäähyllä jonkin aikaa ja nyt kaadoin koko patoutuneen itseilmaisulastini kerralla niskaasi.
Koita räpistellä pinnalle."

Niin, pitäähän ne patoutumat johonkin purkaa. Olen otettu että sain näin kunniallisen tehtävän helpottaa oloasi.. ;)

Qad kirjoitti:

Eipä niitä tunteita juurikaan hyödytä tukahdutella, mutta sen voi kyllä (yleensä, kun ei mistään psykoosista kai nyt puhuta...) itse päättää että tekeekö jonkun teon tunnevimmassa. Toisin sanoen vaikka kuinka raivostuttaisi ja päässä surraisi, ei siinä tarvitse alkaa mätkiä toista kirveellä päähän tms. Varsinkin parisuhteessa jos missä sen oppii sen itsehillinnän, tai jos ei opi niin se suhde ei kauaa vanhene. Harva kun jaksaa mitään kiihkeää "Tuulen viemää" jossa lopulta ulvotaan portaikossa maaten, vai miten se stoori menikään.

Voihan sitä vaikka tanssia tasajalkaa ja huutaa röörit käheiksi jos oikein ottaa aivoon. En tiedä, mutta vähän tuntuisi että täällä Suomessa jotenkin kauheasti pelätään tunteenpurkauksia, ja sitten niitä tunteita padotaan niin että ne tulee korvistakin ulos ja mielellään sitten tietenkin vielä viinaspäissään niin että kontrolli on olematon ja se perhe joutuu sinne pakkaseen kun kirveen kanssa ajetaan...

Tai ainakin työssä olen aikoinani ollut huomaavinani sen että jos vähänkin vihaisemmin iskee papereita pöytään, niin heti pitäisi ikäänkuin olla pyytelemässä anteeksi koko rouvakööriltä mikä siellä pönöttää. Vaikka kuinka jurppisi se touhu. Kyllä niitä tunteita pitää saada tuuletella, jos sen tekee niin ettei kukaan oikeasti vahingoitu (ne jotka ottavat nokkiinsa ihan kaikesta kantsii unohtaa vallan...)

Lue lisää

heheh.. nauratti nuo kirvesjutut.. :D

No näinhän se pääpiirteittäin kai menee.. Kaitpa se riippuu vähän joo seurasta että uskaltaako sitä miehekkäästi kirota kun aisiat menee päin p****ttä. Eipä sitä tietyssä seurassa paljoa hetkauta jos joku suuttuu, kun taas toisessa seurassa ei oikein tiedä miten päin sitä olisi jos joku päättää suuttua.

einari3 kirjoitti:

"........"laitoksiin", tai hoitamaan lääkityksellä pois häiritsemästä ihmisen ah niin auvoista elämää.
Mihin se torjunta johtaa? "

No sepäs se. Kuolemaa ei osata käsitellä ja hyväksyä. Se mikä on pois silmistä on pois mielestä. Käytännössä ihminen ei saisi edes koskaan kuolla, sillä aina pyritään viimeiseen asti pitämään se kroppa elossa. Eutanasia olisi varmaan joskus paikallaan, mutta siinä voi tulla liikaa tulkinnan varaa, joten sekin on vähän kinkkinen juttu.

"Jos nykykakaralle tarjoo palan pullansiivua, ei siitä juhlamieli varmaan vielä ylene."

Heh, itse taas olen jokseenkin kyllästynyt vanhusten paatokseen siitä kuinka he pienenä leikkivät käpylehmillä jne. Aivan samanlaisia kakaroita hekin olisivat jos olisivat syntyneet nykypäivänä. Kun ei silloin paremmastakaan tiedetty, niin eikös se ole aika luonnollista? Aivan kuin nykyajan nuorten tai lasten nyt sitten täytyisi tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, että nyt on asiat paremmin. Jos ei nykynuori edellisten sukupolvien työpanosta meidän hyvinvointimme eteen osaa arvostaa, niin mitä sitten? Aivan yhtä kelpokansalaisia hekin ovat.

Kehitys on luonnollista. Tuskin kukaan täällä on raatanut peräsuoli pitkällään sädekehä päänpäällä, itsetarkoituksena tulevien sukupolvien hyvinvointi. Jokainen on sota-aikana, ennen sotaa ja sodan jälkeen kantanut oman kortensa kekoon ja hoitanut omat velvollisuutensa niin kuin on pitänyt. Se on väistämätöntä arjen uurastusta, jonka aikana tapahtuu teknistä ja muuta kehitystä. Nykyajan mukavuudet ovat itsestäänselvyyksiä monelle ja niin sen mielestäni pitääkin olla. Siitä tietää että yhteiskunnan rakentamisessa ollaan onnistuttu ja kehittymistä on tapahtunut. Aina tietysti on ihmisiä, jotka ovat jossain määrin oman sukupolvensa epikurolaisia. Eihän siinäkään sinänsä mitään pahaa ole ja se rikastaa kulttuuria, jos ei nyt sitten välttämättä halua olla kehityksen jarruna.

