Parkkis potilaan

Olen hoitajana vanhusten laitoksessa ja sairastan parkinsonia. Hitaudesta saa joskus kuulla sillä nämä erinomaiset vanhukset ovat mielestään nopeita ja jokalailla eteviä.
On paljon vanhuksia jotka etuoikeutunaan moittii työntekijöitä, kiukuttelee ruuan äärellä. moittii kaikkea ja kaikkia, arvostelee ulkonäköä. Sanotaan vaikka kuinka rumasti ajattelematta sanojen haavoittuvuutta.
Ei ihme, että ei tule uusia työntekijöitä
Sano miehellesi, että et jaksa jos ei ääni kellossa muutu. Lähtekää sellaselle kurssille jossa puidaan puolison tukemisesta.
kljhgf

hoitaja kirjoitti:

Olen hoitajana vanhusten laitoksessa ja sairastan parkinsonia. Hitaudesta saa joskus kuulla sillä nämä erinomaiset vanhukset ovat mielestään nopeita ja jokalailla eteviä.
On paljon vanhuksia jotka etuoikeutunaan moittii työntekijöitä, kiukuttelee ruuan äärellä. moittii kaikkea ja kaikkia, arvostelee ulkonäköä. Sanotaan vaikka kuinka rumasti ajattelematta sanojen haavoittuvuutta.
Ei ihme, että ei tule uusia työntekijöitä
Sano miehellesi, että et jaksa jos ei ääni kellossa muutu. Lähtekää sellaselle kurssille jossa puidaan puolison tukemisesta.
kljhgf

Lue lisää

vielä raskaassa työssä pakertaa. Taisitpa aika osuvasti kertoa vanhusten hoidosta. Toivottavasti oma sairautesi on hallinnassa vielä kauan. Osaisitko neuvoa Parkinsonin tautiin erikoistuneen neurologin, mieluummin keskeltä Suomea. Hyvän lääkärin perässä kyllä kannattaa matkustaakin. Olen kuullut, että HYKS:ssä on joku spesialisti, tiedätkö?
Terveisiä ja jaksamista!

hhtth kirjoitti:

vielä raskaassa työssä pakertaa. Taisitpa aika osuvasti kertoa vanhusten hoidosta. Toivottavasti oma sairautesi on hallinnassa vielä kauan. Osaisitko neuvoa Parkinsonin tautiin erikoistuneen neurologin, mieluummin keskeltä Suomea. Hyvän lääkärin perässä kyllä kannattaa matkustaakin. Olen kuullut, että HYKS:ssä on joku spesialisti, tiedätkö?
Terveisiä ja jaksamista!

Lue lisää

Keskussairaalassa Seinäjoella olen ollut tyytyväinen neurologi Lauri Herralaan ja Satu Sandell saa myös täydet pisteet.Oletko hhtth Seinäjoelta mihin ilmansuuntaan?

hhtth kirjoitti:

vielä raskaassa työssä pakertaa. Taisitpa aika osuvasti kertoa vanhusten hoidosta. Toivottavasti oma sairautesi on hallinnassa vielä kauan. Osaisitko neuvoa Parkinsonin tautiin erikoistuneen neurologin, mieluummin keskeltä Suomea. Hyvän lääkärin perässä kyllä kannattaa matkustaakin. Olen kuullut, että HYKS:ssä on joku spesialisti, tiedätkö?
Terveisiä ja jaksamista!

Lue lisää

olen tyytyväinen Porin poliklinikalla neurologiin Paavilaisen hoitoon ja Teirmaa oli Härmän kuntokeskuksessa hän myös hyvä.

etelä-pohjanmaa kirjoitti:

Keskussairaalassa Seinäjoella olen ollut tyytyväinen neurologi Lauri Herralaan ja Satu Sandell saa myös täydet pisteet.Oletko hhtth Seinäjoelta mihin ilmansuuntaan?

Ymmärtääkseni juuri nämä neurologit konsultoivat puhelimitse mieheni hoitoa Ähtärin aluesairaalassa. Tästä oli paljon apua. Oikein kauniit kiitokset

Itse olen yrittänyt autella käytännön asioissa lapsuudenkodissani, moni asia ollut rempallaan. Sinne ei kuitenkaan kannata enää mennä sillä ajatuksella, sillä mielipahan on saanut kaikki osapuolet niistä avustuksista. Mikään ei saisi muuttua, mihinkään ei saisi puuttua. Minä nostin kädet pystyyn, toivottavasti äiti jaksaa isän kanssa.

Miehelläni oli Sipramil lääkitys masennukseen, mutta hän ei halunnut syödä "hullujen" lääkeitä, niinkuin hän asian ilmaisi; ne piti jättää pois, ja siitä saan minäkin osani :(

Jospa tuosta lääkkeestä olisi apua miehesi mielialaan..

Onnea matkaanne .

Aloittaja. kirjoitti:

Miehelläni oli Sipramil lääkitys masennukseen, mutta hän ei halunnut syödä "hullujen" lääkeitä, niinkuin hän asian ilmaisi; ne piti jättää pois, ja siitä saan minäkin osani :(

Jospa tuosta lääkkeestä olisi apua miehesi mielialaan..

Onnea matkaanne .

Lue lisää

Voi, on se kamalaa tuo hoidon vastustaminen, mutta tuttua meilläkin. Vitamiineja ja hivenaineita mieheni ottaa mielellään ja niistä on todella apua.
Olen aivan kauhuissani, kun Seinäjoelta konsultoitiin tänne paikallissairaalaan, että Ipsatol-annos pitää kaksinkertaistaa ja Sinemet depotin päiväannos muutettiin entisestä kahdesta tabletista viiteen tablettiin. Mies kyllä kulki nopeammin kuin koskaan, mutta irroitti ovia saranoiltaan ja nyppi käsiään sekä näki kissoja ja koiria. Nyt sain tänään hänelle lähetteen aivokuvaukseen (yli 10 vuoden kuluttua edellisestä) ja hänet siirrettiin Seinäjoelle neurologiselle osastolle
Sieltä soitettiin ja kysyttiin kotilääkitystä, mutta sitten tämä sairaanhoitaja oppi lukemaan jalöysi papereista mieheni tulleenkin aluesairaalasta ja sen enemmän kuin tuplatun lääkemääräyksen. Kielsin ehdottomasti käyttämästä sitä. Veinhän sairaalaan paljon parempikuntoisen miehen kaksi viikkoa sitten, mitä hän tänään oli. Hänelle oli annettu kaksi diapamia, eikä hän ole koskaan rauhoittavia tai unilääkkeitä syönyt. Käyn ensin katsomassa tilannetta ja lähden sitten nauhurin kanssa kyselemään ensin hoitajalta ja sitten lääkkeet konsultoineelta lääkäriltä, millä perusteella ihmisen kuntoa huononnetaan. Oli se kamalaa katsottavaa, kun mieheni raahattin paareille ja sidottiin. Ei hän niin nopeasti ymmärrä, mitä tapahtuu, vaikka yritin selittää. Nämä kokemukset jäävät kuitenkin hänelle painajaiseksi ja yritn purkaa tilannetta hänen kanssaan huomenna koko päivän, kutan olemme entisiäkin sekavuuksia purkaneet ja niistä selvinneet. Pyydän potilasasiahenkilön paikalle vielä nauhoituksen lisäksi. Kerron sitten tilanteesta tällä tai parkkispalstalla. Yritän nyt yön aikana hakea apua Amerikasta ja huomenna Ruotsista internetin kautta.
Sinua kiitän kauniisti avustasi ja pidetään yhteyksiä!

Tytär * kirjoitti:

Itse olen yrittänyt autella käytännön asioissa lapsuudenkodissani, moni asia ollut rempallaan. Sinne ei kuitenkaan kannata enää mennä sillä ajatuksella, sillä mielipahan on saanut kaikki osapuolet niistä avustuksista. Mikään ei saisi muuttua, mihinkään ei saisi puuttua. Minä nostin kädet pystyyn, toivottavasti äiti jaksaa isän kanssa.

Lue lisää

Yritä saada äitisi avuksi vaikkapa intervellihoitoja, jotta äiti saisi levätä. Voiko teidän paikkakunnallanne saada lääkärin kotiin? Kannattaa nyt varmasti yrittää myös yksityistä sektoria, kuuntelevat neurologit ovat sillä puolella. Yritä kirjoittaa ylös neurologille ainakin lääkelista ja mielellään sairastamishistoria Parkinsonin taudin kohdalla.
Isäsi suhtautuminen on ehkä jäykkää, kun vastaanotolle tulee omaisia mukaan, joten kirje neurologille on paikallaan. Itse kyllä menen mieheni mukaan joka lääkärille. Aluksi hän todella vastusti ja lujaa, mutta huomasi sitten saattajasta olevan etua. Sehän on turhauttavinta, että yhtä samaa asiaa pitää käydä läpi vähintäin viikko, ennenkuin nämä potilaat myöntyvät. Koita kuitenkin äitisi takia yrittää ja: pysy palstoilla! Sitkeyttä, tsemppiä ja onnistumista toivon Sinulle

hhtth kirjoitti:

Voi, on se kamalaa tuo hoidon vastustaminen, mutta tuttua meilläkin. Vitamiineja ja hivenaineita mieheni ottaa mielellään ja niistä on todella apua.
Olen aivan kauhuissani, kun Seinäjoelta konsultoitiin tänne paikallissairaalaan, että Ipsatol-annos pitää kaksinkertaistaa ja Sinemet depotin päiväannos muutettiin entisestä kahdesta tabletista viiteen tablettiin. Mies kyllä kulki nopeammin kuin koskaan, mutta irroitti ovia saranoiltaan ja nyppi käsiään sekä näki kissoja ja koiria. Nyt sain tänään hänelle lähetteen aivokuvaukseen (yli 10 vuoden kuluttua edellisestä) ja hänet siirrettiin Seinäjoelle neurologiselle osastolle
Sieltä soitettiin ja kysyttiin kotilääkitystä, mutta sitten tämä sairaanhoitaja oppi lukemaan jalöysi papereista mieheni tulleenkin aluesairaalasta ja sen enemmän kuin tuplatun lääkemääräyksen. Kielsin ehdottomasti käyttämästä sitä. Veinhän sairaalaan paljon parempikuntoisen miehen kaksi viikkoa sitten, mitä hän tänään oli. Hänelle oli annettu kaksi diapamia, eikä hän ole koskaan rauhoittavia tai unilääkkeitä syönyt. Käyn ensin katsomassa tilannetta ja lähden sitten nauhurin kanssa kyselemään ensin hoitajalta ja sitten lääkkeet konsultoineelta lääkäriltä, millä perusteella ihmisen kuntoa huononnetaan. Oli se kamalaa katsottavaa, kun mieheni raahattin paareille ja sidottiin. Ei hän niin nopeasti ymmärrä, mitä tapahtuu, vaikka yritin selittää. Nämä kokemukset jäävät kuitenkin hänelle painajaiseksi ja yritn purkaa tilannetta hänen kanssaan huomenna koko päivän, kutan olemme entisiäkin sekavuuksia purkaneet ja niistä selvinneet. Pyydän potilasasiahenkilön paikalle vielä nauhoituksen lisäksi. Kerron sitten tilanteesta tällä tai parkkispalstalla. Yritän nyt yön aikana hakea apua Amerikasta ja huomenna Ruotsista internetin kautta.
Sinua kiitän kauniisti avustasi ja pidetään yhteyksiä!

