Aureliumin tuho 1. osa Aiden

Tarina on pahasti kesken ja tämä pätkä on vain raakavedos.

Ratsastimme pitkin kullankeltaisia peltoja, halki vehreiden kukkuloiden ja ikivihreiden laaksojen ylittäen kirkkaansinisiä uinuvasti virtaavia jokia. Matkamme määränpää oli kaukainen Aranasin maakunta. Meidät kolme lähetettiin sinne suorittamaan kahden vuoden sotapalvelusta etuvartioasemalle. Kaukainen maaseutu oli meille kuin rauhaisa lepoloma Aureliumin yliopistovuosien jälkeen.

Täällä tuntemattomilla taipaleilla maailman laidalla oli meidän matkamme määränpää vartioiden kuningaskuntamme rajaseutuja rajarosvojen ja kapinallisjoukkojen varalta. Kukaan meistä ei ollut lävistänyt ketään miekalla saati peitsellä, muttei tarvinnutkaan, sillä elimme rauhan aikaa.

Saavuimme Onon -nimisen joen varrella sijaitsevaan Aidenin maalaiskylään sateisena kesäiltana. Näimme lyhtyjä pienellä kivimuurin suuaukolla sekä talojen aidantolpissa. Meitä vastaan tuli pieni joukko maalaisväkeä.
Sanoin heille ”Salve!”
He huusivat yhteen ääneen:
”Salvee!”
Meidät otettiin sydämellisesti vastaan yksinkertaisten, mutta hyväntahtoisten maalaisten toimesta ja toivotettiin syömään pitoihin, jotka oli valmistettu meidän kunniaksi. Harvoinpa täällä näkee muukalaisia, juorusivat paikalliset vanhapiiat.

Joukon keskeltä asteli eteemme mies, joka näytti joukon johtajalta. Tervehdin häntä:
”Nimeni on Kaiden, Kiadin poika Callohunin suvusta. Ystäväni ovat Javier ja Aljosa.”
Johtaja hymyili hyväntahtoisesti ja esitteli itsensä Teoksi. Hän oli arvokkaasta olemuksestaan ja juhlavaatteistaan huolimatta lämmin ja hyväntahtoinen ihminen – aistin sen hänen kädenpuristuksestaan.

Aidenin maalaiskylä ei tehnyt meihin vaikutusta. Matalat oljilla päällystetyt hirsitalot sekä päällystämättömät tiet, joita ei muuten ollut enempää kuin sormia kädessä.
Kylä oli ympyränmuotoinen ja kaikki tiet johtivat sen keskustassa sijaitsevalle aukiolle. Aukion ympärillä oli muutamia kivirakennuksia kuten maatalouskauppa, missä oli hajusta päätellen provinssin parasta leipää, suussa sulavia leivoksia sekä laaksojen ja arojen herkullisesti paistettua riistaa. Vartaissa oli monenmoisia eläimiä paistumassa, oli kaneja, kanoja, lampaita ja jopa porsas. Lopulta käskin epävirallisena johtajana tovereideni lopettaa ahmivien katseiden luomisen näyteikkunoihin ja ratsastaa arvokkaasti Aureliumin ylpeänä kansalaisena. Emme halunneet tuottaa häpeää isillemme ja varsinkaan Esi-Isillemme. Siitä puheen ollen, näin täällä ainoan mainitsemisen arvoisen rakennuksen, Esi-Isien temppelin. Kaunis suippokärkinen goottilaista tyyliä muistuttava rakennus siinsi edessämme. Temppelin ulkoseinät olivat täynnä muinaisia kirjoituksia ja maalauksia sankarillisten Esi-Isien elämästä. Huipulla seisoi jylhästi eteenpäin katsoen vanhimman Esi-Isämme, Ihmisen Pojan patsas. Vanhan tavan mukaan saapuessaan uudelle paikkakunnalle piti sytyttää kynttilä Esi-Isien alttarille. Me nousimme ratsujemme selästä arvokkain hidastetuin liikkein. Astelimme kunnioittavasti portaita ylös kohti massiivisia ovia. Mahtava holvikaari ja marmoriset koristepylväät tekivät läheltä katsottuna vielä suuremman vaikutuksen meihin. Avasimme vaivoin jykevän tammioven ja astuimme sisään hämärästi valaistuun saliin. Sali oli pimeä lukuun ottamatta alttarin yläpuolella leijuvaa hämyistä valoa. Astelin hitaasti varmoin askelin kohti alttaria. Jokainen askeleeni kaikui tyhjässä salissa. Kaivoin taskustani hunajavahasta tehdyn kynttilän, otin stetsonistani tulitikun ja raapaisin sen ratsastussaappaitani vasten. Asettelin kynttilän paikoilleen ja lausuin tovereideni kanssa pienen rukouksen. Javier ja Aljosa olivat hermostuneita, ensi käynti temppelissä nääs, mutta minulle tämä oli jokseenkin tuttua sillä isäni oli vienyt minut katsomaan esi isien temppeliä kun vielä pieni. Toimitettuamme asiamme astelimme poispäin temppelistä.

