Voiko rakkaus tulla myöhemmin?

tuota suhdetta eteenpäin. Olkaa yhdessä jos tuntuu kerta hyvältä. Siitä toisesta voi löytyä paljonkin vielä sellaista mistä tykkää ja taas sitäkin mistä ei tykkää. Onhan monesta ystävyys suhteesta kehkeytynyt rakkaussuhdekin.
Tärkeintä kai lie se että voit olla oma itsesi. Monesti intohimoisesti ihastunut ja rakastunut ei näe niitä asioita toisesta ihmisestä mitkä ovat sen kaiken tunteenpurkauksen alla.
Ystävästä ne asiat ainakin näkee ja tietää mihin voi luottaa...ehkä sieltä joku kipinäkin löytyy jossain välissä.

Jollei puolen vuoden sisällä jokin herää sisimmässä, niin toivoa ei ole ollut. Kaikki riippuu myös paljon omasta seksuaalisuudestasi. Minulla on niin voimakas libido, etten voi olla ihmisen kanssa joka ei sytytä myös kemiallisessa mielessä. Nyt seurustelen kolmatta vuotta miehen kanssa, joka ei henkisesti ehkä ole juuri minun "puuttuva puoliskoni", mutta jonka kanssa emotionaaliset ja fyysiset tarpeet kohtaavat täydellisesti. Kun meillä on läheisyyttä ja aitoa kiinnostusta toisiimme, lisänä tahto pysyä yhdessä vaikeuksista huolimatta, niin ollaan jo pitkällä.

Niin, ei minullakaan perhoset vatsassa lepattaneet kun seurusteltiin alussa. Itse asiassa, viimeksi on lepattanut 17-vuotiaana kun rakastuin tulisesti koulukaveriini :) oi niitä aikoja... :) Se on ainoa kerta, jolloin olen todella ollut rakastunut. Mutta rakastaminen on eri asia. Se on tahdon asia.

nuorempana odotti että toinen vie jalat alta, mutta se huuma sitten kun loppuu niin arki astuu elämään ja sitä olisi osattava elää jos pidempää suhdetta kaipaa. nyt vanhempana haluan että suhde alkaa ystävyydestä ja että rakkaus tulee kun oppii toista tuntemaan jos on tullaksee....ja nyt ainakin uskon että olen sellaisessa suhteessa , vaikka ei sydän pakahdu, on vaan hyvä olla

Muttei siitä mitään takeita ole...

Oon nyt seurustellut mieheni kanssa reilut puoli vuotta. Alussa ei tuntunut oikein miltään, paitsi että en jännittänyt yhtään hänen seurassaan ja pystyin ekaa kertaa olemaan miehen kanssa täysin oma itseni. Enkä ujostellut :-).

Hiljalleen ihastuin ja kiinnyin häneen. Missään vaiheessa en ole ollut tulisesti rakastunut. Välillä vieläkin epäilen, että onko tämä nyt sitä, mitä pitääkin? Kuitenkin mulla on hyvä olo hänen kanssaan ja en edes katsele muita miehiä. Seksikin on hyvää ja haluan häntä, perhoset lepattaa mahassa, joskaan orgasmia en ole montaakaan kertaa saanut.

Munkin on vaikea verrata tunteitani aiempaan, koska en juurikaan ole seurustellut. Ne harvatkin kerrat on olleet aika toivottomia yritelmiä.

Kai ne ekat ihastumiset ja rakkaudet vaan on niitä voimakkaimpia. Varsinkin yksipuoliset. Piti kaivata ja piehtaroida ikävästä, jos toinen ei vaikka ollut yhtenä päivänä koulussa.

Sama tilanne täällä... sillä erolla että me olemme olleet nyt 7 vuotta yhdessä ja tuntuu et me ollaan nyt enemmän ystäviä, seksi ei tunnu miltään, perhosia ei oo tuntunu vuosiin, mutta silti välitän miehestäni paljon. Omistetaan yhdessä kämppä ja auto, niin jotenkaan ei huvita edes nostaa kytkintä, vaikka mieli tekisi. Ja katselen myös muita miehijä ja kuvittelen millaista olisi heidän kanssaan... näin kuvitelmissa. Oon itekin niin pihalla etten tiedä mitä teen. Ajattelin nyt antaa aikaa ja kattellaan mihin suuntaan kaikki menee. Kun ei kuitenkaan hyvää, turvallista ja tuttua suhdetta viitsisi heittää roskiinkaan.

Miksi ihmissuhteet on niin vaikeita??

> Meillä on yhdessä hauskaa ja ekaa kertaa tapasin miehen jonka seurassa en ujostele :)

eiks tuosta olisi hyvä jatkaa :D

minä tein niin ...

En tiedä, kauanko te olette olleet yhdessä, joten en osaa siihen sanoa, kauanko menee, ennenkuin tunteet tulee. Sen osaan kuitenkin sanoa että älä sotke rakastumista ja rakastamista toisiinsa, mutta sen varmaan tiedätkin. :) Itse olin lähes kaksi vuotta parisuhteessa, jossa mies oli kuin itse täydellisyys: fiksu, huomaavainen, herrasmiesmäinen, hellä, ja tiesin rakastavanikin häntä ja hän minua, mutta silti "se jokin" minun puoleltani vain puuttui enkä voinut jatkaa enää.

En nyt sano, että tilanteesi olisi vastaava. Sanonpahan vain sen, että mitä tahansa teetkin, niin ole rohkea äläkä leiki toisen tunteilla liian kauaa, kuten minä tavallaan tein. Se satuttaa sitä paitsi myös sinua.