Lue lisää

Voi voi, millaisia vastoinkäymisiä joillakin voikaan olla tässä maailmassa! Saithan ovet takaisin saranoilleen, saithan, ystäväiseni? Ja ethän unohda muita Euroopan maita etsiessäsi internetistä apua yöllä!!! Apu voi olla lähempänä kuin luuletkaan, usko pois!!! Sydämellisesti mitä parhainta tsemppiä pastoilla sekoilun merkeissä!

hhtth kirjoitti:

Voi, on se kamalaa tuo hoidon vastustaminen, mutta tuttua meilläkin. Vitamiineja ja hivenaineita mieheni ottaa mielellään ja niistä on todella apua.
Olen aivan kauhuissani, kun Seinäjoelta konsultoitiin tänne paikallissairaalaan, että Ipsatol-annos pitää kaksinkertaistaa ja Sinemet depotin päiväannos muutettiin entisestä kahdesta tabletista viiteen tablettiin. Mies kyllä kulki nopeammin kuin koskaan, mutta irroitti ovia saranoiltaan ja nyppi käsiään sekä näki kissoja ja koiria. Nyt sain tänään hänelle lähetteen aivokuvaukseen (yli 10 vuoden kuluttua edellisestä) ja hänet siirrettiin Seinäjoelle neurologiselle osastolle
Sieltä soitettiin ja kysyttiin kotilääkitystä, mutta sitten tämä sairaanhoitaja oppi lukemaan jalöysi papereista mieheni tulleenkin aluesairaalasta ja sen enemmän kuin tuplatun lääkemääräyksen. Kielsin ehdottomasti käyttämästä sitä. Veinhän sairaalaan paljon parempikuntoisen miehen kaksi viikkoa sitten, mitä hän tänään oli. Hänelle oli annettu kaksi diapamia, eikä hän ole koskaan rauhoittavia tai unilääkkeitä syönyt. Käyn ensin katsomassa tilannetta ja lähden sitten nauhurin kanssa kyselemään ensin hoitajalta ja sitten lääkkeet konsultoineelta lääkäriltä, millä perusteella ihmisen kuntoa huononnetaan. Oli se kamalaa katsottavaa, kun mieheni raahattin paareille ja sidottiin. Ei hän niin nopeasti ymmärrä, mitä tapahtuu, vaikka yritin selittää. Nämä kokemukset jäävät kuitenkin hänelle painajaiseksi ja yritn purkaa tilannetta hänen kanssaan huomenna koko päivän, kutan olemme entisiäkin sekavuuksia purkaneet ja niistä selvinneet. Pyydän potilasasiahenkilön paikalle vielä nauhoituksen lisäksi. Kerron sitten tilanteesta tällä tai parkkispalstalla. Yritän nyt yön aikana hakea apua Amerikasta ja huomenna Ruotsista internetin kautta.
Sinua kiitän kauniisti avustasi ja pidetään yhteyksiä!

Lue lisää

Hei näin kävi myös äidilleni. Isäni vei hänet joulukuussa 2007 sairaalaan kuvauksiin. Ja siellä häntä tutkittiin ja vaihdettiin lääkkeitä uusiin. Ja kaksi viikkoa myöhemmin palautettiin 7 kg laihtunut vapiseva mummo takaisin kotiin.

Ihmettelin isälleni, että mistä kyseinen äkillinen "romahtaminen" voi johtua. Kun hän oli vienyt huomattavasti parempi kuntoisen mummon sairaalaan, kun mitä hän sai tilalle noutaessaan tämän takaisin.

Siis kyseinen hoitojakso todella romahdutti tilanteen takaisin nollaan. Se lääketasapaino, joka oli saavutettu 3 vuodessa, oli tipotiessään.

-endale- kirjoitti:

Hei näin kävi myös äidilleni. Isäni vei hänet joulukuussa 2007 sairaalaan kuvauksiin. Ja siellä häntä tutkittiin ja vaihdettiin lääkkeitä uusiin. Ja kaksi viikkoa myöhemmin palautettiin 7 kg laihtunut vapiseva mummo takaisin kotiin.

Ihmettelin isälleni, että mistä kyseinen äkillinen "romahtaminen" voi johtua. Kun hän oli vienyt huomattavasti parempi kuntoisen mummon sairaalaan, kun mitä hän sai tilalle noutaessaan tämän takaisin.

Siis kyseinen hoitojakso todella romahdutti tilanteen takaisin nollaan. Se lääketasapaino, joka oli saavutettu 3 vuodessa, oli tipotiessään.

Lue lisää

Todella harmi tuo äitisi juttu. Minä sain tongittua asiian juurta jaksaen, kun osastolle tuli uusi nuori naislääkäri, joka ymmärsi, että potilaan omainen tietää taudista enemmän kuin sairaala. Mieheni lähetettiin heti keskussairaalaan ja keskussairaalasta hoitaja soitti minulle ja kysyi lääkitystä kotona. Aluesairaalan lääkelistassa oli virheitä ja ne korjattiin. Miehen pää kuvattiin ja diagnosoitiin Parkinson-dementia. Siihen on uusi hyvä lääke ja mies on paremmassa kunnossa kuin lähes kolmeen vuoteen. Lääkeannostelussa on oltava hyvin tarkka ja täsmällinen, samoin ruoassa ja liikunnassa - kokopäivätyö se on. Tunninkin vaihtelu lääkeannostelun välillä saattaa huonontaa potilaan tilaa kovasti. Uusi lääke aiheuttaa huonoa oloa ja närästystä, sen olen eliminoinut marjaruoilla tai maidolla. Kannattaa olla sitkeä ja yrittää vaan sopeutua lääkkeeseen, koska vaihtoehtoa ei ole.
Me olemme sopineet intervallihoidosta tarvittaessa. Ohjattua liikuntaa on kaksi tuntia viikossa, kolmne olisi se sopivin määrä. Lääke on rauhoittanut olotilaa ja parantanut puhumista ja muistia. Me yritämme näillä eväillä ja yhteiskunnan avulla. Pitäkää puolenne omaishoidon tuen ja korotetun Kelan hoitotuen kanssa. Sairaan omainenkin on ihminen.
Palaillaan...
Tsemppiä! t: hhtth

hhtth kirjoitti:

Todella harmi tuo äitisi juttu. Minä sain tongittua asiian juurta jaksaen, kun osastolle tuli uusi nuori naislääkäri, joka ymmärsi, että potilaan omainen tietää taudista enemmän kuin sairaala. Mieheni lähetettiin heti keskussairaalaan ja keskussairaalasta hoitaja soitti minulle ja kysyi lääkitystä kotona. Aluesairaalan lääkelistassa oli virheitä ja ne korjattiin. Miehen pää kuvattiin ja diagnosoitiin Parkinson-dementia. Siihen on uusi hyvä lääke ja mies on paremmassa kunnossa kuin lähes kolmeen vuoteen. Lääkeannostelussa on oltava hyvin tarkka ja täsmällinen, samoin ruoassa ja liikunnassa - kokopäivätyö se on. Tunninkin vaihtelu lääkeannostelun välillä saattaa huonontaa potilaan tilaa kovasti. Uusi lääke aiheuttaa huonoa oloa ja närästystä, sen olen eliminoinut marjaruoilla tai maidolla. Kannattaa olla sitkeä ja yrittää vaan sopeutua lääkkeeseen, koska vaihtoehtoa ei ole.
Me olemme sopineet intervallihoidosta tarvittaessa. Ohjattua liikuntaa on kaksi tuntia viikossa, kolmne olisi se sopivin määrä. Lääke on rauhoittanut olotilaa ja parantanut puhumista ja muistia. Me yritämme näillä eväillä ja yhteiskunnan avulla. Pitäkää puolenne omaishoidon tuen ja korotetun Kelan hoitotuen kanssa. Sairaan omainenkin on ihminen.
Palaillaan...
Tsemppiä! t: hhtth

Lue lisää

Huolestutti vain, kun käsien ja pään voimakas vapina oli palannut takaisin ja liikkuminen muuttunut jälleen takaisin "köpöttelyksi".

Ja kun isänikin on jo iäkäs (80v.) omaishoitajaksi. Niin häntä tämä urakka masensi melkoisesti. Oltiin jälleen lähtökuopissa ja alkoi uusien lääkkeiden opettelu dosetteihin ja annostelujen tarkkailu. Mihin mikin vaikuttaa ja miten.

-endale- kirjoitti:

Huolestutti vain, kun käsien ja pään voimakas vapina oli palannut takaisin ja liikkuminen muuttunut jälleen takaisin "köpöttelyksi".

Ja kun isänikin on jo iäkäs (80v.) omaishoitajaksi. Niin häntä tämä urakka masensi melkoisesti. Oltiin jälleen lähtökuopissa ja alkoi uusien lääkkeiden opettelu dosetteihin ja annostelujen tarkkailu. Mihin mikin vaikuttaa ja miten.