Kuljettuamme vähän matkaa eteenpäin pitkin hiljaista katua näimme naisen viittovan meitä sisälle tavernaan, jonka nimi oli päätön kukko. Nainen oli vanhahko, iältään kenties keski-iän ylittänyt ja maalaiselämän kokenut rouva. Paksut punaiset posket ja lämmin hymy toivottivat meidät tervetulleiksi vaatimattomaan tavernaan nauttimaan paikallisista herkuista. Nainen esitteli itsensä Fionaksi ja niiasi syvään. Sisällä tavernassa vallitsi juhlallinen tunnelma, kuin meitä varten suunniteltu. Ihmisiä oli noin kaksikymmentä ja kaikki istuivat suurehkon pöydän ääressä. Luonnollisesti Teo istui pöydän päässä vaimonsa kanssa, ainakin oletimme häntä vaimoksi.
”Salve”
Sanoin tovereideni kanssa ja kuulin vastaukseksi ihmisten suusta moniäänisen
”Salvee!”
Meitä viittoiltiin istumaan Teon viereen nauttimaan ateriasta. Vaalea olut oli vastapannun näköinen ja riista lautasella oli suoraan kuin laitumelta viety. Kilistimme sarkaa kaikille ja toivotimme hyvää terveyttä. Teo lausui lyhyen, mutta ytimekkään puheen meidän kunniaksemme, hymyili kaikille leppoisasti ja kylänjohtajana otti ensimmäisen kulauksen kolpakostaan. Teon vaimo Delma kuiskasi
meille, että kylässä oli tapana juoda olutkolpakko tyhjäksi ensimmäisellä kulauksella. Joimme kolpakon tyhjäksi yhtäaikaisesti ja paukautimme tuopit jykevästi tammipöytään. Teo rupesi kertomaan kylänsä tarinaa ylpeä katse silmissä. Kuten arvelimmekin, keskustelu siirtyi Aidenin huippuhetkeen, Calder Urin taisteluun. Calder Ur oli rotko, ei niin kaukana täältä, missä käytiin yksi vuosituhansien verisimmistä taisteluista Aureliumin kohtalosta. Kyläläiset olivat muodostaneet vapaaehtoisjoukot, jotka käyttivät aseina talikkoja, lapioita, kirveitä ja viikatteita. Kouluttamattomat talonpojat taistelivat ammattimaista ja hyvin varustautunutta armeijaa vastaan. Aidenin kyläläisistä ei ollut vastusta viholliselle, mutta he voittivat aikaa ratkaisevalla hetkellä, joka muutti historian kulun. Kyläläiset olivat pidätelleet kaukaisen maan sotureita tarpeeksi kauan, jotta Sabut ja Aureliumin oma armeija ehtivät tuhoamaan ne Calder Urin solassa. Jos meidän esi-isiämme ei olisi ollut, niin Aurelium olisi tuhoutunut. Sabut ja armeija viimeistelivät työn tukkimalla solan suun ja vierittämällä kiviä vihollisjoukkojen päälle. Eloonjääneet teurastettiin nuolilla ja keihäillä.
Kaiken tämän Teo sanoi itsevarmasti ja järkkymättä, auktoriteetin äänellä. Hän ei halunnut olla töykeä tai ylpeillä saavutuksilla, vaan hän halusi Aureliumin suuren ja mahtavan väen muistavan myös pienempiä, jotka auttoivat tekemään Aureliumista suuren. Kohteliaina me kuuntelimme tarinan loppuun ja taputimme sille hyväksyvästi yhtä aikaa. Aureliumin kasarmeilla meille opetettiin paikallisia tapoja ja käyttäytymissääntöjä.
He ovat yksinkertaista ja hidasta väkeä, mutta rehellistä ja työteliästä. Koettakaa kestää heidän puutteitaan ja arvostakaa heidän hyviä puolia – näin sanoi kouluttajamme ennen lähtöä. Teossa ei puutteita kylläkään näkynyt. Maalaistaustastaan huolimatta hän näytti osaavan puhua kaunopuheisesti sekä innostavasti. Oletimme tämän puheen johdosta hänen olevan arvostettu hahmo Aidenin tuppukylässä. Puhe siirtyi lopulta kevyempiin asioihin, kuten naisiin ja viinaan. Kiistelimme Teon kanssa humoristiseen sävyyn Viskilaaduista sekä tumman ja vaalean oluen eroista. Lopulta kysyin Teolta: johtaako tänne kuuluisa Löwen kärrytie? Ei johda, vastasi Teo asiallisesti. Soon noin peninkulman päässä täältä, mis Aidenin kuivamuonavarastot sijaittee. Kerran viikossa kärryt kulkevat ohi ja täydentävät varastoja.
Löwen tie oli vanhempi kuin itse Aurelium ja siitä oli kerrottu satoja tarinoita ja laulettu tuhansia lauluja. Kaksikaistainen kärrytie johti kuningaskuntamme halki muihin valtakuntiin jatkaen sieltä kauas Karabazin aavikon yli tuntemattomille seuduille. Tietäjät ja munkit olivat yrittäneet kävellä tien päästä päähän tuloksetta. Lopulta viisaat totesivat tien olevan loputon ja liian suuri haaste parhaimmillekin.

Aamulla heräsin pöydän alta Javierin kuorsaavan kehon vierestä. Fiona, meistä selväpäisimpänä kaatoi meille jotakin tabascolta tuoksuvaa nestettä, joka virvoitti meidät alta aikayksikön. Tunnustaa me emme sitä halunneet, mutta pyysimme vettä kyytipojaksi.