hankala teini-ikäinen tytärpuoli

ja tosi typerää tommonen sulta. kasva itse aikuiseksi, etkä kärtä teinitytön vuoksi huomiota. Jos oikeen temppuilet niin jättäähän se ukkos sut, ei ainakaan lasta jättäs.

Kuulostaa tosi kliseiseltä, tiedän...
Mutta tuskin on parempiakaan neuvoja. Paitsi tietty se, että ota lapsesi ja juokse! Senkin varmasti joku uusperheeseen kyllästynyt sinulle ehtii antamaan.

Olette olleet yhdessä tosi vähän aikaa ja asuneet samassa huushollisssa alle kuukauden. Se on pieni aika, eikä tytärkään varmasti ole täysin vielä sopeutunut ajatukseen siitä, että jutuu isänsä "jakamaan" sinun ja ehkäpä lastesikin kanssa. Tyttö on tavallaan jo menettänyt äitinsä ja haluaakin varmasti pitää isästään kiinni kynsin hampain!

Mutta ymmärrän kyllä sikäli, että jokainen pariskunta tarvitsee kahdenkeskistä aikaa, biovanhemmathan sitä saavat jo ennen lasten syntymää, uusperheellisillä sitä ei niin vaan välttämättä järjestetä...
On kai teinilläkin jonkinlaiset nukkumaanmenoajat? ( ainakin pitäisi olla!!)Jaksatteko viettää miehesi kanssa kahdestaan iltaa tytön mentyä nukkumaan? Entäpä ,uskaltaisitko pyytää teinin apua omien lastesi "vahtimisessa", jotta voisitte käydä miehesi kanssa vaikka leffassa tai kävelyllä?
Siis jos tyttö haluaa, velvoittaa ei häntä pidä... mutta voisi olla mielissäänkin tällaisesta luottamuksesta ja näin saisitte aikaa kahdestaan miehen kanssa!

outoa jos 15-vuotias tyttäreni istuskelisi isänsä sylissä .. huolestuisin todella, isänkin pitäisi auttaa tytärtään irrottautumaan.. suhde voi olla muulla tavallakin läheinen kun nuohoamalla..

Kun on uusioperheessä, niin ei todella voi odottaakaan saavansa samanlaista huomiota kuin kahdestaan olemalla.
Kovin on ollut lyhyt tuo teidän tutustumisaika ja totuttautuminen lapsiin.
Ajattele nyt 15-vuotias, jolla on puoliksi vielä lapsen ajatusmaailma, Yhtäkkiä on neljä vierasta ihmistä samassa huushollissa. Äiti jo hylännyt, ehkä hän pelkää kuollakseen, että isäkin hylkää tässä uudessa hurmiossa. En yhtään ihmettele takertumista. Kyllä sinun pitää vähitellen hakea sen lapsen luottamus siihen, että et vie isää ja hyväksyt ja jopa pidät tästä lapsestakin.
Olisi vaatinut ennen yhteenmuuttamista pitkiä keskusteluja teidän kahden, siis lapsen ja sinun välillä, jotain yhteistä tekemistä, samoin kuin sen toisenkin. Ehkä toinen oireilee muulla tavalla, yrittää miellyttää olemalla näkymätön, että isä ei vaan pakota esimerkiksi äidille.
Jos todella haluat, että teillä alkaa tasapainoinen uusperhe-elämä, niin käypä juttelemassa vaikka perheneuvolassa, saat hyviä neuvoja, niitä tulet tarvitsemaan.

saakka kestää. Kyse on varmaan kriisivaiheesta, kun tytön kotiin on yhtäkkiä muuttanut aika sakki vierasta väkeä. Lisäksi eroperheen vanhin tytär joutuu usein ottamaan aika tavalla vastuuta kodin asioista, ja sitten seuraa hämmennystä, kun tulee joku toinen, jonka kanssa joutuu jakamaan sitä vastuuta ja samalla arvostusta jota sen vastuun kantamisesta saa. Ihmiset kypsyvät myös eri tahtiin, viisitoistavuotias voi hyvin olla melkein aikuinen tai melkein lapsi.