Tunteet voivat ja nehän kehittyvätkin ajan kanssa, koska mitä enemmän oppii tuntemaan toista, niin hyviä kuin huonoja puolia, sitä todellisempia ne tunteet ovat. Pitkissä parisuhteissa, kuten esimerkiksi vuosikymmeniä kestäneissä avioliitoissa, käy monesti niin, että sitä rakastuu toiseen aina uudelleen ja uudelleen, ainakin näin olen kuullut monien ystävieni sanovan. Jos vain jaksaa huolehtia parisuhteesta eikä anna toisen muodostua itsestäänselvyydeksi. Mutta ei siitä sen enempää, koska et sitä kysynyt ;)

Älä siis vielä heitä kirvestä kaivoon vaan anna ajan kulua vähän aikaa ja suosittelen, että juttelet tämän miehen kanssa asiasta, koska sen olen huomannut, että mikäli toisen kanssa ei voi puhua kaikesta mahdollisesta, suhteen aitous ja syvyys kärsii. Samalla sulle myös selviää, mitä hän kenties sinusta ajattelee ja teidän suhteenne toivoo. Ole rehellinen häntä kohtaan, koska hän kuulostaa hienolta ihmiseltä, joten hän on sen ansainnut.

Sitten jos huomaat, että niitä tunteita ei vain tule, niin älä jatka ja pitkitä suhdetta sen enempää, koska ette kuitenkaan vielä ilmeisesti ole suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta kesää pidemmälle. Älä siis ole toisen kanssa vain siitä pelosta, jos et löydä ketään toista tai ns. sopivampaa.

Ihmissuhteet on aina riski, joka vaatii sen, että uskaltaa heittäytyä ja avata sydämensä. Jos teillä on hauskaa, niin se kuulostaa jo lupaavalta. Mikäli huomaat, että ei tartte jännittää ja pystyt puhumaan hänelle kaikesta, niin se kuulostaa entistäkin lupaavammalta.

Toistan ehkä itseäni, mutta sanon vain juuri sen, että ole avoin ja rehellinen hänelle tunteistasi ja ajatuksistasi, koska vaikka se saattaa sinusta tuntua, että et halua loukata häntä tai mitään, niin useimmat miehet arvostavat ennen kaikkea rehellisyyttä ja asiasta puhuminen juuri hänen kanssaan helpottaa sekä sinua että auttaa häntä ymmärtämään sinua enemmän. Voitte sitten yhdessä miettiä, miten tästä eteenpäin.

Tsemppiä sulle ihan älyttömästi! :)

Olin vielä puoli vuotta sitten samanlaisessa tilanteessa. Poikaystäväni oli hyvin samanlainen kuin kuvailemasi mies. Luulen, että rakastin häntä, ainakin jollakin kiintymyksen ja ystävyyden tasolla. Mutten ollut missään vaiheessa rakastunut häneen. Intohimo puuttui täysin. Luulin, ettei se haittaa. Ajattelin, että ehkä suhde olisi helpompi rakentaa välittämiselle ja ystävyydelle kuin suurille tunteille ja palavalle rakkaudelle. Juuri niiden kanssa olin satuttanut itseni aiemmissa suhteissa.

Seurustelimme puolitoista vuotta. Onnistuin loukkaamaan häntä syvästi, kun tuli ilmi, etten missään vaiheessa ollut kokenut intohimoa ja rakastumista, hullaantumista hänen kanssaan. Eromme oli riitaisa, eikä hän halua olla enää missään tekemisissä kanssani (ihan ymmärrettävää tosin). Kaikkein kauheinta on, etten ole edes kaivannut häntä. Hän oli suuri osa elämääni pitkään, tuki ja turva, ja siltikään en ole kertaakaan haikaillut hänen peräänsä.

Toisaalta, teidän tilanteenne voi päättyä aivan eri lailla. Kaikki riippuu siitä mitä sinä etsit ja mihin olet valmis tyytymään. Toisille ei rakastuminen ja intohimo ole niitä tärkeimpiä asioita suhteessa, useinhan ne haalistuvat ajanmittaan kuitenkin. Muista kuitenkin myös, että asia ei kosketa vain sinua. Toista voi loukata suunnattomasti kun pitkän ajan päästä selviää, ettei omaan intohimoon ja rakastumiseen ole koskaan todella vastattu. Ehkä kannattaisi olla rehellinen?

Olen ollut useammassa pidemmässä suhteessa ja tämä nykyinen on ensimmäinen, jossa en ole kokenut ns. "suurta rakastumista".

En tiedä onko tällaista suhdetta järkevä jatkaa, kuvailusi perusteella sinulla on samanlainen tilanne, oletko kysynyt kuinka toinen osapuoli tuntee, onko hän erittäin rakastunut sinuun? Minä otin asian mieheni kanssa puheeksi, ja hän vain sanoi, ettei voi minulta enempää vaatia tässä vaiheessa, häntä asia ei haitannut?! Tuntuu tämäkin tilanne oudolta - aivan kuin hänkin vain odottelisi jotain parempaa...

Mietin usein suhteen päättämistä, mutta meillä on pieni lapsi, joka tulisi erosta kärsimään. Jos näin ei olisi, en varmaankaan jatkaisi suhdetta, koska toivon sitä aitoa, oikeaa rakkautta hyvässä sekä pahassa.