Lue lisää

Ihanaa, että vastasit heti. Tämä iltayöaika on minullakin ainoa mahdollisuus hieman purkaa itseäni. Mieheni uuden lääkkeen nimi on Exelon 3mg 1kaps. x 2 / päivä. Siitä on saanut Kelakorvauksen 1.5.2007 alkaen, mutta hinta näin aluksi on hirveä, jotain 134€/kk. Kelan katto 590€ kai kuitenkin sisältää sekä lääkkeet ja sairaalamaksut, tai sitten minua on johdateltu väärin. Kai tiedätte, että Kela maksaa alinta hoitotukimaksua 53€/kk ja korotettua hoitomaksua jotain 300€. Lisäksi on se kunnan maksama omaishoidontuki, jonka summa en vielä tiedä. Olen kuitenkin ilmoittanut, ellen saa omaishoidontukea, tuon mieheni laitokseen. Sainpa yhtä rähäkän vastauksen, mutta siinäpähän miettivät. Isäsi kuuluu ilman muuta saada omaishoidontukea ja mahdollisuuden intervallihoitoon, kun apua tarvitsee. Intervallihoito voi olla vaikkapa kaksi viikkoa kotona ja kaksi sairaalassa. Itse yritän aluksi kuukaudessa muutamaa päivää ettei 62-vuotias mieheni laitostuisi, mutta olen 61-vuotias, joskin minullakin on monta parantumatonta sairautta.
Muutaman kuukauden sisällä olen perustamassa Kuluttajaliiton sivuosaston tänne Etelä-Pohjanmaalle. Silloin voin neuvoa paremmin ja yleisemmin.
Äidilläsi tulee olemaan varmaan paljon hyviä aikoja edessään, älkää luovuttako!
Terveisin hhtth

hhtth kirjoitti:

Ihanaa, että vastasit heti. Tämä iltayöaika on minullakin ainoa mahdollisuus hieman purkaa itseäni. Mieheni uuden lääkkeen nimi on Exelon 3mg 1kaps. x 2 / päivä. Siitä on saanut Kelakorvauksen 1.5.2007 alkaen, mutta hinta näin aluksi on hirveä, jotain 134€/kk. Kelan katto 590€ kai kuitenkin sisältää sekä lääkkeet ja sairaalamaksut, tai sitten minua on johdateltu väärin. Kai tiedätte, että Kela maksaa alinta hoitotukimaksua 53€/kk ja korotettua hoitomaksua jotain 300€. Lisäksi on se kunnan maksama omaishoidontuki, jonka summa en vielä tiedä. Olen kuitenkin ilmoittanut, ellen saa omaishoidontukea, tuon mieheni laitokseen. Sainpa yhtä rähäkän vastauksen, mutta siinäpähän miettivät. Isäsi kuuluu ilman muuta saada omaishoidontukea ja mahdollisuuden intervallihoitoon, kun apua tarvitsee. Intervallihoito voi olla vaikkapa kaksi viikkoa kotona ja kaksi sairaalassa. Itse yritän aluksi kuukaudessa muutamaa päivää ettei 62-vuotias mieheni laitostuisi, mutta olen 61-vuotias, joskin minullakin on monta parantumatonta sairautta.
Muutaman kuukauden sisällä olen perustamassa Kuluttajaliiton sivuosaston tänne Etelä-Pohjanmaalle. Silloin voin neuvoa paremmin ja yleisemmin.
Äidilläsi tulee olemaan varmaan paljon hyviä aikoja edessään, älkää luovuttako!
Terveisin hhtth

Lue lisää

Kiitos vastauksesta. Mutta eniten minua huolestuttaa se omaishoitajan jaksaminen, siinä hoitotyössä. Kun "hoidettava" ei suostu lähtemään intervallijaksolle, sinne osoitettuun hoitopaikkaan. Ei auta kauniit puheet ja perustelut siitä. Että hoitajakin tarvitsee lepoaikaa, jaksaakseen. Tai pelkästään vain aikaa itselleen ja omille asioilleen.

Vaan "hoidettavan" mielestä asia on niin, että kun hänen "kustannuksellaan" kerran saadaan omaishoitajakorvausta. Niin häntä sitten myös hoidetaan se 24h/vrk ja 7pvä/vko. Ja intervallijaksoille hän ei suostu lähtemään.

Joskus nämä "päänvaivat" aiheuttavat melkoista itsepäisyyttä hoidettavassa ja läheisriippuvuutta myös.

-endale- kirjoitti:

Kiitos vastauksesta. Mutta eniten minua huolestuttaa se omaishoitajan jaksaminen, siinä hoitotyössä. Kun "hoidettava" ei suostu lähtemään intervallijaksolle, sinne osoitettuun hoitopaikkaan. Ei auta kauniit puheet ja perustelut siitä. Että hoitajakin tarvitsee lepoaikaa, jaksaakseen. Tai pelkästään vain aikaa itselleen ja omille asioilleen.

Vaan "hoidettavan" mielestä asia on niin, että kun hänen "kustannuksellaan" kerran saadaan omaishoitajakorvausta. Niin häntä sitten myös hoidetaan se 24h/vrk ja 7pvä/vko. Ja intervallijaksoille hän ei suostu lähtemään.

Joskus nämä "päänvaivat" aiheuttavat melkoista itsepäisyyttä hoidettavassa ja läheisriippuvuutta myös.

Lue lisää

Siinäpä aivan oikean kysymysaiheen lähetit. Olen pohtinut tätä asiaa nyt itsekin nämä kaksi viikkoa, kun mieheni kotihoidossa on ollut. Kaikki aikani menee "tsempatessa", ettei tämä ole kaiken loppu, vaan nyt nämä uudet lääkkeet ovat tehokkaita ja niitä voidaan lisätä vielä moninkertaisesti (todellisuudessa ainakin kaksinkertaistaa, kuten Alzheimerin lääkkeetkin). Joskus tuntuu, että olisi parempi edes itselleen myöntää, että huonompaan suuntaan mennään koko ajan ja rehellisesti alkaa tunnustaa, että määrittelemättömän pituinen saattohoito tavallaan on alkanut. Kaikessa karmeudessaan pitäisi kai ajatella aikaa, jolloin mies on lähtenyt ja itse vielä tänne jäänyt. Itselleni on ollut paljon apua omasta miniästäni, joka on menettänyt molemmat vanhempansa. Isä kuoli 66-vuotiaana sydämen heikkouteen ja kaikkien elimien rappeutumiseen, ettei sydämen siirto Englannissakaan enää tullut kysymykseen. Äiti saikin siinä sitten Alzheimerin, jolle ei edes lääkitys auttanut siinä vaiheessa, kun tauti viimeinkin diagnosoitiin. Sairaus kesti lähes kuusi vuotta ja loppu oli aivan armollinen: hän lopetti syömisen kolmeksi viikoksi ja nukkui kauniisti pois. Omassa äidissänikin on Alzheimer ja miniäni neulottaa hänellä sukkia ja teettää koko ajan pieniä tehtäviä. Samoin teen minä, mutta sitä itsepäisyyttä en osaa yhtä hyvin käsitellä kuin miniäni, en äitini enkä mieheni kohdalla.
Meidän molempien pitäisi kai vaan olla aika realistisia ja topakoita niinkuin sairaalan henkilökunta: ottaa kainalosta ja ohjata potilas paikoilleen. Kai sitten intervallihoitoon viemisessä on oltava myös topakka kuin kuusivuotiaalle lapsella ja annettava vaihtoehdoksi: menetkö muutamaksi päiväksi sairaalaan vai haluatko haudata minut? Oma mieheni on opetettu sairaalassa tajuamaan, etten minä jaksa kaikkea. Olemme menneet naimisiin. kun hän oli jo sairas. Keskustelemme koko ajan olemassa olevasta tilanteesta kylläkin aika hellin sanavalinnoin. Itsekeskeinen ja omaa kaikkitietävyyttään korostava hän oman ikäluokkansa miesten tapaan on, mutta myöntää olleensa onnellisin elämässään tavattuaan minut. (Hänellä ei ole lapsia, minulla yksi aikuinen poika ja yksi teini-ikäinen pojantytär). Olen ajatellut tätä ensimmäistä intervallihoitoa vain kolmen-neljän päivän pituiseksi - en halua mieheni laitostuvan enemmän kuin kotona (oikeat vaatteet päälle aamuisin ja ulkoilua joka päivä ovat vaatimukseni). Vien hänelle myös sairaalan jääkaappiin paremmat ruoka-annokset, koska kiloja on saatava lisää. En aio käydä katsomassa, mutta soitan tietenkin joka päivä.
Jos lähtö intervallihoitoon ei onnistu minun painostuksellani, kotisairaanhoito ja kotipalvelu saavat tulla hoitamaan ja ne kyllä vievät, kun toteavat tapauksen. Lähden silloin, kun olen ilmoittanut, enkä ole näkyvissä, nukun jossain ystävieni luona tai vaikka hotellissa.
Anteeksi pitkä paatokseni, olen niin iloinen, kun joku ehkä voi auttaa ja tukea minua.
Pidetään yhteyttä ja häntä pystyssä!

hhtth kirjoitti:

Siinäpä aivan oikean kysymysaiheen lähetit. Olen pohtinut tätä asiaa nyt itsekin nämä kaksi viikkoa, kun mieheni kotihoidossa on ollut. Kaikki aikani menee "tsempatessa", ettei tämä ole kaiken loppu, vaan nyt nämä uudet lääkkeet ovat tehokkaita ja niitä voidaan lisätä vielä moninkertaisesti (todellisuudessa ainakin kaksinkertaistaa, kuten Alzheimerin lääkkeetkin). Joskus tuntuu, että olisi parempi edes itselleen myöntää, että huonompaan suuntaan mennään koko ajan ja rehellisesti alkaa tunnustaa, että määrittelemättömän pituinen saattohoito tavallaan on alkanut. Kaikessa karmeudessaan pitäisi kai ajatella aikaa, jolloin mies on lähtenyt ja itse vielä tänne jäänyt. Itselleni on ollut paljon apua omasta miniästäni, joka on menettänyt molemmat vanhempansa. Isä kuoli 66-vuotiaana sydämen heikkouteen ja kaikkien elimien rappeutumiseen, ettei sydämen siirto Englannissakaan enää tullut kysymykseen. Äiti saikin siinä sitten Alzheimerin, jolle ei edes lääkitys auttanut siinä vaiheessa, kun tauti viimeinkin diagnosoitiin. Sairaus kesti lähes kuusi vuotta ja loppu oli aivan armollinen: hän lopetti syömisen kolmeksi viikoksi ja nukkui kauniisti pois. Omassa äidissänikin on Alzheimer ja miniäni neulottaa hänellä sukkia ja teettää koko ajan pieniä tehtäviä. Samoin teen minä, mutta sitä itsepäisyyttä en osaa yhtä hyvin käsitellä kuin miniäni, en äitini enkä mieheni kohdalla.
Meidän molempien pitäisi kai vaan olla aika realistisia ja topakoita niinkuin sairaalan henkilökunta: ottaa kainalosta ja ohjata potilas paikoilleen. Kai sitten intervallihoitoon viemisessä on oltava myös topakka kuin kuusivuotiaalle lapsella ja annettava vaihtoehdoksi: menetkö muutamaksi päiväksi sairaalaan vai haluatko haudata minut? Oma mieheni on opetettu sairaalassa tajuamaan, etten minä jaksa kaikkea. Olemme menneet naimisiin. kun hän oli jo sairas. Keskustelemme koko ajan olemassa olevasta tilanteesta kylläkin aika hellin sanavalinnoin. Itsekeskeinen ja omaa kaikkitietävyyttään korostava hän oman ikäluokkansa miesten tapaan on, mutta myöntää olleensa onnellisin elämässään tavattuaan minut. (Hänellä ei ole lapsia, minulla yksi aikuinen poika ja yksi teini-ikäinen pojantytär). Olen ajatellut tätä ensimmäistä intervallihoitoa vain kolmen-neljän päivän pituiseksi - en halua mieheni laitostuvan enemmän kuin kotona (oikeat vaatteet päälle aamuisin ja ulkoilua joka päivä ovat vaatimukseni). Vien hänelle myös sairaalan jääkaappiin paremmat ruoka-annokset, koska kiloja on saatava lisää. En aio käydä katsomassa, mutta soitan tietenkin joka päivä.
Jos lähtö intervallihoitoon ei onnistu minun painostuksellani, kotisairaanhoito ja kotipalvelu saavat tulla hoitamaan ja ne kyllä vievät, kun toteavat tapauksen. Lähden silloin, kun olen ilmoittanut, enkä ole näkyvissä, nukun jossain ystävieni luona tai vaikka hotellissa.
Anteeksi pitkä paatokseni, olen niin iloinen, kun joku ehkä voi auttaa ja tukea minua.
Pidetään yhteyttä ja häntä pystyssä!

Lue lisää

Jollain tapaa viestejänne on kauhea lukea -puhutteko puolisostanne vai jostakin pahantapaisesta lemmikistä? Jos minun puolisoni puhuisi minusta tuohon tyyliin se olisi varma avioeron paikka. -Olenhan toki sama ihminen kuin noin 10 vuotta sitten, vanhentuneena, toki, sairastuneena, toki.
Aviopuolisoni ei kuienkaan päätä, käynkö työssä (käyn) eikä sitä, mitä kotona "saan" tehdä. Ymmärrän että sairaus on jokaisella erilainen mutta antakaa aviopuolisollenne sentään ihmisen arvo, nyt puheessanne on semmoinen sävy että voisi kuvitella rouvien suunnittelevan, mihinkä hankalanmallinen huonekalu sijoitetaan...

pikakävijä kirjoitti:

Jollain tapaa viestejänne on kauhea lukea -puhutteko puolisostanne vai jostakin pahantapaisesta lemmikistä? Jos minun puolisoni puhuisi minusta tuohon tyyliin se olisi varma avioeron paikka. -Olenhan toki sama ihminen kuin noin 10 vuotta sitten, vanhentuneena, toki, sairastuneena, toki.
Aviopuolisoni ei kuienkaan päätä, käynkö työssä (käyn) eikä sitä, mitä kotona "saan" tehdä. Ymmärrän että sairaus on jokaisella erilainen mutta antakaa aviopuolisollenne sentään ihmisen arvo, nyt puheessanne on semmoinen sävy että voisi kuvitella rouvien suunnittelevan, mihinkä hankalanmallinen huonekalu sijoitetaan...

Lue lisää

Kuten itsekin tiedät, aggressioita ja turhaumia on paljon silloin, kun sairastaa Parkinsonin tautia. Hyvä, että purit itseäsi ja tunteitasi.
Aivan varmasti mekin palstalaiset olemme menneet naimisiin aivan mielenkiinnosta puolisoomme. Tottakai he ovat meille tärkeitä ja rakkaita ja on kovin kipeää kovettaa itsensä ja ajatella rakkainpansa hyvinvointia näin kovin teoreettisesti. Joillekin asioille vaan ihminen voi mitään. Kaikki me synnymme ja ihan oikeasti myös kuolemme jostakin syystä. Toisilla on elämässään paljon tuskaa jo elämän alkuvaiheesta alkaen, toisilla tuska tulee jossain muodossa onneksi vasta myöhemmin. Ne ensimmäiset vastoinkäymiset ovat tietenkin niitä raskaimpia.
Elämä ei kai kuitenkaa liene kilpailua siitä, kuka on eniten kestänyt vaikeuksia, se saattaa olla jokin asenne- tai arvomaailmakysymys. Ihan darwinismin mukaan me omaiset saatamme puolustaa selviytymisoikeuttamme. Mikäpä täällä olisi kaunista ja tarpeeksi uhrautuvaa.
Olen niin pahoillani, että loukkasin Sinua. Meillä on omat filosofiamme ja selviytymiskeinomme, ja jos tulet onnellisemmaksi, ainakin minun elämässäni on suurin niitä päiviä, joita vaihtaisin pois.
Rakkaimmat ja anteeksipyytävät terveiset!

hhtth kirjoitti:

Kuten itsekin tiedät, aggressioita ja turhaumia on paljon silloin, kun sairastaa Parkinsonin tautia. Hyvä, että purit itseäsi ja tunteitasi.
Aivan varmasti mekin palstalaiset olemme menneet naimisiin aivan mielenkiinnosta puolisoomme. Tottakai he ovat meille tärkeitä ja rakkaita ja on kovin kipeää kovettaa itsensä ja ajatella rakkainpansa hyvinvointia näin kovin teoreettisesti. Joillekin asioille vaan ihminen voi mitään. Kaikki me synnymme ja ihan oikeasti myös kuolemme jostakin syystä. Toisilla on elämässään paljon tuskaa jo elämän alkuvaiheesta alkaen, toisilla tuska tulee jossain muodossa onneksi vasta myöhemmin. Ne ensimmäiset vastoinkäymiset ovat tietenkin niitä raskaimpia.
Elämä ei kai kuitenkaa liene kilpailua siitä, kuka on eniten kestänyt vaikeuksia, se saattaa olla jokin asenne- tai arvomaailmakysymys. Ihan darwinismin mukaan me omaiset saatamme puolustaa selviytymisoikeuttamme. Mikäpä täällä olisi kaunista ja tarpeeksi uhrautuvaa.
Olen niin pahoillani, että loukkasin Sinua. Meillä on omat filosofiamme ja selviytymiskeinomme, ja jos tulet onnellisemmaksi, ainakin minun elämässäni on suurin niitä päiviä, joita vaihtaisin pois.
Rakkaimmat ja anteeksipyytävät terveiset!

Lue lisää

Älä toki pyytele anteeksi, paljon on puolisoilla kestettävää -jos sitten meillä potilaillakin. Itseensä kai suuttuu välillä eniten. Jos on aikaisemmin ollut rivakkaliikkeinen ihminen on suorastaan hirveää yhtäkkiä elää hidastetussa filmissä. Se on niin sanoinkuvaamatonta että varmaan tulee ärähdelleeksi sille lähimmälle -vaikka itselleen (ja herra parkinsonille) on vihainen.
Töihin lähtö -suihkuine, pukeutumisineen- vei aikaa aikoinaan kolme varttia, nyt saa varata kolme tuntia; sukka ei suostu jalkaan, käsi ei löydä hihaa, kengät eivät mene millään kurin jalkoihin kun varpaat ovat kaksinkerroin...no onnellinen puoli asiassa on kai se että aikaa on (kun uni ei kuitenkaan tule), töihin valmistautumisen voi siis aloittaa vaikka kello neljä -itse asiassa pikapuoliin.
Jaksamista teille (JA meille)!

pikakävijä kirjoitti:

Jollain tapaa viestejänne on kauhea lukea -puhutteko puolisostanne vai jostakin pahantapaisesta lemmikistä? Jos minun puolisoni puhuisi minusta tuohon tyyliin se olisi varma avioeron paikka. -Olenhan toki sama ihminen kuin noin 10 vuotta sitten, vanhentuneena, toki, sairastuneena, toki.
Aviopuolisoni ei kuienkaan päätä, käynkö työssä (käyn) eikä sitä, mitä kotona "saan" tehdä. Ymmärrän että sairaus on jokaisella erilainen mutta antakaa aviopuolisollenne sentään ihmisen arvo, nyt puheessanne on semmoinen sävy että voisi kuvitella rouvien suunnittelevan, mihinkä hankalanmallinen huonekalu sijoitetaan...

Lue lisää

No Sinä näet vielä asian työssä käyvän Parkinsonpotilaan puolelta. Ja minä taas, jo yli 80 vuotiaan omaishoitajan puolelta. Eli varmasti sinäkin ymmärrät sen tosiasian, että sen omaishoitajan askelkin, on alkanut lyhentymään. Eli ennen, kun tuomitset näitä kirjoituksia, niin ajattelehan omia asioitasi parikymmentä vuotta eteen päin.