Ehdotan että yrität tutustua tyttöön, käytte vaikka shoppailemassa yhdessä, tai lenkillä jos olette urhelullisia. Aika auttaa. Eiköhän noille pienemmillekin tule omat kriisivaiheensa sit siinä vaiheessa kun ne uskaltavat. Tää on tää uusperheily vähän tällaista seikkailumeininkiä joka päivä.

Helpotus on vain tilapäistä, kun lapset muuttavat. Sitten iskevät syyllisyydentunteet päälle ja jännitykset aikuisen lapsen vierailusta.

Sitten alkaa rumba sinun ja minun lapsenlapset. Lasten hankinta on elinikäinen sitoumus.

Eihän sinun, aikuisen ihmisen, tarvitse välittää tuollaisesta! Tyttö saattaa tehdä tuon osittain vain ärsyttääkseen/kokeillakseen sinua.
Siis älä välitä. Ei tuollainen käytös kauaa jatku, jos et siitä välitä.

Meillä on ollut tuollainen tilanne suunnilleen samoista syistä. Tilanne on ratkennut ja tytär on oikea enkeli ja perheenonni, mutta vuoden ajan hän haki paikkaansa ja häntä sai siihen laittaa. Tyttö itse on asemaansa perheen rakastetttuna lapsena tyytyväinen. Hän on onnellisempi kuin oli ennen, esim. kaikki häiriökäyttäytyminen, jota oli ennen uusperhettä on loppunut: koululintsaajasta on tullut luokkansa priimus jne.

Me olemme tehneet miehen kanssa paljon töitä tämän perheen eteen, ja mielestäni se kaikki on kannattanut. Olen onnellinen, mieheni on onnellinen ja lapset ovat tasapainoisia ja onnellisia. Enempää ei voi elämältä pyytää.

Meillä olivat lähtökohdat nämä:
1. Minun ja miehen päämäärä oli rakentaa mahdollisimman yhtenäinen perhe, jossa ei ole "sun ja mun lapsia", vaan kaikki lapset on yhteisiä ja perhettä kantaa kaksi vastuullista aikuista. Tämä johtaa kahteen uuteen premissiin: kaikilla lapsilla on yhteiset säännöt ja kummallakin aikuisella sama määräysvalta kaikkiin lapsiin. (Suosittelen puhumista päämääristä miehesi kanssa, ja miten sinne pääsee.)
2. Keskustelimme ennen yhteenmuuttoa paljon yhteisistä säännöistä, ja asioista, jotka tulevat muuttumaan, ja siitä mikä on yhteinen linja. Esim. miehelläni ja hänen lapsillaan oli mennyt aamupalat muffiseja syödessä ja illat pitsoja. Minun lapseni taas eivät juuri kotitöitä tehneet. Hänen lapsensa saivat aina rahaa pyydettäessä ja minun lapseni taas olivat urheilemattomia ja harrastamattomia sohvaperunoita...Jne. Tiedettiin, että on luvassa protesteja kun tavat muuttuvat: Terveellinen ruokavalio, kotityöt, viikkoraha, urheilu jne... "Meillä tehtiin ennen näin", toisekseen varauduttiin "et sä ole mun isä, et sä ole mun äiti" kommentteihin ja kaikkiin mahdollisiin mustasukkaisuusilmiöihin.

Mustasukkaisuus on normaalireaktio, eikä sille kannatta antaa sen kummempaa valtaa tai arvoa (vaikka olet saanut päinvastaisia kommentteja), se menee ohi kun jokaisella jäsenellä on oma turvattu paikkansa perheessä. Tästä paikasta kannattaa sopia kumppaninsa kanssa: onko murrosikäisen tytön paikka sylissä tai vanhempien sängyssä? Onko murrosikäisen pojan sopivaa passauttaa itseään äidillä? jne. Kun tälle alueelle menee, kannattaa olla hellä ja ymmärtäväinen sekä itseä että kumppania kohtaan, sillä löytyy paljon henkilökohtaista syyllisyyttä "ne tarttee enemmään kun niilllä ei ole isää/äiti" jne. Pointti on kuitenkin se, että tarve tai tunne sinänsä ei parane lellimällä tai poistamalla rajoja, vaan etsimällä terve tie.