Tilanteesi on sikäli tuttu, että muutamia vuosia sitten eräs mies kosiskeli (hieno vanha termi) kahden vuoden ajan. En missään vaiheessa suostunut edes puhumaan meistä parina, suutelemaan tai kulkemaan käsi kädessä, mutta silti mies oli niin hauska ja kiva ja kohtelias jne. ja pidin itseäni niin epätoivoisena tapauksena, että mietin koko kaksi vuotta teenkö virheen, kun en lähde kelkkaan? Jos ei tulekaan parempaa? Josko jäänkin yksin tai teen virheen tai hän olisikin ollut ajan kanssa se oikea?

Olen kuitenkin ehdoton tunneihminen ja haaveilin jo pikkutyttönä rakastumisesta siihen unelmien prinssiin, en halunnut luopua siitä haaveesta. Sitten tapasin sen oikean ja se ratkaiseva ero oli sitten kuitenkin se, että enää ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan. Seurusteluaika oli ihanaa, aina on ollut kivaa yhdessä senkin jälkeen. Nyt ollaan oltu yhdessä neljä vuotta ja ainakin itse olen sitä mieltä, että ilman sitä intohimoa en enää voisi olla hänen kanssaan. Arki tuo esiin ihmisestä AINA negatiivisia, rasittaviakin piirteitä, joskus kyllä pikkujuttuja. Niitä en olisi voinut jaksaa ilman sitä alun intohimoa. Nyt se on syventynyt rakkaudeksi, mutta siellä pinnan alla se palo yhä on ja silloin kun eniten ärsyttää toisen jokin piirre, se on loppukädessä se, mikä estää perheriidan ja antaa kärsivällisyyttä.

Ja sen ensimmäisen miestutun kanssa ollaan hyviä ystäviä yhä, enkä ole katunut päivääkään, etten lähtenyt sille tielle. Mitään rakastumista häneen ei ikinä syntynyt, nykyisin ajatuskin naurattaa (yritin silloin ihan tosissani tykätä ja ihastua) En olisi voinut tutustua nykyiseeni, jos olisin ollut kiinni "varakaverissa"...ja kukaan ei kai halua olla se "fiksu valinta". Se ei ole silti sanottu, että tilanteesi on sama! Tekstistäsi saa silti sen kuvan, että tiiät itsekin, että homma ei täysin toimi, mutta sinua pelottaa ja pelkäät tekeväsi virheen...kukaan ei voi antaa oikeaa vastausta, mutta usein se "varman päälle" ei ihmissuhteissa ole se paras.

Hei pidä kiinni kun olet löytänyt ihanan miehen.Ei pelkkä intohimo kauan kannattele arjessa tarvitaan muutakin.

Jos mies osaa sinut kuitenkin seksuaalisesti tyydyttää asiat on OK.
Sillä ilman sekxiä ei mikään suhde kestä.

Toivon että osaat panna asiat tärkeys järjestykseen.......ja anna palaa

Tuollainen pohja on s eparhain,ystävyysluonteinen pohja, olen sne kokenut ja rakkaus kypsyi pikkuhiljaa ajan kanssa 2 vuoden sisällä ja luja liitto meillä nykyään. Parempi näin kuin intohimossa hetken joka ei kestäisi. Lopultahan kyse onkin kahden ihmisen toveruudesta.

ehkä vähemmistöön,joka ei toista ihmistä koskaan rakastakaan.Toiset ihmiset ovat vaan tunneköyhiä.

Mielestäni rakkaus ei voi tulla myöhemmin. Ystävyyssuhteen ja rakkaussuhteen ero on juuri siinä että toisessa on intohimoa ja tunteita(kemiaa) kun taas toinen perustuu nimenomaan sen puutteeseen mutta jonkilainen yhteys on olemassa kun vihdytään toistemme seurassa mutta ei kuitenkaan siinä määrin että se johtaisi rakkaussuhteeseen. Vertaan tässä tyttöystävääni ja erästä naispuolista ystävääni. Se jokin kahden ihmisen välillä sitä joko on tai ei ole, jos se kehittyisi ajan myötä ei olisi väliä kenen kanssa aikaansa ja elämäänsä jakaisi kun kerran ajan myötä sitä rakastuisi. Ei se näin mene, olet varmaan pannut merkille saman. Sitä joko on rakastunut tai ei ole. Kysymyksesi osoittaa oman epäluulosi suhdetta kohtaan, luota vaistoihisi. Varmasti löytyy toinen ihminen johon rakastut, ei pitäisi tyytyä vähempään. Kaikki suhteet eivät tietenkään onnistu mutta se on osa elämää. Jos hetken mietit jokainen suhde on opettanut sinulle jotain, vaikka niitä olisi vain muuta niin jotain hyvää niistä on varmasti jäänyt sinulle. Seuraavassa suhteessa olet jo viisaampi. Jos ei intohimoa olisi olisi turha edes elää.

Pitää, tykätä ja rakastaa voi ilman "jalat alta" tunnettakin. Ainakin se jeesaa paljon ettei sitten tipahdella vuoden yhdessä olon jälkeen maan kamaralle, todetakseen alku huuman olevan poissa.

Itselläni oli eräs tälläinen suhteen alku ja kestihän sitä oman aikansa, kuitenkin kaatuen 4 vuoden elon jälkeen aivan muihin juttuihin kuin tunne asioihin.

Hei!