Kyllä jokainen omainen varmasti puolisoaan rakastaa. Jos hän ei rakastaisi, niin kai hän olisi jo mainitsemasi avioeron ottanut. Mutta kyllä "hoidettavankin" olisi hyvä ymmärtää se tosiasia, että omaishoitajankin astiassa tulevat joskus reunat vastaan. Eli, rajoitetut ne on omaishoitajankin voimavarat/jaksaminen hoitotyössä.

-endale- kirjoitti:

No Sinä näet vielä asian työssä käyvän Parkinsonpotilaan puolelta. Ja minä taas, jo yli 80 vuotiaan omaishoitajan puolelta. Eli varmasti sinäkin ymmärrät sen tosiasian, että sen omaishoitajan askelkin, on alkanut lyhentymään. Eli ennen, kun tuomitset näitä kirjoituksia, niin ajattelehan omia asioitasi parikymmentä vuotta eteen päin.

Kyllä jokainen omainen varmasti puolisoaan rakastaa. Jos hän ei rakastaisi, niin kai hän olisi jo mainitsemasi avioeron ottanut. Mutta kyllä "hoidettavankin" olisi hyvä ymmärtää se tosiasia, että omaishoitajankin astiassa tulevat joskus reunat vastaan. Eli, rajoitetut ne on omaishoitajankin voimavarat/jaksaminen hoitotyössä.

Lue lisää

mielettömästi sitä hetkeä kun en enää jaksa, ja joudun sanomaan miehelleni että nyt Snun on pakko mennä muualle vähäksi aikaa, siis näille intervallijakoille, - mieheni on e r i t t ä i n itsepäinen ja aina ollut niin suurella egolla varustettu.

Kuinka sen voi sanoa..

:(

Miina. kirjoitti:

mielettömästi sitä hetkeä kun en enää jaksa, ja joudun sanomaan miehelleni että nyt Snun on pakko mennä muualle vähäksi aikaa, siis näille intervallijakoille, - mieheni on e r i t t ä i n itsepäinen ja aina ollut niin suurella egolla varustettu.

Kuinka sen voi sanoa..

:(

Lue lisää

Niinpä, näiden samankaltaisten ongelmien kanssa taitaa jokainen omaishoitaja jahkailla siellä kotona. Mutta, tässäkin on otettava huomioon se, hoitajan oma jaksaminen ja voimavarat, siinä hoitotyössä.

Jos omaishoitaja ajaa itsensä äärirajoille. Niin pian on molemmat hoidon tarvitsijoina.

Totta kai, Parkinsonpotilaan on parempi olla omassa kotona hoidettavana. Ja sitähän tässä yritetään mahdollistaa, mahdollisemman pitkälle. Koti on tuttu ja turvallinen ja luo turvallisuuden tunnetta hoidettavalle.

Ja tämän mahdollistamiseksi juuri on nämä intervallijaksot, että se omaishoitaja jaksaisi siellä kotona hoitaa omaistaan mahdollisemman pitkään.

Vaikka joku kirjoittaja oli sitä mieltä, että kyseistä jaksamista käsiteltiin täysin tunteettomasti "tarpeettoman huonekalun siirtelynä nurkasta toiseen". Niin huomioitava on kuitenkin, se tosiasia, että kukaan ihminen ei jaksa tehdä töitä vuosikausia ilman lepohetkiä.

pikakävijä kirjoitti:

Älä toki pyytele anteeksi, paljon on puolisoilla kestettävää -jos sitten meillä potilaillakin. Itseensä kai suuttuu välillä eniten. Jos on aikaisemmin ollut rivakkaliikkeinen ihminen on suorastaan hirveää yhtäkkiä elää hidastetussa filmissä. Se on niin sanoinkuvaamatonta että varmaan tulee ärähdelleeksi sille lähimmälle -vaikka itselleen (ja herra parkinsonille) on vihainen.
Töihin lähtö -suihkuine, pukeutumisineen- vei aikaa aikoinaan kolme varttia, nyt saa varata kolme tuntia; sukka ei suostu jalkaan, käsi ei löydä hihaa, kengät eivät mene millään kurin jalkoihin kun varpaat ovat kaksinkerroin...no onnellinen puoli asiassa on kai se että aikaa on (kun uni ei kuitenkaan tule), töihin valmistautumisen voi siis aloittaa vaikka kello neljä -itse asiassa pikapuoliin.
Jaksamista teille (JA meille)!

Lue lisää

Toivottavasti Sinulla on joku auttamassa tai ehkä voit joustaa työssäsi. Naisen pukeutuminen on varmasti aikaa vievää Parkinson-potilaalle, kun kaikessa huolehditulle miehellekin se on hankalaa. Toivottavasti Sinulla on pitkiä hameita, joiden alle voi lykätä trikoot ja väljät ylipolvensukat. Rintsikatkin voi ehkä korvata aluspaidalla ja väljällä puserolla. Vaikken ole itse sairas, olen kuitenkin kömpelö ja mukavuudenhaluinen ja ehdottamasti pitkien hameiden ja pitkien päällystakkien kannalla. Nyt, kun asun maalla, en edes pue sukkia vaan käytän karvavuorisia croks-kenkiä. Ne ovat helppo pukea, lämpimät ja lisäksi lähes joka kelillä pitävät.
Kun en tiedä tilannettasi, mutta vaistoan älykkyytesi ja vahvuutesi, tulisit ehkä toimeen ilman työtäkin. Sinnitellähän voi muuallakin, vaikkapa puutarhassa tai viljelypalstalla. Mieheni on viehättynyt puutarhanhoidosta, hän nauttii kukkien katselusta, kärräilee vähän multaa ja kuokkiikin joskus ja jopa istuttaa puita kanssani. Haasteellista sekin on.
Itse nautin lisäksi sisäkasvien hoidosta, vaikka en olekaan kovin taitava. Rakas kissani tuo paljon lohtua ja huolta elämään meille molemmille.Joskus aamuyölläkin vielä kuljemme omaa kolliamme etsimässä. Onnea ja riemua riittää, kun hän häntä pystyssä tepastelee kotiin ruokakupilleen.
Vieläkin harmittaa tuo potilaan esineellistäminen, jolla loukkasin Sinua. On vaan niin kova huoli huoli tulevaisuudesta ja tietenkin menettämisen pelko, että joskus turruttaa itsensä ja alkaa katsoa asioita ulkopuolelta. Jotenkin en aina uskalla miettiä asioita tunteella, kun vieläkin suren syöpään menehtynyttä ainoaa sisartani. Onneksi päivä päivältä vähemmän. Jokaisen läheisen lähtö kuitenkin tappaa meidän tunne-elämässämme paljon ja kai siinä käpertyy ja kovettuu.
Toivon Sinulle paljon voimia ja toisaalta hellyyttä Parkinsonin taudissa. Hae aina parempi lääkäri ja pidä yhteyttä, jos tunnet, että tarvitset parempaa hoitoa tai lääkitystä.

-endale- kirjoitti:

Niinpä, näiden samankaltaisten ongelmien kanssa taitaa jokainen omaishoitaja jahkailla siellä kotona. Mutta, tässäkin on otettava huomioon se, hoitajan oma jaksaminen ja voimavarat, siinä hoitotyössä.

Jos omaishoitaja ajaa itsensä äärirajoille. Niin pian on molemmat hoidon tarvitsijoina.

Totta kai, Parkinsonpotilaan on parempi olla omassa kotona hoidettavana. Ja sitähän tässä yritetään mahdollistaa, mahdollisemman pitkälle. Koti on tuttu ja turvallinen ja luo turvallisuuden tunnetta hoidettavalle.

Ja tämän mahdollistamiseksi juuri on nämä intervallijaksot, että se omaishoitaja jaksaisi siellä kotona hoitaa omaistaan mahdollisemman pitkään.

Vaikka joku kirjoittaja oli sitä mieltä, että kyseistä jaksamista käsiteltiin täysin tunteettomasti "tarpeettoman huonekalun siirtelynä nurkasta toiseen". Niin huomioitava on kuitenkin, se tosiasia, että kukaan ihminen ei jaksa tehdä töitä vuosikausia ilman lepohetkiä.

Lue lisää

olette kyllä kauheita marttyyrejä kaikki "omaishoitjat". onneksi mieheni lähti ajoissa ettei tarvi täällä valittaa kuinka kamalaa kun kumppani on hankkinut itselleen parkinsonin seuralaisekseen. toivon että teistä jokainen voisi vaihtaa päiväksi paikkaa sen hoidettavan kanssa . ei tämä mtään herkkua ole mutta huom järki pelaa yhä vaikka hitaammin kuin ennen . parkinsonhan on liikehäiriösairaus. ottakaa lomaa etette pahenna omaisenne tilaa enempää.

nimetön kirjoitti:

olette kyllä kauheita marttyyrejä kaikki "omaishoitjat". onneksi mieheni lähti ajoissa ettei tarvi täällä valittaa kuinka kamalaa kun kumppani on hankkinut itselleen parkinsonin seuralaisekseen. toivon että teistä jokainen voisi vaihtaa päiväksi paikkaa sen hoidettavan kanssa . ei tämä mtään herkkua ole mutta huom järki pelaa yhä vaikka hitaammin kuin ennen . parkinsonhan on liikehäiriösairaus. ottakaa lomaa etette pahenna omaisenne tilaa enempää.

Lue lisää

Tässä nyt nähdään tämä potilaan suhtautuminen hoitajaan. Hoitaja uhraa kaiken aikansa potilaansa hoitamiseen. Ja siitä huolimatta sama "naputus" jatkuu, päivästä toiseen.

Hyvät parkkispotilaat, jotka näitä kannanottoja kirjoitatte tänne. Muistakaa huomioida myös omaishoitajanne voimavarat ja jaksamanen. Suokaa hänelle ne mahdolliset lomapäivät, jotka hänelle kuuluu. Syyllistämättä häntä niiden takia. Koska näinhän mahdollistetaan se teidän kotona tapahtuva hoito, mahdollisemman pitkään.

Ja samaa paikanvaihtoa suosittelen sinulle. Ei se omaishoitajan osakaan aina niin herkkua ole.