"Kasvaminen on tunneskaalan laajentamista, ei sen ymppäämistä johonkin hyväksyttyyn muottiin. "

No joo, jotain tuon tapaista minäkin ajattelen. Tietyllä tavalla herkkä, mutta kuitenkin vahva.

"Tulipahan rankkaa paatosta. Olen ollut jäähyllä jonkin aikaa ja nyt kaadoin koko patoutuneen itseilmaisulastini kerralla niskaasi.
Koita räpistellä pinnalle."

Niin, pitäähän ne patoutumat johonkin purkaa. Olen otettu että sain näin kunniallisen tehtävän helpottaa oloasi.. ;)

Lue lisää

ja seipäät.

"Heh, itse taas olen jokseenkin kyllästynyt vanhusten paatokseen..."

Tuota seuraavassa kappaleessa ymmärsit luullakseni tarkoitukseni väärin. En ole ihan niin yksinkertainen, että väittäisin askeetisemman lapsuuden olevan jotenkin moraalisempaa tai ylevämpää. Kysehän oli tunne-elämän latistumisesta, ei siitä onko yltäkylläisyys hyvä vai huono asia. Helppo elämä vaatisi muutakin kuin pullanpalan juhlatunnelman luomiseksi. Siitä oli kyse. Mistä se kontrasti enää löytyy, jos kaikki negatiivinen pyritään lakaisemaan maton alle.

Iloinen nousuhumala on silloin tällöin koettuna ihan kiva. Jos sitä harrastaisi joka päivä, taitaisi iloisuus olla kohta kaukana.

Itse pidän nykynuorisoa hyvinkin fiksuna. Ainahan ne edellisen sukupolven tietojensa laaja-alaisuudessa päihittävät (ainakin keskimäärin).
Et kai unohtanut, että nykyään opetan työkseni nuoria aikuisia (18-28v pääsääntöisesti) Tatsi nuorten ajatusmaailmaan on vieläkin jollain tasolla hallussa. Monessa suhteessa nostan nuorisolle hattua.

Kähmis kirjoitti:

ja seipäät.

"Heh, itse taas olen jokseenkin kyllästynyt vanhusten paatokseen..."

Tuota seuraavassa kappaleessa ymmärsit luullakseni tarkoitukseni väärin. En ole ihan niin yksinkertainen, että väittäisin askeetisemman lapsuuden olevan jotenkin moraalisempaa tai ylevämpää. Kysehän oli tunne-elämän latistumisesta, ei siitä onko yltäkylläisyys hyvä vai huono asia. Helppo elämä vaatisi muutakin kuin pullanpalan juhlatunnelman luomiseksi. Siitä oli kyse. Mistä se kontrasti enää löytyy, jos kaikki negatiivinen pyritään lakaisemaan maton alle.

Iloinen nousuhumala on silloin tällöin koettuna ihan kiva. Jos sitä harrastaisi joka päivä, taitaisi iloisuus olla kohta kaukana.

Itse pidän nykynuorisoa hyvinkin fiksuna. Ainahan ne edellisen sukupolven tietojensa laaja-alaisuudessa päihittävät (ainakin keskimäärin).
Et kai unohtanut, että nykyään opetan työkseni nuoria aikuisia (18-28v pääsääntöisesti) Tatsi nuorten ajatusmaailmaan on vieläkin jollain tasolla hallussa. Monessa suhteessa nostan nuorisolle hattua.

Lue lisää

"Kysehän oli tunne-elämän latistumisesta, ei siitä onko yltäkylläisyys hyvä vai huono asia."

Mielestäni taas kyse on osittain samoista asioista tai oikeastaan niiden kytköksestä toisiinsa. Yltäkylläisyys vaikuttaa siihen että samanlaisista pullanpala-asioista ei enää voida kokea sitä sitä iloa/surua kuin äitisi koki.

En kuitenkaan väittäisi että tunne-elämä tai negatiiviset kokemukset kontrastina jotenkin olisivat latistuneet. Ongelmat ja suuret tunteet kuitenkin muodostuvat aina niistä asioista joita pidetään tärkeinä. Ongelmat vain ovat muuttuneet vaikka osaa niistä lakaistaankin nykyään maton alle. Nykyajan nuorilla aikuisilla ongelmat ovat siis hieman erilaisia. Yllättävän monella nuorella on esim. mielenterveysongelmia ja erityisesti masennusta, jotka aiheutuvat sellaisista aisioista mitä ei aikaisemmat sukupolvet ole juurikaan kokeneet. Tarkoitan nyt siis yhteiskunnan painetta siitä että pitäisi olla jotain tai hankkia koulutus, perhe jne. Ihmisillä on myös nykyään paljon enemmän aikaa miettiä ja olla yksin omien ajatustensa kanssa. Omien ajatustensa ja itsensä kohtaaminen saattaa olla monelle vaikeaa. Sitä pahaa oloa sitten hukutetaan päihteisiin tai muuhun. Informaatioteknologia aiheuttaa mielestäni myös masennusta; liika tietokoneen käyttö tai se että sisältä ei ole enää mitään pakottavaa tarvetta poistua ulos. Siinä vaiheessa kun ainut sosiaalinen kontakti ulkomaailmaan on tietokone tai muu piitä sisältävä laite, voisi alkaa huolestumaan.