Täällä on paljon hyviä vastauksia, mutta kuitenkin emme tiedä kaikkea sinusta satikka vastapuoesta. Ja vaikka tietäisimme ei ole oikeaaa vastausta. Kaipaisin kuitenkin näihin kysymyksiin yhtä ja eritttäin tärkeää elementtiä kuin IKÄ. Iällä näisä on myös suuri ero silloin kun testosteronit jyllää täysillä on oma merkityksensä.
Itse olen 59 v mies ja ei tule enää semmoista vastaan että vatsa ja pää menisi aivan sekaisin.Nyt alkaa olla muita tärkemmpiä arvoja ja asioita ja ne kuuluu tähän kehitykseen kehdosta hautaan.
Olen joskus kauvan sitten viimeksi ollut näitä katsomassa ja törmäsin samaan ajatukseen, että onko tuo kysyjä 15 v vaiko 65 v.
Ainakin minusta helpotta miettiä vastausta kymykseen jos tietää noin iän tai antaa kommenttia vastáukseen.
Mutta kai suhteessa pitää olla siihen ikään suhteuttamalla sitä kemiaa, ehkä se muuten on kaveri suhde. Mutta vaarallista on myös se että joku vie järjen, niin pahasti että jää arjen asiat huomaamatta. Ja kun se kiima hälvene ei sit mutta olekkaan.
Tiedän myös suhten missä oli sitä kimaa yli 5v joka päivä vähintään kerran seksiä.. mutta ei sekään kestänyt ...on tää niin vaikeaa..

Jokaisella kirjoittajalla on ollut aika hyviä näkökulmia. Itsellä on vähän erilainen. Oon ollut erinäisissä lyhyemmissä ja pitemmissä suhteissa (pisimmillään 7 vuotta), joissa on ollut mukana välittämistä ja jopa rakastamista, mutta olin 30-vuotias kun ensimmäisen kerran tapasin ihmisen joka vei juuri jalat alta.

Siihen asti olin aina ajatellut että rakastaminenkin on osalti järjen asiaa ja päätöstä, mutta nyt kun on kerran kokenut sen todellisen toiseen hullaantumisen, ei voi ymmärtää miten on elämäänsä elänyt ilman sitä tunnetta. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä, mutta ymmärrän sen että joku voi päättää myös lähtevänsä järkisuhteeseen varsinkin jos tunteet vievät aina vääränlaisen ihmisen luo.

Tuo rakastuminen oli muuten lopulta niin vahvaa, että erosin pitkästä järkisuhteestani, ja siinä pakostikin satuttaa toista. Eli näkökulmani minkä haluan sinulle sanoa on , että sinun pitää itse määrittää miten tärkeää se tunne on, ja sitten elää oman päätöksen kanssa, koska voi olla että kun olette päättäneet asua yhdessä ja perustaa ehkä perhettä, huomaatkin 5 vuoden päästä löytäväs ihmisen joka on kaikkia niitä hyviä ominaisuuksia mitä toisesta haluat, ja sen lisäksi vielä vie jalat alta..

Tiedän että tuo rajun ihastumisen tunne väljenee, mutta minulla se on ainakin jotain jonka päälle alan sitten rakentamaan sitä arkista toisesta välittämistä... ja kun se arki koittaa niin tunnen joka päivä jossain syvällä sisimmässäni sen tunteen siitä että tuo vieressäni seisova ihminen on saanut minun sydämmeni palamaan ja saa minut ymmärtämään kun tässä seison niin tänäkin päivänä olen maailman onnellisin mies.

Ehdottomasti rakkaus voi syttyä myöhemminkin vaikka alussa vain tykkää toisesta,yleensä ne suhteet joissa päätä pahkaa rakastutaan ovat vailla tulevaisuutta ja päättyvät yhtä nopeaa kuin alkoivatkin...sanotaan nyt puolisen vuotta jos katselet herääkö todelliset tunteesi,niin olet asiassa viisaampi! Uskon kyllä että tunteesi heräävät,ihminen on semmonen otus! :)

Mulla on kokemus ihan samanlaisesta tilanteesta ja sanoisin, et vaikeaa on. Mulle ainakin kävi niin, et intohimoa ei koskaan löytynyt ja lopulta tilanne kävi aivan mahdottomaksi. Voi olla, et sulle ja teille käy samoin. Sorry.

Voisitko kokeilla ettette olisi joka päivä yhteydessä ja tutkiskelisit sen ajan tunteitasi. Kaikkia ei ehkä rakasta vaikka haluaisikin.

Minä olen monenvuoden jälkeen tavannut yhden ainoan kerran yhtä ihmistä ja yleensä tilanne lässähtää jos toinen pitää paljon yhetyttä, mutta nyt jostain syytä onnen tuntemukset kirpoavat joka kerta kun saan yhteydenottoja ja usein yllättäen ihan missä vain tulee lämmin iloinen olo. Samalla pelkään aivan kamalasti, enkä oikeastaan edes tiedä mitä? Eli ei ole helppoa mikään ;)

Olen itse ollut samassa tilanteessa, jossa sinä olet nyt. En kuunnellut intuitiotani, vaan ajauduin suhteeseen miehen kanssa, jonka kanssa jouduin kyselemään itseltäni onko tämä rakkautta vai ei. Fyysistä intohimoa riitti vuosiksi (huh huh :D), ja se meitä pitikin yhdessä. "Rakastuinkin" ajan mittaan (puolen vuoden sisällä), mutta se oli enemmänkin fyysistä kaipuuta ja tottumista siihen, että joku oli vieressä.
Eron jälkeen, niin vaikea kuin se olikin, on ollut hyvin selvää, että koko yritys oli tuhoontuomittu.

Joku päivä "se oikea" muuttaa maailmasi, eikä sinulla ole enää sijaa epäilyille. Minä tiedän, sillä olen nyt viisaampi ja kokenut senkin. Tulee joku, jossa on kaikki kohdallaan, ja, jonka pelkkä läsnäolo täyttää sinut varmuudella. Älä tyydy siihen, mikä paperilla näyttää hyvältä. Tässä maailmassa on jo liikaa liittoja, joissa "kasvetaan erilleen" ts. alunperinkin on syvällisellä tasolla ollut jokin pielessä.