-nimetön2- kirjoitti:

Tässä nyt nähdään tämä potilaan suhtautuminen hoitajaan. Hoitaja uhraa kaiken aikansa potilaansa hoitamiseen. Ja siitä huolimatta sama "naputus" jatkuu, päivästä toiseen.

Hyvät parkkispotilaat, jotka näitä kannanottoja kirjoitatte tänne. Muistakaa huomioida myös omaishoitajanne voimavarat ja jaksamanen. Suokaa hänelle ne mahdolliset lomapäivät, jotka hänelle kuuluu. Syyllistämättä häntä niiden takia. Koska näinhän mahdollistetaan se teidän kotona tapahtuva hoito, mahdollisemman pitkään.

Ja samaa paikanvaihtoa suosittelen sinulle. Ei se omaishoitajan osakaan aina niin herkkua ole.

Lue lisää

en mielestäni naputtanut . toivon vaan että minua kohdeltaisiin edelleen ihmisenä eikä potilaana.omaishoitajaa ei ole sillä asun yksin. kaikille vaan voimia sillä tauti etenee joka tapauksessa

nimetön56 kirjoitti:

en mielestäni naputtanut . toivon vaan että minua kohdeltaisiin edelleen ihmisenä eikä potilaana.omaishoitajaa ei ole sillä asun yksin. kaikille vaan voimia sillä tauti etenee joka tapauksessa

Lue lisää

Toivottavasti lähipiirissäsi on kuitenkin sellaisia ihmisiä, jotka auttavat sinua aina tarvittaissa. Tiedän, että parantumaton sairaus on "elinkumppanina" varsin rankka kaveri. Yritä jaksaa :)

hhtth kirjoitti:

Toivottavasti Sinulla on joku auttamassa tai ehkä voit joustaa työssäsi. Naisen pukeutuminen on varmasti aikaa vievää Parkinson-potilaalle, kun kaikessa huolehditulle miehellekin se on hankalaa. Toivottavasti Sinulla on pitkiä hameita, joiden alle voi lykätä trikoot ja väljät ylipolvensukat. Rintsikatkin voi ehkä korvata aluspaidalla ja väljällä puserolla. Vaikken ole itse sairas, olen kuitenkin kömpelö ja mukavuudenhaluinen ja ehdottamasti pitkien hameiden ja pitkien päällystakkien kannalla. Nyt, kun asun maalla, en edes pue sukkia vaan käytän karvavuorisia croks-kenkiä. Ne ovat helppo pukea, lämpimät ja lisäksi lähes joka kelillä pitävät.
Kun en tiedä tilannettasi, mutta vaistoan älykkyytesi ja vahvuutesi, tulisit ehkä toimeen ilman työtäkin. Sinnitellähän voi muuallakin, vaikkapa puutarhassa tai viljelypalstalla. Mieheni on viehättynyt puutarhanhoidosta, hän nauttii kukkien katselusta, kärräilee vähän multaa ja kuokkiikin joskus ja jopa istuttaa puita kanssani. Haasteellista sekin on.
Itse nautin lisäksi sisäkasvien hoidosta, vaikka en olekaan kovin taitava. Rakas kissani tuo paljon lohtua ja huolta elämään meille molemmille.Joskus aamuyölläkin vielä kuljemme omaa kolliamme etsimässä. Onnea ja riemua riittää, kun hän häntä pystyssä tepastelee kotiin ruokakupilleen.
Vieläkin harmittaa tuo potilaan esineellistäminen, jolla loukkasin Sinua. On vaan niin kova huoli huoli tulevaisuudesta ja tietenkin menettämisen pelko, että joskus turruttaa itsensä ja alkaa katsoa asioita ulkopuolelta. Jotenkin en aina uskalla miettiä asioita tunteella, kun vieläkin suren syöpään menehtynyttä ainoaa sisartani. Onneksi päivä päivältä vähemmän. Jokaisen läheisen lähtö kuitenkin tappaa meidän tunne-elämässämme paljon ja kai siinä käpertyy ja kovettuu.
Toivon Sinulle paljon voimia ja toisaalta hellyyttä Parkinsonin taudissa. Hae aina parempi lääkäri ja pidä yhteyttä, jos tunnet, että tarvitset parempaa hoitoa tai lääkitystä.

Lue lisää

Kiitos! Olipa kivaa että joku ymmärsi; kun sieltä sängystä ylös pääsee ja saa vaatteet päälleen on jo päivän vaikein osa suoritettu...Ehdottomasti hankalin vaatekappale on tietysti tukisukka. Suihkun jälkeen puolikosteaan nahkaan takertuvana semmoinen ns lentosukkaparka on monasti kuullut aikamoista kielenkäyttöä. Toisaalta -kun on istumatyö ja lääkkeet turvottavat jalkoja -on oivallinen keksintö.
Koska nyt olen saavuttanut laillisen eläkeiän olenkin lopettamassa työntekoa: Pääsinpä näyttämään kuitenkin pitkää nenää mokomalle parkinsonille joka pyytämättä tunkeutui seuraani.
Siskon tai veljen syöpäkuolema on kamalaa katsottavaa, tämmöiset parkinsonit pikkuharmeja jos näihin todellisiin vertaa...
Pyydän anteeksi minäkin; parkkia on tietenkin monenlaista ja toisissa taudeissa/potilaissa luonteen muutos ikävään ja kärttyiseen suuntaan on omaisille tietysti raskas. Sitten on semmoisia (tämmöisiä) parkkiksia jotka pysyvät tasaisen aurinkoisina aina (hymiö).

pikakävijä kirjoitti:

Kiitos! Olipa kivaa että joku ymmärsi; kun sieltä sängystä ylös pääsee ja saa vaatteet päälleen on jo päivän vaikein osa suoritettu...Ehdottomasti hankalin vaatekappale on tietysti tukisukka. Suihkun jälkeen puolikosteaan nahkaan takertuvana semmoinen ns lentosukkaparka on monasti kuullut aikamoista kielenkäyttöä. Toisaalta -kun on istumatyö ja lääkkeet turvottavat jalkoja -on oivallinen keksintö.
Koska nyt olen saavuttanut laillisen eläkeiän olenkin lopettamassa työntekoa: Pääsinpä näyttämään kuitenkin pitkää nenää mokomalle parkinsonille joka pyytämättä tunkeutui seuraani.
Siskon tai veljen syöpäkuolema on kamalaa katsottavaa, tämmöiset parkinsonit pikkuharmeja jos näihin todellisiin vertaa...
Pyydän anteeksi minäkin; parkkia on tietenkin monenlaista ja toisissa taudeissa/potilaissa luonteen muutos ikävään ja kärttyiseen suuntaan on omaisille tietysti raskas. Sitten on semmoisia (tämmöisiä) parkkiksia jotka pysyvät tasaisen aurinkoisina aina (hymiö).

Lue lisää

Kiva kulla, ettet ole vihainen realismistani. Tämä elämä ei kuitenkaan oikeastikaan ole vaikeampaa kuin muidenkaan. Jossain vaiheessa jokaisella on ongelmia. Uskoakseni kaikki ihmiset kokevat ongelmansa erilaisina ja aivan varmasti ainutlaatuisina. On jotenkin niin vaikeaa ilmaista itseään tämän kaiken henkilökohtaisen ja maailmanlaajuisen kaaoksen keskellä. Ennen sai osallistua tunteella omiin ja toisten ongelmiin ja menetyksiin. Nykymaailmassa tuntuu olevan faktana se, että rationalinen toiminta, järkiperäiset ratkaisut ja tekninen kehitys auttavat yksilöäkin enemmän kuin tunteiden käsittely. Ajatellaanpa vaikka useissa onnettomuus- ja sairastumistilanteissa tehtävää kriisityötä. Tapahtumia käydään läpi niin kauan, että ne jollakin tavalla tai tasolla pystytään ymmärtämään ja kohtaamaan. Psykologia tieteenä alkaa olla hallitseva tiede ja omalla tavallaan se sopii maailman tämänkinhetkiseen kaaottiseen tilanteeseen, jossa yksilön on vaikea hakea ja saada oma paikkansa.
Tavallaan huitaisin tämän eri tautien tärkeysjärjestyksen - muka - ajattelematta enempää. Ihan oikeasti ihmisten kärsimystä ei voida mitata pisteyttämällä eri sairauksia. Kamalaa on kuitenkin olla sivustakatsojakin eri sairauksia potevien ongelmissa eikä minulla suinkaan ole mitään oikeutta järjestellä sairauksia johonkin järjestykseen. Jotenkin vain mielessäni olen pohtinut jo kauan ja myös omalle omaiselleni kertonut, että lapsesta saakka diabetesta sairastanut miniäni on ollut joka elämänvaiheessaan rohkea, tehnyt työnsä ja menestynyt myös perhe-elämässään sairaudestaan huolimatta. Oma kaverini muistaa useita kertoja päivässä uikuttaa ja valittaa Parkinsonin taudistaan. Edesmennyt sisareni raivosi taas vuosikausia syöpätaudistaan ja teki kaikkien läheistensä ja kaukaistensakin elämän yhdeksi helvetiksi. Omaa henkistä sekamelskaani täällä näytän kirjoittavan, kuten monet muutkin.
Ja asiasta toiseen: voidaanko turvonneita jalkojasi hoitaa vaikkapa nesteenpoistolääkkeillä? Tukisukkahousut ja jopa tukipolvisukatkin ovat ongelmallisia sisunnäytteitä tällaiselle pullukallekin. Mieheni käyttää mielellään tukisukkia ja helpompaa ne todellakin on toiselle pukea. Olen vuosikausia etsinyt tukilegginsejä kaupoista, ne varmaan voisivat olla päällä pari päivää ja silloin tarvitsisi vain vaihtaa nilkkasukkia. Pullukkana minua rasittaa sukkahousujen rullaantuminen mahan alle vaikkapa istuessa. No, koomisia tilanteitahan tulee aina. Hirudoid Fortellakin korvaa joskus tukisukkikset.
Kaikkea hyvää Sinulle, ihana ihminen!

hhtth kirjoitti:

Kiva kulla, ettet ole vihainen realismistani. Tämä elämä ei kuitenkaan oikeastikaan ole vaikeampaa kuin muidenkaan. Jossain vaiheessa jokaisella on ongelmia. Uskoakseni kaikki ihmiset kokevat ongelmansa erilaisina ja aivan varmasti ainutlaatuisina. On jotenkin niin vaikeaa ilmaista itseään tämän kaiken henkilökohtaisen ja maailmanlaajuisen kaaoksen keskellä. Ennen sai osallistua tunteella omiin ja toisten ongelmiin ja menetyksiin. Nykymaailmassa tuntuu olevan faktana se, että rationalinen toiminta, järkiperäiset ratkaisut ja tekninen kehitys auttavat yksilöäkin enemmän kuin tunteiden käsittely. Ajatellaanpa vaikka useissa onnettomuus- ja sairastumistilanteissa tehtävää kriisityötä. Tapahtumia käydään läpi niin kauan, että ne jollakin tavalla tai tasolla pystytään ymmärtämään ja kohtaamaan. Psykologia tieteenä alkaa olla hallitseva tiede ja omalla tavallaan se sopii maailman tämänkinhetkiseen kaaottiseen tilanteeseen, jossa yksilön on vaikea hakea ja saada oma paikkansa.
Tavallaan huitaisin tämän eri tautien tärkeysjärjestyksen - muka - ajattelematta enempää. Ihan oikeasti ihmisten kärsimystä ei voida mitata pisteyttämällä eri sairauksia. Kamalaa on kuitenkin olla sivustakatsojakin eri sairauksia potevien ongelmissa eikä minulla suinkaan ole mitään oikeutta järjestellä sairauksia johonkin järjestykseen. Jotenkin vain mielessäni olen pohtinut jo kauan ja myös omalle omaiselleni kertonut, että lapsesta saakka diabetesta sairastanut miniäni on ollut joka elämänvaiheessaan rohkea, tehnyt työnsä ja menestynyt myös perhe-elämässään sairaudestaan huolimatta. Oma kaverini muistaa useita kertoja päivässä uikuttaa ja valittaa Parkinsonin taudistaan. Edesmennyt sisareni raivosi taas vuosikausia syöpätaudistaan ja teki kaikkien läheistensä ja kaukaistensakin elämän yhdeksi helvetiksi. Omaa henkistä sekamelskaani täällä näytän kirjoittavan, kuten monet muutkin.
Ja asiasta toiseen: voidaanko turvonneita jalkojasi hoitaa vaikkapa nesteenpoistolääkkeillä? Tukisukkahousut ja jopa tukipolvisukatkin ovat ongelmallisia sisunnäytteitä tällaiselle pullukallekin. Mieheni käyttää mielellään tukisukkia ja helpompaa ne todellakin on toiselle pukea. Olen vuosikausia etsinyt tukilegginsejä kaupoista, ne varmaan voisivat olla päällä pari päivää ja silloin tarvitsisi vain vaihtaa nilkkasukkia. Pullukkana minua rasittaa sukkahousujen rullaantuminen mahan alle vaikkapa istuessa. No, koomisia tilanteitahan tulee aina. Hirudoid Fortellakin korvaa joskus tukisukkikset.
Kaikkea hyvää Sinulle, ihana ihminen!

Lue lisää

Onkohan näillä tauluilla mahdollisuus kahdebkesiseen rupatteluun ja jos, niin miten? Olis tosi kiva jutella.

-endale- kirjoitti:

No Sinä näet vielä asian työssä käyvän Parkinsonpotilaan puolelta. Ja minä taas, jo yli 80 vuotiaan omaishoitajan puolelta. Eli varmasti sinäkin ymmärrät sen tosiasian, että sen omaishoitajan askelkin, on alkanut lyhentymään. Eli ennen, kun tuomitset näitä kirjoituksia, niin ajattelehan omia asioitasi parikymmentä vuotta eteen päin.

Kyllä jokainen omainen varmasti puolisoaan rakastaa. Jos hän ei rakastaisi, niin kai hän olisi jo mainitsemasi avioeron ottanut. Mutta kyllä "hoidettavankin" olisi hyvä ymmärtää se tosiasia, että omaishoitajankin astiassa tulevat joskus reunat vastaan. Eli, rajoitetut ne on omaishoitajankin voimavarat/jaksaminen hoitotyössä.

Lue lisää

Arvoisa omaishoitaja!
Kyllä se olet vain Sinä itse joka voi laittaa rajan siihen mitä sinä jaksat, kestät ja suostut.
Kukaan ei voi toisen ihmisen edestä elää eikä kuolla, vaikka kuinka haluais.

ja epärealistiset kuvitelmat toimintakunnostaan liittyvät yhteen..?

läheisriippuvuus, kirjoitti:

ja epärealistiset kuvitelmat toimintakunnostaan liittyvät yhteen..?

Jospa se tuli ilmi ja havaituksi vasta nyt kun riippuvuus tarve lisääntyi. T.s. pelko ja tieto ettei vointi ole ennallaan. Huomion arvoista on myös se että pelkkä iän lisääntyminenkin tekee omat heikkenemisensä ja nöyrtymis tarpeensa.
- On myös tarjolla pari kuntoutusta, varmasti siellä sais parasta mahdollista tietoa ja neuvoja. Jos ei jääräpää lähde kuntoutukseen, pitää hakea apua omille rajoille. Asia on kuitenkin niin, että kukaan ei voi elää toisen elämää. Jokaisen pitää saada elää omaakin elämää. Rajat laitat ainoastaan Sinä itse.

Oma kokemus on että parkkisoireita on näkynyt miehessäni jo kymmenisen vuotta ennen diagnoosia. Ne ovat vähän kerrassaan lisääntyneet, joten niihin tottuu tavallaan molemmat puolisot.Siinä vaiheessa kun lapset jotka harvemmin näkee, kehotti lääkäriin,oli varmaan jo eletty pitkään parkkiksen kanssa. Vaimona olisi ollut vaikea sanoa, mutta onneksi lapset kehotti lääkäriin.Tauti todettiin heti.

päivä kerrallaan kirjoitti:

Oma kokemus on että parkkisoireita on näkynyt miehessäni jo kymmenisen vuotta ennen diagnoosia. Ne ovat vähän kerrassaan lisääntyneet, joten niihin tottuu tavallaan molemmat puolisot.Siinä vaiheessa kun lapset jotka harvemmin näkee, kehotti lääkäriin,oli varmaan jo eletty pitkään parkkiksen kanssa. Vaimona olisi ollut vaikea sanoa, mutta onneksi lapset kehotti lääkäriin.Tauti todettiin heti.

Lue lisää

Maltti on valttia. Sairauksia on monenlaisia ja kukaan täältä ei hengissä selviä, eikä edes lähtö järjestys ole tiedossa.
Kenen kohdalle krooninen vaiva osuu, arvelen että jokainen tulee huomaamaan että elämässä on melko paljon n.s. turhiakin "kuvioita ja tavoitteita", näistä ihmistä riisutaan, ketä hitaammin ketä nopeammin.
Elämä on lahja. Se on yllätys kun onkin oma vuoro olla n.s. vanhenevien ja heikkenevien ikä haitarissa, kun oli nuori ei ollut näitä huolia.

Ajatus ylöspäin kirjoitti:

Jospa se tuli ilmi ja havaituksi vasta nyt kun riippuvuus tarve lisääntyi. T.s. pelko ja tieto ettei vointi ole ennallaan. Huomion arvoista on myös se että pelkkä iän lisääntyminenkin tekee omat heikkenemisensä ja nöyrtymis tarpeensa.
- On myös tarjolla pari kuntoutusta, varmasti siellä sais parasta mahdollista tietoa ja neuvoja. Jos ei jääräpää lähde kuntoutukseen, pitää hakea apua omille rajoille. Asia on kuitenkin niin, että kukaan ei voi elää toisen elämää. Jokaisen pitää saada elää omaakin elämää. Rajat laitat ainoastaan Sinä itse.

Lue lisää

Joopa, kuntoutukseen on aina helppo kehoittaa.

Mutta kun nämä Parkinson tapaukset ovat varmasti kaikki erilaisia ja eri-ikäisillä ihmisille. Ja sekin vielä, että Parkinsonin lisäksi voi olla myös muita rappemumasairauksia. Kuten verkkokalvorappeuma, joka on vienyt näön 100%.

Eli, kyllä siinä omaishoitaja elää melkopitkälle asti läheisensä, jalkana ja silmänä.

-endale- kirjoitti:

Joopa, kuntoutukseen on aina helppo kehoittaa.

Mutta kun nämä Parkinson tapaukset ovat varmasti kaikki erilaisia ja eri-ikäisillä ihmisille. Ja sekin vielä, että Parkinsonin lisäksi voi olla myös muita rappemumasairauksia. Kuten verkkokalvorappeuma, joka on vienyt näön 100%.

Eli, kyllä siinä omaishoitaja elää melkopitkälle asti läheisensä, jalkana ja silmänä.

Lue lisää

Nimim. ”Ajatus ylöspäin 11.2.2008 klo 12.46” Ei kehottanut kuntoutukseen, vaan heitti sen mahdollisuutena.

Kuntoutuksia on monenlaisia, mahdollisuuksia eri ikäisille ja erikuntoisille kuntoutujille on monia. On myös mahdollista yksilökuntoutukseen hakeutua, yksin tai omaisen tai avustajan kanssa jos tilanne on niin ettei ryhmät sovi.

-endale- kirjoitti:

Joopa, kuntoutukseen on aina helppo kehoittaa.

Mutta kun nämä Parkinson tapaukset ovat varmasti kaikki erilaisia ja eri-ikäisillä ihmisille. Ja sekin vielä, että Parkinsonin lisäksi voi olla myös muita rappemumasairauksia. Kuten verkkokalvorappeuma, joka on vienyt näön 100%.

Eli, kyllä siinä omaishoitaja elää melkopitkälle asti läheisensä, jalkana ja silmänä.