Miehen tyttärellä oli paljon kipua, koska suhde äitiin oli niin problemaattinen ja vahingoitttava. Isän ratkaisu lelliä ja ottaa syliin oli väärä. Nyt kun tyttärellä on äitihahmo, ongelmat ovat tasapainottuneet. Tyttö puhuu ongelmansa minulle ja me käymme ostoksilla ja kosmetologilla tekemässä kaikkia tyttöjen juttuja - tätä yhteyttä hän oli syvällä sisimmässään kaivannut, ja sen hän myös sai.

3. Ylimenokauteen kannattaa rauhallisesti varata vuosi. Prosessi ei ole nopea. Hepottaa, jos sen tietää, ja pitää mielessään, että pitämällä kiinni päämäärästään sinne pääsee.

Hylkäämisen pelko oli tällä tyttärellä niin vahva, että hänen oli lähes mahdotota päästää äitihahmoa elämäänsä. Meillä meni niin pitkälle, että melkein kävi minuun käsiksi ja kerran leikkeli saksilla mun farkut. Kun pahin on läpikäyty - olen pitänyt sylissä raivokohtauksissa, antanut kotiarestia huonosta käyttäytymisestä jne - niin lapsi rauhottuu. Lapsen teoria vanhemman hylätessä on, että itsessä on vikaa. Tämä tyttö oli mielessään ajatellut, että äiti on hylännyt, koska hän ei ole rakastettava. Kestää aikaa vakuuttaa (ja se on aikaa, tekoja ja kärsivällisyyttä), että minä en hylkää häntä enkä ketään muutakaan - mutta käyttäydyttävä on. Rakkautta ja rajoja.

4. Joku antoi sinulle neuvon, että sinun pitäisi keskustella tytön kanssa. Ei tytön kanssa, vaan miehesi. Tyttö käy jo läpi kilpailutilannetta kanssasi, ja päämärä on saada hänet siitä asetelmasta luopumaan. "Tasavartainen keskustelu" pelkästään provosoi jo epätervettä asetelmaa. Miehesi on osoitettava hänelle mitä eroa on rakkaudessa suhteessa lapseen ja kumppaniin, ja että vaikka rakkaus voi olla yhtä voimakasta, käyttäytyminen näissä suhteissa on erilaista. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tyttö kokee "voittaneensa" äidin erotilanteessa, ja siitä syystä potee oidipaalista traumaa. Tätä ei voi selvittää jatkamalla epätervettä käyttäytymistä, vaan on löydettävä mikä on terve ja hyvä malli.

JOskus myös vanhempi provosoi huonon mallin. Minulla oli vaikeuksia lakata lellimästä toista poikaani. Passasin ja höösäsin kun on niin "pehmeä luonteeltaan" oman huoneensa sohvalle. Uusioisä oli sitä mieltä, että vikaan mennään (ja oikeassa oli). Telkkari pois ja mies otti mukaansa urheilemaan (poika protestoi aluksi valtavasti), ja tekemään asioita. Nyt poika on niin miehekäs ja reipas, etten samaksi tunne. Minä olin tekemässä karhunpalvelusta lapselle. Sitä ei ole helppoa tunnustaa itselleen, mutta helpotti kun sen oli tehnyt. Samalla oli hyvä sanoa se lapselle, että minä olin erehtynty:
"Miks mun pitää urheilla ja tehdä kotitöitä, kun en oo koskaan tehny. ja mä oon aina saanu kattoo videoita omassa huoneessa."
"Joskus vanhempikin erehtyy."

Samaten isän kesti hyväksyä, että murrosikäisen tytön paikka ei ole sylissä. "Mene nojatuoliin istumaan" oli suuri, mutta ratkaiseva askel, sekä lapselle, että isälle, siitä alkoi tervehtyminen. Miehesi on se tehtävä. Puhu hänen kanssaan.

Toivottavasti tästä oli apua. Paljon voimia ja onnea uusperheeseesi. Joskus se voi olla jopa TERVE ;)