Paina tämä mieleesi: joka kerta kun joudut kysymään itseltäsi rakastatko, sinä et niin tee! Kuuntele vaistojasi!

Voimia sinulle!

Kait ne suuret tunteet tulevat enemmin tai myöhemmin. Keskimäärin kait enemmin kuin myöhemmin.
Jonkinlainen intohimo siis puuttuu. Voi kait todeta että avioliitot yleensä päätyvät siihen tilanteeseen missä nyt olet - silloin ihmiset harkitsevat eroa.
Intohimo katoaa yleensä 1v- 5v. avioliitossakin, toiset eivät hyväksy tätä tosiasiaa. Sitten hankitaan toinen pari, kolmas, neljä ja viides. Toiset eivät ymmärrä asiaa koskaan.
Kuulostaa siltä että sinulla pullat ovat hyvin uunissa.
Intohimoon liittyy myös varjopuolia; intohimorikokset, mustasukkaisuus jne.
- eli ei mitään niin hyvää ettei pahaakin.

No itse olen sitä mieltä, että oikea rakkaus täytyy kyllä tuntua heti alussa, juuri se kipinä ja ne tunteet. Kokemuksesta tiedän. Ihanan ihmisen kanssa on hyvä elää ja tasaista, mutta sitten kun tulee joskus vaikeat ajat, niin silloin tarvitaaan paljon sitä oikeaa tunnetta, mitä olisi pitänyt tuntea heti alussa toista kohtaan. Vaikeina aikoina pystyy kunnioittamaan toista ihan eri tavalla, kun on aitoa alkuperäistä välittämistä toista kohtaan. Puhun nyt kokemuksen äänellä, minäkin ajattelin vuosia sitten, että "mikäs tässä nyt on elellä noin hyvän miehen kanssa" ja "eihän minun nyt kannata alkaa vaihtamaan kun ei tiiä löytyykö toista yhtä hyvää". No aikaa meni ja perhekin perustettiin ja nyt oollaan oltu hyvän aikaa omillamme, mutta hyvissä väleissä edelleen. Eli kun ei ollut eikä tullut sitä oikeaa tunnetta niin tähän lopulta päädyttiin. Mieti tarkkkaan, koska elämä ei ole aina yhtä juhlaa, "arki" tulee vastaan.

Ja nyt kun uusi kumppani on vierelle löytynyt, niin nyt sen vasta ymmärrän, mikä on se oikea tunne toista kohtaan. Tunne, kipinä ja intohimo on ihan toista luokkaa kuin ex:än kanssa.

En halua piruja seinille maalata ja voi olla, että olette yhdessä ikuisesti mutta kehotan oikeasti miettimään tarkkaan. Ei sillä, että katuisin elettyä elämää, päinvastoin... maaailman ihanimmat lapset ovat muistona siitä ajasta.

Eli sitä mieltä olen, että ei rakastuneet "voi sopia" olevansa oikea pari, perhosia pitää olla vatsassa ja tunnetta pitää olla tavatessa ja sitä näkemistä pitää odottaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavsti sait jotain ajattelemisen aihetta tästä. Ja toivon tietysti onnea ja kaikkea hyvää teidän suhteelle ja sitä kipinää :)

ja entäs kun ei riidellessä jaksakkaan, ajatella hyvää vaan, välittäminen, tykkääminen ja rakastaminen, niin kun voi olla meilläkin nyt, että kumpikaan ei jaksa toista siis oikeasti, toisen kanssa on helppo olla, jakaa arki, lämmin kainalo tuttu ja turvallinen.lapsilla turvaa..pälä pälä...

Kaveri parisuhteessa tulee vasta intohimon jälkeen...pitkänajan päästä.

Jos seksi on puupökkelö ja sitä saa harvon.. minä ainaki olen seuraavan kerran päättämättä väärin...

Päädyin esimmäiseen vakavaan suhteeseen suht' iäkkäänä (26v) ja ajattelin, että tämä kestää sillä olin ihastunut, myöhemmin rakastunut ja lopuksi rakkaudessa kiintynyt. Kestihän se 14 v.

Tuli kriisit ja erosimme kun molemmat löysi uudet partnerit. Olin jälleen ihastunut ja rakastunut (39v), suhteessa oli intohimoa ja elämä oli ihanaa. Kestihän se 2 kk.

Tämän jälkeen yritin useasti suhteita, mutta mikään ei voittanut tuota 2 kk:ta. Kaikkia vertasin siihen ja yksikään ei kestänyt.

Kunnes (41v) tapasin hänet, joka näki vähän syvemmälle. Aluksi tunteet menivät vuoristorataa, 'ollakko vai eikö olla' oli usein minun pohdinnassa. Ajatukset palasivat jaksottain toista vuotta. Hän ymmärsi ja piti kiinni, mutta toisaalta antoi vapauden lähteä. Loppujen lopuksi olin rakastunut ja rakkaudessa kiintynyt häneen. Kestänythän tätä on 3 v.

Kysyt, että voiko rakkaus tulla myöhemmin? Vastaisin, että ihastuminen ja intohimo tulevat heti. Rakastuminen ja rakkaus sekä kiintymys tulevat toisen tuntemisesta ja välittämisestä. Eli rakkaus tulee myöhemmin, jos tahtoa riittää.