Ei silloin ennen vanhaan siellä ropsimettässä ollut aikaa mietiskellä mitään "turhuuksia" ja alkaa siinä sitten masentumaan. Fyysinen kuntokin oli parempi, jolloin myös kehon vireystaso oli parempi, jolloin myös mieli oli parempi.

Nyky-yhteiskunnalla on tiettyjä haasteita tämän "helppoutensa" kanssa. Ihmistä ei ole tarkoitettu liian helppoon elämään. Ihminen tarvitsee tekemistä ja sitä kautta tarpeellisuuden tunteen. Teknologian kehittyessä ja koneiden hoitaessa yhä enemmän tavallisen ihmisen hommista, joudumme varmaan vielä enemmän painiskelemaan tämän ongelman kanssa. Johonkin varmaan joudutaan vetämään se raja mitä koneiden tarvitsee tehdä puolesta.

Kyllähän se ihmisten henkinen olotila tästä kertoo ja varoittaa, mutta mitäpäs se psykologi, lääkäri tai terapeutti oikein muutakaan osaa yhteiskunnallisiin ongelmiin tehdä kuin määrätä potilaalle lääkityksen.

Voi olla että vastasin taas ohi siitä mitä kirjoitit. Kirjoittelen mitä mieleen tulee ja toisinaan unohdan mitä edellinen kirjoitti.. :D

"Et kai unohtanut, että nykyään opetan työkseni nuoria aikuisia (18-28v pääsääntöisesti) Tatsi nuorten ajatusmaailmaan on vieläkin jollain tasolla hallussa."

Itse kuulun iältäni myös mainitsemaasi kohderyhmään (ehkä olet saattanut arvatakin), tuli vain tatsista mieleen, vaikka mitäpä merkitystä sillä on keskustelun kannalta. Jooh, on korvauntaukset vielä märät, niin että lotina käy. ;)

Kähmis kirjoitti:

Olen pilkuviilaaja skepo. Kysy vaikka Eikalta.
"Varsinkin parisuhteessa jos missä sen oppii sen itsehillinnän, tai jos ei opi niin se suhde ei kauaa vanhene."
Niin. Vastenmielisen eukon tai ukon voi aina potkaista pihalle. Entä silloin, kun se riiviö on omaa geneettistä perimääsi ja pahimmassa murkkuiässä. Mitäs teet. Itse pahimmillani huusin nuppi punaisena takaisin (nuorimmaiselleni kolmesta kersastani; sille "mustalle lampaalle") Siis minä, kultivoitunut kultturellipersoona, aikuinen tasapainoinen ihminen, huusin nuppi punakkana kolmetoistakesäiselle nuorelle neidille.
Hävettää vieläkin. Mutta neitiähän ei voinut nostaa tikulla pihalle, niin kuin akalle tai ukolle voisi tehdä. Siitähän ei eroon pääse kun vasta haudassa.

Nyt tuo neiti on täyttämässä 20 v ja tekemässä ihan kohta Kähmystä pappaa (Hip hurraa) Arvaas jännittääkö?
Kaikki hölmöilyt ovat puolin jos toisinkin vaipuneet unhon yöhön. Välimme ovat niin hyvät kuin olla voivat.

Tunteet ne heittelee laidasta laitaan. Niin on hyvä. Järki pitää peräsintä ja vaikka tunteiden aallokko vähän keulaa heittelee, perussuunta on selvä.
.... Ikuisena skeptikkona kohti koiranputkikasvattamoa ja sitä kautta liittyneenä luonnon ikuiseen kiertokulkuun :)

Jokainen kehosi atomi on peräisi ammoin kuolleista tähdistä, jos ei sitten peräti alkuräjähdyksestä. Tämä on tiedefriikin faktaa. Jos elämä tuntuu pieneltä ja suppealta, niin mieti tätä:)

Sori. Taisi tulla melko sekava sepustus ilman sitä ratki kuuluisaa punaista mattoa (vai lankaako se oli. Taitaa jo rementia vaivata)

Lue lisää

No niin, kun ei meitsillä ole tuota jälkikasvua, niin ei juolahda aina tuo vanhempi/lapsi-systeemi mieleen. Sehän se lieneekin yksi kuluttavimpia ihmissuhdevirityksiä mitä olla voi. Vaikuttaisi siltä (sivusta kuunnellen) että mitä veemäisempi pentu on pienenä, sitä tervepäisempi siitä saattaa kasvaa aikuisena. Ja taas jos kersa on pienenä kovin kiltti, arka etc. niin aikuisena se voi olla aivan hei-hei. Tai ainakin itse olen ollut. ;)

Astrologit tutkivatkin oikein innosta vingahdellen nimenomaan vanhempien ja lasten syntymäkarttojen soveltumista toisiinsa... Ja jos uskoo karmaan (as I do) niin siinähän sitä on kaikenlaista tietenkin taustalla että jonkun lapseksi/vanhemmaksi ryhtyy.