Lue lisää

Kyllä, moninaiset ovat vaivat ja raihnaisuus, ennenkä ihmislapsi tämän maallisen majansa jättää. Oikeastaan en voi muuta kuin kaiholla ajatella, onnellisia ne joilla on rakastava lähimmäinen omaishoitajana, jalkana ja silmänä.
- Meitä on monia tässäkin maassa, jotka elämme yksin
erilaisten ja eriasteisten vaivojemme kanssa, niinkauan kuin vain vähänkin pystymme kotona yksin selviytymään.
- Toivotan jokaiselle joka tämän lukee
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ 2008

Ajatus ylöspäin kirjoitti:

Kyllä, moninaiset ovat vaivat ja raihnaisuus, ennenkä ihmislapsi tämän maallisen majansa jättää. Oikeastaan en voi muuta kuin kaiholla ajatella, onnellisia ne joilla on rakastava lähimmäinen omaishoitajana, jalkana ja silmänä.
- Meitä on monia tässäkin maassa, jotka elämme yksin
erilaisten ja eriasteisten vaivojemme kanssa, niinkauan kuin vain vähänkin pystymme kotona yksin selviytymään.
- Toivotan jokaiselle joka tämän lukee
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ 2008

Lue lisää

Samoin sinulle sinne Suomeen. Hyvää Ystävänpäivää ja jaksamista. Vaikka elämä ei aina niin helppoa olekaan. Toivottavasti sinun lähipiirissäsi on joku ystävä, joka auttaa sinua aina tarvittaissa :)

-endale- kirjoitti:

Samoin sinulle sinne Suomeen. Hyvää Ystävänpäivää ja jaksamista. Vaikka elämä ei aina niin helppoa olekaan. Toivottavasti sinun lähipiirissäsi on joku ystävä, joka auttaa sinua aina tarvittaissa :)

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi sieltä ulkomailta, missä lienetkin. Itsekkin olen asunut noin 20 vuotta ulkomailla, mutta nyt jo yli 20 vuotta taas täällä Suomessa, 10 viimeistä vuotta tällä nykyisellä itselleni uudella paikkakunnalla.
Ihmeellisesti "elämä on silti kantanut", rinta-s leikattiin -94, ja nyt tämä P.. matkakumppani. Ajattelen usein kuinka moni oliskaan työtön jos kaikki olisivat terveitä. Tutkijat, lääke- ja raaka-aine tuottajat, sairaal. rakentajat ja sisustajat, apteekit, lääkärit, hoitajat, kotipalvelut, siivoojat, taksit, ambulanssit, Kela kaikki ed. main. kouluttajat ym.
Näin se on ennenkin ollut, mutta sen huomaa nyt paremmin kun onkin itsensä tai läheisensä vuoro olla "työnantaja".
http://www.positiivarit.fi/aamiainen/default.aspx
Asenne ratkaisee aina. Sanoo positiivarin tunnuslause, tutustu tuohon osoitteeseen niin saat viisi kertaa viikossa kannustavaa postia sähköpostiisi.

Ajatus ylöspäin kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi sieltä ulkomailta, missä lienetkin. Itsekkin olen asunut noin 20 vuotta ulkomailla, mutta nyt jo yli 20 vuotta taas täällä Suomessa, 10 viimeistä vuotta tällä nykyisellä itselleni uudella paikkakunnalla.
Ihmeellisesti "elämä on silti kantanut", rinta-s leikattiin -94, ja nyt tämä P.. matkakumppani. Ajattelen usein kuinka moni oliskaan työtön jos kaikki olisivat terveitä. Tutkijat, lääke- ja raaka-aine tuottajat, sairaal. rakentajat ja sisustajat, apteekit, lääkärit, hoitajat, kotipalvelut, siivoojat, taksit, ambulanssit, Kela kaikki ed. main. kouluttajat ym.
Näin se on ennenkin ollut, mutta sen huomaa nyt paremmin kun onkin itsensä tai läheisensä vuoro olla "työnantaja".
http://www.positiivarit.fi/aamiainen/default.aspx
Asenne ratkaisee aina. Sanoo positiivarin tunnuslause, tutustu tuohon osoitteeseen niin saat viisi kertaa viikossa kannustavaa postia sähköpostiisi.

Lue lisää

Kiitos vinkistä :) ja nyt sitten jään odottelemaan.

Kyllä tuo positiivinen asenne varmasti auttaa jaksamaan elämässä. "Kenkkujen kavereiden" kanssa kulkiessa. Kumpa sen vain kaikki aina muistaisi.

-endale- kirjoitti:

Joopa, kuntoutukseen on aina helppo kehoittaa.

Mutta kun nämä Parkinson tapaukset ovat varmasti kaikki erilaisia ja eri-ikäisillä ihmisille. Ja sekin vielä, että Parkinsonin lisäksi voi olla myös muita rappemumasairauksia. Kuten verkkokalvorappeuma, joka on vienyt näön 100%.

Eli, kyllä siinä omaishoitaja elää melkopitkälle asti läheisensä, jalkana ja silmänä.

Lue lisää

Verkkokalvonrappeuma - onko sekin Parkinsonin taudin liitännäisiä? Voiko sitä korjata, vai onko ainoa pieni toivo A-vitamiinissa? Joskus mieheni näkee mitä tahansa. Kun harhojen mustat kissat jäivät pois, oma valkoinen kisumme näyttäytyy hänelle mukamas vaikkapa sisälle tullessaan, vaikkei kissaa ole mailla halmeilla.
Useanlaisia muitakin näköhäiriöitä hänellä on. Hän vaihtelee silmälaseja ja tavallaan epätoivoisena yrittää nähdä. Voisitko kertoa enemmän tästä oireesta?
Kaikkea hyvää Sinulle ja kiitos jo etukäteen

hhtth kirjoitti:

Verkkokalvonrappeuma - onko sekin Parkinsonin taudin liitännäisiä? Voiko sitä korjata, vai onko ainoa pieni toivo A-vitamiinissa? Joskus mieheni näkee mitä tahansa. Kun harhojen mustat kissat jäivät pois, oma valkoinen kisumme näyttäytyy hänelle mukamas vaikkapa sisälle tullessaan, vaikkei kissaa ole mailla halmeilla.
Useanlaisia muitakin näköhäiriöitä hänellä on. Hän vaihtelee silmälaseja ja tavallaan epätoivoisena yrittää nähdä. Voisitko kertoa enemmän tästä oireesta?
Kaikkea hyvää Sinulle ja kiitos jo etukäteen

Lue lisää

Ikävä kyllä, tuo verkkokalvorappeuma on vanhuuden liitännäissairaus. Oma omaiseni on Parkinssonin lisäksi 100% näkövammainen.

lainaus: >>Verkkokalvorappeuma johtuu verkkokalvon sauvasolujen vähittäisestä tuhoutumisesta. Tuhoutumisen arvellaan johtuvan monen eri geenin mutaatiosta, joka aiheuttaa verkkokalvolle ruskeaa pigmenttiä. Nykylääketiede ei pysty estämään sairauden etenemistä, eikä verkkokalvorappeuma ole parannettavissa.

-endale- kirjoitti:

Ikävä kyllä, tuo verkkokalvorappeuma on vanhuuden liitännäissairaus. Oma omaiseni on Parkinssonin lisäksi 100% näkövammainen.

lainaus: >>Verkkokalvorappeuma johtuu verkkokalvon sauvasolujen vähittäisestä tuhoutumisesta. Tuhoutumisen arvellaan johtuvan monen eri geenin mutaatiosta, joka aiheuttaa verkkokalvolle ruskeaa pigmenttiä. Nykylääketiede ei pysty estämään sairauden etenemistä, eikä verkkokalvorappeuma ole parannettavissa.

Lue lisää

Kyllähän se verkkokalvonrappeuma voi jo kuusikymppisellekin tulla, joten ukkoa taas silmälääkärille ja sassiin. Tällä kun on ne harhat ja muut näköhäiriöt. Eivät ne onneksi tällä hetkellä päivittäisiä ole. Saattaa olla kuitenkin, että vaistomaisesti välttelen tilanteita, joissa näitä häiriöitä esiintyy.
Olotila on kyllä todella helpottunut, kun löysin tämän palstan. Pystyn suhtautumaan perheemme tilanteeseen ammattimaisesti ja vähemmällä tunteella. Nyt on vaan harjoiteltava samaa suhtautumistapaa omien sairaukseni kanssa.
Paljon kiitoksia!

hhtth kirjoitti:

Kyllähän se verkkokalvonrappeuma voi jo kuusikymppisellekin tulla, joten ukkoa taas silmälääkärille ja sassiin. Tällä kun on ne harhat ja muut näköhäiriöt. Eivät ne onneksi tällä hetkellä päivittäisiä ole. Saattaa olla kuitenkin, että vaistomaisesti välttelen tilanteita, joissa näitä häiriöitä esiintyy.
Olotila on kyllä todella helpottunut, kun löysin tämän palstan. Pystyn suhtautumaan perheemme tilanteeseen ammattimaisesti ja vähemmällä tunteella. Nyt on vaan harjoiteltava samaa suhtautumistapaa omien sairaukseni kanssa.
Paljon kiitoksia!

Lue lisää

Kyllä näiltä palstoilta löytyy ainakin käytännöntietoa, tietämystä ja vertaistukea, näistä omaishoitajuus-/Parkinson -asioissa. Näinhän sitä tukea sitten saa ja tietää, että ei ole ainakaan yksin, näiden ongelmiensa kanssa.

Lääkärit, kun vielä selittäisivät asiat "selkokielisenä" potilaasta omaishoitajalle. Niin vältyttäisi monelta turhalta päänvaivalta ja murheelta. Isäni on oppinut jo varaamaan oman henkilökohtaisen "kymmenminuttisen" hoitavalta lääkäriltä, kahdenkeskiseen keskusteluun. Jokaisen käyntikerran jälkeen. Jolloin hänelle selvitetään mahdolliset uudet lääkkeet ja tapahtuneet muutokset ja mahdolliset jatkotoimenpiteet.

Tuosta "tunteella" hoitamisesta, ei varmasti koskaan eroon pääse, eikä se lienet ole tarkoituskaan. Onhan kysymyksessa sentäs oma omainen. Mutta ehkä oppii ottamaan hieman etäisyyttä näihin asioihin, sekin auttaa jo paljon.

Hyvää alkanutta maaliskuuta :)