Toisaalta, kun mainitset että et ole kovinkaan monta kertaa elämäsi aikana seurustellut niin haluaisin mainita vielä, että jokainen rakkaus 14v, 2kk tai nyt yli 3v ovat olleet tärkeitä kestosta ja syntytavasta riippumatta.

>Voiko rakkaus tulla myöhemmin?<

Ei voi tulla.

Luin kyllä alkuperäisen aiheen ensin väärin, mutta kun rupesin ajattelemaan työelämän tylsistyttämillä aivoillani, oivalsin, että omin käsin se jokaisen onneen tultava. Avioliitto on bisnes-asia, joka pitäisi jo koulussa opettaa kaikille.

Olin 20 vuotta yhdessä hyvän, kunnollisen, kohteliaan ja järkevän miehen kanssa..perustimme perheen ja ajattelin aina, että tämmöistä se on, rakkaus..kunnes, eräänä päivänä tapasin miehen, joka tuntui ja tuntuu edelleen juuri siltä..kun on vain hyvä olla,hiljaakin, luontevaa ja kokonaista. Voin olla monestakin asiasta eri mieltä hänen kanssaan tai kinata, mutta ne ovat asioita..tunne välillämme on pysynyt vahvana ja se heijastuu sekä tuntuu myös rakastellessamme. Eroani entisestä miehestä en ole katunnut kertaakaan,enkä ikävöinnyt häntä,ja tiedän itsestäni,etten enää milloinkaan tee ratkaisuja rakkaudessa pitäisi,järkevää,täytyy pohjalta..sinulle toivon, luottamusta itseesi ja sisimpääsi,kun hiljaa ja rauhassa itseäsi kuuntelet tiedät itsellesi oikean, on se mitä tahansa.

Ihan olisin voinut itse kirjoittaa tuon sinun tekstisi, sen verran tutulta se kuulosti. Minäkin tapasin viime vuoden puolella ns. täydellisen miehen, josta löytyy kaikki se mitä sinäkin luettelit omastasi löytyvän. Mutta, se maatajärisyttävä intohimo puuttuu.

Yhden entiseni kanssa oli niin ihanaa, mahtavaa, kiihkeää, intohimoista, tajunnan räjäyttävää - pelkkä katse tai pieni kosketus oli viedä jalat - ja seksi... noh :D

Nykyiseni kanssa aloitellessani mietin ihan samaa, kannattaako jatkaa jos ei kerta tunne sitä ihanaa intohimoa? Yhdessä olo kuitenkin oli mukavaa ja miehellä on erinomainen huumorintaju. Ja rauhallisempi osapuoli kun on, kestää minun, tällaisen vauhdikkaan tsipukan tahdissa enempiä nurisematta :D

Tutuistuimme pikku hiljaa ja huomasin pitäväni olostani hänen seurassaan. Aloin pitämään pienistä asioista ja sitten huomasinkin jo pitemmän tapaamistauon jälkeen odottavani hänen näkemistään. Tunteeni kasvoivat vähitellen ja nyt voin sanoa rakastavani tätä miestä, ja odotan innolla mitä tulevaisuus meille tuo.

Ja se intohimokin on löytymässä pikku hiljaa, kun ollaan tutustuttu ja löydetään koko ajan enemmän yhteistä säveltä - ja kehonkieltä :)

Ja toisaalta, kun mietin, mihin ne intohimoisimmat suhteeni ovat päättyneet - repiviin riitoihin - intohimo voi siis näyttäytyä negatiivisestikin - niin kaipaanko enää sellaista? Tuskin! Varsinkin kun tiedän, etten TYYDY mihinkään, vaan olen saamassa kaiken mitä parisuhteelta haluan, ja kyllähän sekin tuntuu ihan kivalta kun huomaa että minulla on sellainen mies joka kelpaisi kyllä muillekin ;)

Joten anna teille aikaa! Tutustukaa, nauttikaa toistenne seurasta. Älä aseta liikaa odotuksia, vaan anna aitojen tilanteiden näyttää sinulle, mitä tunnet. Tuommoisia miehiä ei ole ihan kaikille tarjolla, olet onnekas!

Ei muuta kuin onnea matkaan!

ja se kuluu nopeasti intohimossa tai hitaasti tuollaisessa hommassa..

moikka, olen itse samankaltaisessa tilantessa, uuden naistuttavani kanssa, hän kanssa sanoo, ettei roihua minulle, mut meillä mukavaa yhdessä ym... se että mä ite kuiteskin tykästyin häneen, jopa rakastan häntä, satuttaa minua nyt.... mut ei tarvi välttämättä olla ehkä niitä suuria paloja , voi syntyä ajan myötä jotain tosi hienoa...

ja rakastuminen ovat aivan eri juttuja. Kyllähän nyt hyvässäkin parisuhteessa elävä ihminen voi ihastua johonkin toiseen, ei se tee siitä mitenkään pahaa tai ihmeellistä kunhan ei mene tekemään mitään typeryyksiä.

Eihän ketään voi oikeasti rakastaa jollei tätä tunne.

Voisit tehdä ensin testin:
ajattele jonkun miehen nimeä (vastaus lopussa)

Kokemusta noista jutuista sen verran, että minulla ainakin nuo intohimoiset jutut ovat jostain syystä aina loppuuneet melkein yhtä nopeasti, kuin ovat alkaneetkin.Etenevät varmaan liian nopeasti ja miehet eivät ole
kuitenkaan olleet valmiita sitoutumaan. Varattujen miesten kanssa ko. suhteet on kestäneet pitempään, ilmeisesti siitä syystä, että ovat jo naimisissa ja ovat tavallaan "turvassa".

Erosin n. 10 v sitten ja silloin päätin, että alan suhteen vain kun rakkaus tyyliin "jalat alta" tulee vastaan. Onhan niitä jonkunverran tullut, mutta yllämainituin seurauksin. Ja nyt
10 v jälkeen olen edelleen yksin.

Nyt olen tavannut mukavan miehen, josta pidän tosi paljon. Tein ylläolevan testin ja tajusin,
että tunteet on paljon syvemmät kuin luulin.

Vastaus: olet rakastunut ko. mieheen.

Jees. Mielenkiintonen aihe kaikinpuolin.

Tunteet tosiaan on niin älyttömän monimutkanen ja vaikeesti ymmärrettävä juttu, nää kirjoitukset täällä saattaa oikeesti ratkaista monien epävarmojen (ainakin hetkellisesti) ihmisten suhteiden tulevaisuuden.

Haluisin ite kirjottaa jotain ajatuksii tähän myös. Täällä ollaan puhuttu rakkaudesta ja rakastumisesta ja sen sellasesta. Ihastuminen on tosi kivaa. Rakastuminen on ihanaa tai jotain. Mut se mitä me oikeesti tarvitaan on rakkaus. Se, että mä tiedän ja tunnen olevani täysin hyväksytty ja rakastettu just sellasena ku oon. Ja tarkotan että se oikeesti menis läpi muurien. Täydellinen rakkaus ei tunne pelkoo. Se on jotain mitä jokanen ihminen kaipaa niin paljon, jota jokanen ihminen etsii vaikka sun mistä ja missä niin moni joutuu pettymään niin pahasti. Etsivät väärästä paikasta..

Haluun huomauttaa että monet ihmiset jotka etsii suhdetta, on tosi rikkinäisiä sisältä. Me ajatellaan että suhde parantaa, ja tavallaan se voikin sen tehdä jos toinen on tosi ehee sisimmältään, saanut rakkautta ja jaksaa rakastaa.

Mutta siis: monet laittaa suhteelle tosi paljon odotuksii. Sen odotetaan täyttävän se tyhjä olo sisimmässä(jotain ikäänku puuttuu) (viimeistään siinä vaiheessa kun tajuu ettei ura tai jokin muu sitä antanutkaan oikeesti). Me halutaan kokee suurii voimakkaita tunteita eikä siinä ookaan mitään väärää. Meillä on vaan se todellisen rakkauden kaipuu ja koska kukaan ihminen ei pysty sitä täyttämään niin jokin jää väkisinkin puuttumaan. Jos me tietämättämme odotetaan sen suhteen/toisen ihmisen täyttävän meiän sydämen joka osa-alueen niin totta kai lähtö tulee jossain vaiheessa.

Varsinkin jos ei satu olemaan oikeesti hyvää ystävää tai kahta, joiden kanssa oikeesti sais iloita ystävyydestä. Rakastavii vanhempii tai sisaruksii jotka oikeesti osaa osoittaa rakkautta ja tukee toisilleen. Silloin kaikki se ystävyyden, ymmärryksen läheisyyden yms tarve mikä jokasella ihmisellä on, jää yhden ihmisen harteille. Eiköhän se oo niin että se elämä mikä meillä on itse kullakin ilman sitä toista, vaikuttaa aika paljon siihen millanen suhde on.

Lopuksi vielä. Jos mä en oo sisimmältäni ehjä ja onnellinen ja jotenkin turvassa, ja löydän sitten suhteen joka on täynnä intohimoa ja ihastumista ja sen seurauksena tavallaan unohdan sen pahan olon mikä oli sitä ennen. Onko se hyvä juttu? Kun ne haavat ei häviä minnekkään, vaan haudattuna just ne saattaa lopulta aiheuttaa ne ongelmat suhteessa mitkä saa suhteen loppumaan. Mikä on tärkeetä elämässä oikeesti? Mitä mä oikeesti haluun ja tarviin?

tehdä eron sellaisen ihastumisen, mistä tuossa juuri pari nikkiä aikaisemmin oli kyse (varattuihin miehiin sekaantumista ja silti 10 v. jälkeen yksin), ja todellisen sielunkumppanin, "sen oikean" tunnistamisen välillä.

Jos ihminen on henkistynyt ja itsensätunteva ei-vöyhkääjä, hän osaa erottaa sen, mikä on todellista yhteyttä kahden ihmisen välillä, eikä sorru kemiallisten reaktioiden pauloihin.
Sellainen ihminen ei myöskään tyydy järkiliittoon, koska ennemmin tai myöhemmin siitä huomataan puuttuvan jotain.

Jokainen tehköön tietysti omat virheensä, mutta hiljaa sisintään kuuntelemalla oppii erottamaan sen, mikä on olennaista ja mikä ei. Sydän ei valehtele. Soisin, että tämän ketjun aloittaja myös kuuntelisi vaistojaan. Rakkaus toki voi syntyä ajan kanssa, mutta todellinen sielunyhteys, jota sinäkin varmaan tavoittelet, tunnistetaan heti.

Ja tässä edellä nuori poika puhui myös asiaa. Tutustukaa ensin itseenne, vasta sen jälkeen tavoitelkaa toisen ihmisen kiintymystä.

Menin naimisiin vastaavassa tilanteessa, koska kaikki muut oli niin hyvin, vaikka tunsin huolehtivaa rakkautta ja välittämistä, mutta en himoa. Eihän niin voi pitkälle pötkiä. Erosin. Löysin himoa ja parisuhderakkautta, mutta niin hyvää miestä muuten en olekaan löytänyt. Vielä.

Wanha ketju mutta haluan kertoa erilaisen näkökannan! :D Eli silloin kun minä seurustelin ekaa kertaa, niin vielä siinäkään vaiheessa, kun sovittiin että seurustellaanko nyt virallisesti vai ei, niin minulla ei ollut mitään hullun leiskuavia tunteita jätkää kohtaan. Tai no tiesinhän minä että jossain tuolla syvällä sisimmässäni välitin paljonkin, mutta minulla nyt on aina ollut kauheita hankaluuksia saada ne tunteet pintaan heti. (Mutta tunnistan kyllä sen fiiliksen, kun minulla ON tunteita mutta en osaa näyttää niitä.)

No sitten aikani mietittyäni vastasin myöntävästi ja siitähän se sitten alkoi. Ja kyllä minulla vaan tunteet syveni ja syveni ajan kanssa ja rakastinkin sitä jätkää. Nykyään en ihastuisi häneen missään tapauksessa, mutta se oli silloin. :D


Luulen että itse ainakin tarvitsen sen luottamuksen toiseen, jotta uskallan näyttää omat tunteeni ja oppia rakastamaan toista. Tälläkin hetkellä on tilanne, jossa tunteet ovat nousseet pintaan pikku hiljaa, mutta olen tainnut jo menettää kyseisen miehen. :(

Nomuttajoo.

Hei naiset. Alfaurokset vie jalat alta. Muut on pelkkiä miehenkuvia. Niin on luonto luonut. Ja niiden alfaurosten kanssa kuuluu lisääntyä...

"Haluankin kysyä teiltä kokeneemmilta, joilla on ollut samantapaista alussa, että onko tällä suhteella tulevaisuutta. Että tuleeko ne suuret tunteet myöhemmin, vai onko tämä kiintymys pelkkää ystävyyttä.. Vai alkaako kaikki parisuhteet intohimosta, toisen järjettömästä kaipauksesta, toisen kosketuksen janoamisesta ja tunteesta ettei halua olla hetkeäkään ilman toista?"

Rakkaus nimenomaan tulee vasta myöhemmin. Vasta sitten kun oikeasti tunnet toisen ihmisen ja kykenet rakastumaan hänen persoonaansa. Näin se menee meillä miehillä. Sinun ongelmasi on se, että olet nainen. Naiset eivät rakkauden kaltaista jaloa tunnetta ole kykeneviä tuntemaan. Naiset ovat täysin pillunsa vietävissä ja se pillu kostuu kun miehellä on kylliksi rahaa ja valtaa ja/tai riittävät paskanjauhamistaidot. Siinäpä tämä rakkaushommeli sinulle selitettynä, vaikka tiedänkin, ettet kykene kirjoittamaani vajavaisella tunneälylläsi (joka muiden naisten tapaan koostuu vain pimpsan kutinasta) ymmärtämään.

Eli suhteellanne ei ole tulevaisuutta. Vaikka mies olisi kuinka hyvä ihminen hyvänsä, niin sinä et häntä kykene rakastamaan, vaan joku päivä tulee mies, joka saa pimpsasi kostumaan itsevarmoilla otteillaan ja jutuillaan. Sitten hän kellistää sinut, kuten lukemattomat muutkin naiset ja peli on pelattu. Elämän karuja lakeja ei pääse pakoon.

Ei kai se kahdes viikos se rakkaus tule. itse ihastun helposti mut mun vaimo rakastui muhun vasta 7 kk kuluttua. Oltiin kyl tapailtu vähintään joka toinen päivä ja nukuttu yhdessä kuukausia. Sit Oltiin veneilemässä niin vaimoni kertoi et oli rakastunut minuun. Mä tein kuulemma vaikutuksen olemalla oma itseni ja piirittämällä sitä ahkerasti. Sekin teki vaikutuksen kun vein sille synttäri kakun ja kukkasia. Monikaan eiollut onnitellut tai tullut käymään synttäri päivänä. Mä lintsasin töistä sen takia et pääsin onnittelemaan ja sille tuli hyvä mieli. Sitten se kuulemaa rakastui minuun. ja nyt 3 vuotta naimisissa jo.

Aloittajan tarina on kuin nykyisen suhteeni alussa.
Tämä suhde on tosin edelleen melko uusi kun vasta puoli vuotta takana, mutta ihan aluksi, en tuntenut pikaisen ihastumisen jälkeen oikeastaan mitään muuta miestä kohtaan. Parin tapaamisen jälkeen, mies käytännössä jo muuttikin sitten luokseni. Eli oltiin tiivisti yhdessä jo heti alussa, koska viihdyin hänen kanssaan, vaikken mitään suuria tunteita kokenutkaan.. Seksikin tuntui alussa todella tylsältä..
Mutta sitten muutaman kuukauden kuluttua tapahtui jotain, kun arkikin oli jo jollain tavalla astunut kuvioihin.. Yhtäkkiä vain tajusin, miten hieno ja upea mies mulla oli ja siitä se sitten lähti.. Välitin/välitän hänestä päivä päivältä enemmän, ja jo työpäivän aikana iskee hirveä ikävä! Lisäksi haluan häntä joka päivä! En tiedä mitä tapahtui, mutta tämä on ainutlaatuista ja iski ihan yllättäin. Olen seurustellut aikaisemmin 5kertaa. Lyhyin suhde kesti puoli vuotta ja pisin peräti 7vuotta. Noissa aiemmissa suhteissa oli se ero, että alkuhuumaa oli heti alkuun.. Mut ehkä senkin takia ne on entisiä suhteita, ei voi tietää ;D